Ehkä minua piti viime yönä hereillä myrsky, ehkä jokin muu, kyllästyin kuitenkin joskus neljän ja viiden välillä edes yrittämään nukkumista ja siirryin hetkeksi tv:n ja kesäisen yöajanvietteeni, Puhuva pää -chatin, ääreen. Se turrutti minua tehokkaasti tunnin ajan estottomalla seksikeskustelullaan, ja sen loputtua avasin radion, luin hetken ja huomasin että hei, minuahan alkaa nukuttaa, kellokin oli osapuilleen seitsemän.
Epänormaaleihin mittoihin kasvanut väsymys ja lopulta sen päälle kuin putoava kivi saapuva uni johtaa kohdallani lähes poikkeuksetta selkouniksi kutsuttuun tilaan. Oli aika jolloin saavutin näitä täyskontrolloitavia unia halutessani joka yö, mutta viimeaikainen stressintäytteinen elämäni tuntuu kadottaneen sen kyvyn sinne minne unet ovat enimmäkseen muutenkin menneet, johonkin pimeyteen, nukkumisesta on tullut uppotukkimainen tyhjyys. Siis paitsi vaihteeksi tänä aamuna. Ikkunaan hakkaava sade jatkoi elämistään ja minä liu'uin esteettä sängystäni yliopistonmäelle keskelle aurinkoista kesäpäivää, mutta sielläkin satoi. Pisarat olivat verrattain suuria ja pallomaisia, ne kimalsivat auringossa laskeutuessaan miljoonittain taivaalta. Sade oli hidastettu, muu maailma ei ollut. Juoksin pisaroissa kuin lapsi, yliopiston pääkirjaston ja Juslenian välistä parkkipaikkaa pitkin kohti Juslenian pääovea, jonka suunnalta kulman takaa hohti aurinko. Yrittääkö joku kenties kertoa minulle jotain? Ei puuttunut kuin kutsuva ääni, tai saattoi sekin olla siellä, minä en jaksanut kiinnittää huomiota enää. Nousin tuulen mukana taivaalle.
Ja sitten säpsähdin hereille, tai melkein. Näin huoneeni pimeän katon ja kuulin myrskyn pauhun takaa miesäänen, joka puhui ja puhui, erotin muutamia sanoja kuten "ulkonaliikkumiskielto". Päättelin että myrskyn vuoksi Turkuun on julistettu sellainen, ja nyt sitä ollaan kaiuttimilla kuuluttamassa ympäri kaupunkia. Tiesin että olisi pitänyt mennä ja avata ikkuna, kuunnella tarkemmin, mutta olin niin...
...väsynyt, ja siirryin takaisin uneen josta kohta heräsin uuteen samanlaiseen ääneen. Tällä kertaa nainen, lauseet olivat nyt selvempiä, mutta kuitenkin virallisin äänenpainoin luettuja. Tuijotin pimeän huoneen varjoja. Radio on jäänyt päälle, tajusin. Äänet häipyivät pois pitkäksi aikaa, vain tuuli. Ja sitten taas tyhjästä puhuttu lause, aivan selvästi olohuoneen puolelta, olin kuulevinani myös jonkinlaisen lyhyen melodian, uutistunnari? Uskoin olevani hereillä, mutta sen, etten kyennyt liikkumaan, olisi pitänyt kertoa minulle useiden vuosien unihalvauskokemuksella että nukuin yhä, vain silmät auki.
Kesti aikani riuhtoa itsensä ylös, ja kun minua ja unta kiinnipitänyt hopeinen lanka katkesi, tuntui päässä naksahdus ja tiesin jo kävellessäni radion luokse ettei se ollut auki. Puhe oli ollut minun puolitodellisuuteeni suodattunutta unta tai sitten olen alkanut nukuksissani vastaanottaa radiolähetyksiä. Olen kuullut oudommastakin.
Unihalvaus on muuten mielenkiintoinen ilmiö, en tarkkaan tiedä kuinka yleinen, itselläni niitä on harvakseltaan esiintynyt pian viisi vuotta. Tuossa linkittämässäni tutkielman tiivistelmässä sanotaan sen usein mainitun "pelottavimmaksi kokemukseksi mitä kuvitella saattaa". Allekirjoitan. Tämänaamuiset olivat yllättävän helppoja; en edes itse tajunnut missä tilassa olin.
Ja jos on joku ihminen, jonka unimaailma on jo vuosikausien ajan aiheuttanut itsessäni mykistynyttä hämmennystä, se on Carmabal, joka taas eilen kirjoitti kokemuksistaan inspiroiden myös tämän tekstini. Unet ovat itseäni loputtomiin kiehtova aihe. Unilla on merkityksensä jos niitä osaa lukea.
Kerran sain kuulla unesta, joka oli niin tylsä, että unen näkijä oli kyllästyttänyt itsensä hereille. Siinä unessa oli ollut vetoketju. Eikä yhtään mitään muuta.
12.11.04
11.11.04
Viehätys
Suotakoon tähän väliin sananen tai pari tuosta joidenkin mielestä varmasti kummallisesta pikku paheestani, johon olen viittaillut pitkin vuotta ohikiitäen, joskus enemmän kuin vähemmän. Days of our lives. Sarja joka kiehtoo olemassaolollaan enemmän kuin luulisi olevan syytä. Vielä keväällä oli aika jolloin yritin etsiä syitä sille miksi pidin tuosta Nelosen iltapäiviimme tarjoamasta saippuaviihteestä niin kovin, enää minulla ei ole tarvetta siihen. Ja kun selittämisen tarve on mennyt, alkavat todelliset syyt välittömästi kohoilla esiin. Päivien viemää, millä nimellä sarja Suomessa tunnetaan, ja mikä on varmasti kaikkien Päivi-nimisten mielestä hillittömän hauskaa, (tai ehkä ei), on pyörinyt kotimaassaan loppuvuodesta 1965. Päivittäin esitettävään sarjaan mahtuu siis jaksoja, hahmoja ja historiaa kohtuullinen määrä; onneksi Nelonen ei alkanut esittää sarjaa aivan alkumetreiltä, tällä hetkellä taidamme nähdä vuoden 2002 jaksoja.
