Kävin saunassa, vihdoinkin

Vuoden tylsin juhla oli taas ja meni. Kuutamo oli kaunis, seisoin nilkkoja myöten lumessa kahlattuani kauemmas liiketunnistimella toimivasta pihavalosta ja tuijotin taivaalle. Kirkas valo kohdentui minuun kuin konsanaan Kotikadun Perttiin, muljeerasin vaivoin suustani ulos toiveen siitä että ensi vuosi olisi erilaisempi kuin tämä. Tähdet pilkehtivät. Puolitoista tuntia aiemmin taivas oli ollut kauniin sinipunainen ja heijastanut ohuelti kultaa jostain rajojen takaa. Minua ei paleltanut. Mietin mitä tarkoitusta minulla on. Seisten pimeänä aattoiltana lumessa, katse taivaalla, en keksinyt mitään. Sauna oli lämmennyt, kutsu kävi, vastasin siihen mielelläni, oli vihtakin. Vain puusaunan löylyssä voi nautiskellen istua.

Käy vanhaksi kun huomaa piirtävänsä saman sarjakuvastripin lopputulokseen tyytymättömänä yhä uudestaan. Ohimoille ilmestyy patentoitu Dan Brown -harmaa, ja tajuaa, että on tietty prosenttiluku elämästä jo takana. Lopulta sarjakuva kuitenkin valmistui, jouluyönä, Höpö-Pena tarinassa Tontun dilemma. Oli hyvä. Skannaisin sen kaikkien luettavaksi, mutta tehän ymmärrätte. Kun palaan täältä Turkuun, voin keittää kissassa vettä, kaataa sen kissaan ja juoda, pukeutuneena kissaan. Vain kissa puuttuu.

Jouluaamu alkoi kävelyllä pakkasenhaukkaamassa jokirannassa, kuusi joutsenta lensi viivasuorasti kohdistettuna ylitsemme niin läheltä etten ole koskaan moista kokenut. Siipien havina kävi kovana, natisi kuin purjeet. Joutsenet näyttivät raskaammilta kuin ihmiset, päättäväisemmiltä halussaan pysyä taivaalla, kaula suoraan kohti menosuuntaa, tavoitteita, halua olla jossain muualla, palata kotiin ehkä. Oli värisyttävän kaunis näky.

Silmänräpäyksiä, osa 19

Istumme saman kuppilan samassa pöydässä jossa puolitoista vuotta sitten vittuunnuin käydessäni kaupungissa moikkaamassa kaveria joka oli yliopistossa, nyt esitän itse maailmankansalaista, huonosti, kumoan kolmatta olutta ja puhun niille joiden kanssa minulla on ehkä joskus mahdollisuus jakaa sama oppiaine (yritän ensi keväänä taas) jotain kotipaikkakunnastani, minä olen maalta, ja meidän mökistä ja sen lähellä olevasta vanhasta autiotalosta joka ei kuulu meille mutta jonka tontin rajalla oleva kolmikerroksinen puolilaho saunarakennus kuuluu.

Ja kuppilan pöydässä puolisentoista tuntia vittuunnuttuani käyn moikkaamassa kaveria vessassa ja maailmankansalaisen elkein kumoan kuseni kouruun ja puhun oluelle ja niille joille minulla mahdollisesti oli aiemmin jotain sanottavaa mutta tuntuu että menee ensi kevääseen että onnistuu kertomaan jotain ja mökillä on autiotalo, kuulen ehdottavani miten voitaisiin kaikki mennä kesällä sinne, siellä kun on se kolmikerroksinen sauna, harvinaisuus.

Ja palaan pöytään tuntia myöhemmin, käyn kaverin kimppuun, maailmankansalainen saa kusisen lopun ja olutta tarjotaan niille joilla vielä on jotain sanottavaa, joihin olen yrittänyt koko illan ystävystyä, ja jukeboxissa autiotalo, opiskelija ei asu kolmessa kerroksessa, ei ole helvetin hienoja taloja heillä.

