Silmänräpäyksiä, osa 37

Voi Kristus, heräsin kaksi minuuttia sen jälkeen kun herätyskello oli soinut ja tajusin kiskovani alushousuja jalkaan farkkujen päälle. Ann-Mari katsoi minua sängystä ja räjähti nauramaan niin että vesi valui silmistä ja minun pääni tyhjeni täysin, tunti aikaa siihen saatanan pääsykokeeseen ja minulla löi mustaksi.

Aamiaiseksi kuppi kahvia ja donitsi, eilisestä paketista oli jäljellä yksi. Amerikkalaista, myönnän, mutta juusto oli loppu ja pelkän puolikuivan limpun järsiminen ei innostanut, eikä toivon mukaan innosta ikinä. Ulkona lämmin, melkein kuuma, parvekkeen oven saa jättää auki koko päiväksi. Shortsi- ja paitakeli, paljon päätä kääntävää katsottavaa matkalla yliopistolle johonkin perkeleen rakennukseen jolla on idiootti nimi, sinne samaan lehmälaumaan taas. Yritä tässä nyt ajatella, voi Jee-ee-ee-sus mikä pakkaus kävelee kirkon vierellä vastaan, en tiennyt että noin kireitä toppeja on.

Poistuin kokeesta puolisen tuntia ennen kuin sain kaiken valmiiksi mutta nälkä oli liian kova enkä kyennyt keskittymään enää. Pizzalle, kävi miten kävi. Ann-Mari ja "porukka" odottavat kirkkopuistossa. Helvetin hieno päivä, upea kesä tulossa. Toivotaan edes.

Kaupunkimieliala

Ellei lasketa sitä, kun tammikuussa 1996 ajoin bussiasemalta raitiovaunulla Tilkkaan ja takaisin, olen viimeksi käynyt Helsingissä toukokuussa 1992 ysiluokan kevätretkellä. Olipa siis vaikuttava kokemus eilen. Ajoin metrolla. Voiko moni asia olla yhtä scifiä? Kummallista korkeaa ujellusta pitävä maan alla etenevä juna, pitkät liukuportaat pitkässä kimaltavassa syvyyksiin ja/tai korkeuksiin syöksyvässä tunnelissa. Pikkupoika minussa villiintyi, eikä metro toki ollut ainoa syy.

Senaatintorilla oli mukava käyskennellä, tosin se oli pienempi kuin luulin. Opin myös, että Kallion katuja kävellessään ei ole syytä laulaa ääneen Sir Elwoodin Kaduilla Kallion. Kolmannella linjalla sentään älysin pysyä vaiti. Helsingissä oli joka toisessa korttelissa pikaruokapaikka nimeltä Chilli. Levinneekö koskaan pohjoisemmaksi ja kannattaako henkeä pidätellä sitä odotellessa, nämä ovat kysymyksiä jotka vaivaavat mieltä ellei mitään muuta ajateltavaa enää jäljellä ole. Lasipalatsissa kahvit ja suklaamuffinssit ja monitulkintaisia katseita pöydän puolelta toiselle. Marski oli itsensä, eduskuntatalon lisärakennus taas julmetusti rumempi kuin mitä olin kuvista vaikutelmaa saanut. Rehellisesti sanoen hirveä esimerkki siitä, minkä kaiken voi modernissa arkkitehtuurissa tehdä väärin. Onneksi Kiasma oli vieressä muistuttamassa etteivät asiat aina ole huonosti.

Helsinki on iso. Joskus pidin Turkua isona, Tamperetta olen tähän asti pitänyt isona, mutta ne ovat pieniä. Helsinki on iso, ja Helsingissä on paljon kauniita rakennuksia. Ihmiset käyttäytyvät helsinkiläisesti. Harpoimme torien poikki, siltojen kautta, kaupunginosiin, kirkkojen vierestä, rakennuksiin, kujille.

On kuin.

Kiitos, Jutta.

