Matkalla Siwaan, tuohon outojen tv-mainosten kauppaan (tavallaan pidän siitä, missä gallupkyselykohteiden ääniä on huonosti dubattu, huono dubbaus on minulle aina yhtä hauska ilmiö), päätin että tästä tulee monien Silmänkääntövankila-päivitysten päivä. Tämä toisaalta siksi, että pysyisin aktiivisena ja touhussa, toisaalta siksi ettei tuo alempana oleva aamun ensimmäisen ahdistustilan itsemurhaviesti jäisi ainoaksi elonmerkiksi minusta tänään tänne. Alan huolestuttaa ihmisiä, eikä se ole perimmäinen pyrkimykseni. En minä koko ajan ole tuollainen. Sen voi lukea tänään täältä. Kun jää jälkiä, on hyvä.
Siwaan piti mennä ostamaan Pepsiä, rupesi kummasti janottamaan. (nyt myös nälättää, mutta ruuanlaitto on kaikkine voiminenikin saavuttamaton suoritus) Ja mitä näen kun pääsen perille! Pepsi on siwallettu. Ja hylly tyhjä. Oli kaksi vaihtoehtoa, joko marssia Ruokavarastoon, missä hiilihappojuomat ovat törkeissä hinnoissa (huoltoasemien kaupoista saa joskus halvemmalla (näin olen tosin vain huhuina kuullut)) tai odottaa puolitoista tuntia että Yo-kylän oma kauppa aukeaa. Toimin siis kolmannen vaihtoehdon mukaan ja ostin Coca-colaa, tuota kalpeaa Pepsin varjoa. Etiketissä vielä joulupukki kuin vittuillen hymyili. Cokista oli hylly täynnä, mutta niinhän se aina on. Pepsi ostetaan ensin loppuun kaupasta kuin kaupasta, vasta sitten saadaan sitä toista merkkiä edes muutama pullo menemään.
11.12.04
Kadulle silmämunistani pisaroi veri
Kotona kolmelta, melko vakain askelin. Päässä viinaa ja kaikkea. Millä taas turrutti ne vasaroina takovat ajatukset. Suloinen unohdus. Silti koko illan:
"Älä ajattele sitä. Muista kaikki. Älä ajattele sitä. Muista kaikki."
Olisi edes looginen.
Nyt aamulla on taas keskellä sitä kaikkea mitä pakeni.
"Älä ajattele sitä. Muista kaikki. Älä ajattele sitä. Muista kaikki."
Olisi edes looginen.
Nyt aamulla on taas keskellä sitä kaikkea mitä pakeni.
9.12.04
Ettei "totuus" unohtuisi
Aiemmin olin hyvin tarkka siitä, etten kirjoita tänne kuin kerran päivässä, nykyisin kaksi kertaa on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Varmaan Janin vaikutusta tämäkin, eheh. Pakottava kalve takaraivonseudussa sai palaamaan Bloggerin pariin vielä tänäänkin. Terveintä olisi poistaa tuo iltapäiväinen kirjoitukseni. Se poistaisi myös tunteen siitä, että loukkaan sellais(i/t)a ihmis(i/t)ä joita en halua. Mutta olkoon nyt siellä. Minä provosoidun niin pienistä. Muodostan mielipiteitä hetkissä ja unohdan ne seuraavissa. Luulen itsestäni liikoja ja aivan erityisesti unohdan hyvät puoleni. On helppo olla puolustuskannalla, vaikeampi syyttää, vaikka sekin on joskus onnistunut. Nykyisin en syytä enää ketään. Paitsi maailmaa yleensä. Ihmisiä, niin itseäni kuin muita, en osaa enää vihata, se hajosi minusta keväällä pois. Maailmassa on liikaa vihaa, eli kai se on vain hyvä. En minä oikeasti elä menneisyydessäni. Sitä minä tulin sanomaan. En minä kyllä tulevaisuuteenkaan jaksa uskoa. Olen ollut liian paljossa osallisena että jaksaisin. Jos minkään asian olen oppinut, on se ettei mihinkään kannata luottaa tai uskoa. Mihinkään ei todella kykene, ei vaikka miten haluaisi tai miten siihen kaiken tahtonsa asettaisi. Maailma runnoo lopulta. Miksi edes yrittää?
