Doctor Who 1.10: The Doctor Dances

"History says there was an explosion here. Who am I to argue with history?"

"Usually the first in line."

Tohtori, Rose ja Captain ("He's not really a Captain, Rose") Jack Harkness ovat välittömästi niin hyvin yhteen pelaava kolmikko, että tuntuu kuin sarja löytäisi itsensä kymmenennen jaksonsa myötä yhtäkkiä uudelleen. Edellisjakson juonilangat niputetaan heti alussa yhteen, kun Lontoon kaduilla vaeltava äitiään etsivä pikkupoika ja äkäisesti leviävä ihmisiä kaasunaamarizombeiksi muuttava sairaus ovat molemmat seurausta siitä, mitä hyvää tarkoittava mutta rämäpäisyydessään itsekeskeinen Jack on saanut aikaan. Asiat on pistettävä järjestykseen, mutta on vuosi 1941, Saksa pommittaa Lontoota armotta, kansakunnan hermot ovat riekaleina ja Tohtorikin on tämän ongelman edessä poikkeuksellisen (jo ykköskauden kokemuksellakin näin voi sanoa) avuton.

Totta kai ratkaisu löytyy; kohtalaisen ovela jakso tämä on juoneltaan, mutta ei silti vielä lähelläkään niitä ajatuksia nyrjäyttäviä koukeroita, joita Steven Moffatin käsikirjoitukset tulevina vuosina parhaimmillaan ovat. Eikä tuo niin haittaa – edellisen jakson jälkeen juoni tuntuu jäävän loppumetrejä lukuunottamatta sikäli taka-alalle, että The Doctor Dances keskittyy ennen kaikkea henkilöihin ja heidän välisiinsä suhteisiin. Tämä on se jakso, jossa Tohtorin ja Rosen välit näyttäytyvät, ainakin allekirjoittaneelle, ensi kerran jonain enempänä kuin vain kumppanuutena. Odottaessaan pelastusta lontoolaisen sairaalan tarvikevarastossa Rosen ja Tohtorin keskustelu kääntyy tanssimiseen; siihen, kuinka Rose ja Jack viime jaksossa kyllä tanssivat, mutta tanssiiko Tohtori koskaan? Tämä kohtaus on huikean onnistunut, ja intensiivisyydessään yllättävä, kirpaisevan todellinenkin. Näin aidolta nämä kaksi eivät ole sarjan kuluessa vielä aiemmin tuntuneet. En juuri fandom-piirejä seuraa, mutta sen verran olen ymmärtänyt, että yleisesti on päätetty "tanssimisen" olevan tässä jaksossa eufenismi seksin harrastamiselle. Rose pitää Tohtoria vanhana erakoituneena jääränä, eikä millään usko että tämä koskaan tekisi sitä. Tohtori pöyristyy ja väittää toista, mistä seuraa kömpelö yritys tanssia... No, fandom saa olla mitä mieltä tykkää, mutta joskus tanssikin on vain tanssi. Tai tässä tapauksessa nyt ainakin.

Se ihan viimeinen kohtaus Tardiksen sisällä on kuitenkin aiemman kömpelön hämmentyneen tanssiyrittelyn jälkeen kokonaan toista maata: kun tilanne on selvitetty, kaikki ovat pelastuneet ("Just this once, everybody lives!" riemuitsee Tohtori, ja vaikka tämä loppuratkaisu saattaisi muunlaisessa kontekstissa tuntua helpolta, on sen positiivisuus täydellisesti paikallaan tässä vuoden 1941 pommituksiin sijoittuvassa synkässä miljöössä) ja on aika jatkaa matkaa, Tohtorikin uskaltaa irrotella. Rose saa huomata olleensa väärässä: Tohtori todellakin osaa tanssia. Mutta vain silloin kun se ei ole maailman pelastamisen tiellä.

