Purista hampaat yhteen, älä ajattele.
Ne asiat satuttavat eniten muita, jotka itselle merkitsevät vähiten. Hauska paradoksi, eikö? Melkein naurattaa, etkö näekin nämä pisarat silmänurkistani valumassa? Ehkä asiat eivät ole sittenkään niin pahasti. Kykenen edelleen muistamaan miltä suosikkinalleni pää tuntui - perheen koira söi sen kun olin seitsemäntoista, ja valehtelin ettei asia minua enää sen ikäisenä kalvanut.
Usko on henkilökohtainen asia. Joka pelkää sitä pilkattavan, älköön tehkö siitä julkista. Tämä maailma on sanoilla silattu. Sanat häipyvät ajan mittaan pois. Mikään kirjoitettu ei ole ikuista, kaikki lausuttu unohtuu. Jokainen kaupunki on tomua lopulta.
Melkein olin tänään jättämättä elämäni ensimmäistä opintolainahakemusta kun muistin, että sadan vuoden päästä ei ole olemassa ketään, jolle olisi mitään merkitystä sillä ajautuiko Ugus henkilökohtaiseen konkurssiin vuonna 2005 vai ei. Proxima Centaurista katsoen meitä ei ole. Täältä katsoen Proxima Centauria ei ole. Mahtaa harmittaa.
Sain tänään tekstiviestin, joka alkoi "Luojan kiitos, olit väärässä".
Ei asia oikeasti ollut noin vakava.
Kunpa tietokoneita ei olisi koskaan keksitty.
19.5.05
Jos joudun taloudelliseen ahdinkoon, syytän vain muita blogeja
Tänään olen harjoittanut irstautta. Älkää siitä minua syyttäkö, vaan Marginaalissa höyryävää lättykeskustelua. Eihän tuon aiheuttamia mielitekoja enää kyennyt vastustamaan, varsinkaan kun sain ihan uutena asiana kuulla sellaisenkin että kaupasta saa lättyjä. Olihan se käytävä tarkistamassa, ja totta todella, siellähän ne pinaattilättyjen vieressä nököttivät, Pirkka-perkeleet. Niiden lisäksi purkki kermaa, ja Shivasta mansikkahilloa, koska niitä keskon marmelaadivariantteja ei hilloiksi välttämättä miellä.
Rasvasin pannun, lättyjen lämmetessä vatkasin kermavaahdon. Mätin lautasen täyteen. Liian hyvää. Jopa rietasta tällainen syöminen. Ja ennen kuin ehditte: eivät tietenkään kotitekoisen lätyn veroisia, muttei tarvitsekaan. En minä näistä mitään varsinaista vikaakaan keksi, siis ellei pidä vikana sitä, että toisenlainen lätty olisi vielä parempi.
Sitä kermavaahtoa oli paljon. Sitä vielä jäikin. Minä tykkään kermavaahdosta.
Taloudellinen tilanteeni ei tietenkään sallisi minun ostavan lättyjä, kermaa, hillopöniköitä. Olen taas siinä tilanteessa, puolitoista kuukautta kirjanpitäjän tarkkuudella kaikki menoni ylös kirjattuani, että katkaisen päästäni verisuonen jos jatkan tätä piheilyä vielä hetkenkin. Tämä on kohdallani sykleittäin toistuva kuvio: onnistun elämään muutaman viikon juuri niin niukasti kuin opintotuella pitääkin, sitten raja ylittyy ja tuhlaan parissa päivässä kaiken sen vähän rovon joka on jäänyt edellisviikoilta talteen. Sopii minulle. Ei tänne rikastumaan ole tultu. Kuulun ihmisryhmään, jolle halpasarjan kauppalätytkin ovat ylellisyyttä.
Minut komennettiin tietokoneen äärestä joenrantaan katselemaan sorsia. Kuulostaa hyvältä toimintamallilta. Toteutan.
Rasvasin pannun, lättyjen lämmetessä vatkasin kermavaahdon. Mätin lautasen täyteen. Liian hyvää. Jopa rietasta tällainen syöminen. Ja ennen kuin ehditte: eivät tietenkään kotitekoisen lätyn veroisia, muttei tarvitsekaan. En minä näistä mitään varsinaista vikaakaan keksi, siis ellei pidä vikana sitä, että toisenlainen lätty olisi vielä parempi.
