Aina on syytä muistaa, että se mitä luomme tarinaksi verkkoon, on jonkin tarkoituksellisen muodon saanut fiktiivinen konstruktio. Sosiaalisessa mediassa toimitaan tavoilla, joiden toivotaan herättävän vastakaikua; itse olen päätynyt konstruoimaan erilaisia rooleja – Instagramiin lisäilen lähinnä luontokuvia, Facebookissa olen ahdistunut, Twitterissä lymyilen tekemättä itse juuri mitään. Ihminen pirstaloi maailmankuvansa niin tehokkaasti, että vaikka tekniikka kehittyy, se ei pysy perässä. Tarinoimme itsemme lajina olemattomiin, hiomme pintakiillon sileäksi jotta jäisi enemmän tilaa itse keksimillemme rypyille ja lommoille. Syksyllä ilmestyvä kolmas romaanini käsittelee juuri sosiaalisuuden sudenkuoppia. Itselleni poikkeuksellisesti tulen myös esittämään vahvan teesin: yksinäisyys tekee hyvää. Erakkoudessa on puolensa; hetkellisesti nyt ainakin, toisinaan myös pysyvästi. Emme ole ollenkaan niin yhteisöllisiä kuin haluamme uskoa, mutta meihin on valettu varmuus siitä, että yksinäisyys tuhoaa. Mutta kuka nykyisellä tekoälyaikakaudella on koskaan yksin? Hiirenhiljaisuudessa laatimani teoksen piti ilmestyä aiemmin, mutta sinänsä ironisesti nimenomaan sosiaalinen elämä katkoi niin kamelin selkää kuin kynästä teränkin. Olen silti hämmentynyt siitä, että kirja alkaa olla ensimmäiselle editointikierteelle valmis. Olin luovuttaa käsikirjoituksen kanssa useaan otteeseen, katosin sähköposteihin, laadin kaavioita, huomasin turhautuvani niiden asioiden äärellä, joilla oli vähiten merkitystä kenellekään.
Historiassa ei ole kuin hetkiä. Tarina muodostuu vasta kun niitä yhdistetään, ja miten monin tavoin se onkaan mahdollista, loputtomasti.
20.2.20
25.1.20
Pelipöydällä: Survive! Escape from Atlantis
Lautapelit alkoivat vuosituhannen vaihteessa nousta pysähtyneestä unohduksestaan, syntyi uusia genrejä, uusi harrastajakunta, uusia innovaatioita. Pelaaminen oli yhtäkkiä taas populaaria, pelitkin aika fiksuja verrattuna vanhoihin nopanheittelyihin. Niin kuin kaikki kiva, on tämäkin ala sitten suosiota aina vain kasvattaessaan räjähtänyt ihan käsistä. Pelejä ilmestyy sadoittain joka vuosi – siis oikeasti hyviä ja pelaamisen arvoisiakin pelejä, kaikki keskinkertainen massatuotanto siihen päälle. Hittipelit ja netin foorumeilla kohutut elävät aina vain lyhyemmän ajan, ja mitä alan mediaa seurailen, niin tärkeintä tuntuu olevan aina se, mikä on ihan kohtsillään ilmestymässä.
Niin paljon ala on kehittynyt, että arvostetuimmat merkkiteokset ovat melkein järjestään tämän vuosituhannen julkaisuja; muutama 90-luvun peli vielä sinnittelee arvostettujen ja pelattujen joukossa, mutta sitä vanhempia tavataan katsoa aika karsaasti, yleensä toki ihan hyvästä syystä. Mutta onneksi on sellaisia outolintuja kuin Survive! Escape from Atlantis, joka on ilmestynyt alkujaan 1982, ja joka tällä hetkellä sinnittelee Boardgamegeekin top-listan sijalla 259, mikä ei ehkä maallikolle kuulosta kovin hienolta, mutta on se hyvä tulos; pelejä on listalla kymmeniätuhansia, eikä top kolmeensataankaan mahdu ennen 2000-lukua ilmestyneitä kuin kourallinen.
Survivesta julkaistiin 30-vuotispainos, jota olen itsekin pelannut, niin englannin- kuin suomenkielellä (kotimainen versio on nimeltään yksinkertaisesti Atlantis). Ja täydestähän tämä olisi modernina teoksena mennyt, ellen olisi tiennyt miten vanha peli on kyseessä. Poissa ovat kaikki oman lapsuuteni pelien standardit ratkaisut: ei heitellä noppaa, ei edetä laudalla kohti maalia, ei käännellä kortteja. Sen sijaan kyse on hektisestä hengissäpysymiskamppailusta, jossa ei selviä, ellei ole säälittä valmis jättämään kanssapelaajaansa haiden ruuaksi. Peli on tosiaan temaattisesti varsin (piristävän?) karu; aarteenetsijät ovat juuri ehtineet Atlantikselle ja keränneet taskunsa täyteen tavaraa, kun saari alkaa vajota. Mikä tapahtuukin sitten aika vauhdilla. Veneitä on porukkaan nähden ihan liian vähän, veteen molskahtelevat ihmiset houkuttelevat haita paikalle, saaren viimeisten kallioiden kadotessa tyrskyihin muodostuu jo kaiken ympäriltään mukaansa imaisevia pyörteitäkin kaaoksen keskelle...