Kuten todettu, käsikirjoitus ei vielä juonellisesti ole yhtä kommervenkkinen kuin millaiseksi Moffat myöhemmin intoutuu, mutta muutamia hyviä aikamatkailun mahdollistamia jippoja sentään löytyy: pidän esimerkiksi siitä, että koko ajan on tiedossa saksalaisen pommin putoaminen tiettyyn paikkaan Lontoota tietyllä pian koittavalla hetkellä. Siinä on toiminnalle mukava takaraja, ja ripeätahtinenhan tämä tuplajakso tosiaan on: suunnilleen parin tunnin aikahaarukan sisään nämä molemmat mahtuvat, koko ajan on yö, koko ajan taustalla räjähtelee, sireenit soivat. Tunnelma on karu, ja kaasunaamareihin kasvonsa kätkeneet äitiään huutavat elävät kuolleet sopivat tähän painajaismaisemaan täydellisesti. Lopuksi myös Jack Harkness päätyy Tardiksen kyytiin, ja tällä kolmikolla sitten mennään kohti seuraavaa jaksoa.

Ellei Doctor Who ole sarjana tuttu, voisin hyvin suositella juurikin tätä ja edellisjaksoa. Moni sarjan kannalta oleellinen perusasia näistä välittyy.

Doctor Who 1.9: The Empty Child

"Might seem like a stupid question, but has anything fallen from the sky recently?"

Tohtorin ensimmäisen kauden yhdeksäs jakso The Empty Child  sisältää kaksi sarjan jatkon kannalta keskeistä ensiesiintymistä: mukaan tulevat sekä Jack Harkness että Steven Moffat. Näistä ensinmainittu on sarjan pitkäikäisin sivuhenkilö, joka piipahtelee varsinkin muutaman seuraavan kauden aikana keskeisissä rooleissa ja jolle on kirjoitettu oikein mielenkiintoinen kaari. Vielä tässä jaksossa jossain määrin kyseenalaisen moraalikehyksen puitteissa toimiva omaneduntavoittelija kasvaa Tohtorin ja tämän kumppanien seurassa paitsi ihmisenä, myös ilmiönä suureksi – saadessaan lopulta oman spinoff-sarjansa Torchwood (täyttä timanttia muuten) Captain Jack Harkness on jo kasvanut melkein Tohtorin veroiseksi myyttiseksi hahmoksi. Ja rooliinsa täysillä heittäytyvä John Barrowman on tietenkin syynä siihen, että fanit ottivat Jackin omakseen välittömästi.

Steven Moffat puolestaan on käsikirjoittaja, Tohtorin uuden tulemisen rakastetuin, ja sarjan pitkäaikainen vastaava kirjoittajakin Russell T. Daviesin lähdön jälkeen, eli vitoskaudesta alkaen. Moffat on sävyltään varsin toisenlainen kirjoittaja kuin Davies: hänen juonensa ovat yleensä paljon fantastisempia, lähes poikkeuksetta johonkin todella kieroon koukkuun perustuvia. Huumori on hillitympää kuin Daviesilla, mutta toisaalta tunteetkaan eivät ole yhtä vereslihaisesti pinnalla. The Empty Child on ehkä vielä hieman vaisua Moffatia, siis ehkä – varsinkin ensimmäiset kymmenen minuuttia ovat todella taiten tehtyä tunnelmanluontia, jossa Lontoon vuoden 1941 pommitukset rinnastuvat kauhistuttavaan äitiään etsivään lapseen. Itsehän olen aina pyöritellyt silmiäni kauhuelokuvien kliseiselle "pelottava lapsi"-troopille; minun nähdäkseni lapset eivät vahingossakaan ole pelottavia. Paitsi tässä Doctor Whon jaksossa sitten senkin edestä, mistä tuotantotiimille isot propsit. Asetelma on mysteeri heti alusta lähtien: Tohtori ja Rose seuraavat Tardiksella kummallista avaruudesta kohti Lontoota syöksyvää alusta, ja löytävät itsensä vuodesta 1941. Lontoota pommitetaan, kodittomat lapset hiippailevat hälytysten aikana tyhjissä taloissa keräämässä ruokaa – mutta joku yksinäinenkin kulkee yössä. Pieni äitiään huhuileva lapsi kaasunaamari kasvoillaan, jonka ensiesiintyminen on tosiaan voimallinen: tuo 40-luvun isosilmäinen ja silti ilmeetön kaasunaamari on niin karu visuaalinen kiteytymä. Sen takaa kuuluva samanaikaisesti tunteeton ja onneton ääni on autiolla kujalla kaikuessaan hyvin tehokas.

