X-Files 1.19: Darkness Falls

Oh yeah. Edellisen fiaskon jälkeen mennään taas metsään niin että soi, mutta nyt siinä mielessä että jakso sijoittuu sinne: Kanadan kaukaisiin takametsiin, jossa joukko tukkijätkiä on kadonnut jäljettömiin. Lähistöllä hiippailleita ekoterroristeja epäillään, mutta Mulderilla on muutakin mielessä... Ja niin agentit, paikallinen lainvalvoja, metsurifirman edustaja (ja myöhemmin myös yksi viheranarkisti) pakkautuvat tuntikausien ajomatkan päähän, vailla radiota (hajalla), autoja (kaikki hajalla) ja ylipäätään tietoa muusta kuin että lähistöltä löytyy ilmeisesti hyönteisten koteloima ruumis, ja pimeän tullen "ne" saapuvat.

Tosiasiat on tunnustettava: tämä muistuttaa jaksoa Ice lähtöasetelmaltaan rankasti, mutta on lopulta suoraviivaisempi ja tylympi. Ja ehdottomasti yksi niistä jaksoista, jotka X-Filesin ykköskaudelta ovat jääneet muistiin ihan briljantteina. Tämä on tosiaan siellä Squeezen ja Icen kanssa niiden jaksojen joukossa, joita voi huoletta klassikoksi nimittää, ja vaikka Darkness Falls ei tosiaan missään vaiheessa innovatiivisuudellaan loista, on kuin edellistä jaksoa pilkaten kaikki taas tehty viimeisen päälle laadulla. No, se tukkifirman äijä ei kyllä näyttelijänä loistanut. Mutta kuolikin sitten ensimmäisenä.

Jo etukäteen olin valmistaunut siihen, että pidän tästä: muistiin oli jäänyt että tämä teki aikoinaan todella kovan vaikutuksen, ja ehkä syynä oli juuri sijoittuminen jotenkin kotoisan näköiseen havumetsään. Voi toki olla, että ihan entiseen malliin Darkness Falls ei kolissut, en tiedä - en kokenut samanlaisia kutkuttavia hetkiä kuin Icen parissa, josta siitäkin muistin juonenkäänteet ennalta. Mutta olipa nyt aikaa tarkkailla muuta: upeita maisemia, ihan oikeita aika hurjan näköisiä hakkuualueita, Mark Snown musiikkia, joka oli perinteisempää kauhuleffamaalailua, mutta juurikin edellämainitun hakkuualuevaelluksen taustalla soi kyllä upean haikea pianojuoksuttelu. Pari yhteyttä 80-luvun kauhuleffoihin: sheriffinä vieraili Jason Beghe, jonka muistan George Romeron varsin vähän tunnetun mutta onnistuneen pätkän Monkey Shines pääosasta, ja varsinkin jakson alussa tukkimiesten mökille saapuessa kamera-ajoa riittää kuin Evil Deadissä konsanaan - miljöön huomioon ottaen tuskin sentään on sattuma kyseessä.

Loppu on karu. Varmasti yksi koko sarjan historian karuimmista (sanoo hän nyt, ja yhdeksän kauden jälkeen voi olla eri mieltä), koska sen lisäksi että mitään ratkaisua ei saada, ovat agentit itsekin lähempänä kuolemaa kuin varmaan melkein koskaan. Ja miten traumatisoiva kokemus mahtaakaan olla hyönteisen koteloimaksi joutuminen: voin kuvitella että henkisesti sellaisen jälkeen ei palaa työkykyiseksi koskaan. Purema-arvet päähenkilöiden iholla olivat jakson lopussa aivan hirveät, varmasti tapaus jätti kaameat elinikäiset arvet. Scully ei edes herännyt tajuttomuudesta ennen kuin jakso loppui! Todennäköisesti aktiivinen ura FBI-agenttina on tämän jälkeen katkolla pitk - -

Ai ensi viikolla kaikki on taas hyvin? No sitähän minäkin.