Tämä selittäväksi ja aiempaa puhdistavaksi tarkoitettu kirjoituskin lähti taas juuri tälle tielle jota en halunnut. Ehkä tätä seuraa muutaman tunnin päästä taas uusi. No ei. Sen sijaan puhun musiikista. Lord Boredom johdatteli lukijoitaan metallimusiikin pariin ja sai minut inspiroituneeseen toimintaan, johon tietysti osaltaan vaikutti sekin, että vilkaisin tänään tilin saldoa ja näin siellä rutosti rahaa veronpalautuksen nimellä saapuneena. Marssin keskustaan ja ostin Ulverin debyyttialbumin. Sitä on jo pitkään pitänyt; bändin myöhemmistä levytyksistä kaksi (häkellyttävä William Blake -tupla ja mykistävä elektroekskursio Perdition city) on koristanut hyllyä jo pitkään. Bergtatt on tänään ostetun kiekon nimi, ja sen paikoin raastava blackmetal sopi olotilaani kuin nyrkki huutavan suuhun. Akustiset ja orkestroidut hetket suvannoittivat kireää vääntöä, mutta tunnelma pysyi pahaenteisenä. Kaunis kokemus, hieman pidempäänkin olisin kuunnellut (35 minuuttia ja loppu!). Täysakustinen kakkosalbumi Kveldssanger pitäisi myös ostaa, mutta sen olen netistä lukemastani oppinut, että Ulverin kolmas Nattens madrigal on liikaa useimmille hc-blackmetalisteillekin. Jäänee siis väliin.
Näin se vaihtui aihepiiri kivasti toiseksi.
"Tell me something stupid
auction off my diary
Life is getting esoteric
let me in your movie
Each time I walk out the door
someone mixes metaphors
Life is so much cleaner on the page"
(Chroma Key / On the page)
Tämä selittäväksi ja aiempaa puhdistavaksi tarkoitettu kirjoituskin lähti taas juuri tälle tielle jota en halunnut. Ehkä tätä seuraa muutaman tunnin päästä taas uusi. No ei. Sen sijaan puhun musiikista. Lord Boredom johdatteli lukijoitaan metallimusiikin pariin ja sai minut inspiroituneeseen toimintaan, johon tietysti osaltaan vaikutti sekin, että vilkaisin tänään tilin saldoa ja näin siellä rutosti rahaa veronpalautuksen nimellä saapuneena. Marssin keskustaan ja ostin Ulverin debyyttialbumin. Sitä on jo pitkään pitänyt; bändin myöhemmistä levytyksistä kaksi (häkellyttävä William Blake -tupla ja mykistävä elektroekskursio Perdition city) on koristanut hyllyä jo pitkään. Bergtatt on tänään ostetun kiekon nimi, ja sen paikoin raastava blackmetal sopi olotilaani kuin nyrkki huutavan suuhun. Akustiset ja orkestroidut hetket suvannoittivat kireää vääntöä, mutta tunnelma pysyi pahaenteisenä. Kaunis kokemus, hieman pidempäänkin olisin kuunnellut (35 minuuttia ja loppu!). Täysakustinen kakkosalbumi Kveldssanger pitäisi myös ostaa, mutta sen olen netistä lukemastani oppinut, että Ulverin kolmas Nattens madrigal on liikaa useimmille hc-blackmetalisteillekin. Jäänee siis väliin.
Näin se vaihtui aihepiiri kivasti toiseksi.