Doctor Whon neljä ensimmäistä tuotantokautta sisältävät jokainen yhden hengästyttävän hyvän tuplajakson, ja ykköskaudella se on tämä. The Empty Child on siis osa yksi tästä Moffatin hengentuotteesta, ja paljon tavaraa katsojan eteen tuodaan: otsikon kammottava lapsi, Lontooseen pudonnut alus, ruodusta livennyt aika-agentti Jack Harkness, ja lopuksi sairaalallinen joksikin muuksi muuntuneita ihmisiä, kaikki etsimässä äitiään, kaikki jonnekin elämän ja kuoleman rajalle jääneitä. Jakson toteutus on koko ykköskauden parhaasta päästä: ilmakuvat pommien ja valonheitinten valaisemasta pimeästä Lontoosta ovat henkeäsalpaavia, ja muitakin mieleenjääviä kuvia löytyy: Rosen ja Jackin tanssi avaruusaluksen katolla Big Benin kellotaulun edustalla, ja postiluukusta sisään työntyvä pienen lapsen käsi: "Please let me in, mommy. I'm scared of the bombs."

Olen tämän jakson jo useaan kertaan nähnyt, mutta tämäkään kierros ei ollut pettymys. Vielä kymmenen kautta Tohtoria nähtyänikin voin todeta tämän olevan siellä jaksojen kovimmassa neljänneksessä kevyesti. Moffatin tapa kirjoittaa miellyttää: se miten hän heittelee toisiinsa näennäisen sopimattomia elementtejä ilmoille heti alussa, yleensä mahdollisimman outoja. Alkuhämmästyksen jälkeen voi sitten nojautua tyytyväisenä taakse ja ihastella käsikirjoittajan kykyä punoa näistä sotkuisista langoista mitä kaunein kokonaisuus. Kieltämättä myöhempinä vuosina jotkut Moffat-jaksot alkoivat jo tuntua vähän turhankin rakennelluilta. Mutta onneksi vielä ei olla siellä lähimainkaan.

Ruohonjuuritason sankareita

Nimeni kuullut sivullinen kääntyi tänään puoleeni ja kysyi olenko sukua sillejasille, Helsingissä kuulemma tämä sukunimikaimanikin asuu. Tätä ei varmaankaan koskaan tapahdu Virtasille, mutta omalla kohdallani näitä kyselijöitä on riittänyt. Mitä pienemmistä ympyröistä on, sitä useammassa herää olettamuksia; sukunimeni lisäksi kotipaikkakuntani on usein herättänyt kiinnostusta. Ai että sieltä! Tunnetko niitä ja noita? En koskaan tunne. Mutta aina sanon että totta kai.

Sanovat että kotiseutuni kuuluu puheestani räikeästi. Nimi ei kai kuulu, enkä osaa kovin sukuylpeä ollakaan, enemmän minua kai se kotiseutu on aina leimannut, se muutaman tuhannen asukkaan pitäjä tapoineen ja tavattomuuksineen. Sieltä olen ammentanut 90% koskaan kirjoittamastani, enkä ole lakannut ammentamasta. Se on outoa, koska olen yli puolet elämästäni asunut muualla. Mutta kaipa sitä jonnekin on leimauduttava.

Sohvan vieressä on pino tällä hetkellä luvussa olevia kirjoja: kaksi romaania, yksi novellikokoelma, kolme kansantarinakokoelmaa, taidekirja ja historiankirja. Olen aina ollut onneton keskittyjä, vanhemmiten tämä taipumus on jatkuvasti korostunut. On mahdotonta paneutua yhteen kirjaan kerrallaan. Luen kymmenen minuuttia yhtä, sitten vaihdan toiseen, sitten seuraavaan. Tosin jos kirja itsessään on kaoottinen ja ruoskaniskun lailla aihepiiristä, tyylilajista tai tarinalinjasta toiseen vaihtava, saatan sen parissa pysyä kerralla pidempäänkin. Mutta mitään pitkää hidaspoljentoista lukuromaania minun on nykyään ihan turha edes aloittaa. Ainakaan jos ei ole viittä ihan eri aihepiirin kirjaa vieressä joiden välillä harppoa.

Doctor Who 1.8: Father's Day

"People say there was this girl, and she sat with Pete while he was dying. She held his hand."

