Laajallelevinnyt itsetuhoalue

On hermostuttavaa herätä aamuyöstä siihen, että kuulee oman nimensä kuiskattavan selkeästi artikuloituna aivan korvan juuressa. Sen jälkeen ei pitkään aikaan kykene kuin makaamaan ja kuuntelemaan sitä lousk-lousk -nylkytystä rintakehän alta. Sekö meidät käynnissä pitää? Niin haavoittuvalta kuulostaa. Mieli tekee lähettää tekstiviesti: "Kuule, näin pahaa unta." Ajatus juoksee eteenpäin; kun saa vastauksen jossa pahoitellaan tilannetta mutta samalla muistutetaan kellonajan mahdottomuudesta, voi vastata: "Sanoit että sinut saa aina herättää yöllä jos siltä tuntuu. Eikö se pidäkään enää paikkaansa?" Kiusanhenki sisälläni kehittäisi näitä viestejä pidemmällekin, mutta en minä tosissani halua, ja ajatusketjun tässä vaiheessa huomaa kuitenkin olevansa taas unessa. Katselee kummallista kaupunkia kaupungin sisällä, syrjäkujalta löytynyttä, ja harmittelee sitä ettei kamera ole mukana, koska tästä paikasta ei taatusti näe uudestaan unta. Leijuu rajalla. Parvekkeen oven lasiin hiljainen koputus kolme kertaa, mutta seinälle heijastuva valoneliö ei näytä kenenkään olevan oven takana. Kello on viisi. Lunta ei ole satanut päiväkausiin, silti aura jyristää ohi talon kipinöitä asfaltista iskien. Pelottaa koittava päivä.

Huojuva korttitalo

Äly? Ulkonäkö? Tapa ilmaista itseään? Kyky ylipäätään luovaan toimintaan? Empatia? Huumorintaju? Halu olla hyvä? Halu olla paha? Unet joita hän näkee? Sanat jotka hän lausuu? Taito valita juuri oikeat sanat? Samanlainen maailmankuva? Kyky muodostaa näkemyksiä? Taito olla asioista mieltä? Miten hän pukeutuu? Mistä ruuista hän pitää? Suosikkikirjat? Elokuvat, mitä väliä niillä on? Millaista musiikkia hän kuuntelee? Ja ennen kaikkea, millaista ei? Onko hän kissa- vai koiraihminen? Ei kumpikaan? Onko hän ihminen? Luotettava? Halu olla uskollinen? Kypsyys? Kyky nauttia samoista omituisista asioista? Mihin hän uskoo? Onko hänellä poliittisia mielipiteitä? Halu auttaa? Suhde rahaan? Suhde yhteiskuntaan? Opiskellut vai ei? Opiskelija vai ei? Halu sitoutua? Ääni? Tapa jolla liikkuu? Tapa jolla on hiljaa paikallaan? Pelot? Vahvuudet? Se mitä hän kertoo itsestään, ja se miten hän sen kertoo? Tahto olla vapaa? Itsenäisyys? Lupaukset? Katse? Hymy? Mistä hän on kotoisin? Minne hän on matkalla? Miksi hän aikoo tulla ellei ole siksi jo tullut? Hänen haaveensa? Hänen tapansa olla realisti? Hänen hulluutensa? Taito rakastaa? Taito vihata, olla vihaamatta, olla rakastamatta jos siihen on tarve? Taito nähdä ja kuulla? Kuunnella? Halu olla toiselle olemassa?

Mistä sen koskaan etukäteen tietää.

Kaunista ja hyvää, te jotka olette olemassa

Minä koitan tavallisesti muistuttaa itseäni siitä, etten provosoidu katkeroituneiden ja pahantahtoisten ihmisten harhaisesta tyhjänjauhannasta, mutta kun sellaista eteen osuu, tekee helposti mieli sanoa oma mielipiteensä asiasta, jos ei muuten niin tehdäkseen selvää pesäeroa. Jani jo oman sanansa tämän inspiroimana sanoi, ja niin kävi että minunkin tuli aika osallistua.

Olen kyllästymiseen asti saanut seurata ihmisten jakamista valmiisiin rooleihin sukupuolensa mukaan. Jos näin tekevät joskus pysähtyisivät ja todella tutustuisivat siihen miten ihminen toimii tai, tämän toivominen taitaa jo olla liikaa vaadittu, keskustelisivat jonkun heidän näkökulmastaan vastapuolen edustajan kanssa, he saisivat huomata shokeeraavan totuuden: ei ole olemassa kahta toisiaan vastaan sotivaa sukupuolta, on olemassa vain erilaisia ihmisiä, ja jokainen on erilainen kuin toinen, ja jokainen on ainutlaatuinen.