Ja kotiin pääsin myöhemmin, kaverit ja opiskelijatyttöset jäivät oluelle joka niille sopii ja jotain puhuttiin keväästä mutta suunnitelmat autioituivat kuulemma kun olin ottanut vähän liikaa jonkun helvetin hienossa olohuoneessa.

Silmänräpäyksiä, osa 18

Etukäteen hän oli kuvitellut ensimmäisen kuukauden suurkaupungissa olevan paljon vaikeampi, sopeutumisen olevan pikkukylän pojalle paljon hankalampaa kuin se sitten kuitenkaan oli. Mutta vaikka ihmisiä oli enemmän ne olivat läsnä vähemmän ja niiden keskellä oli mahdollista luovia tiensä melkein yhtä suoraviivaisesti kuin kotona, pihasta kauppaan ja kaupasta kirjastoon ja kotiin.

Pienin ongelmahan se suurkaupunki siinä loppujen lopuksi oli. Kerrostaloasumiseen tottui, liikenteen ääniin ja liikennevaloihin tottui, liukuportaisiin ja ostoskeskuksiin, kaupunkibusseihinkin. Joutenoleminen oli vaikeampaa, ja se että se jonka kanssa asui ei ollut jouten. Silti hänen olonsa oli ennen kaikkea onnellinen, uutuudenviehätys ei kadonnut. Koti-ikävää esiintyi sitä vähemmän mitä kauemmin kaupungissa asui. Kaikki oli suurta ja avaraa siellä, ihmisetkin.

Silmänräpäyksiä, osa 17

-Hemmetti kun alkaa olla jo öisin kylmä.

-Ja pimee...

Pyöräilimme uimahallin pihaan vievää hiekkatietä, ylitimme rautatien ja Kamillan hengitys näytti hetken ajan höyryävän. Se puistatti; ei heinäkuussa vielä olisi pitänyt. Kuu valaisi sisäpihan jota uimahalli, palloiluhalli ja tenniskentät reunustivat eri suunnilta ja näimme että paikalla oli seuraavaa päivää odottamassa jo muutamia pakettiautoja, kolme myyntikojua oli pystytetty, tavaroita ja laatikoita oli siellä täällä eikä kukaan vahtinut aluetta paitsi ne jotka olivat tulleet kauempaa ja nukkuivat parhaillaan autoissaan kiertävän markkinakauppiaan syvää ja helponoloista unta.

Emme puhuneet enää sen jälkeen, jätimme pyörät nurmikolle ja kuljimme uimahallin valkoiselle julkisivulle.

"SUKSIKAA PORVARIT VITTUUN" ilmestyi mustalla Pinotexilla Heinäpäivien kukkasilla koristellun logon viereen. Hyvin tehty työ, josta olen ollut monesti myöhemmin ylpeä.

Hampaita ajassa

Jos haluaisin, voisin tuntea itseni vanhaksi tänään. Mittariin napsahti kaksikymmentäkahdeksan, kirjoitettuna pitkä ikä. Miltä se tuntuu? Onko sillä väliä, ettei se tunnu oikeastaan juuri miltään? Ikuisuuksia ei jaksa olla nuori. Minä en juhli syntymäpäiviä, mutta niissä on jotain merkityksellistä silti. Sen tuntee sisällään, kun tietää maailman olevan samassa asennossa kuin sinä päivänä jona on tänne saapunut. Tähdet näyttävät samalta, on yhtä pimeää ja kylmää; vuoden pimein päivä tämä talvipäinseisaus. Tuskin minä sinä päivänä 28 vuotta sitten olen nähnyt mistään ikkunasta ulos. Silti voi tänä vuonna katsoa taivasta ja miettiä miltä se on näyttänyt sellaisesta, joka on vasta alussa. Itkeekö ihminen syntyessään siksi että tietää kaiken? Siitä hetkestä alkaen hän alkaa unohtaa. Myöhemmin oppii nauramaan. Joskus paljon myöhemmin on jo unohtanut tarpeeksi voidakseen rakastaa.