Sitä kermavaahtoa oli paljon. Sitä vielä jäikin. Minä tykkään kermavaahdosta.
Taloudellinen tilanteeni ei tietenkään sallisi minun ostavan lättyjä, kermaa, hillopöniköitä. Olen taas siinä tilanteessa, puolitoista kuukautta kirjanpitäjän tarkkuudella kaikki menoni ylös kirjattuani, että katkaisen päästäni verisuonen jos jatkan tätä piheilyä vielä hetkenkin. Tämä on kohdallani sykleittäin toistuva kuvio: onnistun elämään muutaman viikon juuri niin niukasti kuin opintotuella pitääkin, sitten raja ylittyy ja tuhlaan parissa päivässä kaiken sen vähän rovon joka on jäänyt edellisviikoilta talteen. Sopii minulle. Ei tänne rikastumaan ole tultu. Kuulun ihmisryhmään, jolle halpasarjan kauppalätytkin ovat ylellisyyttä.
Minut komennettiin tietokoneen äärestä joenrantaan katselemaan sorsia. Kuulostaa hyvältä toimintamallilta. Toteutan.
18.5.05
Ilmankiviä
On täysin eri asia olla pysyvästi onnellinen asioista, joiden tietää aina olevan olemassa, kuin saada hetkellistä iloa aivan yhtä hetkellisistä asioista, joiden periaatteessa voi uskoa toistuvan uudestaan useastikin, mutta joista ei kuitenkaan, ihan todella, voi koskaan olla täysin varma. Alkaa taas olla se aika vuodesta, jolloin auringonlaskut ovat tyrmäävän kauniita. Vaeltelin illalla sopivaan aikaan Katariinan hautausmaalla, josta avautuu taivas lähes 360 asteen panoraamana ja auringon kadotessa horisonttiin koko näkymä hohtaa kymmenin palavin värisävyin. Hehkuvaa oranssia, sinisen kaikki sävyt, kirkkaanpunaista, vaaleanpunaista, pilviä puhtaanvalkoisista likaisenkeltaisiin. Olihan siinä henki vähällä pysähtyä, ja jos pitäisi kuolinhetki valita, ei auringonlasku olisi huonoin mahdollinen. Maiseman yllä linnut kaartelivat raukeina, ja mietin tajuavatko eläimet estetiikkaa. Rekisteröivätkö ne auringonlaskun värjäämän taivaan eri tavalla kun puhtaansinisen tai pilvenharmaan yksivärisen? Vaikkei mitään ihailemaan pysähtymistä tapahtuisikaan, voisin silti kuvitella pienten sähköimpulssien etenevän mielihyvää tuottaviin lohkoihin aivoissa. Vai olenko taas hakoteillä? En tietenkään, ainakaan jos puhutaan kissoista. Ne tajuavat kauneuden päälle enemmän kuin useimmat ihmiset.
Kasassa puhuttiin eriskummallisista uutisista. Minä olen ihan hulluna tuollaisiin tarinoihin, osasyynä vanhempani, joiden kirjahyllystä löytyi kirja jos toinenkin 70-luvulla hankittua hämmentävää rajatietomateriaalia. Oma suosikkini on Frank Edwardsin Tieteen tavoittamattomissa, jonka alaotsikko, "63 selvittämätöntä arvoitusta", kertoo paljon. Pieni kirja, vaatimattomat mustat kannet, vain parisataa sivua, ei kuvia; ja ennen kaikkea 63 tarkkaan dokumentoitua kertomusta kaikesta sellaisesta, mitä voisi kutsua aika helvetin oudoksi. Nämähän ovat jo vanhoja juttuja, ja osa on, kuten jutuille usein ajan kanssa käy, selvinnyt, muunmuassa tunnettu Kaspar Hauserin tapaus, joka vielä tässä kirjassa on täynnä mitä mykistävimpiä yksityiskohtia. Edwards on kirjoittanut tarinat osittain prosaistiseen tapaan, mikä ei suinkaan niiden nautittavuutta vähennä. Tämä voisi olla novellikokoelma, no, melkein. Ainakin muutamien tarinoiden otsikot tuovat väkisin mieleen Roald Dahlin lyömättömän novellistiikan: "John Keelyn merkillinen voimakone", "Edwin Droodin kaksoismysteeri", "Kourallinen murhaa". Suosittelen tutustumaan, jos vain jonkun ihmeen kautta kirjan onnistuu jostain löytämään. Suomennos on Otavan vuonna 1970 julkaisema, ja kiinnostusta näyttää riittäneen, koska tämä vanhempien hyllystä vaivihkaa näpistämäni kappale on toinen painos.
