Ikänäkö

Tänään on nuorena edesmenneen isosiskoni syntymäpäivä. Ihmisiä jotka muistavat hänet on vuosi vuodelta vähemmän, mutta niin kai se menee. Niitäkin on enää kourallinen jotka muistavat millainen itse olen ollut lapsena. On valokuvia ja talteen kirjattuja anekdootteja, mutta mitä ne kenellekään kertovat?

Olen täällä viimeisten parin vuoden aikana takonut tekstiä elämäni ikävuosista yhdeksästä kahdeksaantoista, mutta tuntuu että kun tuossa taannoin pääsin vaiheissani ylioppilaskirjoituksiin asti, on ehkä hyvä hetki pistää tarinalle stoppi. Lukiolaispojan leppoisa lintukoto maalaiskunnassa on päättymässä. Työelämä ja armeija kutsuvat, ensimmäiset säröt ilmaantuvat ajatuksiin. Hän alkaa kirjoittaa. Hän rakastuu. Hän ostaa auton, löytää uusia ystäviä, muuttaa kaupunkiin. Hän aikuistuu, mistä toki moni saattaisi vielä tänäkin päivänä olla eri mieltä.

Siinä joka tapauksessa keskeiset.

No niin – totta puhuen jatkaisin tuota tarinaa ihan surutta muuten, mutta kirja on taas vienyt mennessään. Se on hyvä tunne. Muistuttaa ajasta jolloin ei tiennyt lukiko kukaan koskaan niitä tekstejä eikä sillä kauheasti ollut väliä – tekeminen oli tärkeintä.

Tytär oli tänään koulun jälkeen leiponut kavereiden kanssa muffinsseja. Iskällekin tuotiin kotiin tullessa maistiaisia. Kyllä muuten kelpasi.

Muista ruokkia kultakalat

Pitäisi olla aktiivinen ja energinen. Pitäisi tyrkyttää itseään ja markkinoida. Pitäisi olla kiinnostunut politiikasta ja ilmastosta. Pitäisi arvostaa saavuttajia, minkä lisäksi pitäisi kyllä itsekin koittaa vähän jotain saavuttaa. Pitäisi olla ajankohtainen. Pitäisi ottaa kantaa ja mielipiteitäkin pitäisi olla. Pitäisi sanoa mielipiteensä niin ettei kuulosta mielipiteeltä. Tai ettei ainakaan faktalta. Pitäisi nähdä kaikki arvokkaina. Pitäisi osata olla oikeaa mieltä aina oikeassa seurassa, eikä väärää aina, joka kerta. Pitäisi olla nuorekas. Pitäisi olla parisuhde, deittailla nyt jumaliste ainakin pitäisi. Pitäisi olla myöhään hereillä. Pitäisi seurata mediaa. Pitäisi uskoa maailman pelastuvan, kuulemma sitä pitäisi jostain syystä toivoakin. Pitäisi haluta olla osallinen, pitäisi puhaltaa yhteen hiileen, pitäisi olla hyvät fiilikset ja mukava. Pitäisi olla lammas auringossa, yhteisen hymistelyn laitumella. Pitäisi olla hyvä tyyppi. Pitäisi rakastaa, olla rakastettu, pitäisi jaksaa.

Mutku ei.

Mikä sinä olet sanomaan

Tiedättekö mikä rasittaa? No se kun on keski-ikäinen suomalaismies. Sitä on automaattisesti ikään kuin kävelevä keskiarvo. Joku sellainen jolla on kaikki suht hyvin, joku sellainen vähintään jolla on kaikki etuoikeudet. Ja sitten jos menee ja sanoo että asiat ovat huonosti, ottaako kukaan todesta? Ei tietenkään ota. Että kehtaakin olla muka päähänpotkittu, häpeäisi.

Mutta kun sisimmässään ei tunne olevansa keski-ikäinen suomalaismies vaan ihminen. Joka on joskus mennyt säröille eikä oikein koskaan parantunut. Eikä oikein tiedä mistä se särö on tullut, ja milloin, ja onko sillä sitten lopulta merkitystä mihinkään – yksilö on lopulta täysin yhdentekevä asia. Ja kun kaikki ovat niin pirun yksilöitä nykyään, niin se on oikeastaan aika huojentavaa: koko ihmiskunta on yhtä tyhjän kanssa.