Iltapäivähetki, kuppi kahvia, sohva ja Days of our lives. Olin miten stressaantunut hyvänsä, minä rauhoitun tällä. Minut saa siis näennäisen helposti hyvälle tuulelle, nautin siitä että saan nähdä päivä toisensa jälkeen aidon luovuuden hedelmiä. Aito luovuus ei ole sitä, että julkaistaan kriitikoiden arvostama teos kerran kymmenessä vuodessa, ei sitä, että työstetään seinän kokoista maalausta puoli elämää, ei sitä, että tehdään elokuva joka on psykologisesti syväluotaava, harrastunnelmainen ja tylsä. Aito luovuus on sitä, että on joka ikinen arkipäivä saatava televisioon kolmen vartin verran uutta materiaalia. Tässä ei kysellä inspiraatiota, ja ehkä juuri siksi ideat kuplivat kuin helmeilevin kuohuviini, toisin kuin omat vertauskuvani tänä aamuna. Käsikirjoittajat ovat kadottaneet käsitteen "realismi" ilmeisesti joskus 80-luvun alkuvuosina, mistä kertoo sarjan toistuvat scifi-vivahteiset elementit, tai "scifi", sillä ei tällä saippuatodellisuudella ole yhteyttä mihinkään tunnettuun genreen. Niitä yhteyksiä ei ole aikaa miettiä; on pyöritettävä koneistoa. Toisinaan nähtävät erikoisefektit (kuten parin viikon takainen ufon laskeutuminen) muistuttavat siitä lapsenomaisesta innosta jolla 50-luvulla jenkeissä tehtiin tieteiselokuvia. Days of our livesin ohjaajille ei makseta palkkaa kuvakulmista tai montaaseista; he saavat tilinsä hyvin tehdystä työstä, mikä näkyy siinä ettei riskejä oteta, mutta toisaalta jos otetaan, niitä ei pelätä.
Ja jos käsikirjoittajat ovatkin kadottaneet "realismin", se nousee esiin muualla. Ilmeisesti aikatauluongelmista johtuen näyttelijöiden virheitä, (tai "virheitä") ei useinkaan kuvata uusiksi. Tämä on hyvin kiehtova ilmiö siinä kliinisen täystoimivassa amerikkalaisessa tv-maailmassa johon olemme tottuneet. Huoneen poikki kulkeva henkilö saattaa törmätä tuoliin, joku pudottaa vahingossa kyynärpäällään esineen pöydältä, toisinaan sanat takeltelevat, joskus joku on jopa naurahtanut kesken vakavan kohtauksen. Nämä on jätetty sarjaan, ne rikkovat televisioilluusion tavalla, joka oli aluksi häiritsevä, nyt enää kiehtova. Lukuisat kerrat olen bonganut näyttelijöiden repliikeistä ilmiselviä improvisointeja johonkin yllättävään sattumaan liittyen. Tätäkin on aito luovuus; periksi ei anneta, päivän annos on saatava purkkiin, joka päivä.
Ja minä kiehtoudun, joka päivä. Vaikea tätä on enää itsekään uskoa, kohta vuosi takanapäin ja minä havainnoin sarjaa yhä tarkemmin, yhä kiinnostuneemmin, yhä aidommin nauttien. Tokihan kyseessä oli aluksi tämä niinsanottu paskan viehätys, mutta kuukaudet tv:n ääressä arki-iltaisin viiden paikkeilla ovat osoittaneet ettei tässä ole paskasta kyse lainkaan. Days of our lives on tekijöilleen työ jota tehdään täydellä sydämellä ja ehdottoman tosissaan tietäen silti joka hetki että tätä on mahdoton ottaa tosissaan. Ja minun sisälläni tällä hetkellä taas kerran pakotettua talviunta viettävä prosaisti nauttii, voi miten se nauttiikaan näistä muiden ihmisten luovan työn mehukkaista hedelmistä.
Iltapäivähetki, kuppi kahvia, sohva ja Days of our lives. Olin miten stressaantunut hyvänsä, minä rauhoitun tällä. Minut saa siis näennäisen helposti hyvälle tuulelle, nautin siitä että saan nähdä päivä toisensa jälkeen aidon luovuuden hedelmiä. Aito luovuus ei ole sitä, että julkaistaan kriitikoiden arvostama teos kerran kymmenessä vuodessa, ei sitä, että työstetään seinän kokoista maalausta puoli elämää, ei sitä, että tehdään elokuva joka on psykologisesti syväluotaava, harrastunnelmainen ja tylsä. Aito luovuus on sitä, että on joka ikinen arkipäivä saatava televisioon kolmen vartin verran uutta materiaalia. Tässä ei kysellä inspiraatiota, ja ehkä juuri siksi ideat kuplivat kuin helmeilevin kuohuviini, toisin kuin omat vertauskuvani tänä aamuna. Käsikirjoittajat ovat kadottaneet käsitteen "realismi" ilmeisesti joskus 80-luvun alkuvuosina, mistä kertoo sarjan toistuvat scifi-vivahteiset elementit, tai "scifi", sillä ei tällä saippuatodellisuudella ole yhteyttä mihinkään tunnettuun genreen. Niitä yhteyksiä ei ole aikaa miettiä; on pyöritettävä koneistoa. Toisinaan nähtävät erikoisefektit (kuten parin viikon takainen ufon laskeutuminen) muistuttavat siitä lapsenomaisesta innosta jolla 50-luvulla jenkeissä tehtiin tieteiselokuvia. Days of our livesin ohjaajille ei makseta palkkaa kuvakulmista tai montaaseista; he saavat tilinsä hyvin tehdystä työstä, mikä näkyy siinä ettei riskejä oteta, mutta toisaalta jos otetaan, niitä ei pelätä.