Oma suosikkini tieteen tavoittamattomista tarinoista on "Erittäin merkillinen haaksirikko", joka kertoo syksyn 1829 tapahtumista Australian ja Uuden-Guinean välisellä merellä. En kerro jutun juonta, mutta toivon totisesti että kertomus on totta; fiktiona se olisi häpeällisen epäuskottava ja korni. Maailma, jossa tuollaisia asioita tapahtuu, ei voi olla läpeensä tylsä. Tai no voi se ehkä.
Kasassa puhuttiin eriskummallisista uutisista. Minä olen ihan hulluna tuollaisiin tarinoihin, osasyynä vanhempani, joiden kirjahyllystä löytyi kirja jos toinenkin 70-luvulla hankittua hämmentävää rajatietomateriaalia. Oma suosikkini on Frank Edwardsin Tieteen tavoittamattomissa, jonka alaotsikko, "63 selvittämätöntä arvoitusta", kertoo paljon. Pieni kirja, vaatimattomat mustat kannet, vain parisataa sivua, ei kuvia; ja ennen kaikkea 63 tarkkaan dokumentoitua kertomusta kaikesta sellaisesta, mitä voisi kutsua aika helvetin oudoksi. Nämähän ovat jo vanhoja juttuja, ja osa on, kuten jutuille usein ajan kanssa käy, selvinnyt, muunmuassa tunnettu Kaspar Hauserin tapaus, joka vielä tässä kirjassa on täynnä mitä mykistävimpiä yksityiskohtia. Edwards on kirjoittanut tarinat osittain prosaistiseen tapaan, mikä ei suinkaan niiden nautittavuutta vähennä. Tämä voisi olla novellikokoelma, no, melkein. Ainakin muutamien tarinoiden otsikot tuovat väkisin mieleen Roald Dahlin lyömättömän novellistiikan: "John Keelyn merkillinen voimakone", "Edwin Droodin kaksoismysteeri", "Kourallinen murhaa". Suosittelen tutustumaan, jos vain jonkun ihmeen kautta kirjan onnistuu jostain löytämään. Suomennos on Otavan vuonna 1970 julkaisema, ja kiinnostusta näyttää riittäneen, koska tämä vanhempien hyllystä vaivihkaa näpistämäni kappale on toinen painos.
Oma suosikkini tieteen tavoittamattomista tarinoista on "Erittäin merkillinen haaksirikko", joka kertoo syksyn 1829 tapahtumista Australian ja Uuden-Guinean välisellä merellä. En kerro jutun juonta, mutta toivon totisesti että kertomus on totta; fiktiona se olisi häpeällisen epäuskottava ja korni. Maailma, jossa tuollaisia asioita tapahtuu, ei voi olla läpeensä tylsä. Tai no voi se ehkä.
16.5.05
Dirty wings have dirty clothes
eli "Aina kun puhutaan Paimiosta, ajatus harhautuu muualle kesken lauseen"
Tämä on taas näitä aamuja kun tuntee itsensä jumalattareksi. Jos nyt kellon hipoessa kuuttatoista voi enää puhua aamusta, toisilta sekin käy luonnostaan.
Ajattelin kirjoittaa erinäisistä aiheista, eikä yksikään niistä ollut toistaan parempi, sillä täydellisessä maailmassa aiheet eivät taistelisi vaan ne sotisivat yhtenä rintamana yksisilmäisyyttä ja umpimielisyyttä vastaan. Kotona olemattakin olen viikonlopun aikana osallistunut virtuaalikeskusteluun kuin innokas kissanpoika jonka ajatus harhailee jatkuvasti muualle eikä se saa mitään asiaansa suoritettua loppuun. Lordin kommenttiosastolla joku kehtasi väittää etten tiedän mistä puhun; jos viitsisin, vastaisin hänelle tietäväni aivan tarpeeksi voidakseni sanoa ne asiat, jotka sanon. Mahdollisesti tiedän sitäkin enemmän.
