Pulut pitävät kissoista

Oletetaan pelkotila.

Jatketaan asioiden tekemistä tavoilla joilla ne on aina ennenkin tehty. Unohdetaan mahdolliset vaikeudet. Nähdään todellisuus kaarevana peilinä; suoraan edestä juuri sellaisena kuin pitääkin, mutta reunoille ei kannata vilkaista. Kuva näyttää siellä väärältä.

Nukutaan hetki.

(Tietenkin voi myös pysähtyä miettimään, kasvavatko rintakarvat kämmenen sisään, jos painaa käden kylkiluilleen vuodeksi)

Kirjoitetaan oivallisia ajatuksia, elämästä, kuolemasta, asioiden merkityksellisyydestä ja toisaalta turhuudesta. Kaikkein suurinta turhuutta on elämän turhuuden merkityksettömyys. Kaikkein tiukimmin meistä pitävät kiinni sellaiset ihmiset, jotka eivät meistä enää pidä kiinni.

Marinoidutaan omissa liemissä. Poltetaan ehkä sormi kynttilässä.

"Elämä on nippu palaneita porsaanluita", kuten herrat Kaartamo, Kettunen ja Kuustonen aikanaan lyrikoivat. Mitä muuta voi odottaa kollektiivilta, jonka lyhenne on KKK?

Toistellaan öisin: "Olen elänyt tuhat vuotta... olen elänyt tuhat vuotta... olen elänyt tuhat vuotta..."

Ja ennen kuin huomaakaan, on taas kesä ja yksi vuosi yliopistossa takanapäin. Hiphei! Ei muuta kuin nippu Jekku-lehtiä mukaan ja kavereiden kanssa rannalle! Lopputekstien rullatessa soi Orchestral Manoeuvres in the Darkin Enola Gay halpana Synthesizer greatest -versiona.

Good morning, great Moloch (*)

Tätä nykyä aiheita kirjoittamiseen tuntuvat antavan blogit. Olemme päätyneet tilanteeseen, jossa kirjoitetaan kirjoittamisesta. Ahdistaako jo? Minua ainakin! Joka tapauksessa Tiran eilinen kirjoitus aiheutti ymmärryksen tunteen. Minua masentaa kaiken kaupallistuminen, enkä nyt puhu niinkään blogilistan myymisestä it-yritykselle (vaikka epämiellyttävä jonkin pieleen menemisen tunne onkin niskassa aina kun sitä ajattelen), vaan siitä, että firmat alkavat tunkea mainoksiaan sinne kutsuen niitä blogeiksi. Pirkka tosiaan ehti ensimmäisten joukossa (ei tosin aivan ensimmäisenä käsittääkseni) ja pamautti kerralla neljä erilaista mainossivua blogilistan uutuuksiin. Helvetin hienoa. Yllättääkö ketään, että näitä Pirkka-sivuja ylläpitää sama henkilö, joka kirjoittaa aiemmin mainitsemaani Kirjoitusohjeita bloggaajalle -sivua? Ei minua ainakaan. Paljastui Pirkan nettisivujen toimituspäälliköksi. Kiitti hei vitusti. Jos jaksaisin uskoa että yhden ihmisen pienillä teoilla on muutakin merkitystä kuin yhden ihmisen pienen elämän muuttuminen vaikeaksi alkaisin boikotoida K-kauppoja, mutta en minä viitsi. Ei se mitään hyödyttäisi, menettäisin vain halvan Euroshopper-suklaan.

En toisaalta jaksa olla pitkään vihainen kevään edetessä kuin intercity kakkonen Salon ja Karjaan välillä. Peipposet saapuivat eilen Ylioppilaskylään, leskenlehtiä on näkynyt jo pian kaksi viikkoa, kiurut ja rastaat livertävät yötä päivää ikkunan takana ja maisemat ovat muutenkin muuttuneet kieltämättä edukseen. Ei enää likaista lunta, katson koiranpaskojakin mieluummin ja niitähän riittää. Eilen tein listan asioista, joita parvekkeeltani näkyy:

-Pyhän Katariinan kirkko
-Tuomiokirkko
-hautausmaa
-minigolfrata
-koripallokenttä
-bussipysäkki
-parkkipaikka
-roskalava
-kerrostaloja
-pappila
-leikkikenttä
-kylpylähotelli

On siinä elämän koko kirjo, ei puutu kuin teurastamo ja onhan sekin periaatteessa. Jätän lukijan pähkäiltäväksi mille annan tämän tittelin. Olen viikonlopun aikana kirjoittanut toistakymmentä sivua pitkään seissyttä kässäriäni vain siksi että on ollut pakko. Ja silti ehdin eilenkin kävelemään vähintään viisitoista kilometriä, mikä alkoi käydä jalkoihin, kun eivät ole vielä tottuneet talvikorjusta kaivettuihin buutseihin mutta tätä menoa pian kyllä ovat.