X-Files 1.18: Shapes

Ihan aluksi: ihmissudet ovat pakollisista kauhuelementeistä tylsin (jaetulla ykkössijalla kylläkin vampyyrien kanssa), ja sillä siunaaman sekunnilla kun tajusin että juuri niistä tässä jaksossa on kyse (vaikkei sanaa ääneen sanotakaan), kolmannes keskittymiskyvystäni sinkoutui muualle. Kai ihmissusijakso oli väistämätön kun sarja kerran kauhukliseitä on yksi kerrallaan tämän ensimmäisen kautensa aikana läpi käynyt, mutta täytyy nyt kuitenkin toivoa että aihe oli tällä käsitelty. Vampyyrijaksoa jään jo valmiiksi tylsistyneenä odottamaan. Paitsi että yksi mainio huumorilla tehty torahammasjuttu on jollain myöhemmällä kaudella tulossa, sen muistan vielä hämärästi...

Kuitenkin olen monesti todennut, että aihe ei koskaan ratkaise teoksen kiinnostavuutta. Klemmarista saa kirjoitettua mieltäkääntävän upean romaanin jos se tehdään taidolla, ja ehkä ihmissusistakin saa jotain kiinnostavaa aikaiseksi, mutta Shapes ei sitä ole. Ihan suoraan voin sanoa, että näin juuri äsken ykköskauden toistaiseksi huonoimman jakson. Tokihan ihmissusikuvioon oli yritetty hakea uutta kierrettä liittämällä se osaksi Amerikan intiaanien perinteitä (olihan se kai uusi idea 90-luvun alussa?), mutta juoni oli silti liian totaalisen suoraviivainen ja yllätyksetön. Paikallinen virkavalta ei tykkää FBI:stä? No jopas nyt! Suljettu yhteisö joka tietää "jotain", mutta ei kerro ulkopuolisille. Että ihan! Pahaa-aavistamaton Scully vaarassa, kun totuuden selvittänyt Mulder taistelee aikaa vastaan ehtiäkseen hänen luokseen? Huoh.

Mikä pahinta, vaikuttaa siltä, että tuotantotiimin kiinnostus jaksoon on ollut samaa luokkaa kuin katsojalla. Näyttelijät ovat pääosin kökköjä; pari ihan todella nolostuttavan huonoa suoritusta löytyy, mutta onneksi myös voi taas bongailla Twin Peaks -tyyppejä, kun Michael Horse on sheriffinä. (tai jos nyt saivarrellaan hetki, niin onhan joka jaksossa tähän asti ollut ainakin yksi Peaks-esiintyjä: David Duchovny) Ja mitä harvoja hyviä näyttelijöitä löytyy (pääosakaksikko lähinnä), on heille kirjoitettu dialogi niin nolostuttavan tönkköä että tippuilin tuolilta. Harvoinpa olen nähnyt näin ison budjetin tuotannossa näin ulosanniltaan kiusaantuneita suorituksia. Gillian Anderson aivan erityisesti toivoo olevansa läpi koko jakson jossain muualla, enkä häntä moiti. Mulder ja Scully ovat yhtäkkiä tyhmempiä, naiivimpia, kornimpia ja kaiken kaikkiaan tylsempiä kuin vielä kertaakaan. Rytmi on hukassa, keskustelut eivät suju luontevasti, vaivaannuttavaa ekspositiota piisaa. Musiikki on jakson alussa hyvää, mutta sekin katoaa sitten jonnekin, taantuu tasapaksuksi taustaksi ja hukkuu ukkosenpauhuun ja älyttömään ärinään ja murinaan, jota on ääniarkiston efektinauhoilta tuuttailtu esimerkiksi eläintarhanhäkissä asustavan pienen kissapedon kuvan päälle niin ronskilla otteella että meinasin ääneen nauraa, mutta sen verran turtana olin jo yleisestä ankeudesta, etten kyennyt sitten kuitenkaan.