Kävin eilen uudestaan Linnanmäellä ihailemassa valoviikkoja, tällä kertaa oli kamera mukana. Jotenkin pidin siitä että pimeältä taivaalta kuului kirkumista. No, muutaman onnistuneen valokuvankin sain. En tiedä mitä niilläkään teen mutta ovatpa olemassa. Hetkiä joita katsellessa voi myöhemmin kuluttaa uusia hetkiä, fraktaalin lailla ne kietoutuvat itsensä sisään.

Hetkien ketju. Loppuisipa jo pian. Mitään lisättävää siihen ei ole enää vuosiin ollut.

Valtiopäivät

Tarkoitus oli siirtää viime päivien aikana kertyneitä ruskakuvia kamerasta tietokoneelle. Tuli mieleen sitä ennen päivittää käyttöjärjestelmä – en tiedä mikä idea sekin oli, viikkokaudet sitä kuitenkin kone on jo huudellut. No sehän pirulainen ilmoitti että yksi pieni päivitys vie 45 minuuttia ihmisen elämästä. Turhautuneena harpoin ulos, kohti välkkyviä valoja... Ja mitä näin: Lintsillä väkeä kuin Senaatintorin jääkiekkojuhlissa. Kotoa lähtiessä olin ottanut mukaani olkalaukun, lähinnä siksi että siinä on heijastin – mutta keltaliivineiti huvipuiston portilla halusi silti laukkuun kurkata.

"Lompakko siellä vain on", sanoin. "Ja sekin tyhjä."

Huumorini ei sytyttänyt.

Vaeltelin tungoksessa aikani. Melkein kesäisen lämmin ilma miellytti, ja miljööhän on näillä Lintsin valoviikoilla aina mitä mieluisin. Mutta se väkimäärä...

Aiemmin tänään kohtasin kotikadullani katkeraa surua ulvovan taaperon, joka roikkui äitinsä käsipuolesta täydellisen lannistumisen muotoisena päätään roikottaen ja jalkojaan raahaten.

"Minä haluan kauniin lehden!" lapsi itki.

Äidin puheesta tulkitsin että tämä tarkoitti nimenomaan yhtä tiettyä kaunista lehteä.

"Ei me sitä enää löydetä", äiti yritti. "Se on kadonnut jo muitten lehtien joukkoon."

Tilanteessa kiteytyi jotain niin oleellista elämästä ettei se ole jättänyt minua rauhaan. Se kaunis lehti, kerran nähty, joukkoon katoava. Sen perään voi itkeä mutta koskaan sitä ei enää löydä. Ja vaikka sen olisi saanutkin mukaansa, se olisi hitaasti rapistunut pois.

Minut on kesän jälkeen täyttänyt kummallinen suru. Olen yrittänyt kätkeä sitä maaniseen kirjoittamiseen, mutta pelkään sen saavan minut kiinni. Sanat pitävät sen poissa, ja sanoja, niitähän on loputtomasti. Mutta päivät lyhenevät, ihminen väsyy, kirjoitus hidas

tuu

Katsoisin sinuunkin

Eilen bussissa matkalla Tampereelle kuuntelin keskustelua jossa mainittiin Simon Singhin kirja The Code Book. Kirjoitin nimen ylös; teos kuulosti mielenkiintoiselta. Linja-auto saapui määränpäähän. Kävelimme Ratinan kautta keskustaan ja divariin, jossa The Code Book olla nökötti melkein ovella vastassa vuonna -99 suomeksi julkaistuna laitoksena. Ostin pois ja hetken ajan olin varma että saavutan päivän mittaan kaiken.

En saavuttanut. Kivaa oli silti, mutta ainahan Tampereella. Paitsi ne ratikkatyömaat.

Viimeisten kahden viikon aikana olen nähnyt ihmisiä poikkeuksellisen paljon. Hirveästi olen kirjoittanutkin. Olen myös palannut jo kerran nuorena idealistina elättelemääni ajatukseen taiteen ja kaupallisuuden ristiriidasta: onko vain ostettavissa oleva taide hyväksyttyä taidetta? Tekeekö firman logo kirjan kannessa vasta kirjasta kirjan? Eikö voisi kuvitella olevan toisinkin – että todellista sanataidetta on vain yhtenä kappaleena olemassa oleva teksti?

En pääse yli pyrkimyksistäni pyyteettömyyteen. Tunnen kirjoittavani tällä hetkellä lähinnä itselleni.