Muistan kävellessäni miettineeni pitkää ja monipolvista kirjoitusta siitä, miten tulevaisuudessa emme enää kykene aitoihin tunteisiin, sillä kun ajan henki on mikä on, kaupallistetaan ihmisen tunteet ja ajatuksetkin jossain vaiheessa. Vapaus valita ja olla spontaani koetaan rasitteena ja häiritsevänä tekijänä, alkaa ihmisajatusten sponsoroiminen. Kuudennen korttelin kohdalla oli ajatuskulkuni muuttunut niin vaikeatajuiseksi, että hylkäsin kirjoituksen ja korvasin sen tällä höyhenenköykäisellä sanavaahdolla. Näin se käy. Kuka ostaisi mainostilaa?

Näin unessa sienipilven.


"I watched the trash
that covered this world
swimming in farces
in mud and in blood
without a care in the world
the corpses are piled up almost to heaven
chuckling or smiling
and rubbing their hands
without a care in the world
and so we all lie dozing under the sun
images of banality flick past our eyes
as we bask in this paradise
littered around us
books of religion covering my feet
and I haven't the time for a word"

(Current 93 / Niemandswasser)

* myös otsikko lainattu Current 93:ltä

Elinsiirtoeli "Mitä sormesi koskivat tänään?"

Toki aina välillä huomaan haluavani asioita, eikä siinä varmaankaan ole mitään väärää. Meihin on annettu tahto ja vimma, joskaan ei välttämättä noilla sanoilla. Muistin tämän jälleen tänään kävellessäni ulos seminaarihuoneesta tyhjin mielin. Aamut ovat luomista varten ja olin tuhlannut omani, päivät ovat askareiden hoitamista varten, mutta se kului kahvilla, iltapäivisin kuuluu tehdä töitä, katsoin Päivien viemää ja löysäilin, illat ovat uudestaan luomista varten, minä join teetä ja puhuin rakentavia, kaksoismerkityksin, vähintään.

Joskus raivostutan itseäni olemalla taipuvainen toisintamaan sanojeni sisältämät merkitykset teoissani vain aavistuksen aiotusta poikkeavin, mutta kuitenkin selkeän pesäeron tekevin, muutoksin, ja sittenkään en saavuta haluamaani, sen paremmin sitä mitä olen sanoillani halunnut ilmaista, kuin sitä, minkä olen teoillani yrittänyt jostain egoistisemman puoleni kellarinnurkista kaivaa esiin, eikä tilannetta tietenkään helpota se, etten varsinaisesti ole halunnut kumpaakaan. Tuntuu melkein siltä kuin seuraisin kolmantena pyöränä kahden toisistaan tietämättömän mutta alati riippuvan itseni kamppailua elintilasta, eikä se ole hauskaa seurattavaa, ei ahdistavaakaan, vain enimmäkseen tylsää.

Kirjoittaminen on kaunista, jos kirjailija pysyy ryhdikkäänä pöytänsä ääressä ja kirjoittaa vuohenverellä. Anteeksi, ei minun noin pitänyt sanoa. Huomenna on aikainen herätys, on käveltävä teknologiakeskukseen, mistä seuraa draamaa. Näinä iltoina on joka kerta kellon lyödessä kaksitoista aiempaa vaikeampi saada varmuutta siitä, että on kulkemassa tiettyyn suuntaan, tai siitä, että on olemassa tiettyjen asioiden vuoksi, mutta siitä, että täyttää ihmisenkokoisen tilan johon muuten muodostuisi ikävä tyhjiö, voi sentään olla kiitollinen niille esi-isilleen, jotka 1400-luvulla päättivät purjehtia Saksasta tänne, vaikkei koskaan aukottomasti olekaan todistettu etteivät he saapuneet kahvilaivan ruumassa jäniksinä. Ainakin heillä oli pupunkorvat.