Surviven pelaajamäärä on melko rajallinen: kahdesta neljään, joskin kahden hengen pelissä on (ohjeidenkin mukaan) suositeltavaa käyttää kummallakin kahta eri väristä tiimiä; näin saadaan tasan neljästäkymmenestä laatasta muodostuva saari täyteen väkeä ja peli etenee ripeämmin. Lauta on suuri, ja ennen pelin alkua sen keskelle eripaksuisista heksagonilaatoista muodostetaan pelaajien omien mieltymysten mukainen saari – joka kerta vähän erilainen. Sitten asetellaan ihmispoloiset paikoilleen, kullekin laatalle omansa, kunkin pelaajan pohjassa luku yhdestä kuuteen, mikä tarkoittaa kerättyjä aarteita ja täten pistemäärää. Nämä pidetään visusti salassa sekä muilta että alun jälkeen myös itseltä – syytä on muistaa minne sen oman kutosensa on laittanut, mutta vasta pelin lopussa selviää pääsikö tämä oman jengin arvokkain maaliin vai ei.
Pelin säännöt ovat mukavan yksinkertaiset, jopa elegantit: vuorollaan pelaajalla on kolme "siirtoa", jotka voi käyttää liikuttamalla yhdestä kolmeen eri ihmishahmoa tai sitten venettä. Liikkumiset suoritettuaan pelaaja poistaa yhden laatan uppoavasta saaresta, kurkistaa sen alle ja löytää sieltä joko vihreän symbolin (mikä merkitsee peliin välittömästi ilmestyviä haita, valaita, veneitä tai pyörteitä) tai punaisen omaan varastoon laitettavan apuvälineen, jolla voi erilaisia katastrofitilanteita myöhemmin hieman keventää. Sitten heitetään hirviönoppaa ja liikutellaan sen perusteella joko haita, valasta tai merikäärmettä haluttuun suuntaan, yleensä tietenkin omista onnettomista pois ja vastapuolen polskuttelijoita kohti. Hain kanssa samaan ruutuun osunut uimari syödään armotta, valas hajottaa veneen ja paiskaa sen matkustajat veden varaan, ja merihirviö nielaisee laakista sekä veneen että kyytiläiset. Ja joka vuorolla saari kutistuu, vielä maan kamaralla olevat kipuavat hädissään kohti korkeampia huippuja... Veneitä ja paikkoja niissä on piinallisen vähän tarjolla, varsinkin kun valaanpirulaiset ovat muutaman jo menneet murskaamaan. Paniikintunne on parhaimmillaan aito, etenkin jos vastapelaajalla on jo veneellinen väkeä pelastumassa pelilaudan kulmissa siintäville tukevammille tantereille ja omia joukkoja kiertelee kiukkuinen hailauma.
Survive on ripeästi etenevä peli, jossa joka vuorolla tapahtuu paljon. Loppupuolella saattaa varsinkin kahden pelaajan pelissä tulla tyhjiä hetkiä, mutta juuri tämän vuoksi kannattaakin kahdestaan pelatessa käyttää kaikkien pelaajien värejä – kaaos iskee kovemmin ja peli on vauhdikkaampi, toisaalta sekasorron keskeltä saattaa muutama onnekas päästä paremmin livahtamaan turvaankin, kun kaikkialle eivät haitkaan ehdi. Säännöt ovat lapsenkin helppo oppia, mutta pelin vaatimasta julmuudesta johtuen tätä ei liene syytä kaikkien nuorimpien kanssa ottaa esiin; tässä on tosiaan häikäilemättä uhrattava vastapuolen joukkoja selvitäkseen, ja tämä saattaa käydä niin pienen kuin isommankin pelaajan tunnon päälle asetelman ollessa vähän epätasainen. Mutta parin teinin kanssa kun tätä testasin, niin johan olin hainruokaa nopeasti. Kun saari lopulta kosahtaa tulivuoren mukana taivaisiin, peli päättyy ja on aika tsekata kuka sai parhaiten pisteytetyt hahmonsa turvaan; ei auta jos itsellä on kolme yhden pisteen tyyppiä ja yksi kahden; jos vastapuoli on saanut sen ainoan kutosensa saareen, hän voittaa. Sillä ei siis olekaan ihan vähän merkitystä, mille laatalle minkäkinarvoisen tyyppinsä asettaa – kunhan sen sitten vielä parin kierroksen jälkeen muistaisi.
Pelin erikielisissä versioissa ei ole tuotannollisia eroja lainkaan, samat kuvat, samat komeat paksut saarilaatat, samat oikein nätit puiset merihirviöt. Tosin ensin vastaan tulleessa suomijulkaisussa on pahanlaatuinen virhe sääntökirjassa – oli vähällä tehdä koko pelistä epäpelattavan, kunnes muunkielisiä manuaaleja selatessa homma valkeni. Outo oikolukumoka yleensä mallikkaasti ohjeista suoriutuvan Lautapelit.fi:n tuotteessa.
Ensimmäisten pelien vähän varovaisen kokeilun jälkeen Survive / Atlantis imaisi mukaansa tosissaan sitten kun tajusimme, että suoraviivainen vastapuolen kurmotus on taktiikkana sekä tehokkain että viihdyttävin. Ehdottomasti suositeltavat rapiat puolen tunnin mittaista nopeaa ja todella toiminnantäyteistä peliä kaipaaville. Bonuspisteet mukavan muhkeasta ulkoasusta.
Niin paljon ala on kehittynyt, että arvostetuimmat merkkiteokset ovat melkein järjestään tämän vuosituhannen julkaisuja; muutama 90-luvun peli vielä sinnittelee arvostettujen ja pelattujen joukossa, mutta sitä vanhempia tavataan katsoa aika karsaasti, yleensä toki ihan hyvästä syystä. Mutta onneksi on sellaisia outolintuja kuin Survive! Escape from Atlantis, joka on ilmestynyt alkujaan 1982, ja joka tällä hetkellä sinnittelee Boardgamegeekin top-listan sijalla 259, mikä ei ehkä maallikolle kuulosta kovin hienolta, mutta on se hyvä tulos; pelejä on listalla kymmeniätuhansia, eikä top kolmeensataankaan mahdu ennen 2000-lukua ilmestyneitä kuin kourallinen.
