Odottamaton kesä, ja lähes dimensioharppaukseksi mieltyvä asuinolosuhdemuutos. Puolitoista vuotta tienmutkaa ja hautausmaata kopperoisen opiskelijayksiöni parvekkeelta katsottuani istuksin yhtäkkiä omalla takapihalla ilta-auringossa, kastelen omassa kasvimaassa kasvavia raparpereja, tarkkailen päiväuneen sulkeutuvan silmän raosta kissan vaeltelua pihassa, haistelen naapurin grillin sytytysnesteen tuoksahdusta tuulettomassa ilmassa, kuuntelen kivenheiton päässä sijaitsevan Halistenkosken padon yllä kirkuvia lokkeja. Rivitaloelämää, ikkunat kahteen suuntaan, kummassakin leikkikenttä.
Vasta nyt tajuan mikä ero on Ylioppilaskylän länsi- ja itäpuolella, tähän asti olen kitkutellut siellä lännessä, nyt olen parisataa metriä lähempänä Helsinkiä ja tuntuu kuin olisi Espooseen muuttanut Vantaalta. Ei tästä nyt ihan rivitaloa saa poistamatta ylempiä kerroksia, mutta melkein tämä sitä itseään jo on, eikä siinä mitään. Tutustuu ihmisiinkin. Istuin tänään pihalla alkuiltapäivän helteenpoikasessa lukemassa, tuumasin kasvimaan kaipaavan vettä ja kävin sisällä täyttämässä kastelukannun. Olin siis pois alle minuutin; tänä aikana takapihalle oli ilmestynyt patsastelemaan pyöreähkö mummo, joka näytti leppoisalta mustassa t-paidassaan ja kukkahameessaan ja jonka oletin pysähtyneen katsomaan naruunsa hiljalleen sotkeutuvaa kissaa.
"Päivää", sanoin mummolle.
"Olen tässä poliisia piilossa", vastasi mummo.
En oikein siihen osannut sanoa mitään, joten aloin kastella kuivunutta multaa.
"En minä mitään pahaa ole kellekään tehnyt, mutta kun siinä oli kaikenlaista", mummo jatkoi. Jossain lähistöllä kulki auto, ja hän hätkähti, pelästyi silminnähden ja ääneen ilmestyi aito hätä. "Oliko se poliisi? Menikö ne siinä nyt?"
Vakuutin auton olleen ihan tavallinen pakettiauto, mitä mummo ei selvästikään näyttänyt uskovan. Ympärilleen kurkistellen hän harppoi pihasta pois, niinkin mummomaiseksi kiitettävää vauhtia pitäen niinkin kovassa helteessä. Hermostuneet askeleet veivät hänet joentöyrästä kohti. Laskin kastelukannun maahan ja irrotin kissan ahdingostaan.
7.5.06
3.5.06
Lyhyt ikuinen hetki
Onko teille koskaan käynyt niin, että olette jostain pois ihan pienen hetken vain ja kun palaatte, tuntuu että kaikille on tapahtunut ihan hirveän paljon.
Minä muutin tavarani toiseen paikkaan, ja toisen tavarat, ja kiitos apuna olleille kaikille ihan sydämestä syvältä, ja kun sitten päivä kului ja ehdin sen verran istahtaa että netin sain koneeseen, näytti tuttu ympäristö sellaiselta kuin kaikilla olisi yhtä aikaa mullistuksia elämässään. Kirstillä ja Mealla on menossa muutoksia, pieniä ja suuria, jotain merkittävää selvästi. Työelämään hypännyt Marimba on ihan uudella tarmolla siirtynyt ihan uusiin kuvioihin. Jani kirjoittelee vallan spekulointiin kiihottaen.
Ja tuntuu kuin - - kuin - - tässä ei olisi lainkaan kaikki. Ikään kuin minä en enää tuntisi näitä polkuja, joita pitkin niin kamalan pitkään olen kävellyt. Minulla on sellainen olo, voi tietenkin olla vain muuttoväsymystä tai tunnekuohu uudesta elämäntilanteesta, sitäkin voi tosiaan olla, että on kuin olisi niillä poluillaan ylittänyt sen rajan, jonka kohdalla huomaa, ettei kotiin voi enää palata. Se on samanaikaisesti jotenkin hirmuisen surullinen ja hirmuisen onnellinen tunne. Että elämässä on muutosta. Että voi siirtyä eteenpäin, ja jotenkin kaikki tuntuvat, ja nyt en enää edes puhu vain blogiympäristöstä, kaikki tuntuvat olevan jonkinlaisessa muutoksessa ja matkalla vaiheesta toiseen, ja saattaa tosiaan olla niin, että minä vain heijastan sitä mitä itse käyn läpi.