Pari päivää sitten kävin heti aamusta valaisevan viestikeskustelun parisuhteista. Viimeisimmän yritykseni päättymisestä on pian kuusi vuotta. Tykkäisinhän minä jos olisi joku jonka kanssa jakaa arkea, mutta kaikki aiemmat suhteet ovat kaatuneet siihen että olen mikä olen, ja joka tapauksessa tämän ikäisenä sitä on jo hyväksynyt että eläkepäivät, jos nyt sen ikäiseksi selviän, kuluvat omissa oloissa. Ehkä se on hyvä; ei vaikuta siltä että tapani koteloitua omiin ajatuksiin olisi ainakaan iän myötä vähenemässä.

Mistä palaan taiteen olemukseen: kun on vain itsekseen, tuntuu jotenkin hirveän itsekeskeiseltä se että kirjoittaa vain itselleen. Mutta onko itsekeskeinenkään taide taidetta? Kenelle luova työ tehdään?

Voihan tietysti olla että laajempaakin yleisöä olisi. Kuka tietää, kuka enää jaksaa välittää.

Suuri läppärivertailu

Olen ollut pikapuoliin vuoden verran Apple-käyttäjä. Ihan hyvin me tullaan jo koneen kanssa juttuun; samanlaista symbioosia ei ole muodostunut kuin Windows-koneisiin, mutta sanotaan vaikka että me siedämme toisiamme hyvin. Juuri siihen tarkoitukseen Macbook on pirun toimiva kuin mihin sen hankinkin: kätevänkokoinen ja hyväakkuinen kirjoituskone. Kelpaahan tällä takoa, tätäkin päivitystä. Kävipä tuossa kuitenkin parisen viikkoa sitten niin, että vaatekomeron perälle viime muutossa sysättyä laatikkoa penkoessa löysin jämäkän Samsonite-salkun, joka sisälsi kaikkein ensimmäisen kannettavan tietokoneeni: kesällä 1998 ostamani Compaq Armadan. Piti kokeilla lähteekö 20 vuotta täyttänyt veteraani vielä käyntiin, ja lähtihän se. Ei kiukutellut edes. Mistä sitten idea tähän juttuun. Johan lukijat ovat kaivanneetkin jatkoa legendaarisille konevertailuilleni (toim huom: sellaisia ei ole ehkä koskaan ollut).

Eli lyhyesti:

Compaq Armada 1998 vs. MacBook Air 2017

Erä 1: Koko

Kuten missikisoissa, ovat konekisoissakin strategiset mitat mitä keskeisimmät. Tällä kertaa niissä ei ole kauheasti eroa: suljettuna Mac on mitoiltaan 32,5 x 23 cm, Compaq taas 30 x 23. Mutta paksuudessa mennäänkin sitten vähän eri lukemissa: Muhkeimmasta kohdastaan Mac on 1,7 senttiä paksu, mihin verrattuna Compaqin 5,5 senttiä on aika paljon. Ei ihme että tuolle on aikanaan tullut kantolaukkukin hankittua; Macciani kuljetan nykyään ihan vain arkipäiväiseen olkalaukkuuni (aikoinaan Lasipalatsin Globehopelta ostettu, tehty Ruotsin armeijan ylijäämävarusteista) heitettynä, mutta eihän tuo Compaq sovi mihinkään, ja kun kantamisiin päästiin, niin on painossakin eroa: vaa'alle asetettu Macbook saa viisarin heilahtamaan hädintuskin kiloon asti, mutta Compaq on sellaiset mukavat kolme ja puoli. Mikä tietenkin on säälittävä lukema kun vertaa Commodore 64:n kannettavaan malliin. Tuo SX-64 kun painoi aikoinaan noin 25 kiloa – mahtoi 80-luvun nörteillä olla habaa.

Silti: Macillä saisi ehkä hengiltä kärpäsen jos osuu hyvin, mutta Compaqilla voi varmuudella tyrmätä murtovarkaan. Asioilla on puolensa.

Erän yksi voittajaksi julistan silti Macbookin. Tykkään muhkeista jutuista, mutta kannettavuus vie tällä kertaa voiton.

Kuvassa Compaqin päälle asetettu Macbook. Päinvastaisesta asettelusta Mac ei todennäköisesti olisi selvinnyt.