Survivesta julkaistiin 30-vuotispainos, jota olen itsekin pelannut, niin englannin- kuin suomenkielellä (kotimainen versio on nimeltään yksinkertaisesti Atlantis). Ja täydestähän tämä olisi modernina teoksena mennyt, ellen olisi tiennyt miten vanha peli on kyseessä. Poissa ovat kaikki oman lapsuuteni pelien standardit ratkaisut: ei heitellä noppaa, ei edetä laudalla kohti maalia, ei käännellä kortteja. Sen sijaan kyse on hektisestä hengissäpysymiskamppailusta, jossa ei selviä, ellei ole säälittä valmis jättämään kanssapelaajaansa haiden ruuaksi. Peli on tosiaan temaattisesti varsin (piristävän?) karu; aarteenetsijät ovat juuri ehtineet Atlantikselle ja keränneet taskunsa täyteen tavaraa, kun saari alkaa vajota. Mikä tapahtuukin sitten aika vauhdilla. Veneitä on porukkaan nähden ihan liian vähän, veteen molskahtelevat ihmiset houkuttelevat haita paikalle, saaren viimeisten kallioiden kadotessa tyrskyihin muodostuu jo kaiken ympäriltään mukaansa imaisevia pyörteitäkin kaaoksen keskelle...
Surviven pelaajamäärä on melko rajallinen: kahdesta neljään, joskin kahden hengen pelissä on (ohjeidenkin mukaan) suositeltavaa käyttää kummallakin kahta eri väristä tiimiä; näin saadaan tasan neljästäkymmenestä laatasta muodostuva saari täyteen väkeä ja peli etenee ripeämmin. Lauta on suuri, ja ennen pelin alkua sen keskelle eripaksuisista heksagonilaatoista muodostetaan pelaajien omien mieltymysten mukainen saari – joka kerta vähän erilainen. Sitten asetellaan ihmispoloiset paikoilleen, kullekin laatalle omansa, kunkin pelaajan pohjassa luku yhdestä kuuteen, mikä tarkoittaa kerättyjä aarteita ja täten pistemäärää. Nämä pidetään visusti salassa sekä muilta että alun jälkeen myös itseltä – syytä on muistaa minne sen oman kutosensa on laittanut, mutta vasta pelin lopussa selviää pääsikö tämä oman jengin arvokkain maaliin vai ei.
 |
| Alkutilanne: pelaajat ovat paikoillaan, veneet rannassa, saari vielä kokonainen. |
Pelin säännöt ovat mukavan yksinkertaiset, jopa elegantit: vuorollaan pelaajalla on kolme "siirtoa", jotka voi käyttää liikuttamalla yhdestä kolmeen eri ihmishahmoa tai sitten venettä. Liikkumiset suoritettuaan pelaaja poistaa yhden laatan uppoavasta saaresta, kurkistaa sen alle ja löytää sieltä joko vihreän symbolin (mikä merkitsee peliin välittömästi ilmestyviä haita, valaita, veneitä tai pyörteitä) tai punaisen omaan varastoon laitettavan apuvälineen, jolla voi erilaisia katastrofitilanteita myöhemmin hieman keventää. Sitten heitetään hirviönoppaa ja liikutellaan sen perusteella joko haita, valasta tai merikäärmettä haluttuun suuntaan, yleensä tietenkin omista onnettomista pois ja vastapuolen polskuttelijoita kohti. Hain kanssa samaan ruutuun osunut uimari syödään armotta, valas hajottaa veneen ja paiskaa sen matkustajat veden varaan, ja merihirviö nielaisee laakista sekä veneen että kyytiläiset. Ja joka vuorolla saari kutistuu, vielä maan kamaralla olevat kipuavat hädissään kohti korkeampia huippuja... Veneitä ja paikkoja niissä on piinallisen vähän tarjolla, varsinkin kun valaanpirulaiset ovat muutaman jo menneet murskaamaan. Paniikintunne on parhaimmillaan aito, etenkin jos vastapelaajalla on jo veneellinen väkeä pelastumassa pelilaudan kulmissa siintäville tukevammille tantereille ja omia joukkoja kiertelee kiukkuinen hailauma.
 |
| Nyt ollaan jo kaaoksessa: valaat, merikäärmeet ja hait kiertelevät, varsin vajaasti täytetyt veneet seilaavat kohti turvaa, moni onneton polskii meren armoilla. Ja joka kierroksella saari edelleen kutistuu... |
Survive on ripeästi etenevä peli, jossa joka vuorolla tapahtuu paljon. Loppupuolella saattaa varsinkin kahden pelaajan pelissä tulla tyhjiä hetkiä, mutta juuri tämän vuoksi kannattaakin kahdestaan pelatessa käyttää kaikkien pelaajien värejä – kaaos iskee kovemmin ja peli on vauhdikkaampi, toisaalta sekasorron keskeltä saattaa muutama onnekas päästä paremmin livahtamaan turvaankin, kun kaikkialle eivät haitkaan ehdi. Säännöt ovat lapsenkin helppo oppia, mutta pelin vaatimasta julmuudesta johtuen tätä ei liene syytä kaikkien nuorimpien kanssa ottaa esiin; tässä on tosiaan häikäilemättä uhrattava vastapuolen joukkoja selvitäkseen, ja tämä saattaa käydä niin pienen kuin isommankin pelaajan tunnon päälle asetelman ollessa vähän epätasainen. Mutta parin teinin kanssa kun tätä testasin, niin johan olin hainruokaa nopeasti. Kun saari lopulta kosahtaa tulivuoren mukana taivaisiin, peli päättyy ja on aika tsekata kuka sai parhaiten pisteytetyt hahmonsa turvaan; ei auta jos itsellä on kolme yhden pisteen tyyppiä ja yksi kahden; jos vastapuoli on saanut sen ainoan kutosensa saareen, hän voittaa. Sillä ei siis olekaan ihan vähän merkitystä, mille laatalle minkäkinarvoisen tyyppinsä asettaa – kunhan sen sitten vielä parin kierroksen jälkeen muistaisi.