Yleinen ankeus oli sitten kuitenkin Shapesin ainoa hyvä puoli, ja tarkoitan tällä visuaalista ilmettä. Taivas on koko jakson ajan harmaa, suuressa osassa kohtauksista sataa, hiekkatiet ovat kuoppaisia, rapa lentää ja agentit astelevat litisten savivellissä. Mutta jotten nyt ohjaajaa (David Nutter, X-Filesin laatuunkäypä luottomies yleensä) liikaa kehuisi, niin se jatkuva täytettyihin eläimiin ja etenkin niiden hampaisiin zoomaaminen oli jo vähän liikaa.

Muistatko vielä oravanhäntä-kohun? Nyt puhuu Banjo-Pirkko!

Palasin kuin kuppa Töölöön. Siirsin kuukauden saldon järkkäriltä & puhelimesta kotiläppärin kovalevylle: nelisensataa kuvaa. Niistä voi sitten myöhemminkin varmistua siitä, että loma oli ihan oikeasti aktiivinen: vaikka enimmäkseen oltiin vaan paikallaan maalla, oli joka päivä jotain. No, ajelin minä sieltä kahdesti Turkuun, kahdesti Tampereelle, kahdesti Helsinkiin. Kirjapäivät lisäsivät hyllytilan tarvetta noin puolella metrillä tänä vuonna, mutta ostosten lisäksi kuriiri toi maalle kaksi laatikollista omaa proosateostani. "Sun kuva oli lehresä", totesi sikäläinen autokauppias tänä aamuna kun ennen lähtöäni kävin pihassa potkimassa renkaita. Tätäkö on julkisuus? Kunpa se loppuisi pian.  Vaan itsepä menin, ja oikeasti kannatti, koska juttu on hyvä, parempi kuin kohde.

Ensitöikseni kaupungissa löysin eteisen lattialta lapun, jossa oli tämä päivämäärä ja ilmoitus sen olemisesta viimeinen mahdollinen häkkivaraston tyhjentämiseen, minkä teon toteutumatta jääminen johtaisi siihen, että kyseinen varasto huomisen kuluessa tyhjentyisi ihan ilmaiseksi, tosin jätelavalle. Reilu peli tuollainen viikon varoitusaika kesällä kun väki on lomilla. Kävin kuitenkin pelastamassa polkupyörän, joka ilmoitti paheksuntansa siitä, että oli samoilla sijoilla nököttänyt melko tarkkaan kaksi vuotta; viime kesänä en sitä jaksanut ylös kantaa, enkä tänäkään olisi muuten. Helsinki ei houkuta pyöräilemään. Muut roinat ajattelin sinne jättää; helppo tapa päästä ylimääräisestä eroon, kun ne putkiremppafirman toimesta toimitetaan pois. No jos nyt ne lapsen hiekkalelut säästän, nostalgiasyistä. Olipa siellä vielä kaksi kolmasosaa häkeistä täynnä huonekaluja, talvirenkaita, televisioita sun muuta roipetta, eli lienee jokunen muukin määräajasta tietämätön. Onpa putkimiehillä huomenna kantamista.

Golly, sir! Them's some fine -

Ah, kesäbreikki. Olen blogannut kuin olisi 2005 taas, kiitos X-maratonin. Nyt pinkaisen kesälaitumille, mikä tarkoittaa katselubreikkiä (onneksi olen kirjoittanut jaksoista tänne, en varmaan muuten muistaisi heinäkuussa mitä tähän mennessä on tapahtunut...). Kun kaikki yhdeksän kautta on katsottu, pääsen tuon True Detectiven pariinkin sitten viimein, kehuttu sarja kun on niin hommasin tuon filelaatikon yhteydessä ykköskauden sitäkin... Ja kun eilen duunin telkkarissa satuin näkemään siivun Simpsoneita, tajusin: sarjaa on tullut vissiin jotain 25 tuotantokautta. Itse olin fanaattisen fanaattinen Simpsofani aikoinani (nauhoitin pakkomielteisesti jokaisen jakson VHS:lle vuosien ajan - kasetit lienevät nykyisin jossain kaatopaikan täytteenä), mutta sarjan tason lasku pakotti luopumaan. Kymmenes kausi on viimeinen, jota olen nähnyt, mikä tarkoittaa: minulla olisi enemmän näkemättömiä Simpsoneita katsottavana kuin mitä olen ammoisesta fanituksestani huolimatta nähnyt.