Tiede vastaan uskonnot. Kummassakin on puolensa, ja kumpikin on yhtä katastrofaalisen väärässä yrityksissään selittää maailman todellinen olemus. Minulla ei periaatteessa ole mitään niitä vastaan, mutta järjestäytyminen on pilannut molemmat. Jos uskontoja ja tieteitä harjoittavat toimisivat omissa kivoissa pikkupiireissään eivätkä kuiskuttelisi viattomien korviin näkemyksiään, me eläisimme nyttemmin ihan erilaisessa maailmassa. (ja tylsästi lisähuomautan vielä, että kun puhun "tieteistä" tarkoitan nimenomaan länsimaista tiedekäsitystä, joka on noussut "tieteen" synonyymiksi meilläpäin)
Ja kävi kuten helmikuussa. Palasin kotiin viikonlopun poissa oltuani, ja eteisessä odotti lehti, johon oli painettu kaunokirjallista tuotantoani. Sillä erolla tosin edelliskertaan, että tämä tuli minulle täytenä yllätyksenä; eipä ollut kukaan viitsinyt kysäistä eli vihjata että luovan kirjoittamisen antologialle tarjoamani novelli ilmestyisi kokonaisuudessaan myös tuoreimpaan Tylkkäriin. No kivahan se on saada tekstilleen lukijoita. Nouda sinäkin muikea lukupaketti lähimmästä ständistä!
Ajattelin kirjoittaa erinäisistä aiheista, eikä yksikään niistä ollut toistaan parempi, sillä täydellisessä maailmassa aiheet eivät taistelisi vaan ne sotisivat yhtenä rintamana yksisilmäisyyttä ja umpimielisyyttä vastaan. Kotona olemattakin olen viikonlopun aikana osallistunut virtuaalikeskusteluun kuin innokas kissanpoika jonka ajatus harhailee jatkuvasti muualle eikä se saa mitään asiaansa suoritettua loppuun. Lordin kommenttiosastolla joku kehtasi väittää etten tiedän mistä puhun; jos viitsisin, vastaisin hänelle tietäväni aivan tarpeeksi voidakseni sanoa ne asiat, jotka sanon. Mahdollisesti tiedän sitäkin enemmän.
Tiede vastaan uskonnot. Kummassakin on puolensa, ja kumpikin on yhtä katastrofaalisen väärässä yrityksissään selittää maailman todellinen olemus. Minulla ei periaatteessa ole mitään niitä vastaan, mutta järjestäytyminen on pilannut molemmat. Jos uskontoja ja tieteitä harjoittavat toimisivat omissa kivoissa pikkupiireissään eivätkä kuiskuttelisi viattomien korviin näkemyksiään, me eläisimme nyttemmin ihan erilaisessa maailmassa. (ja tylsästi lisähuomautan vielä, että kun puhun "tieteistä" tarkoitan nimenomaan länsimaista tiedekäsitystä, joka on noussut "tieteen" synonyymiksi meilläpäin)
Ja kävi kuten helmikuussa. Palasin kotiin viikonlopun poissa oltuani, ja eteisessä odotti lehti, johon oli painettu kaunokirjallista tuotantoani. Sillä erolla tosin edelliskertaan, että tämä tuli minulle täytenä yllätyksenä; eipä ollut kukaan viitsinyt kysäistä eli vihjata että luovan kirjoittamisen antologialle tarjoamani novelli ilmestyisi kokonaisuudessaan myös tuoreimpaan Tylkkäriin. No kivahan se on saada tekstilleen lukijoita. Nouda sinäkin muikea lukupaketti lähimmästä ständistä!
13.5.05
Näin presidentin ja ajoin metrolla pummilla
Elämäni kolmas Helsingin visiitti tiivistettynä. Siis kolmas jos lasketaan "elämäksi" vain aikuisiän vuodet, ja miksikäs emme näin tekisi. Tätä menoa tunnen itseni pian syntyperäiseksi snadilaiseksi, eiku mikä se sana nyt on. Jutan suorittaessa yliopistollisia velvoitteitaan tapasin UB:n kauppatorilla ja nautimme steroidilokkien saartamana kupilliset kahvia, isohkot muffinsit ja syövytimme keuhkojamme Nuutis-perinteen velvoittamina (pummasin nekin savut). Onko kesäsuunnitelmien tekeminen toukokuun puolivälissä oire liian vakavasta suhtautumisesta kesään vai aivan liian suruttomasta suhtautumisesta elämään? Tarja Halonen käveli kadetin näköisen henkilön tiukasti varjostamana ohitseni parin metrin etäisyydeltä ennen aamukahvituokiomme alkamista. Se oli outo hetki.
