"What about you, Doctor? What the hell are you changing into?"
Supersankarisarjakuvista puhuttaessa olen törmännyt käsitteeseen "diminishing threat syndrome". Tällä tarkoitetaan sitä, että kuten Vihollinen X on vuonna 1976 ollut sankarille ensiesiintyessään lähes ylivoimainen ja niin uhrautumista kuin ylivoimasta suorituskykyäkin vaativa vastus, on tämä parikymmentä vuotta ja yhtä monta uusintamatsia myöhemmin enää olankohautuksella hoideltava surkimus; jotain joka on olemassa vain voidakseen vertautua heikommin uusiin cooleihin vihollisiin.
Otan tämän esiin, koska Dalekit, nuo Tohtorin arkkivihollisista ikonisimmat, ovat tästä osuvin esimerkki tv-puolella. Jaksossa Dalek on läsnä vain yksi tämän tappajarodun edustaja, mutta panokset ovat silti korkeat, uhan ja lopullisen tuhon tuntu vahvana ilmassa. Mutta kun mennään muutama tuotantokausi eteenpäin, Dalekeita tulee vastaan lisää ja lisää, ja uhan tilalla on pelkkä vitsi. Surullista seurattavaahan tämä on ollut, mutta ymmärrän kyllä käsikirjoittajien olevan pakkoraossa. Tohtori-fanit vaativat Dalekeja, mutta mitään kovin lopullista nämä infernaaliset olennot eivät silti voi tehdä jotta sarja voisi jatkua. Niinpä ollaan pattitilanteessa, jossa vaaran aistii kerta kerralta huonommin.
Dalek sijoittuu utooppiseen tulevaisuuteen vuonna 2012, jonne Tohtori ja Rose päätyvät, eksentrisen ja ilmeisesti niin internetiä kuin puolta maailmaakin hallitsevan (?) keräilijämiljonäärin henkilökohtaiseen avaruusmemorabiliamuseoon, jonka ainoana elävänä näytekappaleena on tuo otsikon Dalek. Se herää Tohtorin aistiessaan horteestaan, ja helvetti on tässä maanalaisessa bunkkerissa irti välittömästi. Premissi ei ehkä ole kauhean originaali, mutta kun jakso hieman hitaanpuoleisesti pääsee lopulta käyntiin, se ei pysähdy, vaan jyrää intensiteetillä aina ikimuistoiseen loppuun asti. Eikä tässä ole otsikosta huolimatta kyse yksin Dalekista, vaan ennen kaikkea Tohtorista. Tämä jakso on kuvaus äärimmäisestä post-traumaattisesta oireyhtymästä kärsivästä sotaveteraanista, jonka tähän mennessä jo monesti esiin noussut tunnekylmyys alkaa saada selityksensä: "Timewar" on käyty Dalekien ja Tohtorin oman rodun Timelordien välillä. Nämä kaksi Maassa vuonna 2012 kohtaavaa yksilöä ovat miljoonia uhreja vaatineen rytäkän ainoat eloonjääneet. Kummankin mieli on järkkynyt pahan kerran, ja niin vain käy, että pasifistinen Tohtori on lopulta valmis tappamaan siinä missä Rosen avulla jotain inhimillistä sisäistänyt Dalek ei halua muuta kuin vapauteen pitkästä piinastaan. Jakson viimeinen neljännes on erityisen onnistunut.
Sikäli on harmi, että tämän kahden rikkinäisen soturin kohtaaminen on kiedottu vähän kömpelöön kehykseen. Jenkkimiljonääri on kliseinen ja viimeistelemätön hahmo (jonka näyttelijä on myös aika onneton – hänestä ei huou alkuunkaan roolin vaatimaa arvovaltaa ja voimaa), ja koko kiinnostava museoaspekti jää vähän hämärän peittoon. No, löytyyhän sieltä sentään Tohtorille komea ase kannettavaksi. Sivuhenkilöistä kiinnostavimmaksi nousee miljonäärin nuori ja nerokas apupoika Adam, jolle kovasti pedataan jonkinlaista romanssia Rosen kanssa, ja hyppääpä kaveri jakson lopussa Tardiksen kyytiinkin. Oudon lyhyeksi Adamin osuus Tohtorin mukana kuitenkin jää, vaikka potentiaalia olisi ollut.
Itse kun en ole sitä vanhaa Tohtoria koskaan nähnyt, oli tämä jakso aikoinaan ensikosketukseni olentoon nimeltä Dalek, ja olin hyvin vaikuttunut. Arvelin että vaikka tässä nyt tapasimme lajinsa viimeisen, tultaisiin näitä tyyppejä vielä näkemään, ja totta kyllä – mutta kuten alussa totesin, kohtaamisten intensiteetti heikkenee kerta kerralta, ja sen myötä Dalek-jaksojen laatukäyrä on valitettavan jyrkästi aleneva. Onneksi luisuun sentään lähdettiin näin korkealta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti