Lumi kertyä kinos.
Jäätyä ajatus kiinni.
Tämä on yhdestoista paikka, josta Silmänkääntövankila päivittyy, ensimmäinen Mac-päivitys. Voiko kukaan tosissaan osata käyttää näitä koneita, jotka ovat vieraita kuin uni vain harvoin käydyn kaupungin rautatieaseman penkillä? Voiko kukaan muistaa miten liikennevalot nakuttavat eri kaupungeissa, ja jos voi, onko mahdollista kirjoittaa itselleen vaihtoehtoinen historia niiden ääntä lähteenä käyttäen?
Lumi kertyä kinos.
Jäätyä ajatus kiinni.
Oravat säilyvät samannäköisinä kaupungista toiseen siirryttäessä, vain ihmisissä huomaa eroja, satunnaisia nekin. Varikset eivät tunnista, ovat kuin eivät olisi kanssani Turussa koskaan keskustelleet. Niilläkin on ylpeytensä, eikä karkkikaupan valikoima muutu ennen sulkemisaikaa. Aamuisin pipottomat ihmiset palaavat juhlista, nyreän näköisinä, on kiire töihin tai levykauppaan, puurolautanen ei jäähdy tarpeeksi nopeasti. Vain glögi lämmittää, tai sana.
4.12.04
2.12.04
Nuoruus sukkana
Saatoin toki olla osallisena jonkinlaiseen vetoapuun eilen aamulla, mutta kyllä Jani sen varsinaisesti aloitti: "esittele lyhyesti kolme ikimuistoista C=64-peliä valintasi mukaan". En kyennyt valitsemaan kolmea, mutta säännöt muodostuvat sellaisiksi vasta kun joku niitä rikkoo, joten tässä tulee viisi ikimuistoista.
1.Boulder Dash
Pettävän yksinkertaisista elementeistä koostuva konsepti kätkee sisäänsä addiktion ja tunnelman jollaisia ei muualla tule vastaan. Peli ajalta jolloin ideoitiin eikä vielä kopioitu muita. Rockford kulkee läpi loputtomalta tuntuvien luolien ja kerää timantteja, joiden kätkemisessä ihmisluonto ei ole säästellyt kekseliäisyyttään. Täydellinen aivopähkinän ja nopean toiminnan ristisiitos; tuhannet pelatut tunnit takana ja edelleen tähän mielellään palaa. Kaikkia luolia ei ole vieläkään ratkaistu.
2.Bubble Bobble
Kaksinpelin hekumaa. Tiimityö ja verinen kamppailu (siis ruudun tällä puolella verinen) pisteistä vaihtelivat salamannopein käännöksin. Kuplia, bonushedelmiä, riivatun söpöjä mutta tappavia alkuperäisasukeita. Joka kentälle kehittyi oma strategiansa. Viimeksi pelasin tätä kaksinpelinä emulaattorin kautta toissapäivänä.
3.Krakout
Maila, pallo, kasa tiiliä, sekä jumalaton määrä otuksia, joista jokaisella toinen toistaan kummallisempia kykyjä ja vaikutuksia pelaajan etenemiseen. Rento musiikki. Tyylikkääksi viilattu grafiikka. Tässä kehittyi niin taitavaksi, että yksi peli venyi helposti tuollaiseen kahteen tuntiin. Ihan kuin silloin olisi ollut aikaa enemmän.
4.Frankie Goes to Hollywood
Oudoista peleistä (ja niitä silloin riitti) oudoimpia. Murhamysteeri, jossa trippailtiin uinuvan asumalähiön seinillä roikkuvien taulujen kautta outoihin rinnakkaistodellisuuksiin, saatiin murhavihjeitä arkipäivän esineistä ja kerättiin kummallisia karmapisteitä. En silloin niukasti toisella kymmenellä ollessani tajunnut tästä juuri mitään, mutta tunnelma oli mieletön, itse asiassa varsin pelottava. Haudanhiljaisissa asunnoissa luvatta hiippailu oli jännää.