Minä muutin tavarani toiseen paikkaan, ja toisen tavarat, ja kiitos apuna olleille kaikille ihan sydämestä syvältä, ja kun sitten päivä kului ja ehdin sen verran istahtaa että netin sain koneeseen, näytti tuttu ympäristö sellaiselta kuin kaikilla olisi yhtä aikaa mullistuksia elämässään. Kirstillä ja Mealla on menossa muutoksia, pieniä ja suuria, jotain merkittävää selvästi. Työelämään hypännyt Marimba on ihan uudella tarmolla siirtynyt ihan uusiin kuvioihin. Jani kirjoittelee vallan spekulointiin kiihottaen.
Ja tuntuu kuin - - kuin - - tässä ei olisi lainkaan kaikki. Ikään kuin minä en enää tuntisi näitä polkuja, joita pitkin niin kamalan pitkään olen kävellyt. Minulla on sellainen olo, voi tietenkin olla vain muuttoväsymystä tai tunnekuohu uudesta elämäntilanteesta, sitäkin voi tosiaan olla, että on kuin olisi niillä poluillaan ylittänyt sen rajan, jonka kohdalla huomaa, ettei kotiin voi enää palata. Se on samanaikaisesti jotenkin hirmuisen surullinen ja hirmuisen onnellinen tunne. Että elämässä on muutosta. Että voi siirtyä eteenpäin, ja jotenkin kaikki tuntuvat, ja nyt en enää edes puhu vain blogiympäristöstä, kaikki tuntuvat olevan jonkinlaisessa muutoksessa ja matkalla vaiheesta toiseen, ja saattaa tosiaan olla niin, että minä vain heijastan sitä mitä itse käyn läpi.
30.4.06
Päivän persoona
On mahdollista että seinät aaltoilevat kuin hiljalleen liplattelevan rantaveden alla, tai ehkä olen vain nukkunut liian vähän. Herätys kello 4.30, ei mistään erityisestä syystä, ehkä aivot vain eivät jaksaneet levätä enää. Sellaista sattuu kun on ajateltavaa ja tehtävää. Uni oli mielipuolinen hybridi Iain Banksin romaania, todelliseksi heittäytynyttä tietokonepeliä, sotaa, silkkaa ahdistusta ja villin itsetietoista paranoiaa. Piti nousta kirjoittamaan se muistiin.
Vieläköhän ihmiset seitsemältä nukkuvat? Tekisi mieli alkaa tampata mattoa parvekkeella. Ehkä vain imuroin. Hermot lievästi pinnassa.
Jani kirjoitti tavanneensa bloggaajatoverin. Tuntuu suurelta askeleelta tavata joku sellainen, jonka tuntee vain kirjoitetun sanan kautta, ei sillä etteikö ajatus kiehtoisi. Enkä nyt tarkoita mitään joukkotapaamisia, joita kovasti nykyisin järjestetään. Olen aivan liian epäsosiaalinen osallistuakseni koskaan moiseen, mutta soolona olisi kiva joskus jotakuta nähdä. Toistaiseksi olen tavannut vasta yhden bloggaajan. Kun tutustuu toiseen ensin kirjoitetun kautta, on myöhemmin tutustuttava uudelleen, ellei halua lopun ikäänsä kommunikoida kirjoittaen. Ehkä siksi kynnys kohdata muita toistaiseksi vain tekstinä näytöllä tavattuja ihmisiä on suuri. No, vapun jälkeen muutamme tämän ainoan tavatun kanssa yhteiseen uuteen osoitteeseen asumaan. Siinä mielessä ehkä hyvä, että olen tavannut vain yhden bloggaajan.
Muutto. Minä olen tosissani uskonut omistavani vähän tavaraa, varsinkin sitä ajatellen, että jouduin ihan vain tilanpuutteen takia luopumaan ainakin pakettiautollisesta omaisuutta muuttaessani tähän kopperoon puolitoista vuotta sitten. Ja nyt sitä on, ja sitä on, ja sitä on. Missä se kaikki on majaillut? Kun ottaa huomioon täydellisen säilytystilattomuuden, on häkellyttävää, että onnistun silti kaivamaan jostakin limbosta esiin toistaiseksi 21 pahvilaatikollista tavaraa, ja lisää löytyy. Onko seinässä reikä? Olenko pakannut jo ainakin kahden naapurinkin tavarat? Mistä nämä stringit tulivat?
Tekisi mieli levätä yhtään mitään tekemättä koko päivä, mutta vielä pitää pakata. Ja siivota. Ja pak
at
a
j
Vieläköhän ihmiset seitsemältä nukkuvat? Tekisi mieli alkaa tampata mattoa parvekkeella. Ehkä vain imuroin. Hermot lievästi pinnassa.