PS. Suosittelen tutustumaan exmen Ajatusviivaan. Sieltä saa hätkähdyttävän halun lukea runoutta.

Sanat että tietäisimme

Kannattaa aina pitää mielessä, että jokainen elämä on fiktiivinen konstruktio.

Sielut vinossa

Tänään olen nähnyt tähtiä.

Kun vielä jokin aika sitten yksi sellainen päivä jona en kirjoittanut tänne aiheutti päässä suman, johon oli kertynyt viikon verran aiheita, olen nyt ollut päiväkaudet kirjoittamatta ja pois ovat kuolleet viimeisetkin ideat kuin rikkaruohot myrkytetyltä niityltä. Olen kyllästynyt kiertelyyn. Olen kyllästynyt siihen, että asioille ruhjotaan väkisin säännöt, joiden mukaan oletetaan sitten kaikkien haluavan toimia. Olen väsynyt akateemisuuteen, se ei luo vaan kahlitsee. Olen väsynyt siihen, että kirjoilla on "genrejä".

Olen tiiliseinään matkalla. Minulla ei ole merkitystä sinällään, ei olentona; minun sanani kertovat sen mikä olen. Minua väsyttää juuri tällainen tarkoituksellinen kaunopuheisuus jota nyt kirjoitan. Otsikko tosin on ihan hyvä; "Sielut vinossa". Pidän siitä.

Tekisi mieli huutaa. Vuonna 1980 olin iloinen, siitä on valokuva todisteena. Valokuvat väsyttävät. Nykyisellä digiajalla niitä on kaikkialla, niitä on liikaa. Kuvaa ja tekstiä on loputtomasti, ne ovat lakanneet olemasta tärkeitä asioita.

Musiikilla oli ehkä vielä sukupolvi tai pari sitten merkitystä. Elokuva ja televisio ovat aina olleet pelkkiä massaviihdemonoliittejä. Kun kansojen mielet turtuvat, kansat eivät ajattele. Tehdäänpä uusi elokuva.

"Minä en tarkoita mitään tästä."

Minua väsyttää se, että napsimalla blogeista virkkeitä pääsee osallistumaan digitaalisen runouden portaaliin. Mikä tahansa on helppoa kun sitä ei tee itse. Minua hävettää että jaksan vaahdota jostain noin mitäänsanottamasta asiasta kerta toisensa jälkeen.

Pikkusieluisuus on pahe. Aina ei jaksa olla avara. Jos yrittäisi ymmärtää, tietäisi enemmän, ja korostan sanaa "yrittäisi". Se on mahdotonta kuitenkin.

Tietenkin.

Jos saisin paperille tulostettuna siisteihin riveihin allekkain kaikki rakkaudenosoitukset ja hellät sanat joita olen ääneen sanonut eri ihmisille, lista olisi kaoottinen ja ruma.

Ihmiset ovat hieno asia.

Kissat ovat aivan järjettömän hieno asia.

Meillä oli täällä joskus kiva pieni yhteisö

Tuli sama olo kuin tänään Kirstille silloin kun ensi kerran havaitsin kirjoitusoppaan bloggaajille. Minä tuohduin ja kuvotuin. Mikä tuo anonyymihenkilö kuvittelee olevansa tullessaan tyhjästä ja ilmoittaessaan blogia jo kauan pitäneille miten homma tehdään? Jos se on vitsi, ei minua naurata, ja sen kuitenkin mieluummin toivoisin olevan vitsi kuin totta.

Bloggausohjeita! Mikäpä siinä! Tasapäistetään blogit, kun maailmasta on muutkin tekstit jo jauhettu persoonattomaksi massaksi josta ei saa erottua koska jos erottuu ei menesty. Tehdään blogitkin toistensa peilikuviksi, kirjoitetaan vain tietyllä tavalla! Ohjeblogin tagline kertoo kirjoittajan ideologiasta paljon enemmän kuin haluaisin tietää: "Näin kirjoitat tehokkaita tekstejä blogiin". Markkinointiajattelu jyrää. Ei olla persoonallisia, ei tehdä niin kuin itse haluttaisiin, muututaan samanlaisiksi, ollaan tehokkaita. Aina kun jollekin alalle aletaan kirjoittaa "ohjeita" on se ala tullut enemmän tai vähemmän tiensä päähän.