Erä 2: Näyttö

Compaqin näyttö on aika pieni, olisin muistellut että on 14-tuumainen, mutta liekö sitäkään. Kovin himmeäkin ja vähän sumea. Mac sen sijaan on kirkas, kristallinterävä, mukavan laajakuvainen... No, ei kai tässä epäilyksiä ollutkaan; onhan nimenomaan näyttötekniikka se, missä kehitys on harpponut kiimaisen hirven lailla viimeisten parinkymmenen vuoden ajan. Toisaalta Compaqin näyttöä sormella tökkiessä saa aikaan hauskoja efektejä, ikään kuin pisaroita tippumassa vesivärityölle. Toisaalta en ole varma onko tämä välttämättä suositeltavaa. Tekstikäyttöön vanha näyttö on ihan ok, mutta siihen se melkein jääkin: kaikki liikkuva aiheuttaa jälkikuvan, joka hiljalleen hiipuu pois toiminnan ruudulla edetessä. Hivenen kamalan näköistä suoraan sanoen, ja esim. videon katsomista ei voisi kuvitellakaan.

Jepjep, Macbook voittaa tämän toisenkin erän.

Erä 3: Näppäimistö

Sisältäen myös tuon hiiripädin. Mutta siis Macin näppäimistöhän hohtelee pimeässä. Tarvitaanko muuta?

Okei okei. Kummankin koneen näppäintuntuma on hyvä. Olen itse asiassa aika yllättynyt siitä, miten kivasti iskussa Compaqin näppäimet yhä ovat; kone oli sentään ahkerassa käytössä kesästä 1998 aina kesään 2004 – mikä tarkoittaa että tämänkin blogin varhaisia päivityksiä on paljon sillä kirjoitettu. Itse ohjelmoitavat erilliset funktionäppäimet ovat Compaqissa mukava plussa, muistin yhä että siitä ensimmäisestä käynnistyy tekstinkäsittely, toisesta Netscape. Näiden toimintonäppäintensä myötä Compaq veisi voiton, mutta kun kerran päätin tuon hiiren sisällyttää samaan niin... Huh huh miten riipivän yliherkkä tuo vanha hiirilevy on. Kahden millin sormenliikahdus laatalla teleporttaa kursorin ajatusta nopeammin ruudun laidalta toiselle. Itse asiassa käytinkin vielä tämän Compaqin ajan perinteistä pöytähiirtä, vasta vuonna 2004 luovuin johdollisesta jyrsijästä silloin kuin Armadastakin.

Macin hiirilevy on ihan ok, joten tasapeliksi meni.

Erä 4: Käyttöjärjestelmä

No niin, asiaan. Compaqissa pyörii vanha kunnon Windows 95, ja hyvin pyöriikin, mutta mikä parasta, mukana on ihan vielä Windowsista irrallaan toimiva DOS. Olipas kyllä mukava vuosien jälkeen vaellella hakemistopuissa ja katsella .BAT-tiedostoja EDITillä ihan vain huvin vuoksi. Kyllä kyllä, olen sanonut sen ennenkin ja sanon taas: DOSsia paremmaksi ei käyttöjärjestelmä mene. Graafisista suosikkini on Windows XP – sen kykyä olla järkkymättä mistään on tullut vähän ikävä. Windows 95 täräytti siniruutua vähän väliä, ja onpa tämä Maccikin jo pariin kertaa kaatunut kolisten niin että ei ole resetointikaan meinannut auttaa. Mutta XP ei koskaan. 

Compaqin taustakuvana on varhaisella digikameralla ottamani potretti Aleksista, Mac tarjoaa satunnaisesti vaihtuvia luontokuvia.

Macin käyttöjärjestelmä on High Sierra tai joku sellainen, ja ihan ok systeemi lienee, joskaan en vielä vuoden käytön jälkeenkään ymmärrä millä logiikalla esim. hakemistojen ikkunat aukeavat, tai miksi tiedostot tallentuvat milloin mihinkin. Olen hyväksynyt sen että asiat ikään kuin tapahtuvat. Compaqia käyttäessä tietää tarkoin mitä tekee, miksi ja miten. Maccia käyttäessä ei tiedä.

Ylivoimainen voittaja: Compaq.

