Asiat järjestykseen

Päätinpä tässä päivänä muutamana taas selailla sanomalehteä, etupäässä tuota Turun Sanomiksi kutsuttua alueellista aviisia. Ja niin. Jos olisin ihminen, jonka on Pakko valittaa, minulla olisi nyt taas sanottavaa. Nimittäin, en minä sillä ettäkö olisin suppeakatseinen ihminen, mutta joku raja sentään. Vuoden ensimmäiseen lehteensä Turkkari oli saanut sopimaan viisi sivua urheilu-uutisia, mitä saavutusta korreloitiin sillä, että tulevan kulttuuripääkaupungin ykköslehti oli saanut niukasti nipistettyä mainostilastaan pois sen verran, että kulttuuriuutiset mahtuivat yhteen (1) sivuun. Paitsi etteivät mahtuneet. Koko sivun täytti riemastuttavan hilpeä, suorastaan oivallisen nokkela "Turku kulttuurikaupungiksi" -lautapeli, jossa ruman kuvituksen keskellä oli hassu pelilauta ja siinä lupsakoita velmuiluja kulttuuriasioista siellä täällä ja hupsankekkaa kun katkeaakin verisuonia taas päästä.

Hyvä että lehdessä tiedetään mikä on tärkeää. Haluan muuten myös huomauttaa etten ole vain urheiluvihamielinen kulttuurinillittäjä, minusta on ihan totta ihan ok että lehdessä on urheilusivut niille joita asia kiinnostaa. Turkkarin tärkeysjärjestys vaan sattuu olemaan jotenkin häpeämättömän räikeää ihan globaalillakin tasolla: tänäisessä lehdessä oli urheiluosasto hiipinyt jo karvan verran kuudennen sivun puolelle (tottahan kaikki piiritason vesipallotulokset pitää saada mukaan), kun taas ulkomaanuutiset oli tiivistetty napakasti kahteen sivuun. Mitäs se nyt Turussa ketään kiinnostaisi mitä maailmalla tapahtuu?

Kekkuloi

Aamiaiseksi söin Pirkan Korneja hiutaleita, ne maistuivat kuin tajunnanmenetys soisella taipaleella. Niin vuosi käynnistyi, tuntuu että miljoonas. Mitä uutta enää tuo tammikuisuus? Neliöitä pellon pintaan tampatessa kuluvat viikonloput, tai jos lunta olisi. Nyt ei tarvitse muuta kuin sisällä glögiä hörppiä, laiskanlinnaansa vajota kuin entinen eno. Laskujeni mukaan tämä on kuudes vuosiluku, jonka otsikkona taivaalla vilkkuessa kirjoittelen blogia. Vuosirenkaina se ei toki olisi paljoakaan, mutta siinä ajassa kasvaa ihminen niin mittaa kuin leveyttäkin, jos siis siihen on taipuvainen esim. nuoruudesta johtuen. Ei ikäihminen sentään. Itsellekin kierähti pari viikkoa sitten mittariin sellainen lukema että neljäkymmentä on nyt lähempänä kuin kaksikymmentä. Oi nuoruus, pakenet kuin hiusraja. Sen entisen enon meinaan.

Olin varma että minulla vielä puoli tuntia sitten oli asiaa tänne, minkä valossa vuosi alkaa huolestuttavasti.

Kaiketi vain tulppana aivoissa ne sadat päivitysaihiot joita taas viime kerran jälkeen on viljonut mieleen, tai neljä tarkemmin ottaen. Hylätyt neljä:

1. Poronpalasia keittiömme lattialla. Sarvi siellä, sorkka täällä. Kissa pitää niistä.

2. Pätkätyöläisyyteni jatkuu kun työnantaja kehaisten tarjosi jatkosopimusta ja duunariudessani olen toki jo niin pitkällä että henkselit paukkuen sohaisin nimmaria viivalle.

3. Mitä jos näkisi ex-puolison myöhemmän ex-puolison kadulla? Morjestaisiko sitä? Rupeaisinko Facebook-kaveriksi? Kadulla en varmaan. Nyt joka tapauksessa tiedän missä hän asuu.

