Har du redan en redanredan?

Aloitan tänä syksynä viikot jokamaanantaiaamuisella ruotsintunnilla. Ne pidetään ilmeisesti tilanpuutteen vuoksi kemianlaitoksella, joka on paikkana vieras ja pelottava. Valkotakkisia ihmisiä vaeltelee käytävillä. Joskus pelkään heidän tarttuvan käsivarteeni ja katsovan ilmeettä syvälle silmiini.

En muista enää elämäni ensimmäistä ruotsintuntia, koska seiskaluokasta on aikaa yli puoli elinikää. (ja niiden kuluneiden vuosien aikana olen ehtinyt identifioitua uudestaan ainakin neljästi ympärilläni vaihtuvien ihmisten myötä... yhteisöihin kuulumisesta on Jaakob tänään kirjoittanut hienosti) Jos olisin silloin tiennyt joutuvani vielä kuusitoista vuotta myöhemminkin lukemaan pakkoruotsia, olisin todennäköisesti hypännyt ensimmäisen vastaantulevan rekan eteen. Ehkä siis hyvä etten tiennyt, mutta kuka toisaalta olisi silloin voinut kuvitella joskus elävänsä vuotta 2005? Eihän sellaisten vuosilukujen uskonut 80-luvulla koskaan todella saapuvan. Ja hypittiinhän sitä rekkojen eteen senikäisinä ihan ilman ennalta-aavistuksiakin. Se oli eräs ajanvietteistämme; kuka uskaltaa hypätä vastaantulevan rekan eteen sen ollessa lähimpänä. Tarkoitus oli ehtiä hyppäämään myös pois. Ihme kyllä jokainen hyppääjä ehti, joka kerta. Lapset ovat henkisesti sairaita.

Sitä tässä on kyllä syksyn kuluessa (Ja millaisen syksyn! Takitta tarkeni lähes läpi lokakuun, juhannusruusukin innostui vielä lähellä kuun puoliväliä kukkimaan pensaan täydeltä tuossa hautuumaalla ja puistossa näkyi auringonottajia... en enää vihaa syksyä. En koskaan, siis jos ne ovat aina vastaisuudessakin tällaisia.) tullut pohtineeksi, että olisiko tuo minun sanakirjani hieman ajastaan jäljessä. Olen ollut muutamissa ongelmissa ainetta kirjoittaessani, kun sieltä puuttuvat mm. sellaiset oudot ilmaisut kuin "opiskelu", "valmistua" ja "kiinnostava". Sen sijaan tuo veikeä ordbok kyllä tuntee esimerkiksi sanat "keuhkotautiparantola" (lungsanatorium), "raavaanliha" (biffkött), "ylkä" (brudgum) ja "kaatiot" (byxor). Toisaalta jos jokin sana näyttäisi puuttuvan, voi syynä tietysti olla sekin, etten vain löydä sitä. Sanakirjani mukaan nimittäin "anjovis" sijaitsee osastossa S ja "köysi" kuuluu "köydenpunojan" ja "köyhdyttämisen" väliin. On kivaa kun voi tehdä elämästään seikkailun.

Ei semmitenkin nielaista oveen

Perjantaina minulle tarjottiin baarissa rahaa, jotta olisin käynyt hakemassa tiskiltä juotavaa, jotta olisin tullut humalaan, jotta en olisi niin tarkkaavaisen näköisenä kuunnellut muiden juttuja, jotka olisin sitten, kuten kaiketi aina muiden mielestä selvinpäin pysyessäni, kirjoittanut seuraavana päivänä blogiin. Pysyin lujana ja köyhänä ja mitä nyt muutaman tupakan. Oikeastaan ylireagoin. Olin aiemmin samana päivänä nähnyt automaatin kimaltavalta näytöltä käyttäneeni viikossa puolet kuun rahavaroistani, mikä ahdisti juuri baari-illan korvilla. Ehkä hyvä. Yritin kolmesti lähteä kotiin, mutta minun ei annettu. Ehkä hyvä, mitä minä täällä olisin tehnyt?

Ei mutta antakaapa minun kertoa teille seikka: Hidas räjähdys aloitti eilen rauhallisen ekspansionsa halki taiteen ja kulttuurin laajan kentän. Kannattaa tutustua. Meillä on paljon kiinnostavaa sanottavaa siellä.