5.Demons of Topaz
Aivan ensimmäisiä pelejä, joita kuusnelosella pelasin, vuosi oli 1985. Tämän mukaan rakensin mieleeni kaavion peruspelistä. Peruspelissä pitää olla kuljettavia tasoja monessa kerroksessa, tikkaita, liukuhihnoja, teleportteja, kerättäviä esineitä ja tolkuton määrä vastaan käveleviä surrealistisia olentoja. En ole varmaan koskaan selvittänyt edes kolmannesta tästä laajasta maailmasta. Viehättää edelleen lupsakkaan rauhallisella pelitahdillaan. Aseessakin oli vain yksi luoti, joka palasi aina bumerangina takaisin, eikä sitä odotellessa voinut ampua ketään muuta.
1.Boulder Dash
Pettävän yksinkertaisista elementeistä koostuva konsepti kätkee sisäänsä addiktion ja tunnelman jollaisia ei muualla tule vastaan. Peli ajalta jolloin ideoitiin eikä vielä kopioitu muita. Rockford kulkee läpi loputtomalta tuntuvien luolien ja kerää timantteja, joiden kätkemisessä ihmisluonto ei ole säästellyt kekseliäisyyttään. Täydellinen aivopähkinän ja nopean toiminnan ristisiitos; tuhannet pelatut tunnit takana ja edelleen tähän mielellään palaa. Kaikkia luolia ei ole vieläkään ratkaistu.
2.Bubble Bobble
Kaksinpelin hekumaa. Tiimityö ja verinen kamppailu (siis ruudun tällä puolella verinen) pisteistä vaihtelivat salamannopein käännöksin. Kuplia, bonushedelmiä, riivatun söpöjä mutta tappavia alkuperäisasukeita. Joka kentälle kehittyi oma strategiansa. Viimeksi pelasin tätä kaksinpelinä emulaattorin kautta toissapäivänä.
3.Krakout
Maila, pallo, kasa tiiliä, sekä jumalaton määrä otuksia, joista jokaisella toinen toistaan kummallisempia kykyjä ja vaikutuksia pelaajan etenemiseen. Rento musiikki. Tyylikkääksi viilattu grafiikka. Tässä kehittyi niin taitavaksi, että yksi peli venyi helposti tuollaiseen kahteen tuntiin. Ihan kuin silloin olisi ollut aikaa enemmän.
4.Frankie Goes to Hollywood
Oudoista peleistä (ja niitä silloin riitti) oudoimpia. Murhamysteeri, jossa trippailtiin uinuvan asumalähiön seinillä roikkuvien taulujen kautta outoihin rinnakkaistodellisuuksiin, saatiin murhavihjeitä arkipäivän esineistä ja kerättiin kummallisia karmapisteitä. En silloin niukasti toisella kymmenellä ollessani tajunnut tästä juuri mitään, mutta tunnelma oli mieletön, itse asiassa varsin pelottava. Haudanhiljaisissa asunnoissa luvatta hiippailu oli jännää.
5.Demons of Topaz
Aivan ensimmäisiä pelejä, joita kuusnelosella pelasin, vuosi oli 1985. Tämän mukaan rakensin mieleeni kaavion peruspelistä. Peruspelissä pitää olla kuljettavia tasoja monessa kerroksessa, tikkaita, liukuhihnoja, teleportteja, kerättäviä esineitä ja tolkuton määrä vastaan käveleviä surrealistisia olentoja. En ole varmaan koskaan selvittänyt edes kolmannesta tästä laajasta maailmasta. Viehättää edelleen lupsakkaan rauhallisella pelitahdillaan. Aseessakin oli vain yksi luoti, joka palasi aina bumerangina takaisin, eikä sitä odotellessa voinut ampua ketään muuta.
Sillä minun on valta ja voima ja kunnia
Aika on kummallinen asia. Minä olen tällä hetkellä 27-vuotias, mutta kuukauden kuluttua voin sanoa täyttäväni ensi vuonna 30. Tämän tajuaminen sai minut ymmärtämään kuolemattomuuteni ja inspiroi asettamaan muutamia kirjaimia peräjälkeen kuin sanoiksi, jotka epätoivoisesti lauseita yrittävät rakentaa, muodostuvat kieroutuneiksi virkkeiksi ja kuolevat suurikokoisina elämäänsä kyllästyneinä kappaleina. Anteeksi, lipesin harhapolulle.