Rosen isä Pete Tyler kuoli yliajon uhrina vuonna 1987 Rosen ollessa vasta muutaman kuukauden ikäinen. 19-vuotiaalle Roselle niin isästä kuin hänen kuolemastaan on kasvuvuosien kuluessa tullut legenda – ja nyt hänellä on käytössään aikakone. Tohtori kyllä varoittaa paradoksien mahdollisuudesta, mutta Rose haluaa olla paikalla, ettei isän tarvitsisi kuolla siten kuin tämä todellisuudessa kuoli, yksin keskelle katua kaatuneena. Ja Tohtori, kaikkien omien sääntöjensä vastaisesti, sallii tämän. Nykyiselle Tohtorille tällainen ratkaisu tuntuu tietenkin sopivan häkellyttävän huonosti, mutta nyt ollaankin vielä ykköskaudella, ja Christopher Ecclestonen tulkitseman yhdeksännen Tohtorin parissa. Hänestä on yksi asia käynyt tähän kahdeksanteen jaksoon mennessä varsin selväksi: hän hakeutuu ongelmiin, jopa itsetuhoisiin, tarkoituksella. Hänen sydämensä on kyllä paikoillaan, mutta hänen omatuntonsa on rikki. Ja toisaalta hän todella välittää Rosesta. Silti, koska asiat voivat mennä pieleen, ne myös menevät, ja Rose, ehkä enempää ajattelematta, pelastaa isänsä hengen. Aika vahingoittuu, painajainen alkaa.

Father's Day on yksi Doctor Who'n ykköskauden helmiä. Idea on hyvä, tunnelma on lähes koko kolmevarttisen ajan häiritsevän nyrjähtänyt, jollain tavalla unenomainen: joukko häävieraita on jäänyt vangiksi kirkkoon, mukaan lukien Tohtori, Rose, hänen (nuoret) vanhempansa, ja Rose itse vauvana. Kirkon ulkopuolella ihmisiä katoaa, maailma muuttuu pysähtyneen harmaaksi (voi tietenkin johtua myös siitä, että jakso on kuvattu syksyisessä Cardiffissa), taivaalta putoilee hirviöitä. Kirkon ulkopuolella sama auto ilmestyy yhä uudestaan tyhjästä ajaen poikki paikan, jossa Pete Tylerin oli määrä kuolla.

Minähän olen emotionaalisesti reagoiva katsoja, ja muistin tämän jakson iskevän puukkoa suoraan tunteisiin. Käsikirjoittaja Paul Cornell ottaakin tästä skenaariosta irti kaiken minkä saa. Rose paitsi näkee isänsä kuoleman, myös pelastaa hänet, hän tapaa molemmat vanhempansa ja näkee totuuden näiden "ruusuisesta" avioliitosta, hän kertoo Petelle kuka on, ja toisaalta Pete joutuu kohtaamaan sen karun totuuden, että maailma voi jatkaa kulkuaan vain jos hän kuolee niin kuin määrä oli. En nyt lähde aikamatkustuksen lainalaisuuksilla spekuloimaan, koska ne säännöt eivät tässä sarjassakaan aina ihan selkeitä ole, mutta ainakin jakson sisäinen logiikka toimii. Father's Day tuo myös hyvin näkyvästi esiin sen, miksi Tohtori vastustaa niin kivenkovaan sitä tyypillistä aikamatkailuratkaisua: jo kerran kokemaansa ei ole tämän sarjan todellisuudessa syytä mennä ronkkimaan. Tämä on tietenkin myös käskirjoittajille helpotus, koska mistä ihmeestä voisi tehdä draamaa, jos mikään ei koskaan ole ainutkertaista? Father's Day nimenomaan on täynnä ainutkertaisia asioita, mutta myös ihmisiä jotka saavat, edes hetkeksi, toisen tilaisuuden. Tämä on sekä tuskallinen että katharttinen jakso, jossa näyttelijät ovat hyvän käsikirjoituksen tasalla; niin Billie Piper Rosena, kuin Shaun Dingwall tämän isänä. Dingwall on tosiaan mainio valinta rooliin. Hänestä välittyy autenttinen hyväsydäminen, mutta asioissaan epäonnistuva säätäjä. Mikä onni, että rooliin alunperin valittu Simon Pegg joutui aikataulusyistä vetäytymään. Hän oli kyllä mainio edellisen jakson Toimittajana, joten sikäli kaikki ok.

Ja kuten sanottu, olen emotionaalisten kohtausten vietävissä, ja Tohtorin matkassahan niitä riittää, eikä silti montaa niin julman koskettavaa kuin tämä paradoksien, epäonnistumisten ja uhrausten keskellä toisensa kohtaavat isä ja tytär. Tai kenties minä vain projisoin.