Wicked games

Unessani koko maailma näki olympialaisten suorassa tv-lähetyksessä murhan. Kyseessä oli uuden uimalajin, nimeltään "Swim to your friend", palkintojenjakotilaisuus altaan reunalla. Chris Isaak oli voittanut kultaa, Ville Valo sijoittunut hopealle. Varoittamatta juhlallisuusseremonioiden vasta alkaessa Valo kiskaisi housunvyötäröltään esiin pistoolin ja ampui Isaakia lähietäisyydeltä vatsaan. Tämä suistui altaaseen miljoonien ihmisten katsellessa.

Itse seurasin tilannetta ulkona, oli pimeä syysyö ja meitä oli pieni joukko kertynyt viettämään olympia-henkistä iltaa. Olimme omakotilähiössä, mutta taivaanrannassa kohosivat pilvenpiirtäjien hahmot, juuri tuossa kaupungissa olympialaisia parhaillaan vietettiin. Ulos oli viritetty tv:itä, joista tapahtumia saattoi katsella. Useimmat sähelsivät omiaan, minä satuin näkemään tapauksen ja ahdistuin. Loggasin välittömästi itseni verkkoon ja etsin imdb:stä Chris Isaakin tiedot; kyllä, tämä päivä oli merkitty kuolinpäiväksi. Tulin hyvin surulliseksi. Selailin verkosta kuvia, joissa Chris Isaak, onnellinen mies, vietti aikaa vaimonsa ja vasta vauvaikäisen lapsensa kanssa. Koko maailman sympatia oli tietenkin hänen puolellaan, ja Ville Valo nähtiin pahan ruumiillistumana.

Suomen televisioon kisastudiota paitsi juonsi, myös ilmeisesti ohjasi Tuula-Liina Varis. Hän palasi kuviin ja vaikutti hyvin ahdistuneelta siitä, ettei ollut katkaissut lähetystä ampumisen jälkeen, kuten ilmeisesti useimmissa maissa oli tehty, vaan jatkanut kuvan näyttämistä altaalta, jonne uhrin ruumis vajosi. Varis ajautui jonkinlaiseen puolihysteeriseen itsetutkiskeluun suorassa kisastudiossa. Minä päädyin keskustelemaan tapauksesta amerikkalaisen tytön kanssa siellä pimeän ja tihkusateisen omakotitaloalueen takapihalla. Pohdin mahtaakohan Valo joutua tuomioon Yhdysvalloissa, missä ampuminen tapahtui, vai haluaako hän palata Suomeen. Tyttö kysyi mitä merkitystä tällä on. Paljonkin, vastasin, ja kerroin että Amerikassa hän ei selviäisi elinkautista vähemmällä, kun taas Suomessa maksimirangaistus on kymmenen vuotta. Unessa kommenttini ei ollut arvolatautunut, enkä nytkään esitä sitä esimerkiksi kitkeränä mielipiteenä siitä, että rikolliset pääsevät täällä liian vähällä, koska en ole sitä mieltä. Keskusteluumme liittyi muutamia muita paikalla roikkuvia. Eivätkös ne molemmat juuri julkaisseet levyn, joku kysyi, ja minä myönsin. Sekä Chris Isaakin että Ville Valon albumit olivat tulleet markkinoille juuri sopivasti olympiakisojen alla samalle kohdeyleisölle sunnattuina. Joku muisteli että artistit vieläpä vierailivat toistensa levyillä. Tämän virhetiedon korjasin; Ville Valo kyllä vieraili Chris Isaakin levyllä, mutta toisin päin ei olisi milloinkaan voinut tapahtua. Oli selvää kumpi oli mestari ja kumpi hännystelijä.