Ja jos käsikirjoittajat ovatkin kadottaneet "realismin", se nousee esiin muualla. Ilmeisesti aikatauluongelmista johtuen näyttelijöiden virheitä, (tai "virheitä") ei useinkaan kuvata uusiksi. Tämä on hyvin kiehtova ilmiö siinä kliinisen täystoimivassa amerikkalaisessa tv-maailmassa johon olemme tottuneet. Huoneen poikki kulkeva henkilö saattaa törmätä tuoliin, joku pudottaa vahingossa kyynärpäällään esineen pöydältä, toisinaan sanat takeltelevat, joskus joku on jopa naurahtanut kesken vakavan kohtauksen. Nämä on jätetty sarjaan, ne rikkovat televisioilluusion tavalla, joka oli aluksi häiritsevä, nyt enää kiehtova. Lukuisat kerrat olen bonganut näyttelijöiden repliikeistä ilmiselviä improvisointeja johonkin yllättävään sattumaan liittyen. Tätäkin on aito luovuus; periksi ei anneta, päivän annos on saatava purkkiin, joka päivä.
Ja minä kiehtoudun, joka päivä. Vaikea tätä on enää itsekään uskoa, kohta vuosi takanapäin ja minä havainnoin sarjaa yhä tarkemmin, yhä kiinnostuneemmin, yhä aidommin nauttien. Tokihan kyseessä oli aluksi tämä niinsanottu paskan viehätys, mutta kuukaudet tv:n ääressä arki-iltaisin viiden paikkeilla ovat osoittaneet ettei tässä ole paskasta kyse lainkaan. Days of our lives on tekijöilleen työ jota tehdään täydellä sydämellä ja ehdottoman tosissaan tietäen silti joka hetki että tätä on mahdoton ottaa tosissaan. Ja minun sisälläni tällä hetkellä taas kerran pakotettua talviunta viettävä prosaisti nauttii, voi miten se nauttiikaan näistä muiden ihmisten luovan työn mehukkaista hedelmistä.
10.11.04
Kadonneen nuoruuden kaipuu
Nuorruin viikonloppuna yllättäen vuosia, kun sain tarjoamistani vohveleista palkaksi hiustenleikkuun (joojoo, toisin päin se oli) ja ohjeeni "saa ottaa paljon" tulkittiin kirjaimellisesti. Oudoltahan tuo hahmo peilissä ensin näytti, mutta nyt olen jo tottunut, ja toisaalta saattoipa johtua siitäkin etten juuri koskaan katso peiliin, inhoan peilejä, itsensä näkeminen ahdistaa. Joka tapauksessa kuontalo on viimeksi ollut tämän mittainen joskus kevättalvella -97, on kai se vieläkin jollain mittapuulla pitkä, mutta se on ollut vuosien ajan paljon pidempi. Vaan nyt tuli sillekin loppu! Hyvästit suuhun pyrkiville hiuksille! Hyvästit tukkeutuville lavuaareille! On tässä jo tarpeeksi kauan saanut hiuksia ruuastaan tonkia, vaan kuten eräs kollegani kirjastossa vuosia sitten totesi, "mitäpä ei mies tekisi kauneuden eteen".
Ei nyt ainakaan äkkiä tule mitään mieleen.
Ei nyt ainakaan äkkiä tule mitään mieleen.
9.11.04
The Day breaks, your mind aches
Tätä minä juuri talvessa vihaan. Kello on viisi ja ulkona on pimeää kuin säkissä, päivä on takanapäin. Minä en kykene pimeäntulon jälkeen enää mihinkään, vetäydyn vain sohvan nurkkaan ja alan valmistautua yöpuulle. Valon puute syö voimat. Olisipa jo kevät.
Nyt on ilta ja tätä päivää ei edes ollut. Silti tämä oli ihan hyvä päivä, olematta. UBooks saapui aamulla varhain aamiaistamaan luokseni ja jos minä olen pelastanut näillä kirjoituksilla hänen aamunsa niin tämä tiistai lähti liikkeelle onnekkaan toisenlaisissa merkeissä nyt hänen ansiostaan, eli kiitos. Aamiaisemme koostui kahvista, hillomunkista ja muutamista tupakoista. Onneksi; yksin olisin vain tuhlannut hyvän aamun kaurapuuroon tai voileipiin. Kävimme keskustelua mm. eräistä pikapuoliin julkaistavista teksteistäni toimittajan ja kirjoittajan ominaisuuksissa, niistä lisää myöhemmin, siis teksteistä, ei ominaisuuksista. Ja puhuimme asuinpakoista tai -paikattomuuksista. Minne ihmiset päätyvät sitten kun he yhtäkkiä huomaavat etteivät ole päätymässä yhtään minnekään?
Muu päivä meni siinä että onnistuin käyttämään kaksi tuntia lukemalla ajatuksella (lue: koomassa) läpi proseminaaritutkielmani ja sitten häivyin äkillisen akatemiadepression (ensi kerran pääsin nyt käyttämään tuossa sivun mottolauseessa jo pian vuoden päivät nököttänyttä sanaa) kourissa lounaalle Gardaan, jossa seuranani oli puoli bändiä. Sieltä hölkkäsin hammaslääkäriin, sieltä kotiin, oli tullut pimeää, enää ei jaksa mitään.