Pelin erikielisissä versioissa ei ole tuotannollisia eroja lainkaan, samat kuvat, samat komeat paksut saarilaatat, samat oikein nätit puiset merihirviöt. Tosin ensin vastaan tulleessa suomijulkaisussa on pahanlaatuinen virhe sääntökirjassa – oli vähällä tehdä koko pelistä epäpelattavan, kunnes muunkielisiä manuaaleja selatessa homma valkeni. Outo oikolukumoka yleensä mallikkaasti ohjeista suoriutuvan Lautapelit.fi:n tuotteessa.
Ensimmäisten pelien vähän varovaisen kokeilun jälkeen Survive / Atlantis imaisi mukaansa tosissaan sitten kun tajusimme, että suoraviivainen vastapuolen kurmotus on taktiikkana sekä tehokkain että viihdyttävin. Ehdottomasti suositeltavat rapiat puolen tunnin mittaista nopeaa ja todella toiminnantäyteistä peliä kaipaaville. Bonuspisteet mukavan muhkeasta ulkoasusta.
16.1.20
Nyt pyryyn hyytyy pyy
Sanojen leimaava vaikutus kiusaa toisinaan. Otetaan nyt esimerkiksi sellainen kuin "kirjailija". Keveän rennossa muodossa on jotain vähättelevää; se kuvaa ihmistä, joka ikään kuin pikkuisen kirjailee. En ole tästä sanasta oikein koskaan pitänyt, etenkin itseeni yhdistettynä se on alkanut harmittaa. Tämä ei tosin johdu sanan muodosta, vaan sen sisältämästä painolastista. "Kirjailija" pitää sisällään odotuksia joihin en ole ajatellut vastata; asemaa jonka arvoinen en ole pyrkinyt olemaan; ymmärrystä jostain sellaisesta mikä ei ole minulle auennut. Pitäisi keksiä jokin toinen sana joka kuvaisi. Mutta sen pitäisi olla uusi, käyttämätön. Koeajalla varmistettaisiin sen toimivuus.
Hyppäsin tuossa taannoin Twitteriin. Se oli seurausta kahdesta asiasta: ensin juuri tästä itseni ja nimekkeeni uudelleenbrändäämisestä, jollainen sivumennen sanoen on ollut elämässä käynnissä muutenkin vahvasti viime kuukausina; aloin seurata tomuisista päiväkirjoistani sitä polkua joka minut on johtanut tähän mykkään pisteeseen, ja koska olen (näennäis)sosiaalinen eläin, totesin polun toimivan parhaiten julkisena. Twitter on vielä alustana minulle melko tuntematon, joten samalla otan tuntumaa sinnekin. Tuskinpa siellä kauaa jaksan, mutta tsekkailen nyt kumminkin. Niin ja se toinen asia: herätelainasin kirjastosta teoksen nimeltä 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt. Tuskin olin toisen syyn puolivälissä kun jo räpelsin itseni twitteriin.
Kirjassa kuvataan sosiaalisen median vaikutusta aivojen mielihyväkeskukseen ja dopamiinin eritykseen, mistä seuraa nopea riippuvuussuhde, kun ihminen hakee lisää kiksejä. Sanotaan että sosiaalinen media on vienyt ihmisten mielenkiintoa mm. seksiin, mistä sattumoisin tuolla pykälää sosiaalisemman (blogeihin verrattuna siis; tämähän on kuin autiotalossa horisisi nykyisin, mitä en välttämättä siis pahana pidä) median puolella taannoin heräsi vähän juttua. Pyörittelin siellä setämäisesti silmiäni uutiselle seksuaalineuvojasta, ja yhteiskunnan pakonomaisesta tarpeesta istuttaa päähämme näkemys ihmiseen väen väkisin kuuluvasta seksuaalisuudesta. En väitä etteikö se monelle ole elämässä keskeistä. Monelle myös ei. Seksi on, kun sitä tarkemmin ajattelee, oikeastaan melko kuvottavaa. Ihminen tunkee paikkojaan jonnekin minne yleensä mieluummin ei. On epämiellyttäviä hajuja ja ruumiinnesteitä. Nihkeät luiset raajat ja kelmeät ihot hankautuvat kipeästi vastakkain. Jossain kramppaa. Toinen ihminen on ahdistavan lähellä. Seksi on vähän kuin lähikuvat hyönteisistä, joiden sisältä purskahtaa itsensä sisäelimillä pulskaksi syönyt loinen. Sen isäntäeläin vielä nytkyttelee kuolevia raajojaan, kun liman tahrima kasvatti oksentuu ulos aukosta, joka on enää rumana reikänä ruumiissa. Eikä kuvan katsoja saa käännettyä katsettaan pois mitenkään.