Tarjoilija, cappuccinoni on oudon kiinteä

Kylpyhuoneen katto tuli esiin punaisen harson takaa. En ollut erityisemmin laskenut aikaa, mutta tunsin saavuttaneeni ennätyksen. Ainakin neljä minuuttia, ammeen vesi oli ehtinyt jäähtyä. Ilma poltti kurkun karrelle, se tuntui kiskovan keuhkoista esiin verta, oli käynyt keholle vieraaksi siinä ajassa. Tuntui hyvältä. Tuntui todelliselta. Punainen verho palasi hetkeksi takaisin, muuttui mustaksi, näin itseni vajoamassa takaisin ammeeseen. Olin yhtäkkiä kylpyhuoneen katossa. Ammeen leijonantassujalat näyttivät typeriltä, en olisi halunnut kuolla siihen. En olisi halunnut jättää Lindaa vielä, meillä meni hyvin. Viimeiset sanani täällä olisivat saaneet olla rakkaudesta, minulla on paljon sanottavaa siitä. Sen sijaan olin valittanut kahvilan huonosta kahvista, jättänyt suutelematta Lindaa ja palannut kotiin. Olin lähdössä idioottina täältä.

Katon jälkeen ei tullut yläkerran liian äänekkään venäläispariskunnan huoneisto, vaan kohtu. Tai pimeys. Tai ehkä se oli jonkinlainen suuri pesäkolo, siellä oli yhtä aikaa tunkkainen eläimen haju ja kodin tuoksu. Melkein kuulin vanhan kaappikellon raksuttavan, siihen keskittyminen oli tärkeämpää kuin veteen, jonka vain etäisesti tunsin syöksyvän suuhuni, sieraimiini, se täytti keuhkot, enkä noussut ammeen pohjasta. En nähnyt itseäni enkä muita. "Näkeminen" käsitteenä oli oikeastaan lakannut olemasta; tunsin liittyväni virtaan, joka oli jatkuva ja vuolas. Muodostui minunlaisistani ja oli menossa jonnekin kauas, paikkaan, joka näytti tähdeltä. Se oli liian lähellä ja sen valosta kuulin kutsuvan äänen.

Minut revittiin hiuksista ylös ammeesta ja paiskattiin kylpyhuoneen lattialle. Oksensin vettä useamman litran kuin olin kuvitellut mahdolliseksi niellä; toisaalta olin käyttänyt sen varastoimiseen myös keuhkojani. Silmissä kipinöi. Linda potki minua korkokengillään. Hänen huutonsa eivät kantautuneet fyysistä muotoani edemmäs, ääni valosta ei enää kutsunut, se vaati. Se oli pääni sisällä.

Jos olisin kyennyt, olisin pyytänyt Lindaa olemaan potkimatta kasvoihin. Hän oli suuttunut, ja minä ansaitsin sen. Kohtelin häntä huonosti. Olin katsonut oikeudekseni tuohtua mielestäni pahanmakuisesta kahvista niin, että olin jättänyt hänet kadulle ja palannut kotiin. Kylpyvettä laskiessani olin jo unohtanut Lindan. Ja olin jo viikkoja sitten unohtanut antaneeni hänelle joskus avaimet asuntooni, ne olisi pitänyt ottaa pois.

Hän vihasi minua ja hyvä Jumala miten juuri se sai minut päivä päivältä kovemmin häneen kiintymään.

Ja mennessään kotiin

Lapsena minulla oli tapana syksyisin kuvitella, että lehtensä keltaisiksi ja punaisiksi muuttavat puut ovat maankuoren alta esiin syökseviä tuli- ja laavasuihkuja. Muita ihmisiä ei enää ollut jäljellä, maailma loppui. Pieni poika kulki yksikseen roihujen keskellä eikä pelännyt lainkaan. Oli kuin kotonaan. Syksystä talveen, ja minä siirryin autiolle saarelle, jonka rantaviivalle kävivät saarta asuttavat jättiläiskilpikonnat pudottamassa hampaansa. Muista kulkijoista nämä hammasröykkiöt saattoivat näyttää tien poskeen auratulta lumelta, mutta minä tiesin paremmin. Vuosikaudet vietin tällä saarella. Kesäisin katselin tienvartta. Se kohta, jossa tien hiekka (ei meilläpäin silloin ollut päällystettyjä teitä) kohtaa ojanpenkan kasvuston, oli kaukaa lentokoneesta nähty viidakko, jossa pieni eksynyt tutkimusmatkailijajoukko jalkaisin vaelsi. Polkupyörän renkaanjäljet olivat kuivuneita joenuomia, voikukat pilvenpiirtäjän korkuisia puita keltainen kukka kaukana latvassaan. Lämmöllä yhä muistelen noita maailmoja, ja niitä kaikkia muita. Kymmenittäin muita.