Jani kirjoitti tavanneensa bloggaajatoverin. Tuntuu suurelta askeleelta tavata joku sellainen, jonka tuntee vain kirjoitetun sanan kautta, ei sillä etteikö ajatus kiehtoisi. Enkä nyt tarkoita mitään joukkotapaamisia, joita kovasti nykyisin järjestetään. Olen aivan liian epäsosiaalinen osallistuakseni koskaan moiseen, mutta soolona olisi kiva joskus jotakuta nähdä. Toistaiseksi olen tavannut vasta yhden bloggaajan. Kun tutustuu toiseen ensin kirjoitetun kautta, on myöhemmin tutustuttava uudelleen, ellei halua lopun ikäänsä kommunikoida kirjoittaen. Ehkä siksi kynnys kohdata muita toistaiseksi vain tekstinä näytöllä tavattuja ihmisiä on suuri. No, vapun jälkeen muutamme tämän ainoan tavatun kanssa yhteiseen uuteen osoitteeseen asumaan. Siinä mielessä ehkä hyvä, että olen tavannut vain yhden bloggaajan.
Muutto. Minä olen tosissani uskonut omistavani vähän tavaraa, varsinkin sitä ajatellen, että jouduin ihan vain tilanpuutteen takia luopumaan ainakin pakettiautollisesta omaisuutta muuttaessani tähän kopperoon puolitoista vuotta sitten. Ja nyt sitä on, ja sitä on, ja sitä on. Missä se kaikki on majaillut? Kun ottaa huomioon täydellisen säilytystilattomuuden, on häkellyttävää, että onnistun silti kaivamaan jostakin limbosta esiin toistaiseksi 21 pahvilaatikollista tavaraa, ja lisää löytyy. Onko seinässä reikä? Olenko pakannut jo ainakin kahden naapurinkin tavarat? Mistä nämä stringit tulivat?
Tekisi mieli levätä yhtään mitään tekemättä koko päivä, mutta vielä pitää pakata. Ja siivota. Ja pak
at
a
j
27.4.06
Hese
-Päivää, mitäs sulle?
-Päivää. Ajattelin poiketa tosiaan Hesburgeriin nyt kun olen Turussa käymässä, ystävät ovat kehuneet että teillä on mainiota pikaruokaa.
-Näin on! Tosin he ovat saattaneet tarkoittaa Humalistonkatu 5:n toimipistettämme. Tämä on Humalistonkatu 3:n Hese, ei välttämättä aivan yhtä laadukas.
-Ahaa. No jos minä ottaisin -
-Parhaat Heseruuat löytyvät Eerikinkatu 14:n Hesestä. Käännyt vain Yliopistonkatu 23:n Hesen kohdalta, niin sanotusta Hesekulmasta, vasemmalle, kuljet läpi Hesekorttelin ja sitten oikealle. Se on kolmas Hese ennen Kauppahallia.
-Öh, kiitos mutta jos minä nyt ihan täällä vaan.
-Sehän käy. Minkäslainen Heseannos sulle laitetaan?
-No tuota... Jos minä ottaisin... yhden Hesepurilaisen, Hesekebabin, Heseranskikset ja jälkiruuaksi Hesepirtelön. Jaa no, laitetaan vielä pari Heseliittymää mukaan.
-Tämäpä selvä. Se tekis kolkytkaks yheksänkymmentä. Höyläätkö Hesekorttia vai maksatko ihan käteisellä?
-Hesekät, äh. Käteisellä.
-Hesehheh! Hauska lipsahdus teiltä.
-Jep. Ai mutta! Taskun pohjalta löysin tuossa Heseautopesulassa käydessäni Hesekuponkeja. Näillä saa vissiin alennusta.
-Ei. Niillä saa Hesealennusta. Kas noin. Höylätäänpä Hesehinnasta muutama euro pois. Noniin. Halvallapa pääsitte.
* * *
-Päivää taas.
-Hesepäivää. Maistuiko Heseruoka?
-Rasvaista, mautonta ja tahraavaa, muuten hyvää. Koska kuitenkin olen ruokavaliostani hyvin kiinnostunut ihminen, tuli mieleen että en nälissäni muistanut ennen syömistä kysyä, mitä tuo kaikki oikein sisälsi. Voitko kertoa?
-Tietenkin. Hesepurilaisen sämpylä on tehty kauniin maamme ylijäämäviljatuotantovuosikerran 1994 laadukkaimmista jauhoista, Hesepihvi on taidolla teurastettua Hesekoiraa, mehustettu omissa Heseliemissään, käristetty takuulla turkulaisessa Heserasvassa, marinoitu Hese -
-Anteeksi. Vatsassani alkoi kummasti velloa. Missähän päin täällä on vessa? Pitäisi päästä aika pirun nopeasti Hesepaskalle.
-Oven vieressä oikealla.
-Kiitos.
-Eipä Hesekestä.
-Päivää. Ajattelin poiketa tosiaan Hesburgeriin nyt kun olen Turussa käymässä, ystävät ovat kehuneet että teillä on mainiota pikaruokaa.
-Näin on! Tosin he ovat saattaneet tarkoittaa Humalistonkatu 5:n toimipistettämme. Tämä on Humalistonkatu 3:n Hese, ei välttämättä aivan yhtä laadukas.
