Hungry freaks, daddy

Tänään on Frank Zappan syntymäpäivä. Minun myös, mutta jääköön sen huomiointi nyt vähemmälle. Ulkona näyttää tällä hetkellä suurinpiirtein sellaiselta kuin klassisen joulun on aina haluttukin näyttävän. Suuria hiutaleita leijailee sakeana mattona alas taivaalta ja aurausvälineistön loistaessa poissaolollaan kertyy kaduille paksut, kauniit kinokset pehmeää lunta. Vielä viime yönä kaupunki oli lähinnä musta. Sitä koristi jääkerros, kadut ja talojen seinät näyttivät lasittuneilta, kuin joku olisi suurella vaivalla kietonut jokaisen rakennuksen juuri sille suunniteltuun lasipeitteeseen pysäyttäen siten ajan erääseen joulukuun yöhön vuonna 2003. Tuulen äänen saattoi kuvitella olevan paikkaansa etsivien ihmisten huutoa. Lasinen kerrostuma esti heitä pääsemästä takaisin koteihinsa. Ajassa ja paikassa tapahtui pienimuotoisia hyppäyksiä jossain Kupittaan nurkilla. Liikennevalot näyttivät kahta valoa yhtä aikaa, katu loppui seinään paikassa josta se oli ennen jatkunut suorana ja leveänä, sen sellaisia juttuja. Kaupunkibussin valot näyttivät lohikäärmeen silmiltä Sirkkalankadun päässä. Niitä ei olisi pitänyt nähdä niin kaukaa, mutta silti se ei tuntunut oudolta. Helikopteri lensi ylitsemme lähellä yliopistoa. Se oli aivan liian matalalla taloihin nähden, mutta oli siellä silti - tai ainakin sen valot ja ääni olivat. Hyvin lähellä yläpuolellamme, meidän ja kaikkien hesekiskalle jonottavien puolihumalaisten puolielävien ihmisten yläpuolella. Ehkä kaikki oli sittenkin vain heijastusta jäästä. Se oli todella kurottanut otteensa kaikkialle.


"Come on, admit it, babe
It's a wonderful life
if you can find it"

(Nick Cave)

"There are two kinds of people in the world, Tuco... Those who have bullets in their guns - and those who dig."

Eilen illalla vietin kolme tuntia katsoen elokuvateatteri Dianassa Sergio Leonen Hyvät, pahat ja rumat. Voi vain todeta elokuvan olleen miellyttävin yhtäjaksoinen kolmetuntinen jonka olen viettänyt pitkään aikaan. Leone teki elokuvia riisumalla niistä pois kaiken ylimääräisen; ei turhaa dialogia, ei turhia luonteenpiirteitä henkilöillä, ei turhia henkilöitä ylipäätään. Kaikki on hiottua, terästettyä, kärjistettyä aina siihen pisteeseen asti jossa saavutetaan kulminaatio nimeltä "spektaakkeli".

Nyt näytetty versio oli tänä vuonna remasteroitu puolisen tuntia alkuperäistä pidempi versio, joskaan en kyennyt täysin paikallistamaan sitä, mihin väleihin nuo lisäykset olivat ilmestyneet. Ehkä on liian kauan siitä kun viimeksi elokuvan näin, tai sitten olin vain spektaakkelin hypnotisoivassa otteessa - mitä ei Morriconen kieroutunut soundtrack lainkaan haitannut. Etenkin viimeisten kymmenen minuutin aikana musiikki nousi lähes kuvakerrontaa tärkeämmäksi tekijäksi elokuvassa. "Blondie, you filthy son of a b-"

Miksei enää tehdä tällaisia elokuvia? Kaipaan vilpittömyyttä, elokuvan tekemisen ja tarinan kerronnan iloa. Muutama viikko sitten kävin katsomassa Lars von Trierin Dogvillen, ja kolme tuntia varsin mielenkiintoista spektaakkeliahan tuokin elokuva tarjosi. Mutta jos pitää valita näistä kahdesta parempi elokuva, ikimuistoisempi, se johon todella voi kadottaa itsensä niin että haluaa nähdä sen tasaisin väliajoin uudestaan... valinta ei ole valinta laisinkaan, kuten eräskin käytännöllinen jenkkisanonta kuuluu. Kaikella kunnioituksella von Trieriä kohtaan tietenkin.