"Tell me something stupid
auction off my diary
Life is getting esoteric
let me in your movie
Each time I walk out the door
someone mixes metaphors
Life is so much cleaner on the page"
(Chroma Key / On the page)
8.12.04
Tuhkaa
Heinäkuussa, ei siitä ole kuin muutama tunti, olipa kerran (näillä sanoilla olisi pitänyt aloittaa), kolme ihmissuhdetta, ehkä voidaan puhua pareista, tosin tätä nimitystä eivät kaikki allekirjoittaisi, jotka viettivät kesää, kaikki erilaisissa elämäntilanteissa, erilaisin historioin ja erilaisia kautta (enimmäkseen opiskelu-) toisensa tuntevia. Ja niin kävi että kuului himps ja humps, kaikki kääntyi päälaelleen, olipa kerran (näillä sanoilla olisi pitänyt aloittaa) vain ihmisiä joita sattui, tai no ei kaikkia (ei kaikkien sentään ihan siinä tilassa tarvinnut olla, jumalattoman kiitos), mutta joka tapauksessa tulevaisuudensuunnitelmat olivat muuttuneet kaikkien osalta, moni asia oli näyttänyt paremmalta kesällä, auringon valoko sen..., ja joulukuussa tuntui että hapuili tyhjää, varmasti jokainen heistä tahollaan, tavallaan (ehkä ei - muistakaa että tapanani on yleistää ja kärjistää kaikki hedelmänkuorinnasta alkaen), tai muuten vain, ja kuinka ihminen muuttuu kun hänen luokseen tuodaan väkisin muutos, se on havainto joka ei jätä rauhaan, ainakin yksi heistä nyt toivoo että moni asia olisi jäänyt tapahtumatta, ja toisaalta moni olisi jäänyt tapahtumaan, tapahtuvaksi, pysyvä tapahtuma, pysyvä tila, se olisi kaunis ja hyvä.
Viime yönä olin metsässä, jonka puut olivat järjettömän pitkiä, enimmäkseen lehtipuita. Seisoin siirtolohkareen laella, sekin kerrostalon korkuinen, sen edessä kasvoi kaksi puuta, ehkä haapoja, harmaakuorisia lehtipuita kuitenkin. Päätin laskeutua niitä pitkin maan pinnalle. Lähin ihmisasutus oli kaukana, hyvin kaukana minusta sillä hetkellä ja otin ensimmäisen askeleen, oksa oli käsivarren vahvuinen, katsoin alas, oksien ryteikkö maahan asti ja tajusin että jos putoisin, loukkaantuisin pahasti. Ajatus herätti lämpimän tunteen. Kuinka pahasti minua sattuisi? Halusin kärsiä. En uskaltanut antaa mennä, kiedoin käteni puunrungon ympärille, syleilin sitä. Voimani olivat menneet, olin väsyneempi kuin koskaan muistin olleeni ennen, ei toivoa päästä alas, ei edes takaisin kivelle. Roikuin puussa. Aika kului. Olin jäänyt vangiksi, mutta kuvittelin itseni maan pinnalle. Katsoin taakseni, puut olivat nyt kaksi korkeuksiin kohoavaa valkoista patsasta, ihmishahmoja, mies ja nainen, metsän keskeltä ne erottuivat, minä heräsin vanhasta minulle rakkaasta talosta, lähdin ulos, en ole ennen nähnyt niin saatanallisen näköisiä demoneja, minut haluttiin tappaa, minua kohtaan tunnettiin vihaa, mutta sitäkin enemmän inhoa, halveksuntaa, minun oli paettava, tuttu ja turvallinen jäi taakse. Ne olisivat raadelleet minut. Kello 7.02, räps. Oli pimeää. Ei turvallista vieläkään, seinät lähestyivät.