Erä 5: Käynnitys / sammutus

Macbook käynnistyy viitisentoista sekuntia. Ei kai sellaista voi 20 vuotta vanha kone päihittää? No ei tietenkään, mutta ei Compaqin minuutin ja 40 sekunnin ruksutus ole kovinkaan huono, varsinkaan kun vertaa myöhemmän Windows XP -koneeni hyvinkin neljännestunnin kestäneeseen alkurutinaan. Sammutus sen sijaan on yllättävämpi: siinä missä vaikkapa juuri XP (alan ihmetellä jo itsekin miksi tunteeni ovat kyseistä järjestelmää kohtaan niin lämpimät) sulki itseään minuuttikaupalla, Windows 95:llä kestää noin kaksi sekuntia mykistyä siitä kun "sammuta"-painiketta on klikattu. Tämä on noin kaksi sekuntia nopeampi suoritus kuin Macin sammuminen, joten pointsit siitä.

Nyt kun asiaa ajattelen, en varmaan koskaan kuuden vuoden aikana kokeillut mitä tuo "Keskeytä"-toiminto tekee.

Mutta kyllä lähes välitön käynnistyminen aiheuttaa sen, että Macbook korjaa potin.

Erä 6: Ohjelmisto

Kaltaiselleni käyttäjälle oleellisin ohjelma on teksinkäsittely, eikä näistä koneista kumpikaan sisältänyt oletusarvoisesti kaksista kyseiseen käyttöön tarkoitettua ohjelmaa, joten välineistö oli hankittava muualta. Compaqiin asensin alkuperäisiltä 3,5 tuuman disketeiltä jo vanhaan pöytäkone-IBM:ääni hankitun MSWorks 2.0:n (copyright 1992), jolla kirjoittelin ihan tyytyväisenä aina koneen loppuun asti. Pieniä yhteensopivuusongelmia alkoi jo 2000-luvulla olla käytännössä kaiken kanssa (rtf ei ollut tallennusoptiona), mutta sinnikkäästi jatkoin. Macciin hankin Open Officen, joka onkin ihan hyvä, mutta verrattuna vaikkapa Wordiin on suomenkielen oikoluku onneton. No, ilmaisohjelma joten turha valittaa... Ei Open Office ihan Wordin tasoinen ole muutenkaan, mutta kelvollinen.

Nettiä selailen nykykoneellani Safaria käyttäen, Compaqissa on Netscapen versio 4.75, vuodelta 2000 – ihan kauhean ahkera päivittäjä en ole siis tuolloinkaan ollut. Mutta siinä missä Macin käyttö on lähinnä Safarin ja Open Officen varassa, Compaq on täynnä vaikka mitä sälää. Löytyy Paint Shop Pro ("You are on day 7056 of your 30 day trial period", asia selvä!), Sidplay, FTP-ohjelma, webbieditori, Eudora, After Dark -näytönsäästäjä, kertakaikkiaan kilokaupalla kaikkea, eikä vielä päästy edes peleihin...

Compaq sisältää seuraavat pelit: DOS-puolella Doom 2, Dune 2, Laser Squad, Settlers, SimCity 2000, Worms, Indiana Jones and the Fate of Atlantis, Ufo: Enemy Unknown, Formula 1 Grand Prix, Volfied, Slicks 'n' Slide, The Incredible Machine, Nethack, SimLife, Legend of Myra, Civilization; Windowsissa tarjolla on Windows Entertainment Pack, eli Blackjack, Chips' Challenge, Cruel, Golf, Hertta, Jezzball, Käärmepasianssi, Miinaharava, Pasianssi, Pegged, Pipedream, SkiFree, Taipei,  Tetravex, Tetris, TicTacToe, TriPeaks, Tut's Tomb, Vapaakenttä; sekä vielä ilmeisesti netistä lataillut pelit Kye, Lifegenesis ja WinRisk.

Macbook sisältää seuraavat pelit: Shakki.

On jotenkin surkuhupaisa yritys vakavastiotettavaan arvokkuuteen että se ainoa peli on vielä mahdollisimman kuiva ja ankea. No, kyllähän Macciinkin halutessaan pelejä kai saisi, ja onhan minulla kuusnelosemulaattori tässä sentään kaikkine tuhansine peleineen, edelliseltä koneelta siirrettyinä zip-paketteina tosin yhä lähinnä. Mutta silti. Toisaalta en ole vuosiin pahemmin tietokoneella enää pelannut, joten samapa tuo – ja valtaosa noista Compaqin peleistä on koemielessä pöytäkoneelta tuohon siirrettyjä; kuten jo aiemmin totesin, passiivinäyttö ja liikkuvat objektit eivät sovi yhteen, joten esim Doomin pelaaminen tuolla koneella oli silkkaa tuskaa. Hyvin pyöri, mutta näytöstä ei saanut selvää lainkaan. Civilization kyllä toimi hyvin, ja sitä muistan vielä vuonna 2004 kesällä juuri tällä koneella pelanneenikin.