Miten niin pienistä asioista riippukaan se, keihin ihmisiin tutustumme tässä maailmassa, joka kuin kärpästen karnevaali on miljoonien varjojen tauoton leikkikenttä? Miten niin kapeaa polkua kuin se jonka jokainen meistä on valinnut voi kävellä onnistumatta horjahtamaan siltä pois kuin juuri niillä kohdin joissa sitä ei olisi itselleen suonut?
"Tänään päätin viettää päivän olemalla hyvä opiskelija..."
Ei.
Seinään hyvin kevyesti nojaamalla, kun sulkee silmänsä, herkistää samalla kaikki aistinsa äärimmilleen, odottaa, ei estä vaikka unikin tulisi, voi kuulla, jos on paikassa jossa se on mahdollista, erityisesti kotonaan, kaikki asiat, tai ainakin kaikki merkittävät, sellaiset jotka tuntuvat itselle tärkeiltä, jotka niiden sisällä, seinien, on koskaan sanottu. Se on kuin liekki joka vie. Aina ei ymmärrä olevansa ihan oikeasti vain ulkopuolisten voimien armoille heitetty täällä.
"who are you and who am I
to say we know the reason why
some are born some men die
beneath one infinite sky
there'll be war and there'll be peace
but everything one day will cease
all the iron turned to rust
all the proud men turned to dust"
(Pink Floyd / Childhood's end)
Nyt on ilta ja tätä päivää ei edes ollut. Silti tämä oli ihan hyvä päivä, olematta. UBooks saapui aamulla varhain aamiaistamaan luokseni ja jos minä olen pelastanut näillä kirjoituksilla hänen aamunsa niin tämä tiistai lähti liikkeelle onnekkaan toisenlaisissa merkeissä nyt hänen ansiostaan, eli kiitos. Aamiaisemme koostui kahvista, hillomunkista ja muutamista tupakoista. Onneksi; yksin olisin vain tuhlannut hyvän aamun kaurapuuroon tai voileipiin. Kävimme keskustelua mm. eräistä pikapuoliin julkaistavista teksteistäni toimittajan ja kirjoittajan ominaisuuksissa, niistä lisää myöhemmin, siis teksteistä, ei ominaisuuksista. Ja puhuimme asuinpakoista tai -paikattomuuksista. Minne ihmiset päätyvät sitten kun he yhtäkkiä huomaavat etteivät ole päätymässä yhtään minnekään?
Muu päivä meni siinä että onnistuin käyttämään kaksi tuntia lukemalla ajatuksella (lue: koomassa) läpi proseminaaritutkielmani ja sitten häivyin äkillisen akatemiadepression (ensi kerran pääsin nyt käyttämään tuossa sivun mottolauseessa jo pian vuoden päivät nököttänyttä sanaa) kourissa lounaalle Gardaan, jossa seuranani oli puoli bändiä. Sieltä hölkkäsin hammaslääkäriin, sieltä kotiin, oli tullut pimeää, enää ei jaksa mitään.
Miten niin pienistä asioista riippukaan se, keihin ihmisiin tutustumme tässä maailmassa, joka kuin kärpästen karnevaali on miljoonien varjojen tauoton leikkikenttä? Miten niin kapeaa polkua kuin se jonka jokainen meistä on valinnut voi kävellä onnistumatta horjahtamaan siltä pois kuin juuri niillä kohdin joissa sitä ei olisi itselleen suonut?
"Tänään päätin viettää päivän olemalla hyvä opiskelija..."
Ei.
Seinään hyvin kevyesti nojaamalla, kun sulkee silmänsä, herkistää samalla kaikki aistinsa äärimmilleen, odottaa, ei estä vaikka unikin tulisi, voi kuulla, jos on paikassa jossa se on mahdollista, erityisesti kotonaan, kaikki asiat, tai ainakin kaikki merkittävät, sellaiset jotka tuntuvat itselle tärkeiltä, jotka niiden sisällä, seinien, on koskaan sanottu. Se on kuin liekki joka vie. Aina ei ymmärrä olevansa ihan oikeasti vain ulkopuolisten voimien armoille heitetty täällä.
"who are you and who am I
to say we know the reason why
some are born some men die
beneath one infinite sky
there'll be war and there'll be peace
but everything one day will cease
all the iron turned to rust
all the proud men turned to dust"
(Pink Floyd / Childhood's end)
8.11.04
Choose a nightmare
Se on sitten menoa. Aika on tullut lähteä tästä asunnosta jota olen kodikseni pitkälti yli kolme vuotta kutsunut ja siirtyä asumaan komeroon. Miten tällaisen päätöksen tekeminen voi olla näin vaikeaa, sitä ihminen tykönään miettii esim. öisin, esim. viime yön. Järki ja tunne minussa kävivät keskustelua.
"Helvetin ääliö", järki sanoi, (se kuulosti järjen sanomana yllättävän tehokkaalta) "sinulla ei ole enää varaa asua siinä kaksiossa. Sen vuokra on suurempi kuin opintotukesi. Se on imenyt kaikki säästösi. Lähde nyt vetämään sieltä."
Tunne oli hetken hiljaa ja vastasi sitten. "Se on minun kotini ja minä pidän siitä."
"Ei opiskelijoilla ole koteja", järki tuhahti.
"Koti on siellä missä sydän."
"En edes viitsi kommentoida tuota."
"Minun on ollut tässä hyvä. Tämä on kauniissa ja rauhallisessa paikassa. Tämä on tuntunut siltä että on tullut ihan oikeaan kotiin kun pitkän päivän jälkeen palaa yliopistolta pimeänä iltana."
"Romantisoivaa paskaa. Sinulle on luvattu kiva pieni yksiö tuosta vierestä, puolta pienemmällä vuokralla -"
"Itse asiassa se vuokra ei ole läheskään puolta pienempi, kun taas pinta-alaa on reilusti alle puolet tästä."
Järki ei sanonut mitään.