Olympialaiset olivat päättymässä, "Swim to your friend" oli ollut viimeinen laji. Valmistauduimme katsomaan ilotulitusta, jonka tiesimme päättävän nämä kansainväliset riemujuhlat. Huomasin vieressäni Ville Valon, olimme edelleen siellä pimeällä pihamaalla. Hän näytti pelokkaalta, kävelimme samaan suuntaan, kohti läheisen talon kuistia. Sain hämäriä muistikuvia; ampuminen oli tapahtunut heti kun Isaak ja Valo olivat saapuneet kuistin alle. Tapahtumat olivat käynnistymässä alusta uudestaan. Hermostuin, etsin katseellani Isaakia, tämä oli lähistöllä, muttei vielä ollut nähnyt meitä. Ojensin Valolle vyötäisiltäni pistoolin ja kuiskasin "pakene!". Hän juoksi pensaikkojen kätköihin ja ilotulitus alkoi. Taivaantäyttävät valokuviot kohosivat ilmoille niiden läheisten pilvenpiirtäjien takaa, ja maahan satoi luotikuurojen voimalla jotain pientä, kovaa ja valkoista. Kesti hetken ennen kuin tajusin, että rakettien ohella kisapaikalta ammuttiin ilmoille miljoonittain Marianne-karkkeja kaikkien lähiseudun asukkaiden iloksi. Katselin niiden iskeytymistä maahan ja olin ihan tyytyväinen siitä, että sijaitsin kuistinkatoksen alla.

*

Ei nyt muuta. Jos Freud sattuu tätä lukemaan, niin heittäköön sähköpostilla. Minä pakkaan nyt tavarani ja alan valmistautua junalle lähtöön. Viikonloppu menee taas muualla. Menköön hyvissä merkeissä.


"I ain't happy, I'm feeling glad
I got sunshine, in a bag
I'm useless,but not for long
The future is coming on"

(Gorillaz / Clint Eastwood)

Silmänräpäyksiä, osa 36(Silmänkääntövankilan vakiohahmojen kauan odotettu comeback, osa 4/4)(tämäkö kauan odotettu?)

Erikinkadulla huudeltiin poliiseille ja juostiin El Pason takapihan kautta Linnankadulle jota pingottiin niin perkeleesti eteläänpäin ja sitten puikahdettiin lähellä Kakolanmäkeä joittenkin kerrostalojen pihojen kautta Portsan puolelle ja lopulta kun pysähdyttiin jonkin verkkoaidan nojalle niin oltiin kaikki niin piipussa että meinasi taju lähteä ja se nauru, se oli jotain hallitsematonta ja ja pursuavaa.

Minä sanoin että sen kunniaksi ja otin taskumatin povarista ja ne molemmat repesivät ihan täysin, jos ne olivat siihen asti nauraneet ne hirnuivat nyt, ulvoivat ja hinkuivat, kuulostivat kuolevilta. Minä join, ja ne näyttivät saavan kaatumatautikohtausta. En tiedä mikä se paikka oli, roskalavoja ja kierrätyslaatikoita. Mietin että pitää muistaa se, mutta ei me muistettu. Ei sinne koskaan palattu.

Silmänräpäyksiä, osa 35

Yritän uudestaan, eivätkä sormeni meinaa pysyä puhelimen näppäimillä. Vanha tuttu numero, monesti soitettu. Outi vastaa itse, ja minä en sano kolmeen sekuntiin yhtään mitään koska en pysty. Kun sanat kulkevat minä kysyn mitä kuuluu, puhumme keväästä, kuljemme asioiden halki ja kierrämme ne joita ei tarvitse ottaa puheeksi.

Sitten lopetamme puhelun. Jään istumaan lattialle puhelimen viereen tietämättä oikeastaan mitä tehdä, ja kun se kahden minuutin kuluttua soi, minä vastaan. Outi sanoo tunteneensa että jotain jäi sanomatta, ja minä olen samaa mieltä. Hän sanoo että on kotona yksin, että hänen tyttärensä lähti kylälle... ja minä pelkään että asiat alkavat taas kerran liukua siihen samaan vanhaan suuntaan.

Nostan katseen ikkunaan josta näkyy jo vihreää. Sisällä on lämmin. Outi muistelee että se oli hyvä kesä, ja minä muistelen sitä hänen kanssaan.

"Nuutisen perhe"eli "Korppoon Putkinotko"eli "Polkkatukkajengi"

Aseistettu teräväkielisyyden ja sanavalmiuden kaksiteräisellä miekalla, vaarallinen lähinnä itselleen. Mahdollisista havainnoista pyydetään vaikenemaan.