Viisi tuntia myöhemmin

Edelleen täällä. On jotain lohdullista siinä, miten päivän voi viettää olematta lainkaan olemassa. Minä olen pysähtynyt verkkoympäristöön. Naputtelen tekstiä ruudulle, hengähdän, katoan. Lopputyön kirjoittamisen ohessa olen pohtinut mahdollisuuksia luoda kokonaan virtuaalinen ihminen. Kehittää historia jostakusta jota ei ole, antaa nimi, koti, arvomaailma. Ihmisen mielikuvituksen voi käynnistää vain joukolla ykkösiä ja nollia, tiettyyn järjestykseen asettuneita pisteitä ruudulla. Kirjainjonoista syntyy merkityksiä ja merkitykset päätyvät ihmiseksi - olennoksi jota ei ole, mutta joka kaikin tietokoneen kautta havaittavin keinoin kuitenkin on.

Näkeekö että olen viettänyt liikaa aikaa monitorin ääressä tänään? Jokaisen geysirin tavoin tieteellisenä tekstinä näytölle purkautuneen luovuudenhetken jälkeen olen kadonnut vähäksi aikaa verkkoon ja aivan ennen kaikkea olen tänään tutustunut Pinserin kautta löytyviin sivustoihin. Mitä ne ovat; blogeja, päiväkirjoja, kommentteja ympäröivään maailmaan? Onko mikään niistä totta? Olen rinnastanut harhailuni siihen työhön jota kirjoitan ja olen joutunut käsittelemään omaa suhdettani siihen ettei mitään mitä pidän ihmisten näkemyksinä todellisuudesta ole välttämättä olemassa. Verkko vei minut mennessään, ja minä nautin siitä. Silmänkääntövankila räpsähtää auki - kiinni - auki. Blogilistan mukaan minullakin on lukijoita. Se on mukavaa. Äännähdelkää.

Hetki hiljaisuudelle

Mukavaa miten yliopiston tietokoneluokat alkavat taas tyhjetä vuoden lähetessä loppuaan. Täällä on tilaa hengittää, jokaisen koneellaan naputtelevan ihmisen kummallekin puolelle jää yksi tyhjä työtila. Voi ojentaa kätensä sivuille ja venytellä. Kirjoitan virtuaaliyliopiston kirjallisuuskurssin lopputyötä, jonka viimeinen palautuspäivä on syntymäpäivästäni seuraava eli melko pian. Mutta en minä murehdi, en siitäkään huolimatta että välillä päädyn - näiden kiusallisten kiinteiden yhteyksien päässä kun juuri nyt olen - jonnekin aivan muualle kuin pitäisi, esimerkiksi Lorem Ipsumiin tai Provokaatioon.

Täällä pystyisi nukkumaan. Ihan todella tähän kymmenien tietokoneiden huminaan saattaisi nukahtaa, kääriytyisi pieneen kerään pöydän alle lattialle ja nukkuisi, nukkuisi, näksi unta suurista pulleista sienistä jotka kasvavat kuivan maan halkeamista ja imevät itseensä ilmasta kosteutta, jonka puhaltavat sitten kovalla voimalla sateenkaarenvärisiksi pilviksi taivaalle. Tai sitten täällä voisi pelata pasianssia, tunti toisensa jälkeen klikkailla kortteja, kuinka kauan kestää pelata tuhat erää Windows-pasianssia? Joskus tuntuu että voisi ihan hyvin olla parhaillaan tekemässä jotain aivan muuta kuin mitä juuri nyt tekee. Mutta sellaista se on, toisinaan.