Doctor Who 1.7: The Long Game

"Create a climate of fear, and it's easy to keep the borders closed."

Median vallankäyttö on hedelmällinen aihe varsinkin tieteisfiktiolle, ja The Long Game toki sisältää paljon hyviä hetkiä, mutta on sääli että kokonaisuus jää jokseenkin puolivillaiseksi. Jakso etsii itseään turhan pitkään, ja varsinaisen juonen pariin päästään vasta viime metreillä – ja sitten onkin jo loppupaukkeen aika. Tosin, mitä tämän jakson ensi kertaa näkevä ei tiedä, näihin tapahtumiin palataan vielä kauden lopulla, mikä pelastaa vähän. Nyt tuntuu että vuoden 200.000 ja risat ihmiskunnan outoa älyllistä rappiotilaa pedataan pitkälti, mutta nopean lopun vuoksi asiat jäävät pahan kerran kesken.

Tapahtumapaikka on "Satellite Five", suunnaton informaatiokeskus, jonka asukkaat toimivat universumin joka laidalta dataa keräävinä tietopankkeina osaamatta silti kyseenalaista mitään. Jotain on tapahtunut noin sata vuotta sitten, ja Tohtori panee nopeasti merkille, että satelliitin asukkaat ovat noin sata vuotta teknistä kehitystään jäljessä. Ihmiskunta on kuuliaista, hyväuskoista, helppoa karjaa jollekin sellaiselle, jonka käsissä kaikki tämä informaatio on. Ja jokuhan siellä satelliitin ylimmässä kerroksessa, tasolla 500, tosiaan on – siellä huhujen kultaisessa kruunussa, jonne ylennystä kaikki satelliitin käytävillä tylsää arkipäiväänsä elävät ihmispolot odottavat. Se joku ei kuitenkaan ole ihminen, mutta hänen välikappaleenaan, "Toimittajana" on vieraileva tähti Simon Pegg, joka varastaa shown olemalla hyvän hahmon vakuuttava esittäjä. Jakson ensimmäinen puolisko menee kuitenkin Tohtorin ja Rosen ihmetellessä outoa teknologiaa, vasta puolivälin paikkeilla alkaa kyseenalaistus, vasta viimeisen neljänneksen aikana selviää mitä on tekeillä... The Long Game on rakenteeltaan vähän rikki. Kerrassaan ylimääräinen on myös viime jaksosta mukaan tarttunut Adam, josta melkein-leivotaan Rosen poikaystäväehdokasta (ei siihen katsoja usko kyllä hetkeäkään), ja joka on viime jaksosta muutenkin muuttunut mahdollisesti kiinnostavasta hahmosta pelkäksi riesaksi. On kuin Russell T. Davies olisi totaalisesti vihannut jonkun toisen hänen sarjaansa lisäämää hahmoa ja kirjoittanut Adamin heti ensi tilaisuuden tullen nopeasti pois. Miekkosta ei vissiin edes mainita seuraavien kymmenen vuoden aikana kertaakaan, mikä on kyllä niinkin paljon menneisiin jaksoihin viittailevassa sarjassa kuin Doctor Who jo melkoinen saavutus.

Olisin halunnut pitää tästä jaksosta enemmän kuin pidin. Simon Pegg on hyvä; Satellite Five olisi kiinnostava paikka jos se kävisi tutummaksi, ihmiskuntaa informaatiota kontrolloidusti säätelemällä otteessaan pitävä olento nyt varsinkin tarjoaisi materiaalia vaikka mihin. Mutta mediakritiikkikään ei kohoa kovin korkealle. Toki Tohtori ja Toimittaja käyvät lopussa sananvaihtoa aiheesta, mutta se kaikki käydään läpi nopeasti ja mihinkään sen hienostuneempiin analyyseihin sortumatta. Silti tulee mieleen, että nykypäivänä tämä pahantahtoisen ja ihmiskunnan tyhmäksi massaksi orjuuttaneen mediakontrollerin hahmo olisi saanut ja ansainnut paljon julmemman kohtelun. Eikö tämä vielä vuonna 2005 ollut niin polttava aihe? Ei varmaan, kun ei vielä sosiaalista mediaakaan ollut olemassa.