Olipa kerran mies, joka asutti pienikokoista yksiötä pienikokoisessa talossa pienen tien vaarallisessa jyrkässä mutkassa. Hän aloitti joka aamu elämänsä keittämällä kupillisen kahvia ja huutamalla kirosanoja tyynyynsä. Tämä mies oli joidenkin laskelmien mukaan parhaassa iässään, noin kolmekymppinen, mutta itse hän oli sitä mieltä, ettei siinä iässä ollut mikään parasta. Kunto oli heikennyt, ystävät kadonneet, talvetkaan eivät olleet sitä kuin ennen. Eteen sentään vielä otti, mutta mitä iloa siitä oli yksinäiselle? Mies piirsi joka aamu ennen töihin lähtöä sarjakuvia, joissa hän kidutti ihmisiä, joita oli joskus tuntenut. Mies hymyili niitä piirtäessään, mutta vain suullaan. Ei hymy ollut enää aikoihin silmiin asti yltänyt.
Olipa sen saman kerran myös nainen, joka asui siinä samassa talossa yhtä pienessä yksiössä vinosti miehen alapuolella. Hän oli sukulaistensa mielestä epäonnistunut, koska oli vielä siinä iässä naimaton ja lapseton, ja hän olisi ollut epäonnistunut vaikka vain toinen näistä määreistä olisi täyttynyt. Nainen söi iltaisin jäätelöä suruunsa ja oksensi sen aamuneljältä potien moraalista krapulaa siitä että oli taas syönyt jäätelöä, mikä lihotti, elettiinhän sentään maailmassa jossa ei saanut näyttää aivan miltä tahansa. Nainen kuunteli joka päivä töistä palattuaan musiikkia istuen nojatuolissaan, hänen suljetut silmänsä värähtelivät kuin hän olisi nukkunut, mutta hän ei nukkunut. Uni pelotti.
Talon pyykkituvassa nainen ja mies kohtasivat eräänä torstaiaamuna kello kymmenen. Mies tunki reikäisiä kalsareitaan pyykkikoneeseen, nainen otti rispaantuneita rintaliivejään ulos viereisestä. Kumpikin katsoi toista syrjäsilmällä ajatellen ettei onneksi ole sentään ihan noin alas vajonnut. Nainen palasi yksiöönsä, avasi television ja näki uutistenlukijan kuolevan kesken lähetyksen aivohalvaukseen. Hän palasi pyykkitupaan, mutta mies oli mennyt, hänkin kotiinsa, parvekkeelle. Mies poltti ensimmäisen tupakan moneen kuukauteen ja katseli hautausmaalla vaeltavia teinejä. Mitä ne tekivät siellä siihen aikaan päivästä? Hän yritti muistella näkemänsä naisen kasvoja, mutta ne olivat alkaneet kadota usvaan. Se oli sääli. Mies olisi halunnut kiduttaa naista sarjakuvassaan.
Olipa kerran mies, joka asutti pienikokoista yksiötä pienikokoisessa talossa pienen tien vaarallisessa jyrkässä mutkassa. Hän aloitti joka aamu elämänsä keittämällä kupillisen kahvia ja huutamalla kirosanoja tyynyynsä. Tämä mies oli joidenkin laskelmien mukaan parhaassa iässään, noin kolmekymppinen, mutta itse hän oli sitä mieltä, ettei siinä iässä ollut mikään parasta. Kunto oli heikennyt, ystävät kadonneet, talvetkaan eivät olleet sitä kuin ennen. Eteen sentään vielä otti, mutta mitä iloa siitä oli yksinäiselle? Mies piirsi joka aamu ennen töihin lähtöä sarjakuvia, joissa hän kidutti ihmisiä, joita oli joskus tuntenut. Mies hymyili niitä piirtäessään, mutta vain suullaan. Ei hymy ollut enää aikoihin silmiin asti yltänyt.
Olipa sen saman kerran myös nainen, joka asui siinä samassa talossa yhtä pienessä yksiössä vinosti miehen alapuolella. Hän oli sukulaistensa mielestä epäonnistunut, koska oli vielä siinä iässä naimaton ja lapseton, ja hän olisi ollut epäonnistunut vaikka vain toinen näistä määreistä olisi täyttynyt. Nainen söi iltaisin jäätelöä suruunsa ja oksensi sen aamuneljältä potien moraalista krapulaa siitä että oli taas syönyt jäätelöä, mikä lihotti, elettiinhän sentään maailmassa jossa ei saanut näyttää aivan miltä tahansa. Nainen kuunteli joka päivä töistä palattuaan musiikkia istuen nojatuolissaan, hänen suljetut silmänsä värähtelivät kuin hän olisi nukkunut, mutta hän ei nukkunut. Uni pelotti.