-Ahaa. No jos minä ottaisin -
-Parhaat Heseruuat löytyvät Eerikinkatu 14:n Hesestä. Käännyt vain Yliopistonkatu 23:n Hesen kohdalta, niin sanotusta Hesekulmasta, vasemmalle, kuljet läpi Hesekorttelin ja sitten oikealle. Se on kolmas Hese ennen Kauppahallia.
-Öh, kiitos mutta jos minä nyt ihan täällä vaan.
-Sehän käy. Minkäslainen Heseannos sulle laitetaan?
-No tuota... Jos minä ottaisin... yhden Hesepurilaisen, Hesekebabin, Heseranskikset ja jälkiruuaksi Hesepirtelön. Jaa no, laitetaan vielä pari Heseliittymää mukaan.
-Tämäpä selvä. Se tekis kolkytkaks yheksänkymmentä. Höyläätkö Hesekorttia vai maksatko ihan käteisellä?
-Hesekät, äh. Käteisellä.
-Hesehheh! Hauska lipsahdus teiltä.
-Jep. Ai mutta! Taskun pohjalta löysin tuossa Heseautopesulassa käydessäni Hesekuponkeja. Näillä saa vissiin alennusta.
-Ei. Niillä saa Hesealennusta. Kas noin. Höylätäänpä Hesehinnasta muutama euro pois. Noniin. Halvallapa pääsitte.
* * *
-Päivää taas.
-Hesepäivää. Maistuiko Heseruoka?
-Rasvaista, mautonta ja tahraavaa, muuten hyvää. Koska kuitenkin olen ruokavaliostani hyvin kiinnostunut ihminen, tuli mieleen että en nälissäni muistanut ennen syömistä kysyä, mitä tuo kaikki oikein sisälsi. Voitko kertoa?
-Tietenkin. Hesepurilaisen sämpylä on tehty kauniin maamme ylijäämäviljatuotantovuosikerran 1994 laadukkaimmista jauhoista, Hesepihvi on taidolla teurastettua Hesekoiraa, mehustettu omissa Heseliemissään, käristetty takuulla turkulaisessa Heserasvassa, marinoitu Hese -
-Anteeksi. Vatsassani alkoi kummasti velloa. Missähän päin täällä on vessa? Pitäisi päästä aika pirun nopeasti Hesepaskalle.
-Oven vieressä oikealla.
-Kiitos.
-Eipä Hesekestä.
24.4.06
Siihen aikaan asui maan päällä jättiläisiä
Löysin viikonloppuna polun viereltä luun, jonka pysähdyin noukkimaan talteen ja joka tämän jälkeen paljastui paitsi ihmisen leukaluuksi, myös muovista valmistetuksi. Se oli osittain maan alle kätketty uskottelemaan mahdolliselle löytäjälleen, että asiat eivät ole sellaisia kuin miltä ne vaikuttavat. Että löydetty luu ei olekaan luu lainkaan, tai jos on, on joskus kauan sitten tapahtunut jotakin kummallista ja on syntynyt ihminen muovisin luin. Miten hänen leukansa oli päätynyt puistoon keskelle Turkua? Aloin rakentaa mielessäni tarinaa. Luu ei jättänyt minua rauhaan.
Se vaivaa edelleen, vaikka retkiltäni olen tietenkin jo palannut kotiin. Pesin luun mullasta puhtaaksi ja asetin kirjoituspöydän kulmalle. Vilkaisin sitä vähän väliä pakatessani tavaroita muuttolaatikoihin. Kirjoja jälleen, omianikin on enemmän kuin muistin. Mitä muuta pitäisikään. Jätepaperilaatikostani kannoin ilmaisjakelulehtiä kierrätykseen, vanhimmat olivat helmikuulta 2005. Suljin itseni ovien keskelle eteiseen ja katsoin lehden päivämäärää. En voinut olla varma oliko lehti juuri tullut luukusta; etten ollut vain kuvitellut kuluneita neljäätoista kuukautta. En voi olla vieläkään varma.
Pakkaaminen oli kuitenkin hetkeksi lopetettava. Istahdin parvekkeelle, nautin siitä kun se minulla vielä on. Savu leijaili naapureiden puolelle, tuuletusikkunat eri puolilla taloa sulkeutuivat kiukkuisesti ja minua hymyilytti. Yhtäkkiä joku alkoi kirkua minigolfradan ruusupensaikon suunnalla. Ääni kuulosti hysteerisen pakokauhuiselta, vaikeni aina hetkeksi, jatkui sitten taas. Kuulosti siltä, että nuorehkoa naisihmistä pahoinpideltiin väkivaltaisesti. Ehkä häntä silvottiin pitkillä ruosteisilla veitsillä. Sen kuuntelemisesta alkoi tulla paha olo. Kolmisen minuuttia. Minun oli pakko kurkistaa kaiteen yli ja näin pienen saparopäisen tytön, joka juoksi ympäri golfradan vieressä sijaitsevaa leikkikenttää pienen hiljaisen pojan kanssa ja kirkui koko ajan.