Tämä on se mitä tiedän. Ja kuitenkin sallin itseni toistuvasti vaikuttua nimenomaan naisten tavasta ajatella ja nähdä maailma. Minä, joka näen ihmiset persoonina, vapaina, jos he sitä haluavat, geneettisen sukupuolensa tuomasta ja sitä kautta yhteiskuntarakenteisiin opittavaksi imeytyneistä toimintamalleista, olen valmis nostamaan naiset sille jalustalle jolla miehet ovat aikojen alusta patsastelleet ja antaneet asioiden mennä pieleen.

Romantikko minussa taas puhuu. Antakaa sen elää, se on miellyttävin osa minua. Ojentaisin juuri nyt jollekin ruusun jos olisin kukkiin päin taipuvainen ihminen, vaan kun en. Eikä toisaalta ole ketään ojentamisetäisyydelläkään.

Jokainen osaa lentää

"Ja siksi minä en kirjoita onnellisista ihmisistä. Koska tässä kaupungissa, tässä maassa, tässä Jumalan sairaaksi vitsiksi osoittautuneessa maailmassa, onnellisuus on sitä että aamulla ennen auringon nousua ajetaan autojonossa kaivokselle, pakkaudutaan joko tunneliin tai konttorihuoneistojen loputtomiin käytäviin iltaan asti jolloin on yhtä pimeää kuin aamulla, madellaan saman liikennerämeen keskellä takaisin pieniin kuutiomaisiin huoneistoihin, yritetään peseytyä mutta vesi ei ole yhtään puhtaampaa kuin kaivoskuilujen suihkuissa ja yritetään syödä mutta vuosien kivipöly on tukkinut kaikki ihon huokoset, kaikki aistimiseen tarvittavat hienot ja hauraat instrumentit niin että ruoka ei maistu, mikä on hyvä sillä se on vanhentunutta kuitenkin, juodaan sen verran alkoholia että uni tulee nopeasti, jos ei tule voidaan rakastella puolison kanssa, surullista, väsynyttä seksiä, joka aiheuttaa kipua, inhoa ja häpeää ja pyyhkii hetkeksi pois mielestä ahdistuksen joka on jälleen pinnassa aamulla kun herää kellon metalliseen ääneen kauan ennen auringonnousua, jota ei kuitenkaan näy mustan savun peittämän taivaan takaa. Minä en kirjoita onnellisista ihmisistä koska joutuisin käyttämään mielikuvitustani, ja vaikka kykenisin siihen, en halua kirjoittaa niin. Tuntisin pettäväni omani."

Katso: Ilmassa ei tänään mikään liiku

Kuinka suuri osa elämästäni viimeisten kuukausien aikana on ollut syntyneen tyhjiön täyttämistä? Mitkä asiat ovat niitä jotka olisivat tapahtuneet siitä huolimatta, mitkä niitä jotka tapahtuivat vain koska. Tämä tuntuu tärkeältä kysymykseltä. Tähän vastauksen löytäminen on tällä hetkellä avain, joka saattaa minut eteenpäin tästä lukitusta huoneesta, jonka seinät ovat lähempänä toisiaan kuin 18 neliön asuntoni seinät.

Vielä jokin aika sitten olin valmis nukahtamaan kauniiseen uneen ja heräämään vuoden 2003 joulukuussa, valmiina yrittämään estää niitä asioita tapahtumasta jotka tapahtuivat. Enää se ei tunnu hyvältä ratkaisulta. On tapahtunut liikaa, hyviäkin asioita. Olisinko valmis hylkäämään ne siitä hyvästä että saisin uuden yrityksen? Tunnen itseni petturiksi kirjoittaessani näitä rivejä. Miksi uskottelisin että mikään voisi olla tärkeämpää minulle kuin se mikä oli? Haluaisin sekä hävetä että pelätä näitä ajatuksiani, mutta tunnen myös halua puolustaa näiden kuukausien aikana koettuja hyviä asioita; korvaamattomia ja ainutkertaisia asioita. Minä olen ansainnut ne, eikä niitä olisi tapahtunut ellei...

Järjetön ristiriita. Minä en enää jokaisen valvehetkeni ajan tiedä toivovani vain yhtä asiaa tapahtuvaksi, ja se yhtä aikaa sekä tuntuu että ei tunnu oikealta. Minä olen saavuttanut rajan. Tunnen itseni ja tiedän ottavani rajalta vielä monta askelta taaksepäin, mutta toisaalta uskon joskus palaavani tänne, astuvani henkisen kuiluni yli. Ja sen pitäisi olla hyvä ja helpottava ajatus, mutta se on kaikkea muuta. Se on loputtomuudessaan lohduton.