Kai tästä sittenkin pitää sinne kirjamessuille viikonlopun aikana raahautua, kun kerran ilmaispiletti läiskäistiin toissapäivänä kouraan. Eipä siinä, onnistuin vajaassa vuorokaudessa romuttamaan kuukauden budjettini, joten se on hälläväliä taas ensi tukiin asti. Toisaalta juuri näinhän päätinkin elää. Ei tunnu missään. Nuutisen perhekin taas kokoontui pitkästä aikaa, mikä tietenkin valoi uskoa valitsemaa(ni/mme) yhteiskunnan elättämän hulttion rooliin. Kyllä tuntui hyvältä. Ei enää yhtään kismitä, että eduskunta jauhaa cd-levyjen kopioinnista vaikka osa kansasta kuolee nälkään.

Anteeksi että taas päivitin blogia.

A veritable cornucopia of burning flesh

Keksin kolmisen viikkoa sitten kivan - -

Ei, ei sitä voi kutsua harrastukseksi. Eikä kivaksi. Kirjoittelen pitkiä päivityksiä julkaisematta niitä. On siinä jotain surkuhupaisalla tavalla hauskaakin, ehkä. Melkein onnistun pitämään kiinni päätöksestäni: yksi päivitys viikossa. Ja melkein en onnistu.

Poltin pitkästä aikaa parvekkeella tupakan. Kuuntelin samalla Helsingintietä, se on kuin vaimennettu koski. Ei yöksikään hiljene. Sen kuohussa mietin seuraavaa: tänään hyväksyttiin eduskunnassa se laki, josta on hirveästi vaahdottu... ja mitä sitten? Miten voisin olla yhtään vähempää enää kiinnostunut? Miksi, kun kansalaiset lopulta aktivoituvat, he aktivoituvat jostain niin triviaalista kuin cd-levyjen kopiointisuojauksista? Juha Seppälä oli oikeassa. Ihmiskunta on tuotteistunut sielunperukoitaan myöten.

Miten säälittävää on saada itsensä koukuttumaan tähän? Että kirjoittaa verkkoon?

Että viettää yöt juomalla kahvia?

Että särkee päätään?

Ketjusika

Taas ne tulevat, sateen myötä ja hämärtyvien iltojen, jotka öistä kävisivät. Turun kirjamessut, jokalokakuiset, nuo tilaa säästämättömät ja laatunsa syömät, hiipien saapuvat. Pakko myöntää, että olen lievässä harkinnan tilassa niiden suhteen. Messukeskus on kaukana ja syksy on kylmä. Kun ei tarvitsisi kotoa poistua...

Kuulen järkyttyneitä henkäyksiä, eikä syynä ole tällä kertaa asunnossani majaileva kattokummitus. Älkää peljätkö, sillä kerron teille suuren ilon: minä olen edelleen kirjallisuudenopiskelija par excellence, mahdollinen osallistumattomuuteni johtuu ainoastaan iskeneestä kyllästymisestä. Olenhan sentään, ja tähän ei eläin pysty, osallistunut vuodesta 1998 lähtien jokapahisiin Turun kirjamessuihin. Seitsemiin! Miettikää! (jos haluatte) Ei siellä niin kivaa ole koskaan ollut, vaikka aika kivaa tietenkin, siispä... mutta jos kuitenkin... ja ymmärrättehän... Oma kuuluisuushetkeni olisi ollut kyseisillä messuilla vuonna 2001, mutta vartin välein torilta lähtemään luvatuissa messubusseissa oli tuolloin selittämätön tunnin tauko, joten myöhästyin kuin entinen mies häistään, hän on siis nykyisin nainen, haha. Kerran söin messuravintolassa, mutta silloin en vielä ollutkaan köyhä opiskelija.

Äh, oikeasti minä tulin näyttämään teille videon. Niin, totta tämäkin on, minä en tänään valehtele missään asiassa. Tässä teille siis musiikkivideo, joka sulatti sydämeni. Olen katsonut sen jo monesti.

Nick Cave & The Bad Seeds : Breathless

Hieno kappalekin, vaikka tietysti Caven muuhun repertuaariin, josta 99% käsittelee synkästi julistaen ahdistusta ja kuolemaa, hivenen soveltumaton. Silti tykkään, (kovin on hiljainen, eli ääntä kannattaa säätää niuskaus ylöspäin) mutta tämä video, voi miten se tekikään vaikutuksen, joka ainoa kerta sen nähdessäni on kasvoilleni viimeistään viimeisen neljänneksen aikana levinnyt onnellinen hymy. Tämä video saa minut iloiseksi. Ymmärrätte kyllä kun katsotte.