4. Kävin lapsuudenkotona. Vauvakuvissa näytän enemmän itseltäni kuin teinikuvissa.

Uusi vuosi, typerät kuviot.

Storm over high heaven

Muistilappuarkistoni on työpöydällä tarpeeksi kauan asuttuaan kokenut evoluution ja paitsi alkanut määrällisesti kasvaa, myös muuntua: huomaan jollekin muulle kuin minulle kuuluneen nyt jo kuivuneen tussin kirjoittamien nimien alkaneen ilmestyä niihinkin lappuihin, joiden ainoa tarkoitus on olla muisto; kuitteihin, ravintolalaskuihin, ja merkityksettömimpänä kaikista tyhjiin lappuihin joiden aiottu sisältö on päässyt unohtumaan sillä välillä kun lappu on pinosta kiskaistu ja kynä käteen napattu. Niin, nimet! "Alfonso Gabriel Nappa", tietenkään se ei ollut koskaan ollut olemassa kuin yhdellä lapulla, ruostuneen klemmarintahran yläkulmaansa saaneella matkalipulla, jonka taakse sen oli kirjoittanut, niin, kuka? Lappu löytyi Turun rautatieasemalta toissa kesänä. Se oli penkillä, odotimme vieraita saapuvaksi ja helle piiskasi tienoota, peltikatot räimivät laajetessaan ja veden haihtuessa voihikivat puistoistutukset liikenteenkin ylle. Miksi joku oli kirjoittanut lapulle nimen eikä muuta? Ei saapumisaikaa, ei mitään, ja oliko se jätetty kenen löydettäväksi, ja jos, tarkkailtiinko tämän reaktioita sittemmin?

Nyt nimi on ainakin neljässä lapussa työpöydälläni, ja uskon sen leviävän kuin tauti, olen huomaamatta sitä että kirjaimet joista sanat muodostuvat ovat omiani, juuri minun teini-ikäisenä itse kehittämälläni käsialalla kaartuvia nokkelaksi tarkoitettuja oikoratkaisuja kirjainvetimen kulkea.

Kynän. Minun omatkin tarkoitukseni ovat hukassa, toisinaan, ja hakemalla tietoa lopulta löytyi, sitten kun lapun taas lompakostani myöhemmin muistin: Alfonso Gabriel Nappa on kirjailijanurasta haaveillut alkoholistiperheen kolmas ja nuorin lapsi, huostaanotettu ja maahanmuutettu, pakolaistamaton mutta siirtolaiseksi itsensä tunteva nelikenttä mieheksi: perheenisä, duunari, taiteilija ja vihollinen, joskaan ei jälkimmäistä tietoisesti. Kaiken tämän selvitin, ja kaikesta sain kiittää Otavan pirun paksua tietosanakirjaa, jokaisen kansalaisen jokaisen hetken tallettanutta ensyklopediaa, täysin disharmonisoitua ja toimituksellisesti viimeisen päälle dekonstruoitua tietoteosta, jonka kolmelta ensimmäiseltä sivulta voi edelleen lukea elämän tarkoituksen, vaikka toimituskunnasta kolme neljäsosaa on mennyt manan majoille ja maailma muutenkin muuttunut siitä kun tekele kirjakauppohin saatettiin.

Tietääkseni omistan ainoan kappaleen.

Ja Alfonso Gabriel Nappa on pian kaksitoista vuotta hionut käsikirjoitustaan Storm over high heaven, elämäkerralliseen kallistuvaa peilauspintaa, varmasti avainteoksenakin moni sitä lukisi, mutta lukot ovat hukassa: minä tiedän, sillä minä olen seurannut häntä. Se muistilappu, matkalipun taakse kirjoitettu nimi, minä odotin asemalla tunnin, ja sinä aikana sitä näytti etsivän kolme henkilöä, joista viimeiseen takerruin kuin varjo jota sinä hellepäivänä ei toivovakaan löytänyt ja hänestä minä olen muodostanut itseni peilikuvan, uskotellut jokaisella sittemmin kirjoittamallani sanalla, ettei lappua löytänyt hän vaan minä.