Viime yönä olin metsässä, jonka puut olivat järjettömän pitkiä, enimmäkseen lehtipuita. Seisoin siirtolohkareen laella, sekin kerrostalon korkuinen, sen edessä kasvoi kaksi puuta, ehkä haapoja, harmaakuorisia lehtipuita kuitenkin. Päätin laskeutua niitä pitkin maan pinnalle. Lähin ihmisasutus oli kaukana, hyvin kaukana minusta sillä hetkellä ja otin ensimmäisen askeleen, oksa oli käsivarren vahvuinen, katsoin alas, oksien ryteikkö maahan asti ja tajusin että jos putoisin, loukkaantuisin pahasti. Ajatus herätti lämpimän tunteen. Kuinka pahasti minua sattuisi? Halusin kärsiä. En uskaltanut antaa mennä, kiedoin käteni puunrungon ympärille, syleilin sitä. Voimani olivat menneet, olin väsyneempi kuin koskaan muistin olleeni ennen, ei toivoa päästä alas, ei edes takaisin kivelle. Roikuin puussa. Aika kului. Olin jäänyt vangiksi, mutta kuvittelin itseni maan pinnalle. Katsoin taakseni, puut olivat nyt kaksi korkeuksiin kohoavaa valkoista patsasta, ihmishahmoja, mies ja nainen, metsän keskeltä ne erottuivat, minä heräsin vanhasta minulle rakkaasta talosta, lähdin ulos, en ole ennen nähnyt niin saatanallisen näköisiä demoneja, minut haluttiin tappaa, minua kohtaan tunnettiin vihaa, mutta sitäkin enemmän inhoa, halveksuntaa, minun oli paettava, tuttu ja turvallinen jäi taakse. Ne olisivat raadelleet minut. Kello 7.02, räps. Oli pimeää. Ei turvallista vieläkään, seinät lähestyivät.
7.12.04
Runous
Kirjoitin ensimmäisen runoni elokuussa 1998. Sen lukija ehdotti vakavissaan runon lähettämistä Parnassoon, mikä jäi tekemättä, harmi sinällään, nythän se on muuttunut ihan Seuraksi, siis Parnasso, enää sinne ei tekstejään edes halua. Nuorena idealistina kirjoitin hyviä runoja, tahtoo sanoa vuosina 1998-2000. Kesäkuussa 2000, pari päivää juhannuksen molemmin puolin, sain aikaiseksi elämäni viimeiset hyvät runot, jopa täydelliset. Rytmi, tempo, sanojen soljuvuus - minulle runouden tärkeimmät elementit - olivat kohdallaan niin että edelleenkin voin pöyhkeillä noilla teksteilläni, vaikka minä itse olinkin silloin vain vähäntietävä paljonpuhuja, joka lamaantuisi nähdessään millainen muka-ajattelija hänestä on sittemmin tullut. Kesän 2000 jälkeen runorauhaset tukkeutuivat; tarkemmin sanoen jo tuona kesänä. Totta puhuen vielä ennen kesä-heinäkuun vaihdetta. Romahdin nerokkaalta kielenkäytön tasolta järkyttävään teini-ilmaisuun, enkä ole onnistunut nousemaan sieltä. En vieläkään käsitä mitä tapahtui. Onko niin, että kun saavuttaa tietyllä alalla juuri sen mihin pyrkii, kiteytyy pyrkimystensä ytimeen, ei sitä tietä kannata enää jatkaa? Siteeraan Gary Larsonia: "I've discovered an interesting phenomenon. Once you've drawn Rocky the Flying Squirrel, you can never draw him again." (Larson: The PreHistory of The Far Side. A 10th Anniversary Exhibit, s.71)
Runous kiehtoo minua, mutta vaikka joskus osasinkin kirjoittaa sitä, lukea en ole kunnolla osannut koskaan. Tuntuu siltä, että vain sellaisten ihmisten runot puhuttelevat minua, jotka henkilökohtaisesti tunnen. Kaipaanko mieleeni kartan ihmisestä tulkitakseni tekstin? Tiedän, että runosta voi nauttia ilmankin sen sisällön ytimen avautumista lukijalle. En vain itse pysty siihen. Kaksi ja puoli vuotta sitten ostin vanhan kirjallisuuden päiviltä Pablo Nerudan kokoelman Andien mainingit. Pidän kirjan runoista, mutta tässä ajassa olen edennyt sitä vasta noin viidenneksen. Runous on minulle raskaampaa luettavaa kuin hidaspoljentoisin proosa. Neruda hengästyttää. Hänen säkeensä ovat taidokkaita, mutta yhden sivun lukemisen jälkeen tunnen fyysistä nääntymistä; etenen Andien maininkeja noin kaksi sivua vuodessa.