"Kun ei tarvitsisi lähteä kotoaan pois", tunne huokaisi ja nukahti levottomaan uneen. Yön aikana järki painoi lempeästi tyynyn tunteen kasvoille ja sitten tuli aamu. Minä kävin maksamassa Ylioppilaskyläsäätiön vaatiman siirtomaksun huomaten käsieni samalla pahasti tärisevän, ja tämän kirjoitettuani marssin asukastoimistoon irtisanomaan tämän asuntoni ensi kuun alusta lukien.
Voi olla että se on tunne joka sisälläni vielä henkitoreissaan kituu, mutta kuitenkin tällä hetkellä olo on kuin villieläimellä joka luonnosta repäistään lemmikkikaupan ikkunaan itsensäkokoiseen terraarioon.
Tai sitten vain pelkään muutosta. Jos voisikin palata takaisin johonkin hetkeen, mihin tahansa, ei välttämättä päätyisi uudestaan tähän jos sieltä hetkestä lähtisi toisin tavoin etenemään.
"And it kills my brain to think of
all the time I wasted here
All the effort, sweat and broken hearts,
the screaming and the tears"
(Boingo / Change)
"Helvetin ääliö", järki sanoi, (se kuulosti järjen sanomana yllättävän tehokkaalta) "sinulla ei ole enää varaa asua siinä kaksiossa. Sen vuokra on suurempi kuin opintotukesi. Se on imenyt kaikki säästösi. Lähde nyt vetämään sieltä."
Tunne oli hetken hiljaa ja vastasi sitten. "Se on minun kotini ja minä pidän siitä."
"Ei opiskelijoilla ole koteja", järki tuhahti.
"Koti on siellä missä sydän."
"En edes viitsi kommentoida tuota."
"Minun on ollut tässä hyvä. Tämä on kauniissa ja rauhallisessa paikassa. Tämä on tuntunut siltä että on tullut ihan oikeaan kotiin kun pitkän päivän jälkeen palaa yliopistolta pimeänä iltana."
"Romantisoivaa paskaa. Sinulle on luvattu kiva pieni yksiö tuosta vierestä, puolta pienemmällä vuokralla -"
"Itse asiassa se vuokra ei ole läheskään puolta pienempi, kun taas pinta-alaa on reilusti alle puolet tästä."
Järki ei sanonut mitään.
"Kun ei tarvitsisi lähteä kotoaan pois", tunne huokaisi ja nukahti levottomaan uneen. Yön aikana järki painoi lempeästi tyynyn tunteen kasvoille ja sitten tuli aamu. Minä kävin maksamassa Ylioppilaskyläsäätiön vaatiman siirtomaksun huomaten käsieni samalla pahasti tärisevän, ja tämän kirjoitettuani marssin asukastoimistoon irtisanomaan tämän asuntoni ensi kuun alusta lukien.
Voi olla että se on tunne joka sisälläni vielä henkitoreissaan kituu, mutta kuitenkin tällä hetkellä olo on kuin villieläimellä joka luonnosta repäistään lemmikkikaupan ikkunaan itsensäkokoiseen terraarioon.
Tai sitten vain pelkään muutosta. Jos voisikin palata takaisin johonkin hetkeen, mihin tahansa, ei välttämättä päätyisi uudestaan tähän jos sieltä hetkestä lähtisi toisin tavoin etenemään.
"And it kills my brain to think of
all the time I wasted here
All the effort, sweat and broken hearts,
the screaming and the tears"
(Boingo / Change)
7.11.04
Kissansilmä: Näytöllä
Kaikkien boheemien baskeripäiden suosikkibändi teki sen mitä vedonlyöjien kertoimet pitivät mahdottomana ja julkaisi uuden levyn. Edellinen, yhtyeen helmikuinen debyyttipitkäsoitto Kadonneet lampaat saavutti jotain etäisesti huomioksi luettavaa tärkeilevissä taidepiireissä, ja vokalisti Uguksesta tuli tämän suosion vuoksi alkoholisti. Katkaisussa vietetty syys palautti musteen miehen tekstikynään, ja kun leikkisästi kesätoimittajaksikin kutsuttu kitaristi Fahnsten oli onnistunut säveltämään yhden kappaleen, päätettiin sitä varioimalla koostaa uusi täyspitkä. Eivät Kissansilmän rahkeet sentään siihen riittäneet, mutta EP:n verran materiaalia pojat (sekä rumpujen taakse kesän aikana kotiutunut "Suomen Meg White", Hanne-Stiina Neljänkuolema; alkuperäistä rumpalia ei ole kukaan nähnyt sitten toukokuisen ruotsinristeilyn) onnistuivat malttamattomana haukottelevalle yleisölle marraskuun tämän johdosta yhä pahemmin pimeneviin iltoihin tarjoamaan. Tässä siis Kissansilmän syyskiekko, Näytöllä, jonka kannen suunnitteli jälleen kerran Ugus, mutta kuvan otti exme, mikä tietenkin unohdettiin kansipapereissa mainita.
1.Echt Gösmalian Gludens (4:02)
2.Minä sinua, niin kuin silloin (4:15)
3.Järki lähti (2:33)
4.Kolmen kuukauden tyhjä tila (3:40)
5.Purppuravaltikka (7:17)
Pienimuotoista kehittymistä bändin soitossa havaittiin tapahtuneen, jopa jossain määrin progehtavaan suuntaan, mikä etenkin eeppisen päätöskappaleen 7/18-tahdissa kulkevasta fantastisin vertauskuvin varustetusta uskonnollis-mystisestä tarinasta on huomattavissa. Muuten yhtye on edelleen oma ilmava itsensä, savun ja tunkkaisen punaviinin tuoksuinen rakastettava säälinkerääjä, joka samettisilmillään kellistää keikan jälkeen hotellihuoneessaan fanin kuin fanin.