Etten minä ole keksinyt jokaista sen jälkeen kulunutta hetkeäni tyhjästä.

Jättekiva toi sun inkarnaatio

Sitä tajuaa olevansa väsynyt kun aivot muokkaavat valoaaltojen näköhermoihin kuljettavat asiat toisiksi, ja muokattu visio rekisteröityy sellaisena ilman erityistä kompensaatiopenseyttä. Eilen illalla keittelin vettä, juttelin puolison kanssa niitä näitä ja hänen jalkojensa juureen ilmestyi pieni mustan karvan peittämä vauva, joka ojensi lonkeromaisia karvaisia käsiään ylöspäin kuin anellen. Ja puoliso hymyillen osoitti sille ystävällisen sanan. Koko näky, koko tilanne, oli niin rajantakainen että aloin järkähtämättömän syöksyn psykoosin lämpimään syliin. Silmiin survottiin mustaa suppiloa. Kolmen sekunnin kuluttua vasta keho reagoi ja värähti kauhusta, missä vaiheessa myös huomasin että meidän kissahan se vain emäntänsä jalkoja saapui puskemaan häntä kaarrellen.

Tai ehkä kaikki liittyy muuhun; sentään tätä edeltävänä aamuyönä sumuun feidanneita katuja tarsiessani näin Nummenmäellä erään suht synkän puutalon ikkunassa sinisenä hohtavan miehen, joka ilmeettömänä tuijotti eteensä ja minun hänet nähtyäni katosi kuin olisi virta katkaistu. Mietin kyllä siinäkin elämääni, ja vaihtoehtoja kuten tajunnan menetys ja järkeistys. Hetken säkkipimeyden jälkeen mieheen syttyi taas valo ja hän ilmestyi, kirjavampana, missä vaiheessa huomasin että joku setä se siellä katsoo aamuviideltä televisiota pimennetyssä talossa, seisten keskellä huonetta. Totta puhuen siinäkin oli jotain häiritsevää.

Linnut saapuvat sumusta aina samassa kohdassa kuin niillä olisi portti siinä. Parkkipaikan poikki juosseen lapsen jalanjäljet leijuvat jään pinnalla.

Tunkkainen vertaisuus

Mies astui sisään käytävään. Hän oli hieman pölyinen ja silmistä näki ettei hän ollut hirveästi nukkunut viimeisen vuoden aikana. Lattialaudat narahtivat, katosta putoili laastipölyä. Käytävän päässä oli lasilla eristetty koppero, jossa virkailija nuokkui, tehden hidasta kuolemaa tukkeutuvine verisuonineen. Hän työnsi oikean käden nimettömällä silmälasejaan pitkin nenänvartta hyvän tovin kunnes ne saavuttivat pisteen jossa eivät enää edenneet. Tällä välin mies oli edennyt kopperon luo. Mies ja virkailija tervehtivät. Anteeksi, toinen sanoi. Miehen katse hakeutui kopperon sisällä olevaan tuoliin. Hän mietti miksi niin pienessä kopperossa oli kaksi tuolia; toinen jolla virkailija istui, ja toinen jolla kukaan ei istunut, eikä olisi mahtunut istumaan. Nyt tuolille oli laskettu toissakeväinen Apu, jonka kannessa olivat Aki ja Hanne, avio-onnelliset. Jättäisin hakemuksen, mies totesi kun hiljaisuutta oli jatkunut kolmen haukotuksen verran. Virkailija räpsytteli silmiään kuin ei olisi ennen kuullut moista. Kiusallinen kutina hakeutui miehen lapaluiden väliin ja sai hänet vääntelehtimään kopperon ääressä. Hän muistutti hyönteistä lasilevyllä. Skalpelli lähestyi käytävän katosta ja avasi hänet siististi osiin. Niin että hakemusta, virkailija vastasi. Hän oli haistavinaan käytävässä savua, muttei ollut varma. Sellaisista havainnoista oli joskus käsketty välittömästi ilmoittaa, mutta virkailija ei enää muistanut kenelle. Kopperon seinässä oli kellastuneille lappusille kirjoitettuja puhelinnumeroita. Odotatteko hetken, hän sanoi. Miehen silmiin romahti epätoivo. Hiki valui karpaloina huulille ja niiltä hypähti matkaan pirskoen pieniä pisaroita kopperon lasiin. En minä, mies sai sanotuksi ja horjahteli käytävästä ulos. Vasta kadulla hän polvistui ja oksensi. Hänen takanaan käytävän suljetun oven alta tuprutti paksua valkoista savua.