Huh huh. Melkein tekisi mieli tämän jälkeen vetää hermosavut, mutta lopetin polttamisen vähän ohimennen jo vuosia sitten. En yrittämälläkään onnistunut koukuttumaan, en ole oikein koskaan onnistunut, mihinkään. Taloyhtiössämme tosin kiellettiinkin muutama vuosi sitten parveketupakointi; ei sillä että kielto takatöölöläisiä gangstoja liiemmin kiinnostaisi – tässä talossa jokaisen neljän rapun jokaisen kuuden kerroksen parvekkeella käy ovi iltaisin taajaan, ja kurkkupurkit ovat tumppeja täynnä. Polttelun kieltävät tarrat nähdään meilläpäin lähinnä eksoottisina symboleina.
Hyppäsin tuossa taannoin Twitteriin. Se oli seurausta kahdesta asiasta: ensin juuri tästä itseni ja nimekkeeni uudelleenbrändäämisestä, jollainen sivumennen sanoen on ollut elämässä käynnissä muutenkin vahvasti viime kuukausina; aloin seurata tomuisista päiväkirjoistani sitä polkua joka minut on johtanut tähän mykkään pisteeseen, ja koska olen (näennäis)sosiaalinen eläin, totesin polun toimivan parhaiten julkisena. Twitter on vielä alustana minulle melko tuntematon, joten samalla otan tuntumaa sinnekin. Tuskinpa siellä kauaa jaksan, mutta tsekkailen nyt kumminkin. Niin ja se toinen asia: herätelainasin kirjastosta teoksen nimeltä 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt. Tuskin olin toisen syyn puolivälissä kun jo räpelsin itseni twitteriin.
Kirjassa kuvataan sosiaalisen median vaikutusta aivojen mielihyväkeskukseen ja dopamiinin eritykseen, mistä seuraa nopea riippuvuussuhde, kun ihminen hakee lisää kiksejä. Sanotaan että sosiaalinen media on vienyt ihmisten mielenkiintoa mm. seksiin, mistä sattumoisin tuolla pykälää sosiaalisemman (blogeihin verrattuna siis; tämähän on kuin autiotalossa horisisi nykyisin, mitä en välttämättä siis pahana pidä) median puolella taannoin heräsi vähän juttua. Pyörittelin siellä setämäisesti silmiäni uutiselle seksuaalineuvojasta, ja yhteiskunnan pakonomaisesta tarpeesta istuttaa päähämme näkemys ihmiseen väen väkisin kuuluvasta seksuaalisuudesta. En väitä etteikö se monelle ole elämässä keskeistä. Monelle myös ei. Seksi on, kun sitä tarkemmin ajattelee, oikeastaan melko kuvottavaa. Ihminen tunkee paikkojaan jonnekin minne yleensä mieluummin ei. On epämiellyttäviä hajuja ja ruumiinnesteitä. Nihkeät luiset raajat ja kelmeät ihot hankautuvat kipeästi vastakkain. Jossain kramppaa. Toinen ihminen on ahdistavan lähellä. Seksi on vähän kuin lähikuvat hyönteisistä, joiden sisältä purskahtaa itsensä sisäelimillä pulskaksi syönyt loinen. Sen isäntäeläin vielä nytkyttelee kuolevia raajojaan, kun liman tahrima kasvatti oksentuu ulos aukosta, joka on enää rumana reikänä ruumiissa. Eikä kuvan katsoja saa käännettyä katsettaan pois mitenkään.
Huh huh. Melkein tekisi mieli tämän jälkeen vetää hermosavut, mutta lopetin polttamisen vähän ohimennen jo vuosia sitten. En yrittämälläkään onnistunut koukuttumaan, en ole oikein koskaan onnistunut, mihinkään. Taloyhtiössämme tosin kiellettiinkin muutama vuosi sitten parveketupakointi; ei sillä että kielto takatöölöläisiä gangstoja liiemmin kiinnostaisi – tässä talossa jokaisen neljän rapun jokaisen kuuden kerroksen parvekkeella käy ovi iltaisin taajaan, ja kurkkupurkit ovat tumppeja täynnä. Polttelun kieltävät tarrat nähdään meilläpäin lähinnä eksoottisina symboleina.
7.1.20
Hämärässä räjähtävät käävät
Vuorossa vuotuisen kirjakertymän perkuu, kiitos pienen mustakantisen vihon, johon lukemani kirjat tallentuvat, kuten ovat tallentuneet sen edeltäjiinkin pian neljännesvuosisadan ajan. Haaveiletteko koskaan maailmasta, jossa emme tallentaisi niin pakonomaisesti kaikkea tekemäämme? Minä haaveilen. Voi miten haaveilenkaan. Mutta minkäs itselleen voi, joten:
Luin vuoden aikana 47 kirjaa. Se on pikkuisen vähemmän kuin mitä nuorena ja innokkaana luin, mutta olen tavannut perustaa lukemiseni sille ohjesäännölle, että laatu korvaa määrän. En käsitä miten kukaan pystyy sisäistämään vaikka nyt sata kirjaa vuodessa. Mitä niistä jää mieleen? Ei mitään. Ei tosin sillä että 47:stäkään mitään jäisi, joten mikäpä minä olen sanomaan. Kirjoista 13 oli omasta hyllystä poimittuja uudelleenluentoja, osa toiseen, osa jo kolmanteenkin kertaan. Kuten totesin, on huonosta muistista hyötyä: samat teokset voi lukea surutta aina uudelleen. Vai totesinko? Kauno- ja tietokirjallisuuden ("non-fiction") välinen jako oli yllättäen sellainen, että sanataide hävisi asiatekstille luvuin 25-22.