Päivä sisälsi myös kirjakauppoja (Laterna magicassa oli hieno valokuvanäyttely, SKS:n puodista tarttui mukaan kotimaista postmodernismia ja Liken kirjakaupan myyjä oli kiehtova persoona, joka soitti Kuhan tuoretta albumia, kovalla, ja jonka tarjoaman kahvin UB totesi olevan melko hirveän makuista) ja yliopiston kirjaston, joka oli hivenen toista kuin Turun yliopiston vastaava, ja käytän sanaa "hivenen" sen majesteettisimmissa mahdollisissa merkityksissä.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että elokuuhun asti on joka viikoksi tekemistä. Voiko käyttää sanaa "kiireinen" kesästä, jos kaikki varsinainen aktiviteetti koostuu rennosta ajanvietteestä ihmisten parissa? Ja missä välissä suoritan ne esseet, jotka sovin professorin kanssa kesän aikana kirjoittavani? Vihjasiko universumi jotain sillä, että kyseinen professori istui junassa edessäni koko matkan Turusta Espooseen? Pysyin matalana ja pienenä.
Päivä sisälsi myös kirjakauppoja (Laterna magicassa oli hieno valokuvanäyttely, SKS:n puodista tarttui mukaan kotimaista postmodernismia ja Liken kirjakaupan myyjä oli kiehtova persoona, joka soitti Kuhan tuoretta albumia, kovalla, ja jonka tarjoaman kahvin UB totesi olevan melko hirveän makuista) ja yliopiston kirjaston, joka oli hivenen toista kuin Turun yliopiston vastaava, ja käytän sanaa "hivenen" sen majesteettisimmissa mahdollisissa merkityksissä.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että elokuuhun asti on joka viikoksi tekemistä. Voiko käyttää sanaa "kiireinen" kesästä, jos kaikki varsinainen aktiviteetti koostuu rennosta ajanvietteestä ihmisten parissa? Ja missä välissä suoritan ne esseet, jotka sovin professorin kanssa kesän aikana kirjoittavani? Vihjasiko universumi jotain sillä, että kyseinen professori istui junassa edessäni koko matkan Turusta Espooseen? Pysyin matalana ja pienenä.
12.5.05
Ennen tajunnan menetystä muistin käyneeni kerran aiemmin Nurmijärvellä
Tapasin kaksoisolentoni kahvilassa. Istuimme pienen pöydän vastakkaisilla puolilla pitkään puhumatta. Kumpikin kohotti vuorotellen kahvikupin huulilleen, emme jutelleet, tuijotimme toisiamme silmiin. Oli kuin olisi katsonut vihaista peiliä.
"Muistan kerran", kaksoisolentoni sanoi kun oli kulunut viisitoista minuuttia ja minun kahvini oli lopussa, hänen ei. "Kun syödessäni purin itseäni siihen turvonneeseen lihapalaan, joka ympäröi kasvojen alaosassa olevaa sisuskaluihin johtavaa halkeamaa."
"Tarkoitat huulta", totesin.
"Sehän se", kaksoisolentoni vastasi ja vaikeni. Hänkin joi kahvinsa loppuun, vilkaisi vasemmassa ranteessaan olevaa tyhjää kohtaa ja naurahti hermostuneesti. Se tarttui. Hän katsoi minua aina välillä silmiin, muttei koskaan pysähtynyt niihin kuin kiitääkseen pian taas ohi. Tulimme levottomiksi.
Viheltelin pari sekuntia Nick Caven kappaletta "Fifteen feet of pure white snow". Katselin sen ajan tiskille, jonka takana punahiuksinen eläkeikää lähestyvä nainen tuijotti meitä.
Taas oli hiljaista, katselin pöydälle kahden valkoisen kahvikupin väliin, kaksoisolentoni pyöritteli edelleen levottomana päätään. Nostin varovasti katseeni, hän pysähtyi, hymyilin toisella suupielellä, puna kohosi kasvoille.
"Onko sinullakin syntymämerkki sydämen kohdalla?" kysyin.