Kalma on kevyt tilaeli "Quando il gatto non c'è i topi ballano"

Hiippailen portaikossa etten herätä ja mietin: "Turku on saaristoa kohdannut onnettomuus." Tietenkin kärjistän, on sentään terää jota kävellä, ja halottavana hiuksiakin, toistaiseksi, vaikka otetta onkin pienistä asioista vaikea saada ja pienistä kaikki koostuu. Siltikin; vaikka tänne on kotiutunut kuin ei enää muistaisi muualta tulleensakaan, ja vaikka täällä on kaikkea sympaattista kuten linna, Raunistula, Kakskerta ja paljon halpoja pizzerioita. Niin että silti, ja tämä ehtosana käy soinnahtaen halki Airiston selän, tämä kaupunki viilaa vastakarvaan ihmistä. Mikä että se joulukaupunkikin? Sähkövaloa, mikä sivumennen sanoen tuhlaa energiaa, sateen mustaaman asfaltin yllä, kiiluvat turhuuden kipinät yössä, ja joululaulukonsertit kirkoissa kuin alkusoittoa toriparkille, tuolle varsinaisen vapahtajamme syntymäjuhlalle. Perkelettäkös sitä kansa vastustaa kun jotkut haluavat, ja niin vain kaivetaan jo valmiiksi vajoava kauppatori alustaltaan ontoksi, jos sinne sitten kauppakeskukset ympäriltä romahtavat niin naurismaan aidatkin toimivat siten kuin niille käy luonnostaan. Kaivaisivat hautansa ennemmin, nekin kuvottavat markkinapellet jotka sitä ovat ajaneet: väliäkö helvetillä että kaupunki on rakennustyömaa seuraavat viisi vuotta, ja silläkään että jo nyt pääsee kaupunginalaisesta parkkiluolasta hissillä torille. Onhan se nyt autokin saatava sinne, ikävä sitä muuten tulee kun niillä vehnäpullajaloillaan vähän sormi ojossa käpsyttelee kauppaan ja takaisin autolle sitten, voi ajaa kolme korttelia kotiinsa ja onnellisena kuolla tauluteeveensä tarjontaan. Niin ja sitäkin mietin, että kulttuuripääkaupunki, tämä raihnas vanhusko? Saattohoitoon sanon minä, ja viekää viimeisetkin kulttuuri-ihmiset täältä pois ennen kuin niihin iskee hivutus. Kyllä samppakaljaa voi kokkareissa hörppiä ja naapurin isännän sihteeriä hakkailla ilmankin EU-tukea, vaikka tietty se tekee kaikesta kauniimpaa, ja media, minkä seurauksena kansa, on vieläkin siinä uskossa että kun Teatterisillalla on kerran vuosikymmenessä akrobatianäytös niin tämä se on kulttuurikaupunki vailla vertaa. Ja omaa luokkaansa tämä onkin, en minä sillä, mutta kulttuuria se on perinnemaisemakin, ja sekös katoaa kuin moolokinkita sen veisi, enkä väitä etteikö olisi aika kiinnostava ominaisuus tuolla maisemantuholla: sitä ei saa koskaan takaisin. Nämä kaksi sanaa: ei koskaan, masentavat kuin entistä miestä. Ehdin sentään nähdä kaupunkia vielä kun oli joutomaita ja ajanjähmettämiä kadunkulmia, nyt on buumi ja se tarkoittaa että revitään pahaiset pois, tehdään tilalle ergonomiaa ja kaikkia palvelevaa esteetöntä kaupunkitapettia, raivataan puut että saadaan puisto. Ja valaistu polku menee siitä missä ennen oli se autio talo. Vartioitu ja valaistu. Ettei kukaan edes vahingossa vaipuisi ajatuksiinsa siellä.