Talon pyykkituvassa nainen ja mies kohtasivat eräänä torstaiaamuna kello kymmenen. Mies tunki reikäisiä kalsareitaan pyykkikoneeseen, nainen otti rispaantuneita rintaliivejään ulos viereisestä. Kumpikin katsoi toista syrjäsilmällä ajatellen ettei onneksi ole sentään ihan noin alas vajonnut. Nainen palasi yksiöönsä, avasi television ja näki uutistenlukijan kuolevan kesken lähetyksen aivohalvaukseen. Hän palasi pyykkitupaan, mutta mies oli mennyt, hänkin kotiinsa, parvekkeelle. Mies poltti ensimmäisen tupakan moneen kuukauteen ja katseli hautausmaalla vaeltavia teinejä. Mitä ne tekivät siellä siihen aikaan päivästä? Hän yritti muistella näkemänsä naisen kasvoja, mutta ne olivat alkaneet kadota usvaan. Se oli sääli. Mies olisi halunnut kiduttaa naista sarjakuvassaan.
1.12.04
Occasional flashes of utter brilliance
Olen asettunut uusille sijoille, ikkunastani aukeaa jokilaakson sijasta nyt näkymä hautausmaalle, mikä ei ole huonoin mahdollinen maisema. En edes yritä väittää, ettenkö kaipaisi sitä viidenkymmenen neliön tilaa kaikkine nyt puuttuvine mukavuuksineen, mutta tähänkin tottuu. Toistaiseksi on ollut jollain perverssillä tavalla mukavaa asua keskellä pahvilaatikoitten ja kyljelleen, poikittain & lomittain survottujen huonekalujen kaaosta. Vihdoin olen päässyt hyötykäyttämään toistakymmentä vuotta sitten hankkimiani erityistaitoja: kun teininä muut kaverit pelasivat Commodore 64:llä pelejä, joissa tapettiin ninjoja konekiväärillä, ajettiin vauhdikkailla autoilla tai nuijittiin katujengiläisiä kuonoon, minä vietin päiväkausia sellaisten pelien parissa kuin Blockout, Loopz, Atomix ja Logical ja minulle naurettiin. Eivätpä nauraisi nyt kun näkisivät miten tehokkaasti siirtelen huonekaluja ja laatikoita järjestyksestä toiseen yhdessä neliömäisessä tilassa, jossa tyhjää on aina tasan yhden esineen verran. Tarvittavan loogisen päättelykyvyn määrää ei voi järjellä käsittää. Tämä on tosielämän tietokonepeliä parhaimmillaan; tavoite on saada huone asuttavaan järjestykseen, aikaa noin viikko, minkä jälkeen pelihahmon mielenkiinto touhuun laskee, ja hän jää loppuiäkseen loukkuun kaaoksen keskelle. Peli vaatii pitkäjänteistä harkintaa ja ennakkoonsuunnittelua, mutta ei pidä unohtaa mahdollisesti tarvittavia äkkiratkaisuja. Lisätilaa saa hätätilanteissa avaamalla parvekkeen oven, mutta tällöin pelikentälle vauhdilla valuva kylmä ilma kuluttaa pelaajan energiaa, ja suurissa annoksissa jäädyttää tämän. Jos energia loppuu, on sängyn oltava vapaa; muuten pelaajaa kaatuu lattialle ja menettää yhden elämistään. Peli on mahdollista ratkaista, mutta vain tosi pitkäjänteisellä ja -veteisellä luonteenlaadulla varustettu pelaaja voi siinä todella onnistua.
28.11.04
Voittajafiilis
Kun heräsin puoli kuudelta aamulla vessan lattialta omasta oksennuksestani, oli ensimmäinen ajatus suurinpiirtein "vittu näin". Tyypillistä ilmaisukyvytyöntä känniajattelua, tiedetään, mutta ideana oli tyytyväisyys siitä, että olin täydellisesti saavuttanut sen kaikkiunohtavan tilan jollaista olin etukäteen kaivannut.