Näinhän se siis on, että Compaq voittaa ohjelmistoerän.

Erä 7: Laajentamismahdollisuudet

Compaqissa on liitintä jos jonkinlaista, tosin osa niistä selittyy sillä, että kone on ajalta ennen USB:tä, joten omanlainen pistokkeensa on oltava niin näppäimistölle, hiirelle kuin printterillekin. Mutta eihän se riitä: portteja on niin pirusti joka lähtöön, on jopa lisämuistille tilaa, on langattoman verkon infrapunalukijaa, on 3,5 tuuman diskettiasema ja ties vaikka mitä. Macissa on kaksi USB-porttia eikä paljon muuta mahdukaan. Toki näihin USBeihin saa kaikenlaista, mutta pelkästään se määrä laitteita mikä Compaqiin on mahdollista saada samanaikaisesti kiinni on siinä määrin vaikuttava, että taas tuli vanhalle sotaratsulle erävoitto. Eikä etenkään pidä väheksyä korppuasemaa! Ai niin ja kun nyt oheislaitteisiin mentiin, niin Compaqissa ei myöskään ole kameraa toisin kuin Macissa. Siitäkin siis pisteet vanhukselle. (kuka tarvii tietokoneessa kameraa??)

Compaqin oikeassa reunassa on vastaanotin langattomalle verkolle. Koskaan ei tullut vastaan tilaisuutta testata sen toimivuutta.

No niin, olemme tasatilanteessa 3 -3 (ja yksi tasapeli) ennen viimeistä erää. Vaikuttaa hirveän laskelmoidulta, mitä pahoittelen.

Erä 8: Johto

Akun kestoa en nyt lähde vertailemaan, koska akut iän myötä kuluvat, ja kamoon, 20 vuotta. Mutta onhan läppäriä myös ladattava, toisinaan samanaikaisesti käytettäväkin. Ja on heti kärkeen sanottava, että näiden koneiden johdoilla on eroa kuin yöllä ja päivällä. Jo liittimessä! Koska haluanpa tässä nyt tuoda julkisesti esiin sen suuren inhoni jota tunnen tuota Macin omituista magneettikiinnitteistä johtoa kohtaan. Voi näitä valopäisiä ideoita. Kenen mielestä tuo on hyvä ratkaisu? Pienikin hipaisu johtoon ja – plop. Se on irti koneesta. Varsinkin kun ottaa huomioon että johto on aika lyhyt, rapiat puolitoista metriä, tämä liitin on katastrofaalisen onneton. Makoile siinä sitten sohvalla kivasti kone sylissä kun johto on koko ajan irti. Compaqissa sen sijaan on kolme metriä jykevää teollisuuskaapelia sellaisella liittimellä että saa kaksin käsin tempoa eikä silti meinaa koneesta irrota. Painaakin Compaqin johto suunnilleen saman verran kuin itse Macbook.

Ikävä todeta, mutta viimeisen erän voitti Compaq, joka sitten otti niukan heittäytymisvoiton tässä kaksinkamppailussa. Niin se kuulkaa on että ennen oli paremmin, koneet olivat kivempia, sääkin suosi. Mutta ollaanpa reiluja: Mac ansaitsee lisäpisteen huimasta akkukestostaan, joka on paljon parempi kuin yhdenkään koskaan omistamani PC-pohjaisen läppärin, ja oikeastaan mahdollistaa sen, että konetta on kiva kantaa mukana vaikka kirjastojen lukusaleissa, junissa, mökillä.

Niin että tasapeli sittenkin.

Tavataan taas ensi kerralla, jolloin vertaillaan Partner-merkkistä moottorisahaa ja perinteistä pokasahaa.