Eikä sitten ole kuin aikaa jäljellä, loputonta samantoistoa kunnes organismi on itsensä syönyt pois, ehkä tuomiokirkon huippu kuin luurankolinnun nokka vielä tuhkasta törröttää ja joku silloinkin tietää: kaunis oli, kaikkensa yritti, silti typeryyteensä hukkui kuin paskaan. Vaan kaupungin nimeä ei muista.

Pää puhuu

Tulin tuossa taannoin maininneeksi avautumisblogini, jota en ole koskaan aiemmin tuonut esiin täällä. Ohimennen heitin siinä mainitessani myös ajatuksen että voisin kyseisen teelmyksen virittää uusiokäyttöön joskus. No niin, se aika koitti sitten pikemmin kuin luulinkaan, nyt nimittäin. Puhuva irtopää on uudelleenlanseerattu ja tällä kertaa mitä julkisimmin.

Mistä siellä on kyse? Kas, se on helposti selitetty muutamalla sanalla: katsauksista kirja- ja levyhyllyyni. Ja muuallekin, uskokaa pois, kokoelmiini kertyneisiin tuotteisiin, niihin joita "populaarikulttuurin" ja "taiteen" epämääräisten termien alle tavataan niputtaa. Elokuvia en tosin käsittele, koska nykyisin elokuvat pitkästyttävät minut hengiltä. Mutta muuta.

Arvostelublogiko taas? No ei. Juuri siinä yritän irrottaa itseni aiemmista yrityksistä. En väitä etteikö osallistuminen Hitaaseen räjähdykseen olisi silloin joskus ollut kiinnostava ja palkitsevakin kokemus, mutta se oli myös hyvin, hyvin raskas ja vaikea kokemus. Alitajuinen pyrkiminen standardinmukaisen "arvostelun" kaavoihin, joskin Hitaan räjähdyksen tapauksessa hyvin pitkiksi venähtäneisiin kaavoihin, oli turhauttavaa, ja myös sikäli vaikeaa ettei se tullut luonnostaan minulle. Puhuva irtopää sen sijaan sanoo mitä tykkää. Se jutustelee ja kritisoi, kehuu ja pohtii, saa assosiaatioita ja on välillä useimpien mielestä hakoteillä, veikkaan. Joka tapauksessa se pitää yllä kirjoitusvireyttäni niinä hetkinä kun muuta kirjoitettavaa ei satu olemaan, ja on toki jo tällaisenaan kiva juttu. Ja salaahan minä tietenkin elättelen toiveita Irtopään suuresta suosiosta, sen kommenttiosaston muuttumisesta laaja-alaiseksi kulttuurikeskustelen foorumiksi ja silleen. Tai en. Mutta ainakaan en kirjoita sitä piilossa, enää.

Blogin uudelleensynnytys on aina vaikea asia, eikä tämäkään sujunut kivutta. Joku saattaa muistaa siellä olleen paljonkin aiempia päivityksiä viimeisen puolentoista vuoden ajalta. No oli siellä. Poistin niistä noin 90%, loput roikkukoot, ne ovat rykäyksiä ajalta jolloin kuvittelin minulla olevan muutakin sanottavaa kuin kaikki Silmänkääntövankilaan päätynyt. Hyi minua.

Etsi merkitys

Päivän Turun Sanomat kirjoittaa Yhdysvaltojen rautatieliikenteen historiaa käsittelevässä jutussaan (kursivointi minun):

"On kohtalon paradoksi, että merkittävä osa käytöstä poistetuista kiskoista päätyi Detroitin autoteollisuuden raaka-aineeksi."

On siinä termiä kerrakseen.