Pelipöydällä: Dokmus

Vielä kymmenen vuotta sitten olisi varmaan ollut ihan huikeaa nähdä suomalaislähtöinen lautapeli kansainvälisesti markkinoituna, mutta niin vain muuttuu maailma, ja nykyisin näitä ilmestyy jo sellaiseen tahtiin, ettei kaltaiseni alaa ainakin puoliaktiivisesti seuraavakaan pysy perässä. Dokmus on Lautapelit.fi:n kustantama Mikko Punakallion suunnittelema teos vuodelta 2016, ja on jo pitkään ollut omalla tutustumislistalla. Peli on kuvien perusteella tuntunut toisaalta potentiaaliselta hitiltä tahollani, toisaalta sen haahuilevassa juonikyhäelmässä ja geneerisessä fantasiakuvituksessa on ollut jotain vieraannuttavaa – Dokmus on vaikuttanut olevan suunnattu kovemman kaliiberin pelaajille. Nyt peli kuitenkin päätyi kirjaston kokoelmista testiin, ja on todettava, että vielä ohjeita lukiessakin kalvoi epäilys: tämä on juuri sellainen monimutkaista säätöä vaativa peli, joka aktiivisesti hyljeksii kaltaisiani ajanvietepelaajia...

Mutta kuinka ollakaan. Asettelin pelin koemielessä pöydälle, etenin ohjeet kädessä muutaman siirron verran, ja asiat loksahtivat kohdalleen: ne vielä ennen pelaamista monimutkaisilta vaikuttavat säännöt ovat kaikki loogisia, jopa siinä määrin intuitiivisia, että ensimmäisen varsinaisen pelin jälkeen ei ohjeita ole tarvinnut vilkuilla. On totta puhuen suorastaan häkellyttävää, miten Dokmus onnistuu kääntämään ensivaikutelmansa päälaelleen: vaikeasti lähestyttävä ja monimutkaiselta vaikuttava peli onkin oikeasti pariin todella yksinkertaiseen sääntöön perustuva nopeasti koukuttava teos, jota on helppo lähestyä, ja joka on kaiken lisäksi todella nopea startattava – monen nykypelin vaatimaa minuuttikausien esiasettelua ei ole.

Mistä sitten on kyse? Aluevaltauksesta lähinnä. Pelissä on kahdeksan kaksipuolista maastolaattaa (joista kaksinpelissä on käytössä viisi), jotka sisältävät erilaisia maastomuotoja ja temppeleitä. Pelaajat lähtevät etenemään alueen reunalta haluamistaan paikoista, ja tarkoitus on kahdeksan vuoron aikana saavuttaa niin monta temppeliä kuin mahdollista: joka vuorolla pelaajalla on käytössä kolme telttaa, joita saa asettaa vain jo kartalle asetettujen telttojen viereisiin ruutuihin. Ei kuulosta siltä että kahdeksassa vuorossa ehtisi hirveän kauas edetä, kun yhden karttalaatan koko on sentään 7 x 7 ruutua... Mutta tässäpä Dokmuksen juju: joka vuorolla pelaajalla on myös mahdollisuus käyttää yhtä erikoiskykyä, ja nämä sisältävät vaikkapa karttalaattojen siirtelyä ja pyörittelyä. Maisema muuttuu vinhasti, ja jo tehdyt strategiat on pakko pistää uusiksi useinkin – toisaalta juuri oikealla tavalla karttaa muokkaamalla onkin mahdollista levittäytyä mahdollisimman laajalle. Ja levittäytyminen toki kannattaa: paitsi saavutetuista temppeleistä, pelaaja saa lopussa pisteitä myös sen perusteella, kuinka monen eri karttalaatan alueelle on ehtinyt. Mutta mutta: kovat bonukset on myös luvassa myös sille, joka on ottanut haltuunsa kaikki yhden laatan temppelit. Valintoja siis, piinallisia valintoja... Kuten kunnon lautapelissä kuuluukin. Itsehän rakastan suuresti Reiner Knizian pelejä, joissa keskeisenä elementtinä on aina juuri valinta: kumman näistä ehdottoman välttämättömistä asioista teen ja kumman jätän tekemättä? Dokmuksen tunnelmassa on jotain perin knizialaista – tosin Reiner olisi yksinkertaistanut saman pelin vielä muutamaa pykälää lähemmäksi puhdasta abstraktiota.