Minulla on ollut elämässäni aina kaksi pelkoa. Ensimmäinen on, että satutan itselleni rakkaita ihmisiä ja juuri sen olen kaikista yrityksistä huolimatta saavuttanut. Toinen on se, että elän elämäni yksin; minua ei ole tehty siihen. Tuntuu että murenen hitaasti. Yksin ei ole kokonainen.

Jutta on pohtinut samoja inspiroiden minuakin näihin ajatuksiin. Jos minä mahdollisesti joskus varastinkin häneltä muutaman ajatuksen, hän iskee nyt takaisin kirjoittamalla juuri niistä asioista kuin minäkin haluaisin kirjoittaa, juuri siten kuin itsekin toivoisin osaavani.


"Would you join a Slow marching band?
and take pleasure in your leaving
as the ferry sails and tears are dried
and cows come home at evening.

Could you get behind a Slow marching band?
join together in the passing
of all we shared through yesterdays
in sorrows neverlasting."

(Jethro Tull / Slow marching band)

Kuolio

Kling klang, kaunista musiikkia aivojeni takamailta. Kävellessäni tänään pikkupakkasessa keskustasta kotiin talitinttejä olkapäilläni tajusin hyvin selvästi sen, että mielessäni elän edelleen viime kevättä. En ole sallinut itseni lähteä liikkeelle. Tuntuu siltä että jos hyväksyy ajan kulkemisen, kuolee saman tien pois. Tyhjenee sisältä, vetenä hiekalle valuu.

Niin turhaa, niin turhaa. Tästä elämästä pitäisi ottaa kaikki irti. Minä elän nuoruuteni viimeisiä hengenvetoja, tai "I'm getting cuter every minute", kuten Humphrey Bogart toteaa Lauren Bacallille Philip Marlowen roolissa elokuvassa Syvä uni.

Joku muu on tänään jo sanonut ajatukseni tällä hiekkalaatikolla, jota jotkut nokkelasti blogistaniaksikin kutsuvat, joten jääkööt ne sitten sanomatta. Linkitän myöhemmin, nyt väsyttää ja päätä särkee, pyörryttää, se tienposkesta löytämäni puolikas siili olisi kai sittenkin pitänyt lämmittää ennen syömistä.

Highlight / Midtone / Shadow

Kuinka voin selittää kirjoittamista harrastamattomalle ihmiselle sen millaista onnea on päästä kahvilan pöydässä kertomaan romaania varten saamaansa ideaa esitellen samalla mustakantiseen muistikirjaansa yöllä oivalluksen koitettua raapustettuja kaavioita ja muistiinpanoja? En edes yritä. Eivät kalastajatkaan tule minulle selittämään vieheistään, mitä pidän toisinaan hyvänä asiana. Joskus herää hämmästelemään sitä miten tiukan kirjallisessa maailmassa elää. Kotona oli kirjoja niin paljon ettei olohuoneen hylly niitä kaikkea mitenkään sisäänsä saanut, muihin huoneisiin rakennettiin samanlaisia seinänkokoisia hyllyjä, sekään ei auttanut, joka huoneen nurkkaan kertyi kirjapinoja ja pieniä hyllyntapaisia katonrajaan... Kirjoja oli kaikkialla. Siellä oppi lukemaan ja mikä tärkeämpää, kirjojen olemassaoloon, kaikenlaisten. Lapsuus siellä, ja sitten kun koulut oli käyty ja ylioppilaaksi valmistuttu, tuli aika mennä töihin. Minnekäs muualle kuin kirjastoon, jossa kului kolme miellyttävää vuotta, joiden aikana aloin itsekin kirjoittaa. Kirjastosta kansanopistoon - kirjoittajalinjalle. Elimme kirjoittamisesta ja pohdimme kirjallisuutta (kärjistän; elämä oli monimutkaisempaa siellä), ja kun sieltä oli selvitty päädyin pienellä viiveellä opiskelemaan kotimaista kirjallisuutta yliopistoon.

Teksti ei synny tyhjiöön. Kaikki aiemmin kirjoitetut tekstit ottavat sen vastaan kun se rääkyen räpiköi tiensä tähän maailmaan. Painettu sana on minulle henkilökohtaisen saavutuksen korkein aste. Elänkö harhassa? Tunnen lähes pelkästään ihmisiä, jotka kykenevät pyydettäessä nimeämään toistakymmentä turkulaista runoilijaa. Tunnen ihmisiä jotka vertailevat vapaa-aikanaan venäläisiä klassikoita. Tunnen ihmisiä jotka sekä kirjoittavat elääkseen että elävät kirjoittaakseen.