Tätä minä lähdin hakemaan, ja tämän minä sain. Tällä hetkellä tosin hiukan huolestuttaa se, etten vieläkään kykene kävelemään suoraan. Pitäisi ruveta kantamaan noita huonekaluja. Vähän väsyttävä ajatus.
Tätä minä lähdin hakemaan, ja tämän minä sain. Tällä hetkellä tosin hiukan huolestuttaa se, etten vieläkään kykene kävelemään suoraan. Pitäisi ruveta kantamaan noita huonekaluja. Vähän väsyttävä ajatus.
27.11.04
Thoughts of a dying atheist
Pitkästä aikaa näin taas unta ufosta, ja tarkoitan nimenomaan tunnistamatonta lentävää esinettä. Se oli suurikokoinen (ehkä tuollainen puolikas standardikokoista jalkapallokenttää) kuusisakarainen tähti, joka hohti vaaleanpunaista väriä metallisesti. Keskiosassa oli maata kohti osoittava kennosto. Tähti ilmestyi taivaalle kosken lailla kuohuavan pilvimassan alle ja kiisi yli järven, jonka rannalla seisoin ihmisjoukon keskellä sitä katsellen. Unessa pidin sitä pilvenä, mikä tuntuu nyt oudolta. "Nopein koskaan näkemäni pilvi!", huusin kun tuo varsin kiinteän näköinen esine syöksyi järven yli horisonttiin ja pian takaisin. Heti huutoni jälkeen maailma muuttui metelin ja välkkeen strobovalohelvetiksi. Ihmiset kirkuivat.
Kun heräsin, luulin että oli päivä, mutta täysikuu se vain valaisi makuuhuoneen kuin spottivalo niin että näin herätyskellon lukeman. Kuu on kirkkaampi tänä aamuna, ei ole pilviä. Näyttää siltä kuulampulta, joka Truman showssa sytytettiin studion taivaalle öisin.
Huomenna muutan, tänään on mahdollisuus illalla viettää laatuaikaa seurassa. Tekisi totta puhuen mieli juoda itsensä viittä vaille hengiltä, mutta ehkä se ei nyt kannata, aamulla pitää olla reippaana kantamassa huonekaluja, sain vanhempanikin houkuteltua paikalle, ei kantamaan niinkään, mutta autosta on kieltämättä hyötyä. Tähän asuntoon on minun jälkeeni muuttamassa tuttu ihminen, mikä tuntuu jotenkin surrealistiselta ajatukselta, mutta toisaalta hyvältä. Tosin pitää siivota paremmin, nolottaisi jättää likaa nurkkiin.
Torstaina katselimme kaverin kanssa Dweezil & Lisaa vaiennetusta tv:stä samalla kun cd-soittimessa soi Frank Zappan We're only in it for the money. Yhdistelmä ei ollut tarkoituksellinen. Huomaako kukaan muu tämän teon äärimmäisen suuren kantaaottavan symboliikan? (Dweezil on Frankin poika, minkä sanon vain sen varalta, että lukijoistani löytyy myös muita kuin minunlaisiani, joiden yleistietokanta koostuu parista ensyklopediallisesta turhaa nippelifaktaa)
Plöki lopetti. En jää kaipaamaan. Kirjoittajan mielipiteet olivat mielestäni vastenmielisiä ja vääriä. Näen oikeuden tapahtuneen. Monet tuntuvat olevan eri mieltä, mitä hämmästelen, mutta tiedän tietenkin maailmaan mahtuvan mielipiteitä. Niitä on ymmärtääkseni varsin paljon.
Koska kaikkialla verkossa törmäsin varoituksiin Internet Explorerin käytöstä, päätin minäkin eilen vaihtaa Firefoxiin. Olin tyytyväinen IE:n käyttäjä, nyt olen tilanteeseeni tyytymätön. Firefox on kömpelömpi. Painikkeet ovat liian pienet ja väärissä paikoissa. Yliopiston webmailin fontti kutistui mikroskooppiseksi. Silmänkääntövankilan kuvituksen "alt"-tekstit eivät näy vaikka hiirenosoittimella kuvia kuinka sohisi. Veikkaan että olen taas huomenna tyytyväinen Explorerin käyttäjä.