Loppuun vuoden kovat kolmoset:
Top 3 leffat:
1. Se joku studio Ghiblin leffa... en minä niiden nimiä toisistaan erota. Tyttären kanssa ne on melkein kaikki pian katsottu. Ovat pääsääntöisesti hyviä.
2. Hobitti-trilogia. Myös Sormusten herra -elokuvat katsoin viimein, mutta Hobitti oli parempi.
3. ... (en tainnut katsoa muita elokuvia)
Top 3 sarjat:
1. Fargo, kausi 2
2. True Detective, kausi 1
3. Mad Men
Top 3 lautapelit:
1. Dokmus
2. Survive! Escape from Atlantis (tulossa Silmis-esittelyyn pian!)
3. Uno (kun kesällä tuli otettua vähän enempi matsia)
Top 3 podcastit:
1. The Dollop
2. The Trail Went Cold
3. Danger Room
Siinä keskeiset. Nikkaroin kyllä kesähelteillä itselleni myös luku- ja kirjoituspisteen takapihalle (ohessa kuva). Että ei se aika kuulkaa pelkän viihteen parissa ole mennyt.
Luin vuoden aikana 47 kirjaa. Se on pikkuisen vähemmän kuin mitä nuorena ja innokkaana luin, mutta olen tavannut perustaa lukemiseni sille ohjesäännölle, että laatu korvaa määrän. En käsitä miten kukaan pystyy sisäistämään vaikka nyt sata kirjaa vuodessa. Mitä niistä jää mieleen? Ei mitään. Ei tosin sillä että 47:stäkään mitään jäisi, joten mikäpä minä olen sanomaan. Kirjoista 13 oli omasta hyllystä poimittuja uudelleenluentoja, osa toiseen, osa jo kolmanteenkin kertaan. Kuten totesin, on huonosta muistista hyötyä: samat teokset voi lukea surutta aina uudelleen. Vai totesinko? Kauno- ja tietokirjallisuuden ("non-fiction") välinen jako oli yllättäen sellainen, että sanataide hävisi asiatekstille luvuin 25-22.
Loppuun vuoden kovat kolmoset:
Top 3 leffat:
1. Se joku studio Ghiblin leffa... en minä niiden nimiä toisistaan erota. Tyttären kanssa ne on melkein kaikki pian katsottu. Ovat pääsääntöisesti hyviä.
2. Hobitti-trilogia. Myös Sormusten herra -elokuvat katsoin viimein, mutta Hobitti oli parempi.
3. ... (en tainnut katsoa muita elokuvia)
Top 3 sarjat:
1. Fargo, kausi 2
2. True Detective, kausi 1
3. Mad Men
Top 3 lautapelit:
1. Dokmus
2. Survive! Escape from Atlantis (tulossa Silmis-esittelyyn pian!)
3. Uno (kun kesällä tuli otettua vähän enempi matsia)
Top 3 podcastit:
1. The Dollop
2. The Trail Went Cold
3. Danger Room
Siinä keskeiset. Nikkaroin kyllä kesähelteillä itselleni myös luku- ja kirjoituspisteen takapihalle (ohessa kuva). Että ei se aika kuulkaa pelkän viihteen parissa ole mennyt.
29.12.19
Siksi siis kiinnitti hiisi siiliin piikit
Minua on huomioitu tässä loppuvuoden aikana niin etten tiedä miten päin olisin. Olen saanut läjäpäin kirjoja, ruokatarvikkeita, kahvia; suklaatakin pitkälle toista kiloa. Olen saanut olla seurassa joka ei vaadi minulta paljoakaan, mutta jossa osaan silti enimmäkseen olla itseni. Ei muuten ole ihan jokapäiväistä enää nykyään sellainen.
Kenties pitäisi oppia itsekin huomioimaan itseään. Olen etsinyt tekemisilleni merkitystä jo muutaman kuukauden ajan, mutta vaikken sellaista löydäkään, pitäisi kyetä hyväksymään myös merkityksettömän oikeus olla olemassa. Vai tuntuuko minusta vain nyt siltä? Jos tuntuu, eikö niin ole? Tunne vastaan tieto, siinäpä kevyt dilemma loppuvuodeksi...
Kävin debattia siitä, onko julkaistuihin teoksiini kätketty tärkeitä teemoja tai merkityksiä. Mielestäni ei; lukija oli toista mieltä. Olen aina hieman vierastanut kirjallisuutta, jolla on "sanoma". Joka pyrkii sanomaan "jotain tärkeää meidän ajastamme" tai "ottaa kantaa polttavaan aiheeseen". Mielestäni tieto- ja kaunokirjallisuus ovat kaksi selvästi eri asiaa. Kaunokirjallisuuden itseään täydentävä tehtävä on puhtaasti sanataiteellinen. Eskapismi ja kaunis kieli – siinä kaikki. Ei "teemoja" tai "näkemyksiä".
Söin joulunpyhien aikana niin paljon kakkua, että piti käydä ensi kerran vuosiin vaa'alla kun palasin kotikoloon. Kävi ilmi että olen laihtunut entisestäkin; painoindeksini mukaan olen merkittävästi alipainoinen. Luulin että neljäkymmentä täytettyään ihminen alkaa viimeistään kerätä massaa, mutta ilmeisesti ei. Voin ainakin hyvällä omallatunnolla syödä sen kilon suklaata nyt sitten.
Kenties pitäisi oppia itsekin huomioimaan itseään. Olen etsinyt tekemisilleni merkitystä jo muutaman kuukauden ajan, mutta vaikken sellaista löydäkään, pitäisi kyetä hyväksymään myös merkityksettömän oikeus olla olemassa. Vai tuntuuko minusta vain nyt siltä? Jos tuntuu, eikö niin ole? Tunne vastaan tieto, siinäpä kevyt dilemma loppuvuodeksi...