Minä myös kadotan toisinaan pointin. Sitä vaan joskus huomaa ajattelevansa että tämä on varmasti arkitodellisuudelle järkyttävän vieras tila. Enkä kuitenkaan tätä halua muuksi muuttaa, koska mitä muuta on koskaan ollut kuin sanat, teksti, kirjoittaminen, kirjallisuus?

Kevennykseksi kolme parasta repliikkiä, jotka ovat kuluneen vuoden aikana jääneet mieleen Päivien viemästä, tuosta mainiosta sarjasta.

1. "I'm still marrying Nicole but I'm ten times angrier than before!"
2. "This is a party, not the end of the world."
3. "How many times do I have to tell you, I was in Africa when he came out of coma!"

Match made in heaven

Ostin tulitikun. Arvelin toimenpiteen lämmittävän ostotapahtuman kumpaakin osapuolta, sekä tikun myynyttä lasta että minua. Varjelin tikkua kävellessäni lumisateessa kotiin. Pidin sitä kämmenieni suojassa kuin linnunpoikasta.

Vasta kotiovella tajusin miten paljon minuun oli sattunut nähdä tuo kalpea lapsi myymässä tulitikkuja syrjäisellä kujalla myöhään talvi-iltana. Putosin polvilleni. Raahauduin sisään asuntooni ulvoen tuskaani kuin koira. Kyyneleet eivät pesseet näkyä silmistäni. Mikä minä oikein kuvittelin olevani, hyväntekijä? Yhdellä ruostuneella roposella ostin itselleni hyvän omantunnon. Lapsi jäi kujalle odottamaan seuraavaa almua.

Hieno asuntoni ei lämmittänyt minua. Raastoin vaatteet yltäni. Halusin satuttaa itseäni. Vihasin sitä mikä olin. Minä tajusin rakastuneeni asioihin; ensin siihen elämään jonka olin itselleni muiden kärsimyksistä välittämättä rakentanut, sitten sen aiheuttamaan tyhjyyteen, lopulta muiden yläpuolella olemiseen. Nyt olin rakastunut lapseen, joka oli myynyt minulle tulitikun.

Ihohuokoseni erittivät paksua bensiininhajuista hikeä. Nostin laajakulmatelevisioni ja paiskasin sen olohuoneen lasipöydästä läpi, minkä jälkeen heittäydyin sirpaleisiin. Kuvittelin minua ruoskittavan. Viilsin kieleni halki yhdellä suurella kiilanmuotoisella palalla. Vereni maistui alistamiselle.

Lopulta huohotin eläimenä. Matto oli pilalla. Häpesin, kun ymmärsin että olisin voinut mennä kujalle ja lahjoittaa sen lapselle, nyt se oli veressä. Typerystä lyödään, ajattelin, ja iskin leukaani. Miksi minä lahjoittaisin lapselle maton enkä vaatteita?

"Mitä voin tehdä?", huusin. Ruokaa, sanoi lapsi ajatuksissani, hänen kalpeat kasvonsa yhä utuisemmiksi muistissani käyvinä. Juoksin keittiöön, epätoivoissani aloin viskoa suureen nahkaiseen matkalaukkuun kaikkea ruokakaapistani. Oksensin kauhuissani nähdessäni millaisia eliitiherkkuja olin kaappini täyteen kerännyt. Oksensin, kunnes vatsani kouristeli tyhjyyttään, jatkoin pakkaamista. Halusin antaa lapselle kaiken. Kotini, minä vasta silloin keksin. Minä en ollut ansainnut elämää jota vietin.

Purin sormeeni syvän haavan jotta en unohtaisi miten lapsi kärsi. Vedin jalkaani housut ja kengät, ruoskitun selkäni halusin jättää kaikkien näkyviin. Oli tullut yö, ja yö on katuvien aikaa. Juoksin ulos, ruuat mukanani, ja ennen kaikkea tulitikku. Kujalla lapsi makasi hiljaa, lumi oli alkanut kerääntyä hänen ylleen. Seisahduin hänen eteensä. Huusin Jumalaa. Kumarruin, "katso!", kuiskasin, halusin lapsen näkevän. Raapaisin tulitikun karkeaa nahkavyötäni vasten ja nostin otsalleni. Hiukseni syttyivät, ne paloivat soihtuna, loputtoman anteeksipyynnön majakkana pysähtyneessä yössä eikä kaikki Taivaan lumi saanut minua sammumaan.