Tämä kaikki pohdinta on oirehdintaa siitä, että ajauduin umpikujaan lukemisieni kanssa kuluneen vuoden aikana. Kirjoja sateli ennätystahtiin; kävin kirjastossakin silti edelleen vanhasta tottumuksesta (sen tavan sentään tajusin kevään aikana lopettaa), edelleen "luettavat"-kirjapino kotona kasvoi nopeammin kuin ehdin suoriutua. Taannuin. Jätin kirjoja kesken ehtiäkseni seuraavan pariin. Harpoin, väsyin. Nyt en ole lukenut enää viikkoihin muuta kuin sarjakuvia, nekin jo monesti luettuja vanhoja klassikkoja (Chris Claremont on minuun varmasti eniten omalla tuotannollaan vaikuttanut kirjoittaja, eikä tämä ole vähäisintäkään liioittelua). Paitsi Seppäsen Jussin Kymmenottelun luin, ja se palautti jotenkin uskoani kirjan mahdollisuuksiin. En tiedä miten onnistuin itseni niin survomaan tukkoon tekstillä, että aloin talven aikana kammotakin kirjojen näkemistä. Nyt on taas luottamus tulevaan, ja kesälukemiseksi varattu sopivan kokoinen läjä.

Kesäkirjoittaminenkin on toki toiveissa korkealla. Sata vuotta vanhan talon kamari isoine kirjoituspöytineen ja isoine ikkunoineen (tämä on tärkeää nyt kun olen viikkoja elänyt julkisivuremontin vuoksi ikkunattomassa luolassa) oli tärkessä roolissa viime kesänä kun nakuttelin sitä tekstiä, joka kuukauden kuluttua on sinunkin ulottuvillasi lähimmässä kirjakaupassa (myös näppärästi e-kirjana niille oudoille joka sitä harrastavat - muunmuassa kummisetäni, sain kuulla, mutta siitä seurasi tajuaminen: eipä paljon e-kirjaan rustailla omistusterveisiä, ei). Sijainnit ovat tärkeitä. Paikat ja niiden kokonaistunnelma. Äänimaailma. Ehdottomasti ei musiikkia (blogatessa voi - nytkin soi Rob Hubbardin The Last V8; tosiaan, olen musiikin sarallakin taantunut niin etten ole aikoihin kuunnelllut kuin kuusnelosmusaa), ehdottomasti paljon kahvia, ehdottomasti iso kirjoituspöytä jolle muistiinpanot voi levittää laajalle ja sekavasti.

Kuusnelosesta ja kirjoittamisesta yhdistyikin mieleeni muistikuva. Kun olimme lähestymässä toisen ikävuosikymmenemme puoliväliä, minä ja serkkupoika kirjoittelimme toisillemme tarinoita, novelleiksikin niitä voisi halutessaan kutsua, nimenomaan kuusnepalla. Niissä seikkailivat päähenkilöinä tekijät itse jonkinlaisessa parodisessa supermoodissa: he olivat lyömättömiä mulkvisteja, harrastivat paljon seksiä, olivat älyllisesti ylivertaisia ja selvisivät kaikesta. Sivuosissa nujerrettiin tyhmiä luokkakavereita, idiootteja opettajia ja muita tampioita: ärsyttävät julkkikset ja uskovaiset saivat osansa. Tarinat sijoittuivat yleensä ajankohtaisiin tapahtumiin kuten alkavaan kesälomaan, tuolloisiin urheilutapahtumiin (jääkiekon MM-kisat 1991 pidettiin Suomessa, minne sijoitin yhden tarinani) ja ylipäätään mikä nyt tuon ikäistä kiinnosti. Vuoden-parin aikana tarinat ajautuivat yhä parodisemmiksi, loppuvaiheessa ne muuttuivat ivaversioiksi aikansa tv-ohjelmista, erityisesti visailuista, joissa päähenkilöt (me kaksi) kisailivat ylivertaisesti. Pitäisi lukea noita joskus taas. Muistelen että ne menivät lopulta itseironiassaankin aika huikealle tasolle.