"Life is a short warm moment
and death is a long cold rest"

(Pink Floyd)

SASUKE

Hansakortteli on veikeä muurahaispesä, jossa työläiset viilettävät kipin kapin portaita ylös ja alas ja koittavat ehtiä käydä pesän jokaisessa onkalossa. Tai mehiläispesä, tai jonkun hyönteisen asuinpaikka joka tapauksessa, vaikka yhdellä kollektiivitajunnalla eteenpäin vellova kalaparvikin tuli välillä mieleen, ainakin monen ilmeestä. Tässä vaiheessa vuotta ei riitä enää energiaa kuin itselle. No, minä sain mitä ansaitsinkin sulloutumalla sinne keskellä päivää - vettäkin satoi koko matkan, autojen pakokaasu ei päässyt kohoamaan räntäpitoisesta ilmasta vaan jäi katujen ylle kellumaan pilviksi joita hengitellessä saattoi kuvitella vaikkapa sitä miltä tuntuisi olla tupakoitsija - hassua etten ole koskaan kokenut sitä polttavaa tunnetta joka pakottaisi minut syytämään valtavia summia rahaa siihen että saan täyttää keuhkoni paksulla savulla. Ehkä sen vuoksi vain hyvin harva ottaa minut taiteilijana vakavasti. No jaa, jos uutta luovan postmodernistin urani urkeneekin hitaamman puoleisesti niin ehkä alan tutkijaksi, sitä luokkaa ylpeä olen siitä että eilen mielensynkkyyttä aiheuttanut kirjallisuuden esseeni viimein valmistui ja runoilijanakin kunnostautunut oppiaineemme assistentti sai sen toimistossa sijaitsevaan postilaatikkoonsa tänään. Juhlan kunniaksi annoin periksi uteliaisuuden kyllästämälle pepsiaddiktiolleni ja ostin pullollisen markkinavoimien houkuttelevasti nimeämää Wild Cherry -Pepsiä. Luulisi sen olevan paremman makuista kuin viimevuotinen sininen Pepsi, ainakin vastenmielisempi makukokemus olisi silkka mahdottomuus. Taas vietiin miestä. (mainoslauseitten siteeraus on sairaus, mikä on lääke?)

Look it's trying to think

Jos minä olisin varustettu kyvyllä tehdä kestäviä, järjellisiä päätöksiä, olisin varmasti tänä joulukuisena iltapäivänä jossain ihan muualla kuin juuri viime viikolla Turun yliopiston kampusalueen rumimmaksi rakennukseksi äänestetyn Juslenian kellarissa sijaitsevassa tietokoneluokassa. Minun kykyyni tehdä kestäviä, järjellisiä päätöksiä on negatiivisella tavalla vaikuttanut varmasti monikin asia, mutta ehkä ennen kaikkea on syytä painottaa peruskoulun nimellä kulkenutta 80-lukuista laitosta jossa opetettiin etteivät kestävät, järjelliset päätökset oikeastaan vie ihmistä yhtään mihinkään. Niin että täällä sitten istutaan oikein ruman rakennuksen oikein rupsahtaneessa kellarissa, jossa likaisten ja ränsistyneiden tietokoneiden humina yrittää - enimmäkseen menestyksekkäästi - ylittää joidenkin ihmisten epätoivoiset keskustenluntyngät. Ei täällä voi puhua. Nämä seinät imevät ääntä. Ehkä pitää katsoa asioita tietynlaisesta perspektiivistä. Ei kaikki voi aina olla toimivaa. Hei, ihan totta - jostain on tingittävä. Ehkä moni asia, niiden muassa esimerkiksi juuri selitys sille miksi alle kaksi vuotta käytössä ollut tietokoneluokka näyttää huoltoaseman vessalta, valkenee kun ottaa huomioon että vuosikymmeniä on tässä maassamme kulunut siitä kun ketään ihan todella kiinnosti ottaa kantaa (ainakin näkyviin tuloksiin johtaneella tavalla) minkäänlaisiin muihin epäkohtiin kuin niihin jotka sattuivat kalvamaan kantaaottavan henkilön omakohtaista persnahkaa. Pieninkin muutoksin olisi moni asia oikeasti aika paljon helpompi.