Hän katsoi ujosti maahan ja nyökkäsi. Kuulin veren kohisevan, se pauhasi kuin koski. Kahvilasta sammuivat valot, radio vaikeni. Näin itseni katonrajasta kahtena. Nousin pelästyneenä tuolilta.
"Muistan kerran", kaksoisolentoni sanoi kun oli kulunut viisitoista minuuttia ja minun kahvini oli lopussa, hänen ei. "Kun syödessäni purin itseäni siihen turvonneeseen lihapalaan, joka ympäröi kasvojen alaosassa olevaa sisuskaluihin johtavaa halkeamaa."
"Tarkoitat huulta", totesin.
"Sehän se", kaksoisolentoni vastasi ja vaikeni. Hänkin joi kahvinsa loppuun, vilkaisi vasemmassa ranteessaan olevaa tyhjää kohtaa ja naurahti hermostuneesti. Se tarttui. Hän katsoi minua aina välillä silmiin, muttei koskaan pysähtynyt niihin kuin kiitääkseen pian taas ohi. Tulimme levottomiksi.
Viheltelin pari sekuntia Nick Caven kappaletta "Fifteen feet of pure white snow". Katselin sen ajan tiskille, jonka takana punahiuksinen eläkeikää lähestyvä nainen tuijotti meitä.
Taas oli hiljaista, katselin pöydälle kahden valkoisen kahvikupin väliin, kaksoisolentoni pyöritteli edelleen levottomana päätään. Nostin varovasti katseeni, hän pysähtyi, hymyilin toisella suupielellä, puna kohosi kasvoille.
"Onko sinullakin syntymämerkki sydämen kohdalla?" kysyin.
Hän katsoi ujosti maahan ja nyökkäsi. Kuulin veren kohisevan, se pauhasi kuin koski. Kahvilasta sammuivat valot, radio vaikeni. Näin itseni katonrajasta kahtena. Nousin pelästyneenä tuolilta.
8.5.05
Jamais vu
Edelliseen merkintääni liittyen epäilijöille tiedoksi: kyllä, minä koettelen toisinaan ärsyttävyyteni rajoja. Se on yllättävänkin tarkoituksellista.
7.5.05
Ja kaikesta huolimatta missä on Turku
Vastako vapusta on viikko? Tuntuu kuin siitä olisi jo kuukausia, siitäkin huolimatta ettei väliin jäävänä aikana oikeastaan ole tapahtunut juuri mitään.
No ei. Onhan tässä ollut kaikenlaista. On ollut paljon asioita joita jättää tekemättä. Niin ja tiistaina keskustelin Kirstin kanssa blogeista. Totesimme, että on kaksi sellaista monen suosimaa blogia, joita emme fanita. Keskiviikkona sain monet muut ympärilläni keskustelemaan blogeista. Hämmennyin ja katselin olkani yli, mutta ei katonrajassa näkynyt silti kameraa. Torstaina menin Jonin kanssa kaljalle. Emme keskustelleet blogeista; siihen pääsimme vasta kun palasimme kämpilleni kahville. Ex-salarakaskin olisi ollut tervetullut, olisin mielelläni tutustunut, mutta hän ei ollut kaupungissa.
Martin kaupunginosa on suosikkipaikkani Turussa, mikä kai johtuu siitä, että asuin siellä kaksi ensimmäistä turunvuottani. Nykyisin toivon taas toisinaan asuvani siellä, jos en muuten niin siksi että kaikki muut tuntuvat asuvan. Kuluneen viikon aikana olen kävellyt yo-kylästä sinne ja takaisin kolmesti, ja matkaa sentään on suuntaansa nelisen kilometriä. Se tuntuu joskus paljolta. Tänään olin läksiäisissä siellä. Asukkaat muuttavat pois paikasta, jossa pidimme taannoisen kahden vuorokauden peli-iltamme. Olen pitänyt siitä asunnosta; melko tarkkaan kaksi vuotta sitten siellä ensi kerran kävin, oli vapunpäivä 2003, satoi, Vartiovuoren sijasta pidimme pienen porukan sisäpiknikin siellä. Viime syksynä oli noin viiden minuutin ajan ilmassa ajatus minun muuttamisestani sinne.