Anteeksi, harhauduin. Tämä Hubbardin hysteerinen syna-juoksuttelu saa sen aikaan. Ainoa mistä piti kirjoittaa oli kuitenkin se, ettei kesäkuun kuluessa ole luvassa tekstiä tänne. Eikä Wanhaan blogistaniaan, joka tosiaan on ajautunut yhden henkilön poliittisen nillityksen kentäksi siinä määrin, että taidan sen suhteen luovuttaa. Muutkin kaikesta päätellen ovat. No, hyvä idea jne...

Hyvää kesää.

X-Files 1.17: Miracle Man

Toivon uudelleenkatselumaratonilta paljon lisää sellaisia yllättäjiä kuin Miracle Man. Teaserin perusteella olin varautunut näkemään jälleen kohtuullisen tyhjänpäiväisen täytejakson - joka ikinen jenkkisarjahan jossain vaiheessa päättää piipahtaa karismaattisten evankelistojen ja niinsanottujen ihmeparantajien maailmassa, ja X-Filesin ympyröihinhän tuo aihepiiri sopii mitä parhaiten. Mutta kuviot ovat nyt hieman normeista poikkeavat. Ihmeitä on ilmeisesti todella tapahtunut - mutta ihmisiä on myös alkanut kuolla. Parantamisista vastaava nuori mies on itseruoskinnan ja syyllisyydentunnon piinaama ja seurakunnan pääjehun harmiksi kuluttaa aikansa enemmän baarissa turpaan saaden kuin sananjulistusteltassa. Eikä auta että seurakunnan kotipitäjän sheriffi (roolisuorituksen hoitaa oivallisesti kotiin maailman eniten 80- ja 90-luvuilla sheriffejä esittänyt R. D. Call) on vankkumaton halussaan osoittaa koko kuvio kuplaksi.

Henkilöhahmot nostavat tämän jakson toistaiseksi sarjan parhaimmistoon. Yksikään monista vierailevista henkilöistä ei ole yksiulotteinen eikä kliseinen; pastorin "luottomiehenä" toimiva mustapukuinen Roy Orbison -hahmo on visuaalisestikin mahtava - kuin suoraan jostain Lynchin leffasta. Sheriffistä pidin myös. Katsoja ei koko jakson aikana pääse perille onko hän todella hyvällä asialla vai vain oman kaunansa ajama, ja ylikarismaattisen miljonääripastorin roolisuorituskin on totaalisen uskottava. Kadehdittavan taidokkaasti tasapainotettu käsikirjoitus jätti myös tilaa muutamalle Mulderin ja Scullyn väliselle keskustelulle jotka olivat muutakin kuin juonenkuljetusta, ja mitä juoneen tulee: viime hetkille asti oli kasattu yllätyskäänteitä, melkoisen julmiakin. Huumorikin oli mustaa: Scully ei aikaillut suorittaessaan perähikiän fasilititeeteissa täysimittaisen ruumiinavauksen pahoinvoivan Mulderin joutuessa seuraamaan vieressä. Ei tästä voinut olla pitämättä. Missään nimessä Miracle Man ei lukeudu X-Filesin ikimuistettaviin klassikkojaksoihin, mutta paljon keskimääräistä kertajuonta parempi tapaus kuitenkin oli kyseessä. Ainakin näin ykköskauden perspektiivistä nähtynä.

X-Files 1.16: E.B.E.

Kuten jo aiemminkin epäilin, on mahdollista että tällä uusintakatselulla nautin X-Filesin "mytologia"-jaksoista paljon enemmän kuin silloin joskus. Ainakin tämä, jota voi useammassakin mielessä pitää kyseisen kerrontalinjan alkuna, oli vallan nautinnollinen kokemus. Useammassa sikäli, että E.B.E. (extraterrestrial biological entity) tuo esiin muutamia näiden jaksojen tavaramerkkejä: ensinnäkin paranoian. Sitä on toki tähänkin mennessä sarjassa esiintynyt, mutta jokseenkin nuijalla lyöden, ehkä vähän päälleliimatustikin... Nyt ollaan epätiedon ja valheen verkossa, joka muistutti ensi kerran sitä X-Filesia, joka vielä vuosien ja useiden tuotantokausien jälkeenkin muhi ja velloi omissa kieroissa juonikuvioissaan. Ja sitten Lone Gunmen -kolmikko. En tosiaan muistanut, että he olisivat ilmestyneet kuvioihin jo ykköskaudella; sinällään harmiton kolmikko, mutta kuten jo sanottu: heitä käytettiin liikaa. Oman spinoff-sarjankin myöhemmin saivat, mutta sitä en ole nähnyt jakson jaksoa enkä haluakaan.