Kesätoimittaja tulee kuin sade(Silmänkääntövankilan vakiohahmojen kauan odotettu comeback, osa 3/4)

Myöhäisehtoota minunkin puolestani, jälleen on aika raottaa verhoa virtuaalisiin kulisseihin ja potkaista pellolle se sekavaksi mumisijaksi kuluneiden vuos, anteeksi, kuukausien aikana taantunut keulakuvan irvikuva, jonka naama tuossa seinällä roikkumassa on onneksi sentään vaihtunut valokuvasta piirretyksi. Hän on julma pomo mutta sitäkin tyhmempi ja kukapa viisas pitäisikään kesätoimittajaansa ympärivuorokautisesti palkkalistoilla, paitsi tietenkin minua, Kesätoimittajien Kuningasta, joka tarpeen vaatiessa on myös Kuningatar sillä kuten merihevosista leikkisästi on sanottu, "kun koville ottaa, koiraskin poikii".

Se ettette ole minusta kuulleet muutamaan kuukauteen on suoraviivaista seurausta siitä, että työmääräni ovat kasvaneet kuin muurahaiskeko, jossa Uguksen tekemät kirjoitus-, asia- ja ajatusvirheet ovat niitä vilistäviä muurahaisia. Ei tässä kerkiä kunnolla kahviaan juomaan, saati viinaa, vuodenvaihteen jälkeen työpäiväni ovat olleet pahimmillaan kaksituntisia eikä loppua näy. Johtokunta on pitänyt kriisikokoustaan toista viikkoa ja sen ainoana jäsenenä voin sanoa ettei hyvältä näytä. Olemme päättäneet savustaa herra "minä-osaan-vittu-vähä-kirjottaa":n ulos, me otamme viimein itsellemme sen mikä meidän on käytännössä jo viime keväästä asti ollut ja pistämme tämän puljun remonttiin isomman kautta.

Harmi ettei mister pitkätukka ole ottanut onkeensa näppäriä "Painu helvettiin!" -vihjailujamme, vaan epätoivoisesti yhä yrittää päivä toisensa jälkeen palata työpaikalleen kuin töihin. Ei täällä hänelle töitä ole, se olisi tuon olminkaltaisen olennonkin pitänyt tajuta viimeistään siinä vaiheessa kun sähköavain ei avannut lukkoja, mutta piru pääsee vaikka kiven sisään, kuten meilläpäin männävuosina sanottiin ja eikös se ole jotenkin onnistunut itsensä edelleen tänne hilaamaan. Ellen olisi ollut niin keskittynyt pasianssiin viime viikkoina olisin yksinkertaisesti poistanut hänen räpellyksensä ennen kuin ne ovat ehtineet verkkoon, mutta pahoitteluni, melkein, siitä että olette joutuneet niitä kestämään, minä en vain kerta kaikkiaan ole jaksanut. Mutta katsokaa nyt itse mitä se on nykyään, toimittamatta:

"Jos minulla olisi digikamera, ottaisin kuvia elämän yksityiskohdista. Sellaisista pienistä sievistä asioista kuten esimerkiksi mukeista. Omaan arkipäivääni erottamattomasti kuuluvista esineistä; merkityksettömiä muille, minulle tärkeitä ja eri tavoin olemukseeni kiinnittyneitä.



Vasemmanpuoleinen on vanhin, se on tee- ja glögimuki vailla vertaa, seitsemän vuotta sitten eräältä kovin tärkeältä ihmiseltä syntymäpäivälahjaksi saatu. Oikealla on Myyrä-muki, koska minä olen Myyrä-fani. Siitä juon kahvini, päivittäin ainakin yksi kupillinen, ja aina se maistuu paremmalta vain siksi että Myyrä on siinä. Lahja tämäkin, samoin kuin keskimmäisenä oleva uusin tulokas, viime jouluna saatu muki, jossa Kafka nukkuu suloisesti kerällä vanhassa pehmoisessa nahkanojatuolissa. Mukin profiili vielä etsii itseään, kuten myös samalla kertaa saadun sisarmukin, jonka kyljestä Aleksi katsoo uneliaana. Jos kahvin tarve yllättää isona, voi näitä käyttää, mutta toisaalta - -"