Kävin debattia siitä, onko julkaistuihin teoksiini kätketty tärkeitä teemoja tai merkityksiä. Mielestäni ei; lukija oli toista mieltä. Olen aina hieman vierastanut kirjallisuutta, jolla on "sanoma". Joka pyrkii sanomaan "jotain tärkeää meidän ajastamme" tai "ottaa kantaa polttavaan aiheeseen". Mielestäni tieto- ja kaunokirjallisuus ovat kaksi selvästi eri asiaa. Kaunokirjallisuuden itseään täydentävä tehtävä on puhtaasti sanataiteellinen. Eskapismi ja kaunis kieli – siinä kaikki. Ei "teemoja" tai "näkemyksiä".
Söin joulunpyhien aikana niin paljon kakkua, että piti käydä ensi kerran vuosiin vaa'alla kun palasin kotikoloon. Kävi ilmi että olen laihtunut entisestäkin; painoindeksini mukaan olen merkittävästi alipainoinen. Luulin että neljäkymmentä täytettyään ihminen alkaa viimeistään kerätä massaa, mutta ilmeisesti ei. Voin ainakin hyvällä omallatunnolla syödä sen kilon suklaata nyt sitten.
17.12.19
Luuhun juurtunut surun ruusu
Puolisentoista vuotta sitten perustettu Taka-Töölön kirjailijoiden lukupiiri on neljän hengen kompakti kokonaisuus, jonka jäsenenä on tullut luettua kirjoja, joihin ei ehkä muuten olisi tarttunut. En ole aiemmin kuulunut lukupiiriin, joten kokemus on ollut sikälikin tuore, mikä on tässä iässä harvinaista. Käsittelyssä olevista kirjoista keskustelu tempaisee yleensä jonnekin toisaalle, monesti kirjoittamisen prosesseihin ja kiputiloihin. Oma kirjoittamiselle merkitystä etsivä kriisiytymiseni on vaivannut jo pitkään, mutta eilisen jälkeen olen ehkä taas saanut suuntaviivoja. Ainakin puintia riitti, kukapa sitten tietää johtaako mikään mihinkään. Asiat jäävät kesken, kuten blogit: kuusnelospelien pariin tuskin enää palaan, ja alkaa tuo Marvel-urakkakin näyttää hivenen huolestuttavalta. Vaikka väliäkö noilla, ajantappoahan kaikki vain on...
Lukupiirissämme on käsitelty tähän mennessä seuraavat teokset:
- Gabriel Garcia Marquez: Kuulutetun kuoleman kronikka
- Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia
- Saara Turunen: Sivuhenkilö
- Jhumpa Lahiri: Kaima
- Enni Vanhatapio: Absentia
- Iris Murdoch: Epävirallinen ruusu
- Edward St Aubyn: Loistava menneisyys
- Maarit Verronen: Pimeästä maasta
- Lionel Shriver: Poikani Kevin
- Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
- Primo Levi: Tällainenko on ihminen
- Gillian Flynn: Kiltti tyttö
...minkä lisäksi on luvussa ollut kahden osanottajan työn alla oleva teksti, allekirjoittaneen eilen, ja saamistani kommenteista olen tarkkalukuisille tovereilleni kiitollinen. Kirjoittaminen näyttäytyy hetken ajan inhimillisesti järkevänä toimintana aina silloin kun on ihmisiä joiden kanssa siitä puhua. Yksin ollessa se ei sitä ole, mikä on tietenkin paradoksaalista, koska yksinhän tätä tehdään. Siis jos tehdään. Onneksi ei enää tarvitse.
Lukupiirissämme on käsitelty tähän mennessä seuraavat teokset:
- Gabriel Garcia Marquez: Kuulutetun kuoleman kronikka
- Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia
- Saara Turunen: Sivuhenkilö
- Jhumpa Lahiri: Kaima
- Enni Vanhatapio: Absentia
- Iris Murdoch: Epävirallinen ruusu
- Edward St Aubyn: Loistava menneisyys
- Maarit Verronen: Pimeästä maasta
- Lionel Shriver: Poikani Kevin
- Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
- Primo Levi: Tällainenko on ihminen
- Gillian Flynn: Kiltti tyttö
...minkä lisäksi on luvussa ollut kahden osanottajan työn alla oleva teksti, allekirjoittaneen eilen, ja saamistani kommenteista olen tarkkalukuisille tovereilleni kiitollinen. Kirjoittaminen näyttäytyy hetken ajan inhimillisesti järkevänä toimintana aina silloin kun on ihmisiä joiden kanssa siitä puhua. Yksin ollessa se ei sitä ole, mikä on tietenkin paradoksaalista, koska yksinhän tätä tehdään. Siis jos tehdään. Onneksi ei enää tarvitse.