Mutta minä taas en ymmärrä, siis sitä, miksi blogiväen keskuudessa leviää pakonkaltainen tarve luokittautua? Miksi asettua raameihin? Ja miksi, hyvä Luoja sentään, tehdä niin jonkin nettitestin perusteella? Nettitestin! Niitä mahtuu kuusitoista neljällä lisättyyn tusinaan. Ja yhtäkkiä tämä nimenomainen (miksi muuten juuri tämä? Twin Peaks -hahmotesti olisi ollut yhtä informatiivinen ja siinä olisi saanut vielä kuvan kaupan päälle) kertoo henkilöstä kaiken. Jäänpä tästä pelistä pois.

Jumalan soikealla puolellaeli "Joskus sikarikin on vain kynä"

Vietin tuossa päivänä muutamana pitkähköksi venyneen maailmanparannushetken ystäväni Gunnar Nuutisen, siis Nuutisen perheen arvovaltaisen isännän, kanssa kauniissa syksyisessä puistomaisemassa lähellä Åbo Akademin meidät edes vilkaisematta ohittaneita hyvin pukeutuneita opiskelijoita, ja totta tosiaan miten kelpasikin taas tajuta se, että jos me humanistiopiskelijat elämmekin jonkinlaisessa maailmasta irrallisessa kuplassa, niin en piru vieköön ikinä halua siitä kuplasta pois. Myönnän joskus harhautuvani elämäni kultaiselta tieltä, ja miettiväni sellaisia asioita kuin "vakaa toimeentulo", "terveelliset elämäntavat", "hyvä maine". Ne ovat paskaa. Ne eivät kuulu minulle, ja häpeän sitä, että olin jälleen unohtanut tämän asian. Antakaa minun kituuttaa selviytymisrajan alapuolella, yhä suureellisempia kirjallisia projektejani toteuttaen, valmiina sanomaan kärttyisä sana kelle tahansa kanssani ristiin ajattelevalle. Tämä on elämää. Kun mikään ei onnistu, se kuuluu vain asiaan. Pohja saavutetaan; ei siinä tarkoituksessa, että sinne iskeytymisestä jotain opittaisiin, vaan siinä, että siellä on tarpeeksi hämärää. Pinnalla eläjät eivät pohjalle näe. Siellä saa rauhassa raahustaa.

Halki solisluisten selkien

Me olemme mediassa, tämä on viestintää ja kommunikointia. Eilen Al Pacinon näköinen professori sanoi luentosalissa: "Me rakennamme minäkuvaamme median kautta." Sitähän tämä on. Tuhansilla ja tuhansilla ihmisillä on halu olla joku, tarve nousta esiin niiden kasvottomien joukosta, jotka eivät ole ketään. Kun on mahdollisuus, on siihen syytä tarttua. Tämä ei ole koskaan ollut näin helppoa kuin nykyisin, mistä tietenkin seuraa hauska ristiriita: kohta kaikki ovat yksilöitä ja niin jokainen on jälleen massan keskellä.

Jokin aika sitten tilastokeskus teki tutkimuksen, jonka mukaan sanomalehtien lukijamäärät ovat Suomessa vahvassa kasvussa. Tästä seurasi sanomalehtien egonpönkitystä, ja mm. Hesarin päätoimittajan kolumni, jossa hän ylisti lehdistön asemaa ja sitä, miten kansa näinä aikoina kaipaa laatujournalismia. Ja kas! Pian paljastui, että tilastokeskus oli ryssinyt tutkimuksensa. Ei kansa laatua kaipaa; sanomalehtien lukijamäärät eivät suinkaan olleet nousseet. Kuka jaksaa selailla tylsiä paperikasoja, kun voi klikkailla tiensä läpi verkon?

Mutta ketä varten me täällä todella olemme? Minä suhtaudun skeptisesti Janin mainitsemaan tutkimustulokseen, jonka mukaan bloggaus on enimmäkseen terapeuttista toimintaa. Jos jotain, tämä on antiterapiaa, liikaa vyyhtejä ihmispään ymmärtää, ja ne sitten sotkeutuvat peruuttamatta rydöksi. Olemmeko tosiaan saavuttaneet tilan, jossa terapiankin pitää olla julkista, ennen kuin uskomme siitä olevan itsellemme mitään hyötyä? Jokseenkin pelottavaa.