Hidasta ja vaikeaa. Ja siltikin, kerta toisensa jälkeen, vuosi vuodelta, minä sekä yritän kirjoittaa että lukea runoja. Joskus huomaan ajattelevani lyyrisesti; mieleni kehittää täydellisen säkeen. Kun kirjoitan sen paperille, se ei enää ole täydellinen. Toisinaan luen runon, jossa maailmasta sanotaan kaikki kattavalla tavalla. Seuraavana päivänä sama runo ei anna minulle mitään, en tajua sitä lainkaan. Lyyrisyys on hetkissä.
Runous kiehtoo minua, mutta vaikka joskus osasinkin kirjoittaa sitä, lukea en ole kunnolla osannut koskaan. Tuntuu siltä, että vain sellaisten ihmisten runot puhuttelevat minua, jotka henkilökohtaisesti tunnen. Kaipaanko mieleeni kartan ihmisestä tulkitakseni tekstin? Tiedän, että runosta voi nauttia ilmankin sen sisällön ytimen avautumista lukijalle. En vain itse pysty siihen. Kaksi ja puoli vuotta sitten ostin vanhan kirjallisuuden päiviltä Pablo Nerudan kokoelman Andien mainingit. Pidän kirjan runoista, mutta tässä ajassa olen edennyt sitä vasta noin viidenneksen. Runous on minulle raskaampaa luettavaa kuin hidaspoljentoisin proosa. Neruda hengästyttää. Hänen säkeensä ovat taidokkaita, mutta yhden sivun lukemisen jälkeen tunnen fyysistä nääntymistä; etenen Andien maininkeja noin kaksi sivua vuodessa.
Hidasta ja vaikeaa. Ja siltikin, kerta toisensa jälkeen, vuosi vuodelta, minä sekä yritän kirjoittaa että lukea runoja. Joskus huomaan ajattelevani lyyrisesti; mieleni kehittää täydellisen säkeen. Kun kirjoitan sen paperille, se ei enää ole täydellinen. Toisinaan luen runon, jossa maailmasta sanotaan kaikki kattavalla tavalla. Seuraavana päivänä sama runo ei anna minulle mitään, en tajua sitä lainkaan. Lyyrisyys on hetkissä.
6.12.04
Sen kaiken kauhu
Saatuamme neljäntenä vuonna peräkkäin vuoden parhaan tv:n draamasarjan palkinnon (eri maista sentään - ja turha kai mainita että se Emmy siellä joukossa tuntui makeimmalta; etenkin koska teimme animaatiosarjaa) uskalsin viimein myöntää muillekin kuin käsikirjoittajatiimin jäsenille, että koko sarja oli saanut alkunsa tarpeesta purkaa omat traumat ja demonit jossain määrin käsiteltävään muotoon. Ilmoitin sen kiitospuheessa Britanniassa, jonne en ollut alunperin edes suunnitellut meneväni, mutta tuotantoyhtiö oli käynnistänyt yhdeksännen kauden taustatyöt pari kuukautta ennakkoonsovittua aiemmin, ja minun oli määrä tavata William Teague, jonka kerrottiin olevan senhetken lupaavin käsikirjoittajatulokas brittien tv-sarjojen puuduttavuuteen asti samanlaisena toistuvien komedioiden ja synkkien rikosdraamojen keskellä. Uutinen otettiin vastaan kiinnostuneena. Pudottelin muutamia detaljeja, salamavalot räiskyivät, laskeuduin korokkeelta senkertainen pokaali mukanani ja palasin paikalleni. Toimittajat tuskin malttoivat odottaa tilaisuuden päättymistä iskeäkseni kimppuuni, mutta vielä oli palkittavana muutama muu, minun hetkeni oli taas kerran ollut ja mennyt ja olin tyytyväinen siitä. En antanut haastatteluja. Kävelin Royal Pandemonium Hallista suoraan tuotantoyhtiön tilaamaan autoon, ja ne muutamat kommentit, joita sen lyhyen matkan aikana heitin minua seuraavalle sopulilaumalle, jäivät ainoiksi virallisiksi lausunnoiksi aiheesta gaalapuheeni jälkeen. Kyllä, päähenkilö perustuu minuun. Kyllä, neljännen tuotantokauden aikana esitetyt lapsuuden tapahtumat vastaavat yksi yhteen omiani. Kyllä, minun asepalvelukseni oli juuri niin lyhyt ja piinallinen kuin sarjassa annetaan ymmärtää. Olihan tietenkin absurdia, että olimme