Mulderin ja Deep Throatin luottamussuhde saa myös pahanlaatuisen särön, kun selviää että mies on täysin kykenevä syöttämään myös pajunköyttä totuuden seassa. Ja tämähän vain lisää paranoiaa: mihin voi uskoa, kun "tahot" ovat valmiita näkemään jopa julmetunmoista vaivaa väärentääkseen ufokuvia ja lavastaakseen rekan peräkonttiin humanoidikuljetuksen, jota agenttimme seuraavat kuin puput porkkanaa halki mantereen. Viihdyttävää siis, mutta en silti ainakaan vielä uskalla sanoa tämän olevan X-Files parhaimmillaan. Edelleen muistelen suurella lämmöllä joitakin oivaltavan kummallisia "done in one" -jaksoja myöhemmiltä kausilta. Mutta voihan olla että mielipiteeni on totaalisesti muuttunut kun sinne asti pääsen.

Pari satunnaishuomiota: lause "The truth is out there" lausutaan ensimmäisen kerran ääneen, ja sen sanookin Scully. Ha! Pidin myös agenttien työhuoneen ulkoasusta; on kai se ennenkin nähty kunnolla, mutta tällä kertaa huomasin kiinnittäväni siihen huomiota. Nahkatuolit, hyvin vanhanaikaiset arkistokaapit, lasinen väliseinä. Sehän oli kuin yksityisetsivän työhuone 50-luvun dekkarileffasta. Niin kornia ja niin viehättävää.

X-Files 1.15: Young at Heart

Olen tosiaan edennyt X-Filesissa jo näin nopeasti jaksoihin, joista ei oikeastaan ole muistikuvia - olen siis nähnyt nämä rapiat parikymmentä vuotta sitten enkä kertaakaan sen jälkeen. Se tuo uudelleenkatsomiseen mukavan yllätyselementin, joka sellaisissa jaksoissa kuin tämä tai edeltävä Lazarus on kyllä ihan omiaan. Mutta täytyy sanoa, että näiden jaksojen sijoittaminen ykköskauden tähän kohtaa peräkkäin on ollut omituinen päätös. Kummassakin juonen peruskuviona on lukuisia murhia tehneen pankkiryöstäjän paluu kuoleman rajan takaa, eri metodein toki mutta kuitenkin. Lisäksi tässä jaksossa henkenä menettää Mulderin entinen FBI-esimies / ystävä, kun Lazaruksessa laitettiin kylmäksi Scullyn entinen FBI-kouluttaja / poikaystävä. Yhtymäkohtana jaksoon Beyond the Sea on myös Mulderin aikoinaan telkien taakse saattama sadistinen rikollinen. Fox on ollut tehokas nuori agentti; vasta 34-vuotiaaksi kun jossain kauden alkupään jaksossa kuitenkin mainittiin.