No, en minä kyllä oikeasti kurkistanut. Palasin sisälle ja suljin ikkunan ettei kirkuminen olisi kuulunut. Viime viikkojen aikana on yhä kalvavammaksi käynyt epämiellyttävä tunne musertumisesta oman itsensä alle. Minussa on liikaa. Jotain pitää menettää, ja mikään ei katoa. Loputtomasti kaikki jatkaa kertymistään raskaaksi painoksi.
Tältä Turussa näytti tänä aamuna kello yhdeksän:
Se vaivaa edelleen, vaikka retkiltäni olen tietenkin jo palannut kotiin. Pesin luun mullasta puhtaaksi ja asetin kirjoituspöydän kulmalle. Vilkaisin sitä vähän väliä pakatessani tavaroita muuttolaatikoihin. Kirjoja jälleen, omianikin on enemmän kuin muistin. Mitä muuta pitäisikään. Jätepaperilaatikostani kannoin ilmaisjakelulehtiä kierrätykseen, vanhimmat olivat helmikuulta 2005. Suljin itseni ovien keskelle eteiseen ja katsoin lehden päivämäärää. En voinut olla varma oliko lehti juuri tullut luukusta; etten ollut vain kuvitellut kuluneita neljäätoista kuukautta. En voi olla vieläkään varma.
Pakkaaminen oli kuitenkin hetkeksi lopetettava. Istahdin parvekkeelle, nautin siitä kun se minulla vielä on. Savu leijaili naapureiden puolelle, tuuletusikkunat eri puolilla taloa sulkeutuivat kiukkuisesti ja minua hymyilytti. Yhtäkkiä joku alkoi kirkua minigolfradan ruusupensaikon suunnalla. Ääni kuulosti hysteerisen pakokauhuiselta, vaikeni aina hetkeksi, jatkui sitten taas. Kuulosti siltä, että nuorehkoa naisihmistä pahoinpideltiin väkivaltaisesti. Ehkä häntä silvottiin pitkillä ruosteisilla veitsillä. Sen kuuntelemisesta alkoi tulla paha olo. Kolmisen minuuttia. Minun oli pakko kurkistaa kaiteen yli ja näin pienen saparopäisen tytön, joka juoksi ympäri golfradan vieressä sijaitsevaa leikkikenttää pienen hiljaisen pojan kanssa ja kirkui koko ajan.
No, en minä kyllä oikeasti kurkistanut. Palasin sisälle ja suljin ikkunan ettei kirkuminen olisi kuulunut. Viime viikkojen aikana on yhä kalvavammaksi käynyt epämiellyttävä tunne musertumisesta oman itsensä alle. Minussa on liikaa. Jotain pitää menettää, ja mikään ei katoa. Loputtomasti kaikki jatkaa kertymistään raskaaksi painoksi.
Tältä Turussa näytti tänä aamuna kello yhdeksän:
21.4.06
Spring surprise
Banaanilaatikoihin mahtuu tavaraa mukavasti, ja silti niiden riittämättömyys tulee vastaan kuin kiviseinä jossain vaiheessa. Kirjoja. Omani mahtuvat noin neljään, mutta niihin käyn käsiksi vasta myöhemmin. Tänään pakkasin muualla, vietin varhaisaamun tyhjentämällä hyllyä jo haalittuihin laatikoihin, tajusin että nämä eivät riitä, eivät mitenkään. Kävin kaupassa hakemassa lisää eivätkä nekään riittäneet. Yhdeksän laatikollista kirjoja, montako sataa kaikkiaan, vielä niitä pitää lisääkin pakata. Yhdessä meillä on varmaan yli tuhat kirjaa.
Kissa katseli silmät suurina jokaisesta tyhjästä laatikosta vuorollaan kuin olisi maailmanloppu kutitellut viiksikarvoja. Ja mistä sen tietää, kissat aistivat suuria asioita ennen meitä, ehkä maa jossain järisi. Silti luonto oli tänään kaunis, vanhat kunnon saaristolaismarkkinatkin täyttivät rumilla eineskojuillaan joenvarret. Rasvassa kärtsätty ruoka haisi kilometrien päähän, steppailin menemään kuin pieni perkele, kätkin sarveni kampauksella. Hymyilen. Aurinko.
Viime yönä hieman ennen puoltayötä käyskentelin Martinkirkon ympäristössä. Pimeys, nouseva sumu ja kirkon tehokas valaistus yhdistyivät varsin esteettiseksi kokonaisuudeksi, jota kamera ahmi nautiskellen. Tulokset löytyvät täältä.
Kissa katseli silmät suurina jokaisesta tyhjästä laatikosta vuorollaan kuin olisi maailmanloppu kutitellut viiksikarvoja. Ja mistä sen tietää, kissat aistivat suuria asioita ennen meitä, ehkä maa jossain järisi. Silti luonto oli tänään kaunis, vanhat kunnon saaristolaismarkkinatkin täyttivät rumilla eineskojuillaan joenvarret. Rasvassa kärtsätty ruoka haisi kilometrien päähän, steppailin menemään kuin pieni perkele, kätkin sarveni kampauksella. Hymyilen. Aurinko.