Mutta tänne päädyin, omaan söpöön satamakonttiini. Läksiäiset olivat mukavat, joskin kokoonpanoltaan oudot. Saunaakin tarjottiin, miehistä vain minä uskaltauduin lauteille. Mikäs naisseurassa saunoessa. Meno kävi siellä kuumemmaksi väen vähetessä, siis löylystä johtuen. Porukka jatkoi Pokamarkkinoille, johon minuakin maaniteltiin, mutta menemättä jäi; sauna pakkasi unettamaan, ja booli. Ja tieto huomisesti aikaisesta lähdöstä maalle.
Ja kun sitten taas kävelin kohti kotia, oli kello lähellä puoltayötä, ja kaksi resuista alkavasti keski-ikäistä (ka, he olivat kuten minä!) humalaista miekkosta pysäytti minut Itäisellä Pitkäkadulla lähellä Martin kirjastoa. "Missä on Turku?" he kyselivät, molemmat kuorossa, kysymystä kuin mantraa toistellen. Heidän ilmeensä olivat vakavat. Ehkä he etsivät niiden elementtitalojen keskeltä paljon puhuttuja puutaloalueita, keskiakaisia rakennuksia tai henkeälamaannuttavasti valaistuja jokimaisemia. Ei tätä piru vie turhaan sanota Pohjolan Venetsiaksi.
No ei. Onhan tässä ollut kaikenlaista. On ollut paljon asioita joita jättää tekemättä. Niin ja tiistaina keskustelin Kirstin kanssa blogeista. Totesimme, että on kaksi sellaista monen suosimaa blogia, joita emme fanita. Keskiviikkona sain monet muut ympärilläni keskustelemaan blogeista. Hämmennyin ja katselin olkani yli, mutta ei katonrajassa näkynyt silti kameraa. Torstaina menin Jonin kanssa kaljalle. Emme keskustelleet blogeista; siihen pääsimme vasta kun palasimme kämpilleni kahville. Ex-salarakaskin olisi ollut tervetullut, olisin mielelläni tutustunut, mutta hän ei ollut kaupungissa.
Martin kaupunginosa on suosikkipaikkani Turussa, mikä kai johtuu siitä, että asuin siellä kaksi ensimmäistä turunvuottani. Nykyisin toivon taas toisinaan asuvani siellä, jos en muuten niin siksi että kaikki muut tuntuvat asuvan. Kuluneen viikon aikana olen kävellyt yo-kylästä sinne ja takaisin kolmesti, ja matkaa sentään on suuntaansa nelisen kilometriä. Se tuntuu joskus paljolta. Tänään olin läksiäisissä siellä. Asukkaat muuttavat pois paikasta, jossa pidimme taannoisen kahden vuorokauden peli-iltamme. Olen pitänyt siitä asunnosta; melko tarkkaan kaksi vuotta sitten siellä ensi kerran kävin, oli vapunpäivä 2003, satoi, Vartiovuoren sijasta pidimme pienen porukan sisäpiknikin siellä. Viime syksynä oli noin viiden minuutin ajan ilmassa ajatus minun muuttamisestani sinne.
Mutta tänne päädyin, omaan söpöön satamakonttiini. Läksiäiset olivat mukavat, joskin kokoonpanoltaan oudot. Saunaakin tarjottiin, miehistä vain minä uskaltauduin lauteille. Mikäs naisseurassa saunoessa. Meno kävi siellä kuumemmaksi väen vähetessä, siis löylystä johtuen. Porukka jatkoi Pokamarkkinoille, johon minuakin maaniteltiin, mutta menemättä jäi; sauna pakkasi unettamaan, ja booli. Ja tieto huomisesti aikaisesta lähdöstä maalle.
Ja kun sitten taas kävelin kohti kotia, oli kello lähellä puoltayötä, ja kaksi resuista alkavasti keski-ikäistä (ka, he olivat kuten minä!) humalaista miekkosta pysäytti minut Itäisellä Pitkäkadulla lähellä Martin kirjastoa. "Missä on Turku?" he kyselivät, molemmat kuorossa, kysymystä kuin mantraa toistellen. Heidän ilmeensä olivat vakavat. Ehkä he etsivät niiden elementtitalojen keskeltä paljon puhuttuja puutaloalueita, keskiakaisia rakennuksia tai henkeälamaannuttavasti valaistuja jokimaisemia. Ei tätä piru vie turhaan sanota Pohjolan Venetsiaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)