Toiseksi viimeinen vuoro: punainen pelaaja on levittäytynyt tehokkaammin olemalla jokaisella karttalaatalla, mutta vihreä on saanut oikean alakulman kartan jokaisen temppelin haltuunsa.

Parin ensimmäisen hapuilevan pelin jälkeen Dokmuksen hienoudet alkoivat paljastua. 12-vuotias pelitoveri otti laajenemiseen vaadittavat strategiat nopeammin ja tehokkaammin haltuun kuin isänsä, mutta toisaalta muutaman pelin jälkeen aloin olla hienostuneempi erityiskykyjen käyttäjä. Sikäli peli tuntuu siis ainakin parin päivän intensiivipeluun jälkeen mukavan tasapainoiselta. Ennen kaikkea Dokmus on ongelmanratkaisua. Alati muuttuvan ongelman, jossa pitää koko ajan olla pari pykälää seuraavaa siirtoa pidemmällekin ajateltuna, mutta ongelman kuitenkin: pelissä elementtejä on hyvin vähän (muutamat erilaiset maastotyypit, muutamat erilaiset erityiskyvyt), ja niitä varioimalla (sekä tietenkin eri peleissä eri karttalaattoja käyttämällä) luodaan loputtomasti uudenlaisia pelitilanteita. Tulipa jopa sellainen olo, että tämä olisi kiva saada omaankin kokoelmaan; arvelen että Dokmuksessa riittää pelattavaa vielä pitkäksi aikaa. Eikä tämä vaadi koko iltaa: yhden pelin kesto on ainakin kaksinpelissä melko lyhyt. Ei tuohon taida kuin parikymmentä minuuttia heilahtaa, ja ainakin toisen kierroksen ehtii aina ottamaan, pakkohan se on. Suuri suositus pohtimista ja pähkäilyä sisältävistä peleistä pitäville.

Aimmat Pelipöydällä-tekstit: Karuba, Hive, Dominion.

Lohkaroituma

Löysin itseni kirjasta. Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta olen jotenkin kauhean vaikuttunut siitä tiedosta, että Sosiaalisen median lyhyt historia on ottanut allekirjoittaneen yhdeksi ohikiitäen mainituksi lähdeblogikseen. Olkoonkin että kirja on painettu vuonna 2013, sinne lainattu kaipaukseni marginaaliin tuntuu lämmittävän sydänalaa jotenkin ihan eri tavalla kuin melkein mikään. Toiveeni on toteutunut, sen voin nyt jälkiviisaana todeta. Spottivalo osoittaa jonnekin toisaalle, lavan reunassa olen minä, tomuhiukkanen tuulessa, sanat vailla sanojaa, unohdetun polun mutka.

Polkua kävelin eilenkin, eläinten jäiseen hankeen tallaamaa. Välillä jalka upposi, välillä lumi kantoi. Tuuli viskoi lunta, sitä tuprahteli puiden välistä kuin valkoista savua. Puristin lapionvartta. Sormia pistelivät perkeleelliset neulat; viima kävi suoraan aivan liian ohuista sormikkaista läpi. Syreeni johon kesällä ripustin riippumattoni, oli katkennyt tyvestä ja makasi polulla poikittain. Heitin lapion pois. Tuuli kiepautti sen ilmassa ympäri. Tartuin syreeniin kaksin käsin ja aloin raahata sitä polulta syrjään. Orava nauroi minulle männystä. Minäkin nauroin. Mitään niin turhaa en ollut koskaan tehnyt, en sen jälkeen kun olin kirjoittanut kir

Saunan oven edessä hanki oli jäätynyt kiveksi. Satoi neulasia. Poskissa ei enää ollut tuntoa kun käänsin kasvoni taivaalle. Kevät, kevät, kyllä se sieltä vielä kuulkaa.

Doctor Who 1.6: Dalek

"What about you, Doctor? What the hell are you changing into?"

Supersankarisarjakuvista puhuttaessa olen törmännyt käsitteeseen "diminishing threat syndrome". Tällä tarkoitetaan sitä, että kuten Vihollinen X on vuonna 1976 ollut sankarille ensiesiintyessään lähes ylivoimainen ja niin uhrautumista kuin ylivoimasta suorituskykyäkin vaativa vastus, on tämä parikymmentä vuotta ja yhtä monta uusintamatsia myöhemmin enää olankohautuksella hoideltava surkimus; jotain joka on olemassa vain voidakseen vertautua heikommin uusiin cooleihin vihollisiin.