Viime yönä hieman ennen puoltayötä käyskentelin Martinkirkon ympäristössä. Pimeys, nouseva sumu ja kirkon tehokas valaistus yhdistyivät varsin esteettiseksi kokonaisuudeksi, jota kamera ahmi nautiskellen. Tulokset löytyvät täältä.
19.4.06
Paniikki alkoi kun valot sammuivat
Huomasin tulleeni vanhaksi. Sen on täytynyt käydä nopeasti ja melko kivuttomasti, sillä jatkuvaa lihasten kolotusta lukuunottamatta olen havainnut ennakkovaroituksia tapahtumassa olevasta muutoksesta varsin vähän. Ehkä yöunien jatkuva lyheneminen, kuuloalueen kaventuminen ja sydämen satunnainen pamppailu olisivat kertoneet jotain jos niihin olisi osannut keskittää huomionsa. Mutta kun on tottunut vain rimpuilemaan elämän rihmoissa, on vaikea huomata pieniä asioita. Senhän tiedättekin.
Miltä vanhana oleminen tuntuu, saattavat nuoremmat lukijani uteliaina kysellä. Sillä olenhan ollut minäkin vielä hetki sitten nuori, ja nyt, aivan yllättäen, tehnyt tuon suuren askeleen elämänvaiheesta seuraavaan. Voin vastata: mukavalta tuntuu. Oikein leppoisalta. Vanhaksi tultuani olen alkanut kaivata keinutuolia, johon voisin istahtaa kiikkuilemaan iltakahdeksalta viltti sylissä ja hyvä kirja mukana. Tekee mieli antaa maailman virrata ohi. Johan tämä on nähty, juuri siltä tuntuu. Ei jaksa enää edes teeskennellä kiinnostuvansa uusista asioista. Kaipailee menneitä.
Mutta menneiden kaipaaminen ei tarkoita, että haluaisi takaisin sen, mitä on epätoivoisena yrittänyt ja halunnut jo liiankin pitkään. Ei enää tee mieli riehua, seikkailla, tehdä suurtekoja, osallistua, vaikuttaa, olla merkittävä, saada aikaan muutosta. Sitä haluaa vanha ihminen vain käpertyä omaan itseen, elää niukkaa mutta hedonistista elämää, joka perustuu entisten asioiden parempana olemiseen kuin nykyisten. Tietenkin tapahtuu myös hidas mutta lopullinen vieraantuminen todellisuudesta, mutta senkin otan kyllä mielihyvällä vastaan. Seuraavat 66 vuotta voi elää hiljaiseloa.
Miltä vanhana oleminen tuntuu, saattavat nuoremmat lukijani uteliaina kysellä. Sillä olenhan ollut minäkin vielä hetki sitten nuori, ja nyt, aivan yllättäen, tehnyt tuon suuren askeleen elämänvaiheesta seuraavaan. Voin vastata: mukavalta tuntuu. Oikein leppoisalta. Vanhaksi tultuani olen alkanut kaivata keinutuolia, johon voisin istahtaa kiikkuilemaan iltakahdeksalta viltti sylissä ja hyvä kirja mukana. Tekee mieli antaa maailman virrata ohi. Johan tämä on nähty, juuri siltä tuntuu. Ei jaksa enää edes teeskennellä kiinnostuvansa uusista asioista. Kaipailee menneitä.
Mutta menneiden kaipaaminen ei tarkoita, että haluaisi takaisin sen, mitä on epätoivoisena yrittänyt ja halunnut jo liiankin pitkään. Ei enää tee mieli riehua, seikkailla, tehdä suurtekoja, osallistua, vaikuttaa, olla merkittävä, saada aikaan muutosta. Sitä haluaa vanha ihminen vain käpertyä omaan itseen, elää niukkaa mutta hedonistista elämää, joka perustuu entisten asioiden parempana olemiseen kuin nykyisten. Tietenkin tapahtuu myös hidas mutta lopullinen vieraantuminen todellisuudesta, mutta senkin otan kyllä mielihyvällä vastaan. Seuraavat 66 vuotta voi elää hiljaiseloa.
15.4.06
Minä sinulle tehdä jos saisin
Olen jo pitkään odottanut tämän päivän koittavan, se on lähestynyt vääjäämättä, sen on aistinut värähtelyinä hyisessä kevätilmassa siitä lähtien kun lukitsin talvitakkini vaatekomeroon ja nostin tarrakiinnitteiset talvilenkkarini hyllylle pölyyntymään. Kevät toi kevätvaatteet, joita tietenkin seurasivat, no tehän tiedätte, keväiset aatteet. Jotka tänään materialisoituivat Aurajoen rannassa.