Ripustin linnuille talipallon parvekkeelle. Tällä hetkellä sitä nokkii iso talitintti, pieni sinitiainen seuraa puolen metrin etäisyydeltä ja odottelee vuoroaan. On hupaisaa miten ne ovat joskus niin innoissaan ruuasta, että piipittävät ja visertävät koko ruokailun ajan joka nokkaisun välillä. Helpottaa tietää, että minusta on iloa jollekin.
Kun heräsin, luulin että oli päivä, mutta täysikuu se vain valaisi makuuhuoneen kuin spottivalo niin että näin herätyskellon lukeman. Kuu on kirkkaampi tänä aamuna, ei ole pilviä. Näyttää siltä kuulampulta, joka Truman showssa sytytettiin studion taivaalle öisin.
Huomenna muutan, tänään on mahdollisuus illalla viettää laatuaikaa seurassa. Tekisi totta puhuen mieli juoda itsensä viittä vaille hengiltä, mutta ehkä se ei nyt kannata, aamulla pitää olla reippaana kantamassa huonekaluja, sain vanhempanikin houkuteltua paikalle, ei kantamaan niinkään, mutta autosta on kieltämättä hyötyä. Tähän asuntoon on minun jälkeeni muuttamassa tuttu ihminen, mikä tuntuu jotenkin surrealistiselta ajatukselta, mutta toisaalta hyvältä. Tosin pitää siivota paremmin, nolottaisi jättää likaa nurkkiin.
Torstaina katselimme kaverin kanssa Dweezil & Lisaa vaiennetusta tv:stä samalla kun cd-soittimessa soi Frank Zappan We're only in it for the money. Yhdistelmä ei ollut tarkoituksellinen. Huomaako kukaan muu tämän teon äärimmäisen suuren kantaaottavan symboliikan? (Dweezil on Frankin poika, minkä sanon vain sen varalta, että lukijoistani löytyy myös muita kuin minunlaisiani, joiden yleistietokanta koostuu parista ensyklopediallisesta turhaa nippelifaktaa)
Plöki lopetti. En jää kaipaamaan. Kirjoittajan mielipiteet olivat mielestäni vastenmielisiä ja vääriä. Näen oikeuden tapahtuneen. Monet tuntuvat olevan eri mieltä, mitä hämmästelen, mutta tiedän tietenkin maailmaan mahtuvan mielipiteitä. Niitä on ymmärtääkseni varsin paljon.
Koska kaikkialla verkossa törmäsin varoituksiin Internet Explorerin käytöstä, päätin minäkin eilen vaihtaa Firefoxiin. Olin tyytyväinen IE:n käyttäjä, nyt olen tilanteeseeni tyytymätön. Firefox on kömpelömpi. Painikkeet ovat liian pienet ja väärissä paikoissa. Yliopiston webmailin fontti kutistui mikroskooppiseksi. Silmänkääntövankilan kuvituksen "alt"-tekstit eivät näy vaikka hiirenosoittimella kuvia kuinka sohisi. Veikkaan että olen taas huomenna tyytyväinen Explorerin käyttäjä.
Ripustin linnuille talipallon parvekkeelle. Tällä hetkellä sitä nokkii iso talitintti, pieni sinitiainen seuraa puolen metrin etäisyydeltä ja odottelee vuoroaan. On hupaisaa miten ne ovat joskus niin innoissaan ruuasta, että piipittävät ja visertävät koko ruokailun ajan joka nokkaisun välillä. Helpottaa tietää, että minusta on iloa jollekin.
26.11.04
Ethän vain osta mitään, ethän, kulta?