Edelliset viisi syntymäpäivääni vietin yhdessä puolisoni kanssa. Ei siis pidä ihmetellä miksi juhlatuulen sijasta on tänään joltistakin melankoliaa ilmassa. Vaikeaa tämä unohtaminen.

Silmänräpäyksiä, osa 16

Koivistoisten metsätien päästä löydettiin juhannuksenjälkeisellä viikolla kymmenittäin vihreästä langasta solmittuja vyyhtejä, joiden alkuperää ei vielä toistaiseksi tunneta. Paikallisen asukkaan Jouko Näkkälämäen mukaan alueella ei ainakaan tietä pitkin liikkunut kukaan juhannuksen ja löytöpäivän keskiviikon välillä, joten oletetaan vyyhtien kulkeutuneen paikalle metsän kautta. Asiasta jotain tietäviä pyydetään ottamaan yhteyttä Näkkälämäen perheeseen tai tämän lehden toimitukseen.

Poliisi pyytää ettei muutenkin ylityöllistettyä laitosta tällä asialla enempää vaivattaisi.

Silmänräpäyksiä, osa 15

Erilaisiin eläinasuihin pukeutuneita ihmisiä, ja minä vasta ihan loppupuolella ymmärsin mikä sen tapahtuman perimmäinen tarkoitus oikeastaan oli. Lähdin pois sieltä. Onhan ne rahaa keränneet ennenkin, jostain kumman syystä tuntuu että sitä keräävät aina ne joilla sitä eniten on. Tekisin minäkin tiliä jos olisi halua, ei se oikeasti niin vaikeaa ole. Eivätkä ne mitään ylempää ihmisrotua ole vaikka niin antavatkin ymmärtää, bemarit ja designer-villapaidat ja kampaukset valettu varmaan muovista.

Ovatko ne tehtaalta lähtöisin, kävi mielessä. En ollut päässyt sittenkään tarpeeksi kauas. Vuosi kansanopiston hippikommuunielämää ei riittänyt, jostain se ponnahti heti esiin kun palasi takaisin kotinurkille, ja vaikkei kukaan minua niiltä hemmetin markkinoilta lähtenyt takaa ajamaankaan niin poistuin kuitenkin itse ja tunsin joka askeleella oloni jotenkin tyhmäksi.

Silmänräpäyksiä, osa 14

"Kaikkea sellaista kuin vanhalla kansakoululla järjestettäviä kuolinpesän huutokauppoja, seurakunnan talkootilaisuuksia kahvitarjoilulla ja rotareitten järjestämiä kesäjuhlia Mikko Alatalolla."

"Ja mitä muuta?"

"Niitä tyhjiä ja tyhjänpäiväisiä ihmisiä jotka eivät kykene näkemään sellaisten ulkopuolelle, kauemmas mitään niistä. Etäisyyksiä ja työttömyyttä, pikkusieluisuutta ja vanhoillisuutta. Ja niitä ihmisiä jotka ovat hylänneet omat unelmansa jäädessään tänne asumaan, niitä jotka ovat perustaneet perheen lähinnä siksi että sitä on heiltä odotettu. Niitä aivan ennen kaikkea jotka eivät näe mitään väärää tai edes merkityksetöntä siinä."

"Kuulostaa tutulta."

"Juoruja ja niiden alullepanijoita, niihin uskovia ja niiden jatkajia. Seläntakanapuhumista. Naurettavan pieniä piirejä joissa kaikki tuntevat toisensa joka tapauksessa, vuosikausien kasaantunutta katkeruutta ja toisaalta vielä pidempään kertynyttä ylpeyttä, ennakkoluuloa ja halveksuntaa."

"En väitä vastaan."

"Suurinpiirtein niitä asioita minä tässä kotikunnassani vihaan."