Antakaahan kun kerron alusta. Pitkänäperjantaina en uskaltautunut pois sisätiloista, sillä viime vuosina ihmisten taipumus langeta eteeni on korostunut pääsiäisen aikaan, enkä halunnut tämän toistuvan. Vasta tänään astahdin ovesta harmaaseen valoon, tarkkailin oravien akrobatiaa vielä silmuttomien koivujen oksilla ja aistin tuulosessa tuoksahduksen tulevasta. Bootsien kannat kopsahtelivat Itäisen Rantakadun hiekanmuruiseen pintaan kävellessäni aamun rauhassa kohti auringonnousua. Pitkän nahkatakkini liepeet liehuivat tuulessa, painoin stetsonia syvemmälle päähän ja tirkistelin muita kulkijoita sen varjosta. Kevät on odotuksen aikaa. Molemmat takin alle kätkemäni haulikot väreilivät lähes sähköistä jännitystä, ne halusivat päästä jakamaan oikeutta. Tai aivan mitä tahansa. Olin viettänyt pääsiäisen Turussa, 77 tuntia hiljaisuutta, olin ristiinnaulittu, kuollut ja haudattu, vihdoin valmis. Oli myös käytävä kaupassa, koska en ollut varautunut siihen, että ne olivat kaikki perjantain kiinni.
Hän käveli minua vastaan Myllysillan ja Teatterisillan väliselle kaistaleella jokirantaa. Suurinpiirtein ikäiseni mies, pituisenikin, joskin hänen saappaidensa korot olivat kuluneemmat kuin minun. Hänen nahkatakkinsa oli musta, minun hiekankeltainen. Hänen katseensa lukkiutui omaani. En ehtinyt ajatella, kun käteni oli jo syöksynyt takin sisään. Hän oli kolmenkymmenen metrin päässä minusta, meidän väliimme jäänyt maastopyöräilijä syöksyi tilanteen nähdessään jokeen ja pelasti sillä henkensä. Laukaisin esiin kiskaisemani haulikon suoraan läpi sen ilmavirran, jonka pyöräilijä oli paetessaan jättänyt puhaltamaan kadun poikki.
Tuo toinen väisti, ja hänen takkinsa kummastakin hihasta liukui käsien tukevaan otteeseen automaattipistooli, joilla hän alkoi ajatusta nopeammin tulittaa minun suuntaani. Miksi minäkään olisin tuhlannut aikaa ajatteluun; jos olisin tehnyt niin, olisin hengetön. Ampumieni haulien vielä soittaessa ravintolalaivan kylkeä kuin ksylofonia minä oikkasin ilmaan. Tartuin oikealla kädelläni oksaan, joka yhdestä Rantakadun vanhoista lehmuksista oli hakeutunut kävelytien ylle. Kiskaisin itseni ylös oksalle, yksi luodeista nirhaisi farkkujeni lahkeesta roikkuneen hapsun mennessään. Vasemmassa kädessäni pitelin edelleen haulikkoa, latasin sen uudelleen, laukaisin, odottamatta vedin oikealla kädelläni esiin toisen haulikon, laukaisin senkin. Tuo toinen maastoutui nurmikkoon lehmusten juurelle ja peittyi ylleen satavaan maahan. Kirosin, ja luotisarja katkaisi oksan, jolla istuin.
Pudottuani maahan minulla ei ollut aikaa ladata haulikoita uudestaan, mutta onnekseni tuon toisenkin ammukset olivat lopussa. Kuin jousen voimin hän ponnahti pystyyn ja syöksyi minua kohti. Kimmahdin jaloilleni ja pyörähdin ympäri. Kierrepotku painalsi bootsinpohjan kohokuvion hänen leukaperiinsä, hän ähkäisi ja lensi selälleen, kierähti pirullisen taitavasti ympäri vauhdissa ja oli jälleen jalkeillaan kiskaisten samalla housunvyötäröltään pitkän veitsen. Se lensi minua kohti kuin maaliinsa lukittu ohjus. Iskin sen kämmenselällä syrjään vain millien päästä kasvoistani ja se upposi lähimmän puun runkoon.
Tartuin omaan veitseeni, se näytti hymyilevän nautinnosta päästessään ahtaasta tupestaan ulkoilmaan. Tuo toinen juoksi minua kohti. Heittelin puukkoa ilmassa kädestä käteen, valmistauduin. Hän oli kohdallani ja minä iskin, tähtäsin rintaan, hän tarttui ranteeseeni ja väänsi. Hengitimme molemmat kiivaasti. Tunsin sydämeni sykkeen, ja yllätyksekseni myös hänen pulssinsa. Olimme lukossa, liikkumatta. Lopulta minun oli pakko irrottaa otteeni, veitsi putosi maahan kilahtaen. Katsoimme toisiamme hetken silmiin ja uppouduimme pitkään, kiihkeään suudelmaan lehmusten kosteassa varjossa Adolf Ehrnroothin muistomerkin edustalla.