Otan tämän esiin, koska Dalekit, nuo Tohtorin arkkivihollisista ikonisimmat, ovat tästä osuvin esimerkki tv-puolella. Jaksossa Dalek on läsnä vain yksi tämän tappajarodun edustaja, mutta panokset ovat silti korkeat, uhan ja lopullisen tuhon tuntu vahvana ilmassa. Mutta kun mennään muutama tuotantokausi eteenpäin, Dalekeita tulee vastaan lisää ja lisää, ja uhan tilalla on pelkkä vitsi. Surullista seurattavaahan tämä on ollut, mutta ymmärrän kyllä käsikirjoittajien olevan pakkoraossa. Tohtori-fanit vaativat Dalekeja, mutta mitään kovin lopullista nämä infernaaliset olennot eivät silti voi tehdä jotta sarja voisi jatkua. Niinpä ollaan pattitilanteessa, jossa vaaran aistii kerta kerralta huonommin.

Dalek sijoittuu utooppiseen tulevaisuuteen vuonna 2012, jonne Tohtori ja Rose päätyvät, eksentrisen ja ilmeisesti niin internetiä kuin puolta maailmaakin hallitsevan (?) keräilijämiljonäärin henkilökohtaiseen avaruusmemorabiliamuseoon, jonka ainoana elävänä näytekappaleena on tuo otsikon Dalek. Se herää Tohtorin aistiessaan horteestaan, ja helvetti on tässä maanalaisessa bunkkerissa irti välittömästi. Premissi ei ehkä ole kauhean originaali, mutta kun jakso hieman hitaanpuoleisesti pääsee lopulta käyntiin, se ei pysähdy, vaan jyrää intensiteetillä aina ikimuistoiseen loppuun asti. Eikä tässä ole otsikosta huolimatta kyse yksin Dalekista, vaan ennen kaikkea Tohtorista. Tämä jakso on kuvaus äärimmäisestä post-traumaattisesta oireyhtymästä kärsivästä sotaveteraanista, jonka tähän mennessä jo monesti esiin noussut tunnekylmyys alkaa saada selityksensä: "Timewar" on käyty Dalekien ja Tohtorin oman rodun Timelordien välillä. Nämä kaksi Maassa vuonna 2012 kohtaavaa yksilöä ovat miljoonia uhreja vaatineen rytäkän ainoat eloonjääneet. Kummankin mieli on järkkynyt pahan kerran, ja niin vain käy, että pasifistinen Tohtori on lopulta valmis tappamaan siinä missä Rosen avulla jotain inhimillistä sisäistänyt Dalek ei halua muuta kuin vapauteen pitkästä piinastaan. Jakson viimeinen neljännes on erityisen onnistunut.

Sikäli on harmi, että tämän kahden rikkinäisen soturin kohtaaminen on kiedottu vähän kömpelöön kehykseen. Jenkkimiljonääri on kliseinen ja viimeistelemätön hahmo (jonka näyttelijä on myös aika onneton – hänestä ei huou alkuunkaan roolin vaatimaa arvovaltaa ja voimaa), ja koko kiinnostava museoaspekti jää vähän hämärän peittoon. No, löytyyhän sieltä sentään Tohtorille komea ase kannettavaksi. Sivuhenkilöistä kiinnostavimmaksi nousee miljonäärin nuori ja nerokas apupoika Adam, jolle kovasti pedataan jonkinlaista romanssia Rosen kanssa, ja hyppääpä kaveri jakson lopussa Tardiksen kyytiinkin. Oudon lyhyeksi Adamin osuus Tohtorin mukana kuitenkin jää, vaikka potentiaalia olisi ollut.

Itse kun en ole sitä vanhaa Tohtoria koskaan nähnyt, oli tämä jakso aikoinaan ensikosketukseni olentoon nimeltä Dalek, ja olin hyvin vaikuttunut. Arvelin että vaikka tässä nyt tapasimme lajinsa viimeisen, tultaisiin näitä tyyppejä vielä näkemään, ja totta kyllä – mutta kuten alussa totesin, kohtaamisten intensiteetti heikkenee kerta kerralta, ja sen myötä Dalek-jaksojen laatukäyrä on valitettavan jyrkästi aleneva. Onneksi luisuun sentään lähdettiin näin korkealta.