eli "Päivitys saattaa sisältää sanoja, jotka ovat haitallisia lapsille"
On se vaan helvetin hienoa että on tällainen "älä osta mitään" -päivä. Sitä on jo valmiiksi juhlatuulella, en voi olla näin toteamatta, kun aamulla on tekemässä itselleen voileipää ja toteaa siivujen kasvaneen paksulla sinisellä villakankaan mieleen tuovalla homeella toisiinsa kiinni. (eikä yhtään piristä mieltä se ajatus, että illalla alle kaksitoista tuntia sitten söi pari siivua kyseistä leipää) Talossa ei siis ole juurikaan ruokaa. Niinpä on raahauduttava pakkaseen viimeisiä kolikoita laskien tarkoituksena ostaa vain sellainen 80 sentin Pirkka-ruisleipä. Ja Hämeenkadulla tullaan tyrkyttämään nenän eteen julisteita. "Älä osta mitään!" Alkoi siinä sappi kiehua. Avointa vittuilua sellaiselle, joka pennosillaan on menossa ostamaan syödäkseen yhden kuivan leivän ettei nälkiinny. Ellen olisi näin lauhkealuontoinen, ja tätä haluan korostaa, minä ihan oikeasti olen, olisi mielessä käynyt ajatus kertoa niille mielenosoittajille mitä mieltä minä olen heidän "älä osta mitään" -päivästään. Tajusivatko edes hävetä? Minua olisi ainakin heidän asemassaan hävettänyt aika perkeleesti.
24.11.04
Albiinohetki
Puiden oksilta kuivuva veri valui hidastuvina noroina jäätyneiden pikkulintujen ylle routaiseen maahan ja minä en jaksanut ajatella kuin
eilistä leimasi kaverilta lainattu digikamera (thänks, J) jolla ikuistin lähinnä tätä asuntoani sellaisena kuin sen haluan muistaa, mutta myös epäonnistuneiksi tuomittuja auringonlaskunäkymiä tuomiokirkosta, maisemaa parvekkeeltani enkä tietenkään jättänyt käyttämättä hyväkseni tilaisuutta räpsiä muutamia uusia otoksia vankilan seiniä koristamaan
itseään? Miksi? Olin meikannut juhlia varten kerran aiemmin, mutta niitä juhlia ei koskaan tullut ja minä istuin kotona aamukahteen odotellen puhelinsoittoa, keneltä tahansa. Ja taas olisi pitänyt. Mieluummin leikkasin hänen kuvansa pieneksi silpuksi, kirjekuoritin, postitin, nauroin, en enää ollut hänen vankinsa. Oli hänen luonaan ennenkin
juhlittu, nyt on aika palata arkeen. Etukäteen oletin vuosipäivän olevan merkityksellinen, ja kai sillä symbolista arvoa oli. Kuukausien ajan olin miettinyt mikä olisi juhlakirjoitukseni, elättelin eri aikoina kolme erilaista suurta ideaa, toinen toistaan enemmän työtä vaativaa, kunnes viikonloppuna tajusin että olisi parasta olla kirjoittamatta mitään. Otsikko ja kuva kertoivat kaiken tarpeellisen, ja sillä kuvallakin on hassu ominaisuus: se muuttuu kun sitä katsoo tarpeeksi
kauan odotettu päivä: proseminaaritutkielmani, jonka viikko sitten printtasin, kopioin, jaoin kaikille kurssilaisille ja sen jälkeen huomasin otsikossa asiavirheen, käsitellään tänään. Olen valmistautunut saamaan niskaani kuraa ja tonnin ylimielistä halveksuntaa niiltä, jotka tekevät akateemista tutkimusta oikein ja käytäntöjen mukaan, mutta puolustan silti omaa näennäisfilosofista linjaani, joka perustuu siihen, että kun tutkimus on kielellisesti kaunis, jopa, sallittakoon minulle, proosallinen, se on parhaimmillaan. Asiat on kaikki kuitenkin joku käsitellyt aiemmin - uutta on nykyisin enää mahdoton tehdä. Panostettakoon siis kieleen ja
ilmaisuun. Siinä missä varsinkin tämän syksyn kuluessa tunnuin hukkuvan epäasioihin, voi Silmänkääntövankilan vuodesta numero kaksi tulla jotain erilaista, melkein toivon sitä. Olin alkanut väsyä. Nyt tuntuu taas hyvältä
eikä loppu ollut erityisen onnistunut, mutta se oli kuitenkin työtä; sitä pienten asioiden järkähtämätöntä ja toisinaan järjestelmällistä eteenpäin viemistä, jota harva osasi, vielä harvempi jaksoi ja ne loput sitten tekivät. Loppu sai useimmat heistä näyttämään naurettavilta. He eivät olleet elämässään koskaan varautuneet sen kaltaisiin tilanteisiin, koska heistä kenellekään ei ollut tullut mieleen että sellaisia voisi koskaan tulla vastaan kuin kirjoissa. Kuolemaa ilman varsinaista elämän päättymistä, se oli yksi toimiva kuvailu niistä päivistä. Ei henkeä, muttei hengen puutettakaan; jotain pienempää ja merkityksettömämpää. Talven tapaista toimintaa, sen tietämistä, että oli olemassa elämää, mutta yhtä lailla sen hyväksymistä, ettei elämä ollut saavutettavissa, ettei se ollut enää edes näennäisesti toimivassa
tilassa, ja olo on kummallisen kevyt, adrenaliinia.