Ja siten se menee, päivästä toiseen, ja tunnista. Ei se Ugus varsinaisesti laakereillaan lepää, tosin eipä niitä laakereitakaan ole, ja levolla se ei tee mitään, mihin se sitä tarvitsisi? Rappio on sanana kaunis, mutta sen merkitykset ovat moninaiset, ja täällä Silmänkääntötoimituksessa on varsin hyvin nähty mihin urean nouseminen päähän voi pahimmillaan johtaa. Vieraantuminen todellisuudesta on aina ikävää vierestäseurattavaa, paitsi tietenkin silloin jos se tapahtuu jollekin mulkvistille, kuten tälle minun pomolleni, entiselle hipille joka ei nykyään tiedä enää lainkaan mikä on. "Tyyli hukassa pojuparka", kirjoitin toissailtana sen otsaan huulipunalla kun se oli koneensa ääreen sammunut ja poistin samalla sen kuusisivuisen päivitykseksi tarkoitetun tekstin, joka ei kyllä juuri muusta koostunut kuin jonkinlaisesta modernista runoudesta kenties: "Auttakaa, olen vankina tässä blogissa, minun oma kesätoimittajani on -", ja niin edelleen, ymmärrätte varmaan. Haukotus on väistämätön ja jos se myöhäistä teini-ikäänsä viettävä elämäntapaluuseri vielä kerran yrittää jotain samankaltaista niittaan sen korvat päähän kiinni. Oikeastaan hyvä idea. Taidanpa tehdä sen joka tapauksessa.

Kesätoimittaja kiittää taas mielenkiinnosta ja kun ylhäisyydessäni olen päättänyt että teidän on aika taas saada vilaus siitä millaista on elämä blogikulissien takana, suon teille katsauksen uudenhetkiseen tilanteeseeni. Siihen asti. Ehkä.

Pasteija -> kirja -> Raamattu

Niin, olen romantikko, onhan se tunnustettava. Pidän kauniista asioista ja niiden tekemisestä toiselle. Pidän siitä että on olemassa arkitodellisuuden yläpuolella sijaitseva toinen paikka, sellainen, jonne voi vähällä vaivalla siirtyä ja josta ei halua heti palata takaisin. Romantiikka minussa on ylpeyden tuntemista kyvystä jättää kyynisyys taakse ja uskoa siihen, että jos tunne on hyvä, tunne on oikea. Pidän täysikuusta ja öisistä kävelyistä. Kauniista musiikista ja vierekkäisyydestä lämpimällä sohvalla, takkatulestakin jos koskaan sellaiseen ihmeeseen vielä on tilaisuus. Pidän siitä että uhraudutaan taiteen vuoksi, se on romanttista. Taiteen ja rakkauden.

Kun sanoin tässä päivänä muutamana "kyl maar", laskeutui puhelimeen hiljaisuus, ja tajusin että orgaanisesti satakuntalaismurteita ja tampereenkiältä yhdistelevä puheenparteni ei välttämättä sanavalintoineen avaudu kaikille normaalina ja helposti ymmärrettävänä. Tämänkin piskuisen kansan keskuuteen mahtuu monenlaista puheenpartta, ja se on minusta aina ollut hieno asia jos mikä. On sääli että murteet pikkuhlijaa katoavat. Harva enää minun kotiseuduillanikaan kuuntelee "rarioo" kuten vielä isovanhempani. Mutta onneks viä käyrään kaupasa.

Ja tämähän on tietysti tullut todistetuksi jo aiemminkin, mutta näytettäköön se taas toteen:

Your Brain is 66.67% Female, 33.33% Male

Your brain leans female You think with your heart, not your head Sweet and considerate, you are a giver But you're tough enough not to let anyone take advantage of you!

What Gender Is Your Brain?

(Marginaali)

Sisäinen feministini hymähtää.