2.12.19
Nähdä näätänä jäkälämättäässä nälkää
Kirjallisuuspalkintoja jaeskeltiin taas. Ja mikäs siinä, näkyvyyttä ja myyntihittejä tällä alalla tarvitaan (kai). Itse olen viimeksi ollut innostunut Finlandia-palkinnosta joskus vuosituhannen alussa. Olin silloin kirjastossa töissä, ja kuvittelin tämän palkinnon saaneen kirjan lukemalla jollain tavoin kultivoivani itseäni. Virhe!! Finlandia-voittajat eivät juuri koskettaneet. Eivät ole sitä tehneet sittemminkään; ainoa lukemani F-pystin voittaja josta voin sanoa vilpittömästi pitäneeni on Leena Krohnin Matemaattisia olentoja tai jaettuja unia, ja siihenkin tutustuin vasta tänä vuonna lukupiirin kautta. Mainio teos, mutta kenties kertoo jotain, että tämä teos on kyseisen palkinnon alkuvuosilta, jolloin voittajaksi vielä kelpasi kirjallisuus vähän laajemmalla skaalalla. Pari ok teosta on sittemmin tullut vastaan, mutta muuten lukemani voittajat ovat olleet joko suuria pettymyksiä, tylsiä kuin piru tai vain mitäänsanomattomia. Muutaman olen jättänyt suosiolla kesken. Moneen vuoteen en ole enää edes yrittänyt; tajusin että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi sellaisen kirjallisuuden väkisinluentaan, jonka joku taho on määritellyt hyväksi. Tykkään tehdä omia löytöjä, edetä omien mieltymysteni mukaan. Minä ja pönöttelevä Finlandia-instituutio emme pidä samanlaisesta kirjallisuudesta, se on tullut selväksi. Makuja on toki monia, ja selväähän on, että Finlandia-kirjoista suuri yleisö kovasti tykkää. Ennen kaikkea ne helpottavat joululahjakirjan valinnassa. Mutta kuinkahan moni F-voittajan käärepaperista aattona löytävä sitä lopulta loppuun asti lukee? Tilastotietoa ei liene olemassa.
Käyskentelin tuossa päivänä muutamana Pasilassa. Katselin Triplan rumaa seinää ihmishyöyn rynniessä liikennevalonakutuksen tahtiin sen ovista sisään ja ulos. Jossain kilkatti tonttukello. Tajusin että on taas vuosi päättymässä, taas yksi sellainen takana, joka ei jättänyt juuri mitään mieleen. En tavannut uusia ihmisiä, en käynyt uusissa paikoissa, en tehnyt paljoakaan. Kesän käyskentelin metsikössä, välillä kissan kanssa, välillä yksin. Muodostin maisemasta sanoja. Taivaasta tavuja, risuista riimejä, korsista koreaa kieltä.
Tai sitten en. Mutta kuviasi leikkasin silpuksi niillä saksilla jotka olin sinulta saanut.
Jos et huomannut.
Palasia harmaaseen hankeen, tomuksi arkeni ylle. Me sentään hengitimme samaan tahtiin, silloin. Kun en vielä tiennyt miksi.
Mutta nyt on tietenkin jo myöhäistä, mikä huojentaa. On mukava kun ei enää tarvitse yrittää.
Käyskentelin tuossa päivänä muutamana Pasilassa. Katselin Triplan rumaa seinää ihmishyöyn rynniessä liikennevalonakutuksen tahtiin sen ovista sisään ja ulos. Jossain kilkatti tonttukello. Tajusin että on taas vuosi päättymässä, taas yksi sellainen takana, joka ei jättänyt juuri mitään mieleen. En tavannut uusia ihmisiä, en käynyt uusissa paikoissa, en tehnyt paljoakaan. Kesän käyskentelin metsikössä, välillä kissan kanssa, välillä yksin. Muodostin maisemasta sanoja. Taivaasta tavuja, risuista riimejä, korsista koreaa kieltä.
Tai sitten en. Mutta kuviasi leikkasin silpuksi niillä saksilla jotka olin sinulta saanut.Jos et huomannut.
Palasia harmaaseen hankeen, tomuksi arkeni ylle. Me sentään hengitimme samaan tahtiin, silloin. Kun en vielä tiennyt miksi.
Mutta nyt on tietenkin jo myöhäistä, mikä huojentaa. On mukava kun ei enää tarvitse yrittää.
20.11.19
Kuu puhuu, luumupuu nukkuu
Kirjallisuus on narsismia. Halu tulla huomatuksi on väistämättä osa sitä koneistoa, joka on kirjallinen maailma. Ihmisen halu nähdä oma nimensä isoin kirjaimin painettuna, oma kuvansa mainoksessa, omat sanansa tärkeinä. Kirjallisuuteen liittyy juuri omien ajatusten kokeminen niin merkittäviksi, että niillä on oikeus tulla julkisesti esiin. Kirjailija haluaa itseään kuunneltavan, koska kokee olevansa tärkeä ja sanovansa asioita tavalla, jota muiden tulisi kuunnella. Kirjan julkaistuaan kirjailija tuntee olonsa hyväksi, koska saa osakseen ihailua; ehkä kateuttakin, mitä kukaan ei suoraan myönnä, mutta se on kuitenkin aina salaa toiveena.Itseäni kirjallisuuteen liittyvä pyrkimys valokeilaan kavahdutti ensihetkistä alkaen. Koin kiusalliseksi ajatuksen, että esittäisin olevani jotain parempaa kuin olin. En halunnut kenenkään ajattelevan, että minulla olisi sanottavaa. En pitänyt kirjalleni julkaisutilaisuutta, koska itseni juhlistaminen tympäisi ajatuksena.
Tykkään kuitenkin kirjoittaa. Ratkaisuksi tähän ongelmaan olen kaavaillut yhteiskuntaa, jossa kirjailijuus on anonyymiä. Tekijöiden nimet jätetään pois teksteistä, jotka seisovat tämän jälkeen omillaan, ilman nimen tuomaa painolastia, tai tekstistään ylpeän kirjoittajan ylemmyydentunnetta. Palkintogaalojen nahkeat sisäpiirit, messulavojen tyhjänkalseat haastattelut ja kirjalliseen kulttuuriin liittyvä kiusallisen elitistinen vivahde katoaisivat. Olisi vain tekstejä, ei niiden tekijöitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)