Tai siis kellistäisi, ellei olisi pian levynjulkaisutilaisuuden jälkeen sattuneen taksijonojupakan yhteydessä hajonnut. Väsymystä oli ilmassa, nyrkit olivat viuhuneet ennenkin. Ainuttakaan keikkaa ei ehditty heittää, ei sillä että niitä edes olisi ollut tarjolla. Jäsenet eivät enää puhu toisilleen, mutta tekstiviestien välityksellä suunnittelevat reunion-kiertuetta tammikuulle.
1.Echt Gösmalian Gludens (4:02)
2.Minä sinua, niin kuin silloin (4:15)
3.Järki lähti (2:33)
4.Kolmen kuukauden tyhjä tila (3:40)
5.Purppuravaltikka (7:17)
Pienimuotoista kehittymistä bändin soitossa havaittiin tapahtuneen, jopa jossain määrin progehtavaan suuntaan, mikä etenkin eeppisen päätöskappaleen 7/18-tahdissa kulkevasta fantastisin vertauskuvin varustetusta uskonnollis-mystisestä tarinasta on huomattavissa. Muuten yhtye on edelleen oma ilmava itsensä, savun ja tunkkaisen punaviinin tuoksuinen rakastettava säälinkerääjä, joka samettisilmillään kellistää keikan jälkeen hotellihuoneessaan fanin kuin fanin.
Tai siis kellistäisi, ellei olisi pian levynjulkaisutilaisuuden jälkeen sattuneen taksijonojupakan yhteydessä hajonnut. Väsymystä oli ilmassa, nyrkit olivat viuhuneet ennenkin. Ainuttakaan keikkaa ei ehditty heittää, ei sillä että niitä edes olisi ollut tarjolla. Jäsenet eivät enää puhu toisilleen, mutta tekstiviestien välityksellä suunnittelevat reunion-kiertuetta tammikuulle.
5.11.04
Au au au
Hammasta särkee. Vielä aamulla sitä ei särkenyt, sitten kävin hammaslääkärissä, missä hampaassa kuulemma sijainnut reikä paikattiin, nyt se on kipeä. Sama kuin tulisi terapiassa hulluksi, kai niinkin voi käydä. Sain puudutuksen suuhuni, ja melkoinen tehoannos olikin kun vielä kaksi tuntia myöhemmin koko oikea puoli naamasta oli tunnoton. Kuin olisi vainajan kasvoja pidellyt, ihon sijasta naamalla tuntui roikkuvan kasa kuollutta lihaa. Ja tietysti juuri tänään kirjastossa asioidessani lainausautomaatti ei toiminut; kuluneen viikon aikana myöhästymissakkoni olivat kasvaneet yli lainakieltorajan. Oli pakko lyhentää summaa hiukan, siis asioitava virkailijan kanssa. Ongelma: puhe ei oikein sujunut kun vain puolet suun lihaksista toimi. Ilmoittaessani lyhentäväni sakkoja "vhithoshella", samalla todennäköisesti kuolaten leukaperilleni, virkailija katsoi minua säälien.
En muuten pitänyt hammashoitajan tavasta puhutella minua kolmannessa persoonassa pojaksi. Makasin selälläni suu täynnä instrumentteja kun hän tokaisi lääkärille ettei "poika enää tunne hammastaan tämän jälkeen", niin uuteen uskoon olivat sitä laittamassa. "Ei tunne ei", vastasi lääkäri, "kun on niin tehokkaasti puudutettu." Molemmat nauroivat. En kyennyt kuin kurtistamaan otsaani ilkeästi.
Ja nyt sitä hammasta sattuu.
En muuten pitänyt hammashoitajan tavasta puhutella minua kolmannessa persoonassa pojaksi. Makasin selälläni suu täynnä instrumentteja kun hän tokaisi lääkärille ettei "poika enää tunne hammastaan tämän jälkeen", niin uuteen uskoon olivat sitä laittamassa. "Ei tunne ei", vastasi lääkäri, "kun on niin tehokkaasti puudutettu." Molemmat nauroivat. En kyennyt kuin kurtistamaan otsaani ilkeästi.
Ja nyt sitä hammasta sattuu.
4.11.04
Kirjalista revisited
Toissasunnuntaina listasin aikaa tappaakseni suosikkiromaanejani, ja nyt saan kuulla aloittaneeni kirjameemin. Mikäs sen mukavampaa, minä aloitan mielelläni mitä tahansa kirjallisuuteen liittyvää. Oma alkuperäinen listani on kuitenkin muihin nähden siinä mielessä vajavainen, että siitä puuttuvat teosten yksittäiset kommentoinnit. Päivitetään tämä puute nyt saman tien niin ettei se enää ole puute. Tämän lisäksi, kun kerran alunperin listasin nimenomaan romaaneja, lisään loppuun muunlaisia kaunokirjallisia merkkiteoksia, jotka ansaitsisivat paikan topkympissä, joka tosin ei sitten enää olisi topkymppi. No joka tapauksessa:
1. Robert Shea & Robert Anton Wilson: The Illuminatus! trilogy
Opetti minulle, enemmän kuin mikään muu kauno- tai tietokirjallinen teos, paitsi erilaisista tavoista katsoa maailmaa, myös kaikesta siitä mihin romaanin voi teknisesti venyttää ilman että se hajoaa. Kirja joka sisältää kaiken ja jota sen vuoksi epäilin jo ensilukemalla mahdottomaksi suomentaa, mikä paljastuikin paikkansapitäväksi epäilyksi kun tänä vuonna käännöksenä ilmestynyttä ensimmäistä osaa selailin.
2. Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen
Tämä järisytti parikymppistä minua aikanaan perustavanlaatuisesti. Lämminhenkisin materialismin ja kapitalistisen ajattelun kritisointi mitä on kirjoitettu. Laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, kaunis.