eilistä leimasi kaverilta lainattu digikamera (thänks, J) jolla ikuistin lähinnä tätä asuntoani sellaisena kuin sen haluan muistaa, mutta myös epäonnistuneiksi tuomittuja auringonlaskunäkymiä tuomiokirkosta, maisemaa parvekkeeltani enkä tietenkään jättänyt käyttämättä hyväkseni tilaisuutta räpsiä muutamia uusia otoksia vankilan seiniä koristamaan
itseään? Miksi? Olin meikannut juhlia varten kerran aiemmin, mutta niitä juhlia ei koskaan tullut ja minä istuin kotona aamukahteen odotellen puhelinsoittoa, keneltä tahansa. Ja taas olisi pitänyt. Mieluummin leikkasin hänen kuvansa pieneksi silpuksi, kirjekuoritin, postitin, nauroin, en enää ollut hänen vankinsa. Oli hänen luonaan ennenkin
juhlittu, nyt on aika palata arkeen. Etukäteen oletin vuosipäivän olevan merkityksellinen, ja kai sillä symbolista arvoa oli. Kuukausien ajan olin miettinyt mikä olisi juhlakirjoitukseni, elättelin eri aikoina kolme erilaista suurta ideaa, toinen toistaan enemmän työtä vaativaa, kunnes viikonloppuna tajusin että olisi parasta olla kirjoittamatta mitään. Otsikko ja kuva kertoivat kaiken tarpeellisen, ja sillä kuvallakin on hassu ominaisuus: se muuttuu kun sitä katsoo tarpeeksi
kauan odotettu päivä: proseminaaritutkielmani, jonka viikko sitten printtasin, kopioin, jaoin kaikille kurssilaisille ja sen jälkeen huomasin otsikossa asiavirheen, käsitellään tänään. Olen valmistautunut saamaan niskaani kuraa ja tonnin ylimielistä halveksuntaa niiltä, jotka tekevät akateemista tutkimusta oikein ja käytäntöjen mukaan, mutta puolustan silti omaa näennäisfilosofista linjaani, joka perustuu siihen, että kun tutkimus on kielellisesti kaunis, jopa, sallittakoon minulle, proosallinen, se on parhaimmillaan. Asiat on kaikki kuitenkin joku käsitellyt aiemmin - uutta on nykyisin enää mahdoton tehdä. Panostettakoon siis kieleen ja
ilmaisuun. Siinä missä varsinkin tämän syksyn kuluessa tunnuin hukkuvan epäasioihin, voi Silmänkääntövankilan vuodesta numero kaksi tulla jotain erilaista, melkein toivon sitä. Olin alkanut väsyä. Nyt tuntuu taas hyvältä
eikä loppu ollut erityisen onnistunut, mutta se oli kuitenkin työtä; sitä pienten asioiden järkähtämätöntä ja toisinaan järjestelmällistä eteenpäin viemistä, jota harva osasi, vielä harvempi jaksoi ja ne loput sitten tekivät. Loppu sai useimmat heistä näyttämään naurettavilta. He eivät olleet elämässään koskaan varautuneet sen kaltaisiin tilanteisiin, koska heistä kenellekään ei ollut tullut mieleen että sellaisia voisi koskaan tulla vastaan kuin kirjoissa. Kuolemaa ilman varsinaista elämän päättymistä, se oli yksi toimiva kuvailu niistä päivistä. Ei henkeä, muttei hengen puutettakaan; jotain pienempää ja merkityksettömämpää. Talven tapaista toimintaa, sen tietämistä, että oli olemassa elämää, mutta yhtä lailla sen hyväksymistä, ettei elämä ollut saavutettavissa, ettei se ollut enää edes näennäisesti toimivassa
tilassa, ja olo on kummallisen kevyt, adrenaliinia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)