saaneet jatkaa niin pitkään. Tuntui että olimme keksineet uuden lajin; ennen meitä vain komedia oli ollut animaatiolle sallittu tyyli, ja me olimme tulleet ja murskanneet käsitykset tekemällä syväluotaavampaa psykologista draamaa kuin televisiossa oli nähty koskaan, animaatiota tai ei. Minä olin luonut sarjan, ja vielä kun yhdeksättä kautta alettiin suunnitella, minä johdin käsikirjoittajien joukkoa, kerroin ideoita, seuraavan vuoden suuntaviivoja. Kirjoitin itse enää jakson tai kaksi vuodessa, tyydyin seuraamaan tilannetta korkeammalta. Kävin vastaanottamassa palkinnot. Yhtiön auto vei minut ravintolaan ei-aivan-keskeisessä Lontoossa, ja minut johdatettiin pöytään, jossa William Teague istui odottamassa. Kättelimme, hän huokui syvää kunnioitusta minua kohtaan. Hän oli nuorempi kuin olin kuvitellut, ja komea, jotenkin skandinaavisella tavalla. Muistutti minua kodista, tunsin kiintyneeni häneen ennen kuin kätemme olivat irronneet toisistaan. Me joimme muutaman oluen, tilasimme syömistä, kerroin hänelle siitä, miten tuotantoyhtiö luotti minuun ja kirjoittajaryhmääni kuin kallioon. Budjettimme oli käytännössä rajaton; suosio oli korkeampi kuin koskaan ja mitä ikinä William halusi tehdä, hänellä olisi lupa siihen. Hän näytti pieneltä ja nöyrältä, mutta myös innokkaalta. Poistuimme ravintolasta taksilla minun hotellihuoneeseeni, tilasimme viiniä, suutelimme, William päätyi paitsi käsikirjoittajatiimin jäseneksi, myös hahmoksi sarjaan ja sen kautta minun elämääni, siinä vaiheessa oli jo vuosia ollut mahdoton tietää kumpi oli ollut ensin, minun elämäni vai minun tv-sarjani.
Itsari
Kesätoimittajan esihuomautus: Seuraavassa katkelmassa ovat termit "kaikki", "aina" ja "joka vuosi" vain nälkiintyneen kirjoittajapaarian eksplisiittisen havaintofilosofian sivutuotteita, eikä niiden pidä antaa haitata hyvin alkuunpäässyttä juhlintaa. Viettäköön kansakunnan kermavaahto taas ihan sikabileet. Kiitos silti tästäkin mielenkiinnosta.
Niin on taas saavuttu tähän aikaan vuotta, jolloin kansakunta viettää yhteistä itsaria. Hartaina taas muistellaan pula-aikoja ja sotia, tai vaihtoehtoisesti kirotaan sitä että on taas yhden päivän pula-aika ja kaupat kiinni. Itsari on siitä jänskä, että sen varjolla moni löytää sisältään ylväänä haara-asennossa seisovan nationalistin, joka puhkuu ryssävihaa ja vannoo että "silloin joskus" (mielenkiintoinen seikka muuten, että vaikka itsenäistyminen tapahtui vuonna -17, muistellaan joka helvetin vuosi vain ja ainoastaan toisen maailmansodan aikoja) tehtiin asiat just tasan oikein. Vaikkei tehty. Yksinkertaisesti siksi, että jos on sota, eivät asiat ole oikein. Joka vuosi itsarina nähdään lehtien palstoilla jossitteluja, Turun ylioppilaslehtikin (joka pääkirjoituksessaan palautti mieleeni tuon vuosia sitten viimeksi kuulemani nimityksen "itsari" ja josta sen tähän varastin) osallistui tänä vuonna. "Jos" olisimme vielä Venäjää, millaista elämämme olisi. Hirveää, sanovat aina kaikki. Ja näin on "suomalaiset" taas saatu "näkemään" asioiden "todellinen" laita. Harmi ettei Adolf "Adolf" Ehrnrooth ole enää tänä vuonna luonamme, hänen mielenvikaista militaristista seniilipropagandaansa melkein kaipaa, melkein. Kas siinä oli henkilö jota oli ilo inhota. Tai no, "ilo". Ei ihme etteivät Suomesta ole sotien aikaiset asetelmat kadonneet minnekään, kun nuo pahimmat fasistit ovat ensin eläneet toistasataa vuotta ja sitten saaneet media-aikaa kuin tosi-tv:ssä konsanaan. Rasittaa.