Antakaahan kun kerron alusta. Pitkänäperjantaina en uskaltautunut pois sisätiloista, sillä viime vuosina ihmisten taipumus langeta eteeni on korostunut pääsiäisen aikaan, enkä halunnut tämän toistuvan. Vasta tänään astahdin ovesta harmaaseen valoon, tarkkailin oravien akrobatiaa vielä silmuttomien koivujen oksilla ja aistin tuulosessa tuoksahduksen tulevasta. Bootsien kannat kopsahtelivat Itäisen Rantakadun hiekanmuruiseen pintaan kävellessäni aamun rauhassa kohti auringonnousua. Pitkän nahkatakkini liepeet liehuivat tuulessa, painoin stetsonia syvemmälle päähän ja tirkistelin muita kulkijoita sen varjosta. Kevät on odotuksen aikaa. Molemmat takin alle kätkemäni haulikot väreilivät lähes sähköistä jännitystä, ne halusivat päästä jakamaan oikeutta. Tai aivan mitä tahansa. Olin viettänyt pääsiäisen Turussa, 77 tuntia hiljaisuutta, olin ristiinnaulittu, kuollut ja haudattu, vihdoin valmis. Oli myös käytävä kaupassa, koska en ollut varautunut siihen, että ne olivat kaikki perjantain kiinni.
Hän käveli minua vastaan Myllysillan ja Teatterisillan väliselle kaistaleella jokirantaa. Suurinpiirtein ikäiseni mies, pituisenikin, joskin hänen saappaidensa korot olivat kuluneemmat kuin minun. Hänen nahkatakkinsa oli musta, minun hiekankeltainen. Hänen katseensa lukkiutui omaani. En ehtinyt ajatella, kun käteni oli jo syöksynyt takin sisään. Hän oli kolmenkymmenen metrin päässä minusta, meidän väliimme jäänyt maastopyöräilijä syöksyi tilanteen nähdessään jokeen ja pelasti sillä henkensä. Laukaisin esiin kiskaisemani haulikon suoraan läpi sen ilmavirran, jonka pyöräilijä oli paetessaan jättänyt puhaltamaan kadun poikki.
Tuo toinen väisti, ja hänen takkinsa kummastakin hihasta liukui käsien tukevaan otteeseen automaattipistooli, joilla hän alkoi ajatusta nopeammin tulittaa minun suuntaani. Miksi minäkään olisin tuhlannut aikaa ajatteluun; jos olisin tehnyt niin, olisin hengetön. Ampumieni haulien vielä soittaessa ravintolalaivan kylkeä kuin ksylofonia minä oikkasin ilmaan. Tartuin oikealla kädelläni oksaan, joka yhdestä Rantakadun vanhoista lehmuksista oli hakeutunut kävelytien ylle. Kiskaisin itseni ylös oksalle, yksi luodeista nirhaisi farkkujeni lahkeesta roikkuneen hapsun mennessään. Vasemmassa kädessäni pitelin edelleen haulikkoa, latasin sen uudelleen, laukaisin, odottamatta vedin oikealla kädelläni esiin toisen haulikon, laukaisin senkin. Tuo toinen maastoutui nurmikkoon lehmusten juurelle ja peittyi ylleen satavaan maahan. Kirosin, ja luotisarja katkaisi oksan, jolla istuin.
Pudottuani maahan minulla ei ollut aikaa ladata haulikoita uudestaan, mutta onnekseni tuon toisenkin ammukset olivat lopussa. Kuin jousen voimin hän ponnahti pystyyn ja syöksyi minua kohti. Kimmahdin jaloilleni ja pyörähdin ympäri. Kierrepotku painalsi bootsinpohjan kohokuvion hänen leukaperiinsä, hän ähkäisi ja lensi selälleen, kierähti pirullisen taitavasti ympäri vauhdissa ja oli jälleen jalkeillaan kiskaisten samalla housunvyötäröltään pitkän veitsen. Se lensi minua kohti kuin maaliinsa lukittu ohjus. Iskin sen kämmenselällä syrjään vain millien päästä kasvoistani ja se upposi lähimmän puun runkoon.
Tartuin omaan veitseeni, se näytti hymyilevän nautinnosta päästessään ahtaasta tupestaan ulkoilmaan. Tuo toinen juoksi minua kohti. Heittelin puukkoa ilmassa kädestä käteen, valmistauduin. Hän oli kohdallani ja minä iskin, tähtäsin rintaan, hän tarttui ranteeseeni ja väänsi. Hengitimme molemmat kiivaasti. Tunsin sydämeni sykkeen, ja yllätyksekseni myös hänen pulssinsa. Olimme lukossa, liikkumatta. Lopulta minun oli pakko irrottaa otteeni, veitsi putosi maahan kilahtaen. Katsoimme toisiamme hetken silmiin ja uppouduimme pitkään, kiihkeään suudelmaan lehmusten kosteassa varjossa Adolf Ehrnroothin muistomerkin edustalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)