Mutta jotten antaisi Young at Heartista negatiivista kuvaa, on sanottava, että jakson parissa viihtyi mukavasti. Visuaalinen ote oli taas hyvä, varsinkin loppukohtaus räiskyvän punaisilla matoilla vuoratussa konserttisalissa oli hieno. Ja se musiikki, musiikki... Parasta tähän mennessä. Ei voi mitään, jostain syystä Mark Snown score on se asia, johon huomaan nyt takertuvani. Kohtaus, jossa Mulder poistuu sateisessa harmaudessa juniorijalkapalloilijoiden kentänlaidalta nousee jonnekin pilviin sen dynaamisen pianomelodian myötä, joka tuo mieleen Kubrickin Eyes Wide Shutissa tyrmäävän hienosti käytetyn Ligetin sävellyksen. Ja entäpä kun Scullyn kotona (taas vaihteeksi) hiippailee murhamies? Manaaja ja muut klassiset kauhuleffat tulevat mieleen, tai miksei vaikka Carmina Burana - on painostavaa kuoroa, ambient-huminaa, melkein dissonanttia pianoa - herranjestas, pelkästään tästä jaksosta saisi soundtrack-levyn! (Babylon 5 muuten aikanaan arvosti Chris Franken sävellystyön niin korkealle, että useammastakin yksittäisestä jaksosta julkaistiin soundtrack-levy... en tiedä onko mikään muu sarja koskaan tehnyt vastaavaa)

Mutta niin. Ykköskauttakin vielä jäljellä, ja päähenkilöiden menneisyyttä pistetään ruumishuonelle rivakkaa vauhtia. Hieman kliseistä kenties, mutta jostainhan sitä draamaa on revittävä. Oli tämä kyllä ihan hyvä jakso taas, vaikka omituisen innolla kierrättikin jo tähän mennessä tuttuja kuvioita.

X-Files 1.14: Lazarus

Hm. Olemme selvästi ajautuneet jonkinlaiseen tuotantokauden puolivälin suvantokohtaan - toki tämä oli parempi jakso kuin Gender Bender, mutta jollain tavalla silti... Vieras? Oli outoa nähdä näin paljon FBI:n henkilökuntaa, yhtäkkiä agentit ovat ihan toimivassa poliisityötä tekevässä yhteisössä sen sijaan että vaeltaisivat kahdestaan ympäri maata kummallisuuksien perässä. Oli myös outoa nähdä Scully jonkun toisen partnerina. Ylipäätään tämä jakso oli taas lähempänä jotain muuta kuin sitä X-Filesia jota lämmöllä muistelen, ja ehkä se on Lazaruksen suurin ongelma. Sinälläänhän tämä on ihan laadukas jakso, jos nyt unohdetaan ne pari seikkaa, että 1) kuten jo Beyond the Sean yhteydessä mainitsin, yliluonnollisuudet alkavat noin vain tapahtua päähenkilöille, Scullylle nimenomaan vielä tälläkin kertaa, mikä on sarjan alkuasetelma huomioon ottaen jotenkin laiskaa käsikirjoittamista, ja 2) kolme jaksoa Mulderin ex-tyttöystävän jälkeen me tapaamme Scullyn ex-poikaystävän, joka on tietenkin juuri se FBI:n agentti, jonka partnerina Dana on jakson teaserissä kytiksellä nappaamassa pitkän linjan pankkikeikkakaksikkoa.

Mutta niin. Aluksi suhtauduin koko kuvioon vähän väsyneenä. Ex-miekkonen kuolee, palaa henkiin, mutta onko hän oikeasti oma itsensä enää, plaaplaa... Ideasta on kuitenkin saatu aikaan muutamia hyviä kohtauksia (tosin parin pienen visuaalisen jutun poisjättämisellä olisi jäänyt täysin auki, onko kuollut pankkiryöstäjä todella palannut häntä jahdanneen agentin ruumiiseen vai onko agentti vain psykoosissa, mikä olisi ollut ratkaisuna parempi), ja tarina on loppujen lopuksi melko brutaali ennen kaikkea henkisesti: Scully ehtii olla kidnapattuna, nähdä ex-miesystävänsä kuolevan peräti kahdesti, alussa hän tappaa pankkiryöstäjän kylmän rauhallisesti (ja tähän traumatisoivaan kokemukseen olisi "modernimpi" poliisisarja jäänyt pitkäksi aikaa) ja kaiken kaikkiaan tunteet ovat aika vereslihalla myös pahispuolella. Mulder on tehokas koordinaattori ja käskyttää kollegoitaan ihmisjahtiin kuin ei olisi muuta koskaan tehnytkään. Ihan jees siis. Mutta joko pian päästäisiin taas ihan aidosti outoihin juttuihin?