Minulle tekstissä on tärkeintä ollut aina se, että sääntöjä ei ole. Ei ole ohjeita. On olemassa loppumaton määrä tapoja tehdä, eikä mikään niistä ole oikeampi kuin toinen. Täältäkin ne yrittävät sen viedä.

Blogit ovat kuulemma jo Ilta-sanomissa. Eikö täällä maailmassa mikään enää pysy tyylikkäänä ja vain harvojen huomaamana alakulttuurina? Masentaa.

Host host mummel rap host

Alunperin tapahtuma kulki nimellä peli-ilta, mutta se pääsi venymään; lähdin kotoa kävelemään kohti Martin puutalokortteleita kahden aikaan lauantai-iltapäivänä ja palasin takaisin kopperooni maanantaina neljän jälkeen. Kaksi vuorokautta ja risat alkaa olla jo siinä "illan" käsitteen rajoilla. Ei tällaisia asioita voi koskaan tarpeeksi arvostaa. Kyky olla rennosti, stressaamatta. Jos haluaa jatkaa levonkaltaista roikkumista toisenkin vuorokauden niin miksei. Tämä yhteiskunta on liian kiireinen. Meillä niukasti alle kolmekymppisillä on oikeus taantua.

Käytössämme oli lainattu Playstation kakkonen ja Grand theft auto -sarjan viimeisin osa. Aluksi ahdistuin pelin väkivaltaisuudesta ja moraalittomuudesta, mutta sunnuntai-iltapäivään mennessä rusikoin poliiseja kaksipäisellä dildolla ja viiltelin mummon hengiltä keskelle suojatietä ilman mitään erityistä syytä. Minun lapsuudessani tietokonepelit olivat hauskoja, mutta voi veikkoset, niin oli tämäkin. Toinen viikonloppua yhtä vahvasti leimannut peli oli Great Giana sisters, jota pelasimme kahdella kannettavalla HP:lla kuusnelosemulaattorin voimin.

Etsi eroja.

Yritän tosissani vierottaa itseni internetistä, mikä saattaa johtaa päivitysten vähentymiseen Silmänkääntövankilassa, ja katso! Kaikilla oli heti parempi mieli. Tämä verkkoperkele syö minut ontoksi sisältä. Olisi kiva tehdä jotain ei-virtuaalista elämällään taas pitkästä aikaa; tai ainakin jotain ei-interaktiivista. Ihan vain itselleen. Kaikella on nykyisin yleisö, jokaisella on kohde, merkitykset katoavat saumoihin.

Minulla on aina pidemmän ystävien parissa vietetyn ajan jälkeen vahva tunne verkkomaailman ahdistavasta keinotekoisuudesta, ja niin kai taas. Suuntaus oli joka tapauksessa muodostumassa jo ennen tätä viikonloppua. Meillä oli kyllä hauskaa. Missä menevät keinotodellisuuden rajat?

Olen hieman yli viikon aikana nukkunut neljässä eri paikassa, ja minä olen aina suhtautunut matkustamiseen ja muiden luona yöpymiseen perin nihkeästi. Vanha oppii uutta, ja minä näköjään myös. Kaikki oli helpompaa ennen kuin. Ja silloin kun.

Mukavuudenhalussani en tajunnut nieleväni kilometreittäin siimaa jonka päässä odotti väkäsekäs koukku.

Rastaatta

Pääsiäinen, miten merkityksetöntä! Turun ylioppilaslehden englanninkielinen kolumni oli viime numerossa otsikoitu "Easter, bigger than Christmas for some". Olisin mielelläni jatkanut sitä alaotsikolla "A Shitload of nothing for most". Taas saa turhautua ylimääräisistä pyhistä jolloin mikään ei liiku eivätkä paikat ole auki. Piti alkossakin käydä jo tänään, vaikka suunniteltua ohjelmaa on vasta lauantaina, jatkuen todennäköisesti kauas sunnuntain puolelle. Varustukseen kuuluu tällä hetkellä makuupussi, tietokone, uimahousut, pullo australialaista valkoviiniä ja kamera. Voi tulla outo viikonloppu. Sitä odotellessa vietän pitkähkönperjantain maalla.

Olen pahoillani että aiheutin epäsuorasti monen kiinnostuksella lukeman blogin päättymisen.