Antaa vihan ja rakkauden olla niin kuin meren aalto rantaan lyödessään

En voi oikeasti vihata niitä ihmisiä jotka osallistuvat tv-visailuihin. En voi oikeasti vihata niitäkään ihmisiä jotka tekevät tv-visailuja. On pieni mahdollisuus että vihaan niitä ihmisiä jotka uskottelevat tv-visailujen olevan jotenkin tärkeitä, mutta toisaalta en aio ruveta siihenkään koska mitäpä se ketään hyödyttäisi. Maailmassa on vihaa jo tarpeeksi. Taas sen olen nähnyt uutisistakin. Joulupukin näköinen vanha mies jonka kerrotaan olevan se iso paha Saddam on nyt joka kanavalla, joka lööpissä, jokainen kuva ja ääni muistuttaa hänestä. Ja mitä sitten? Antaisitte hänen olla. "Irakin kansan ei enää koskaan tarvi pelätä joutuvansa Saddamin hirmuvallan alle", oli Bush sanonut. Vahva on pelko siitä varmasti viime kuukausina ollutkin. Joskus tuntuu ettei jaksa. Satuin eilen illalla näkemään myös Levyraadin katsojaäänestyksen tuloksen. Pizza Enrico voitti äänestyksen murskaluvuin, mikä ei kerro niinkään suomalaisten asennemaailmasta vaan niiden jotka vaivautuvat äänestämään Levyraadin voittajaa. En ole koskaan kyseistä kappaletta kuullut, mutta sen kerrotaan olevan vastenmielinen - uskon väitteitä koska niitä ovat minulle kertoneet luotettavat tahot. Osaisin minäkin tehdä hittikaavaan sävellettyjä humppia joilla suoltaisin ilkeyksiä milloin mitäkin kansanosaa kohtaan, mutta minulla ei varsinaisesti ole halua siihen. Siinäpä ero minun ja monen toisen välillä. Henkinen väkivalta on minulle toinen luonto. Onneksi se pysyy enimmän aikaa kurissa. Positiivisista ominaisuuksistani en aina voi sanoa samaa, piru vieköön.

Hetkiä hiljaisella tulella

Glögi kuuluu talveen. Vaikka ei maata peittäisi mitättöminkään lumikerros, on glögin vahvassa hehkussa jotain sellaista joka saa havaitsemaan oman talviromanttisen puolensa olemassaolon. Ja siis kyseessä on nimenomaan kylmyyden ja pimeyden vastustamiseen pyrkivän toiminnan romantisoiminen. Mikä tahansa lämmin juoma ei käy. Pakkasta ei voi luotaan työntää millä tahansa satunnaisella teekupillisella tai luoja armahda kahvilla.

Aamupäiväni sai tänään mukavan poikkeaman aiotusta kun kauppamatkalla kävi kutsu käydä visiitillä. Hiljaisen puisen talon keittiötä lämmittivät kynttilät ja me luimme Imagea, joimme glögiä, puhuimme väsähtäneen pakkasaamun liikkeelle. Tunnistin olohuoneesta soivan musiikin Robert Wyattiksi ja talon eteisen lattiassa oli luukku. Ikkunan takana suuri hännätön koira tarjosi meille valtavaa puunkappaletta josta törrötti kaksi ruosteista naulaa. Asioita joista voisi piirtää kuvan. Hyvin lämpimillä sävyillä.

Ehkä sille kuvalle voisi rakentaa kuivista mutkalle käyristyneistä männynoksista kehyksen, ja ehkä sen voisi ripustaa hämärään vintinportaikkoon niiden nähtäväksi jotka jaksavat nykyaikana vielä kiinnittää huomiota ympäristöönsä. Ehkä.