Itsari on siitäkin hauska, että tuona päivänä moni lauhaluonteinen nettikirjoittaja alkaa joka vuosi vaahdota siitä, millaista itsarin vietto maassamme on. Ehkä olisi sittenkin pitänyt jättää tämä kirjoittamatta, tehdä kuin Jaakob ja keskittyä kuuntelemaan suomalaista musiikkia. Onneksi päivemmällä kuului huhuja mahdollisesta toveritapaamisesta iltapuolella. Vaikkei toteutuisikaan, jo tieto tästä lämmitti sydämeni niin että voin antaa anteeksi kaikille pahoille ihmisille, jotka ovat kautta historian tehneet pahoja asioita muille luullen toimivansa oikein. Maailma ei koskaan parane, elleivät yksilöt.
Lämpöä ja hyviä ajatuksia, ystävät kalliit.
Niin on taas saavuttu tähän aikaan vuotta, jolloin kansakunta viettää yhteistä itsaria. Hartaina taas muistellaan pula-aikoja ja sotia, tai vaihtoehtoisesti kirotaan sitä että on taas yhden päivän pula-aika ja kaupat kiinni. Itsari on siitä jänskä, että sen varjolla moni löytää sisältään ylväänä haara-asennossa seisovan nationalistin, joka puhkuu ryssävihaa ja vannoo että "silloin joskus" (mielenkiintoinen seikka muuten, että vaikka itsenäistyminen tapahtui vuonna -17, muistellaan joka helvetin vuosi vain ja ainoastaan toisen maailmansodan aikoja) tehtiin asiat just tasan oikein. Vaikkei tehty. Yksinkertaisesti siksi, että jos on sota, eivät asiat ole oikein. Joka vuosi itsarina nähdään lehtien palstoilla jossitteluja, Turun ylioppilaslehtikin (joka pääkirjoituksessaan palautti mieleeni tuon vuosia sitten viimeksi kuulemani nimityksen "itsari" ja josta sen tähän varastin) osallistui tänä vuonna. "Jos" olisimme vielä Venäjää, millaista elämämme olisi. Hirveää, sanovat aina kaikki. Ja näin on "suomalaiset" taas saatu "näkemään" asioiden "todellinen" laita. Harmi ettei Adolf "Adolf" Ehrnrooth ole enää tänä vuonna luonamme, hänen mielenvikaista militaristista seniilipropagandaansa melkein kaipaa, melkein. Kas siinä oli henkilö jota oli ilo inhota. Tai no, "ilo". Ei ihme etteivät Suomesta ole sotien aikaiset asetelmat kadonneet minnekään, kun nuo pahimmat fasistit ovat ensin eläneet toistasataa vuotta ja sitten saaneet media-aikaa kuin tosi-tv:ssä konsanaan. Rasittaa.
Itsari on siitäkin hauska, että tuona päivänä moni lauhaluonteinen nettikirjoittaja alkaa joka vuosi vaahdota siitä, millaista itsarin vietto maassamme on. Ehkä olisi sittenkin pitänyt jättää tämä kirjoittamatta, tehdä kuin Jaakob ja keskittyä kuuntelemaan suomalaista musiikkia. Onneksi päivemmällä kuului huhuja mahdollisesta toveritapaamisesta iltapuolella. Vaikkei toteutuisikaan, jo tieto tästä lämmitti sydämeni niin että voin antaa anteeksi kaikille pahoille ihmisille, jotka ovat kautta historian tehneet pahoja asioita muille luullen toimivansa oikein. Maailma ei koskaan parane, elleivät yksilöt.
Lämpöä ja hyviä ajatuksia, ystävät kalliit.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)