3. Stephen King: Musta torni I-III
Allekirjoittaneen mielestä edelleen parasta fantasiaa mitä kuunaan on tehty. Ei turvaa kliseisiin; nurkan takana odottavaa ei näe ennalta. Maailmojen sisäkkyys on teema, josta King osaa ottaa irti enemmän kuin lukijalle tulisi äkkiä mieleen. Kolmososan jälkeen sarjan taso laski, suurinpiirtein samoihin aikoihin kuin Kingin muunkin tuotannon.
4. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Kirja josta kirjoittaessa on vaikea välttää ylisanojen tulvaa. En siis edes yritä. Täydelliset henkilöt ja täydellinen juoni kohtaavat täydellisessä miljöössä tässä teknisesti täydellisessä teoksessa. (saman sanan toisto nyt ei välttämättä ole "tulva", menköön myöhäisen kirjoitusajankohdan piikkiin) Tällaisia esikoisteoksia on yksi miljoonasta, jos sitäkään.
5. Iain M. Banks: Pelaaja
Oli vaikea valinta, koska en halunnut yhdeltä tekijältä listalleni enempää kuin yhden teoksen. Pelaaja valikoitui Banksin lukuisista kirjoista mukaan sen vaarallisen kovilla kierroksilla käyvän mielikuvituksen ansiosta. Banksin ja minun maailmat ovat lähellä toisiaan. Sen huomaa niistä yksityiskohdista, joille ei voi kuin tyytyväisenä myhäillä; näinhän se on.
6. Theodore Roszak: Flicker
Jos olisin elokuvafriikki, olisi tämä varmaan ylempänä listalla. Nytkin aivan loistava teos; totta ja tarua surutta sekoittava elokuvan vaihtoehtohistoria, joka lähtee liikkelle viattomasti ja kietoutuu kieroutuneeseen pimeyteen lopun lähetessä. Orson Wellesistä ja 1900-luvun alun saksalaisesta elokuvasta kiinnostuneille aivan erityinen pakkoluenta.
7. Jari Tervo: Minun sukuni tarina
Tämän edessä minä nöyrryin. Muistan olleeni niin vaikuttunut juonen koukeroista tätä lukiessani että sain sydämentykytystä. Minun aivokapasiteettini ei riitä rakentamaan tällaisia kudelmia, mistä olen ihan pikkuisen kateellinen. Nerokkaimmin avautuva juoni johon olen missään koskaan törmännyt. On puhdasta taidetta miten sivuhuomautuksen kaltaiset viittaukset saavat jatkuvasti kirjan edetessä uusia merkityksiä, mukaan lukien teoksen nimi. Oli niin hieno lukukokemus aikanaan etten ole uskaltanut toista kertaa vielä sen ääreen päätyä.
8. Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
Sivu sivulta hurmaannuttava ja hullaannuttava hikisen viidakon pyörryttävä elämänvoima ei pysähdy. Paitsi kun alkaa sataa. Sukupolvi toisensa jälkeen elää elämänsä lukijan silmien edessä. Macondoa tuli ikävä kun kirja loppui.
9. Flann O'Brien: Kolmas konstaapeli
Oudoin koskaan lukemani kirja. Järjettömin, riemastuttavan hauska myös. Täynnä kieroutuneita ideoita, kuin filosofisia ja matemaattisia todistuksia siitä että kaikki on oikeasti omituista. Tämän lähemmäksi unen lukemista ei ole mikään muu kirja päässyt.
10. Umberto Eco: Ruusun nimi
Taidonnäyte, ei vain kielenkäytön, vaan myös historiantuntemuksen ja tekijän oman ajatusmaailman. Teknisesti ollaan taas täydellisyydessä kiinni. Tämä kirja sisältää löytämisen ilon; joskaan en varmasti voi sanoa mitä löytyy. Ainakin hämmentynyt ihailu. Sai minut tuntemaan itseni pieneksi.
Bonus:
Roald Dahl / Rakkaani, kyyhkyläiseni & Joku kaltaisesi
Kaksi novellikokoelmaa (jotka julkaistu sekä erikseen että samassa niteessä) mehukkaan julmia tarinoita ihmisistä, jotka epätoivoisina ajavat omia etujaan ja osoittavat näin omat heikkoutensa. Tyrmäävän ilkeitä ja raivostuttavan hauskoja juttuja, joita ei Pentti Saarikosken jouheva suomennos varmasti pahenna.
Robert Sheckley / Matkalippu Utopiaan
Scifi-novelleiksi nämä on luokiteltu, vaikka onko näissä nyt niin hirveästi scifiä, sitä voi miettiä. Satiireja nämä ovat, ihmisen pakkotoiminnalle irvailua. Iskevät yhä kuin moukari, useiden luentojen jälkeen. Nerokkaita ideoita jonka kaltaisia ei nyky-scifissä (sen paremmin kirjoissa (Iain Banks poislukien) kuin visuaalisissa medioissakaan) enää ole. Nämä ovat 50-luvulta, mutta ikä ei näy.
Neil Gaiman / Sandman
Sellainen eepos ettei voi kuin ihmetellä miten tarinan taso vain säilyy ja paranee sarjan edetessä. Viimeinen vielä puuttuu, muuten koko sarja on hyllyssäni komeina alkuperäiskielisinä albumeina. Palvonnan kohde.
1. Robert Shea & Robert Anton Wilson: The Illuminatus! trilogy
Opetti minulle, enemmän kuin mikään muu kauno- tai tietokirjallinen teos, paitsi erilaisista tavoista katsoa maailmaa, myös kaikesta siitä mihin romaanin voi teknisesti venyttää ilman että se hajoaa. Kirja joka sisältää kaiken ja jota sen vuoksi epäilin jo ensilukemalla mahdottomaksi suomentaa, mikä paljastuikin paikkansapitäväksi epäilyksi kun tänä vuonna käännöksenä ilmestynyttä ensimmäistä osaa selailin.
2. Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen
Tämä järisytti parikymppistä minua aikanaan perustavanlaatuisesti. Lämminhenkisin materialismin ja kapitalistisen ajattelun kritisointi mitä on kirjoitettu. Laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, kaunis.
3. Stephen King: Musta torni I-III
Allekirjoittaneen mielestä edelleen parasta fantasiaa mitä kuunaan on tehty. Ei turvaa kliseisiin; nurkan takana odottavaa ei näe ennalta. Maailmojen sisäkkyys on teema, josta King osaa ottaa irti enemmän kuin lukijalle tulisi äkkiä mieleen. Kolmososan jälkeen sarjan taso laski, suurinpiirtein samoihin aikoihin kuin Kingin muunkin tuotannon.
4. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Kirja josta kirjoittaessa on vaikea välttää ylisanojen tulvaa. En siis edes yritä. Täydelliset henkilöt ja täydellinen juoni kohtaavat täydellisessä miljöössä tässä teknisesti täydellisessä teoksessa. (saman sanan toisto nyt ei välttämättä ole "tulva", menköön myöhäisen kirjoitusajankohdan piikkiin) Tällaisia esikoisteoksia on yksi miljoonasta, jos sitäkään.
5. Iain M. Banks: Pelaaja
Oli vaikea valinta, koska en halunnut yhdeltä tekijältä listalleni enempää kuin yhden teoksen. Pelaaja valikoitui Banksin lukuisista kirjoista mukaan sen vaarallisen kovilla kierroksilla käyvän mielikuvituksen ansiosta. Banksin ja minun maailmat ovat lähellä toisiaan. Sen huomaa niistä yksityiskohdista, joille ei voi kuin tyytyväisenä myhäillä; näinhän se on.
6. Theodore Roszak: Flicker
Jos olisin elokuvafriikki, olisi tämä varmaan ylempänä listalla. Nytkin aivan loistava teos; totta ja tarua surutta sekoittava elokuvan vaihtoehtohistoria, joka lähtee liikkelle viattomasti ja kietoutuu kieroutuneeseen pimeyteen lopun lähetessä. Orson Wellesistä ja 1900-luvun alun saksalaisesta elokuvasta kiinnostuneille aivan erityinen pakkoluenta.
7. Jari Tervo: Minun sukuni tarina
Tämän edessä minä nöyrryin. Muistan olleeni niin vaikuttunut juonen koukeroista tätä lukiessani että sain sydämentykytystä. Minun aivokapasiteettini ei riitä rakentamaan tällaisia kudelmia, mistä olen ihan pikkuisen kateellinen. Nerokkaimmin avautuva juoni johon olen missään koskaan törmännyt. On puhdasta taidetta miten sivuhuomautuksen kaltaiset viittaukset saavat jatkuvasti kirjan edetessä uusia merkityksiä, mukaan lukien teoksen nimi. Oli niin hieno lukukokemus aikanaan etten ole uskaltanut toista kertaa vielä sen ääreen päätyä.
8. Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
Sivu sivulta hurmaannuttava ja hullaannuttava hikisen viidakon pyörryttävä elämänvoima ei pysähdy. Paitsi kun alkaa sataa. Sukupolvi toisensa jälkeen elää elämänsä lukijan silmien edessä. Macondoa tuli ikävä kun kirja loppui.
9. Flann O'Brien: Kolmas konstaapeli
Oudoin koskaan lukemani kirja. Järjettömin, riemastuttavan hauska myös. Täynnä kieroutuneita ideoita, kuin filosofisia ja matemaattisia todistuksia siitä että kaikki on oikeasti omituista. Tämän lähemmäksi unen lukemista ei ole mikään muu kirja päässyt.
10. Umberto Eco: Ruusun nimi
Taidonnäyte, ei vain kielenkäytön, vaan myös historiantuntemuksen ja tekijän oman ajatusmaailman. Teknisesti ollaan taas täydellisyydessä kiinni. Tämä kirja sisältää löytämisen ilon; joskaan en varmasti voi sanoa mitä löytyy. Ainakin hämmentynyt ihailu. Sai minut tuntemaan itseni pieneksi.
Bonus:
Roald Dahl / Rakkaani, kyyhkyläiseni & Joku kaltaisesi
Kaksi novellikokoelmaa (jotka julkaistu sekä erikseen että samassa niteessä) mehukkaan julmia tarinoita ihmisistä, jotka epätoivoisina ajavat omia etujaan ja osoittavat näin omat heikkoutensa. Tyrmäävän ilkeitä ja raivostuttavan hauskoja juttuja, joita ei Pentti Saarikosken jouheva suomennos varmasti pahenna.
Robert Sheckley / Matkalippu Utopiaan
Scifi-novelleiksi nämä on luokiteltu, vaikka onko näissä nyt niin hirveästi scifiä, sitä voi miettiä. Satiireja nämä ovat, ihmisen pakkotoiminnalle irvailua. Iskevät yhä kuin moukari, useiden luentojen jälkeen. Nerokkaita ideoita jonka kaltaisia ei nyky-scifissä (sen paremmin kirjoissa (Iain Banks poislukien) kuin visuaalisissa medioissakaan) enää ole. Nämä ovat 50-luvulta, mutta ikä ei näy.
Neil Gaiman / Sandman
Sellainen eepos ettei voi kuin ihmetellä miten tarinan taso vain säilyy ja paranee sarjan edetessä. Viimeinen vielä puuttuu, muuten koko sarja on hyllyssäni komeina alkuperäiskielisinä albumeina. Palvonnan kohde.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)