The Aliens of Bayou County

Tänään: kaivoin Macbookini esiin bussissa ja lähetin sähköpostin. Ette arvaa miten hävetti. Ikkunan takana vilisi kuusimetsä, puut keltaisempia kuin etelärannikolla. Saappaissa oli vielä tilaa, savuntuoksu jäi reppuun. Paikallislehdestä luin että sekä käymäni ala-aste että lukio ovat saaneet purkutuomion, myös kunnan läpi kulkevaa vanhaa rautatietä on alettu poistaa. Vähänpä jää.

Mutta mikä metsiemme eläin tekee koiranläjän näköisiä jätöksiä? Niitä on suuren kuusen alus täynnänsä – sitä on käytetty toilettina läpi syksyn. Joku kirkui kun katselin, arvelin linnuksi. Kärpässieni puski itseään tammenversojen vierestä ylpeänä esiin. Näytin palvontamenolta kun ryömin sen ääressä kameran kanssa. Sammal tirisi, on ollut märkä syys.

On ollut valtava tarve.

Olen tänään miettinyt fiktion totuusasteita. Miksi "se olikin vain unta" nähdään huonona loppuna tarinalle, joka kyseisenlaisen lopetuksen jälkeenkin on ihan sama tarina edelleen? Lukevatko ihmiset pääosin fiktion totena? Ovatko kaikki hulluja?

Lupaus

Ihmettelin mitä mökää ulkoa kuuluu, kunnes muistin että on taiteiden yö. Vietin sitä itsekin katsomalla jakson Twin Peaksin kolmoskautta. Se tuottaa outoja onnen hetkiä – huomaan herkeäväni nauruun aina kun taas yksi vanhentunut näyttelijä 25 vuoden takaa ilmestyy ruutuun. Tiedättehän tuon naurun: se spontaani reaktio kun varoittamatta kohtaa jonkun sellaisen jota ei ole pariin vuosikymmeneen nähnyt ja siinä hän nyt on, keski-ikäisenä, elämän kolhimana, monin tavoin muuttuneena ja silti itsenään. Noita hetkiä Twin Peaksin uusi tuleminen on tarjonnut jo kahden ensimmäisen jakson aikana. Kaiken muun hyvän ohella tietenkin, ehkä kaikesta siitä myöhemmin syksyllä lisää.

Tätä kirjoittaessani mietin kuinka monella mittapuulla olen pudonnut erinäisiltä yhteiskunnan rattailta. Olen kauhean väsynyt elämiseen. Se kuulostaa jotenkin masentavalta, mutta ei se sitä ole. Pidän suhtautumistani olemassaoloon päinvastoin poikkeuksellisen tervehenkisenä. Jos ei minun ikäiseni ihminen ole helvetin kyllästynyt kaikkeen, hän kieltää lukemattoman määrän kylmiä faktoja. Ihmisen ei ole järkevää olla olemassa. Jokainen meistä on taakka. Ketään täältä lähtenyttä ei loppujen lopuksi kaipaa kuin korkeintaan kourallinen, hetken ajan. Meitä on miljardeja liikaa, eikä kukaan yksilönä merkitse mitään.

Näin kirjoittaessani vaikutan kauhean synkältä. Silti minua on joskus väitetty hauskaksi. Seuramies en kuitenkaan ole, vaikka esitänkin tunnetiloja taidokkaasti. Joskus nuorempana pelkäsin hirveästi sitä mahdollisuutta että olen psykopaatti. Että kaikki tunteeni ovat vain harjoittelun tulosta. Se että kaikki parisuhteeni ovat päättyneet siihen että kanssani eläminen on todettu mahdottomaksi, ruokkii kieltämättä tätä tulkintatapaa. Mutta toisaalta olen kauhean empaattinen. Ainakin fiktiivisiä henkilöitä kohtaan tunnen hirveästi. Tosielämän tragediat yleensä olankohautan. Tiedä sitten mistä sekin kertoo, mutta viittaan yllämainitsemaani. Meitä on liikaa. En nyt silti luokittelisi itseäni linkolalaiseksi. En luokittelisi itseäni miksikään, vaikka moni sitäkin puolestani yrittää. Ei tarvitse.

Etsin nimeäni Instagramin häshtägeistä ja löysin paljon kuvia viherkasveista. Tieteiskirjallisuudesta en erityisemmin pidä. Viime viikolla tein romaanihenkilöä luodakseni profiilin seuranhakusivulle. Kaikkien niiden ihmiskontaktia etsivien näkeminen siellä kävi ahdistamaan. Antaisivat olla. Ihmiselämä on niin lyhyt.