Hammasta särkee. Vielä aamulla sitä ei särkenyt, sitten kävin hammaslääkärissä, missä hampaassa kuulemma sijainnut reikä paikattiin, nyt se on kipeä. Sama kuin tulisi terapiassa hulluksi, kai niinkin voi käydä. Sain puudutuksen suuhuni, ja melkoinen tehoannos olikin kun vielä kaksi tuntia myöhemmin koko oikea puoli naamasta oli tunnoton. Kuin olisi vainajan kasvoja pidellyt, ihon sijasta naamalla tuntui roikkuvan kasa kuollutta lihaa. Ja tietysti juuri tänään kirjastossa asioidessani lainausautomaatti ei toiminut; kuluneen viikon aikana myöhästymissakkoni olivat kasvaneet yli lainakieltorajan. Oli pakko lyhentää summaa hiukan, siis asioitava virkailijan kanssa. Ongelma: puhe ei oikein sujunut kun vain puolet suun lihaksista toimi. Ilmoittaessani lyhentäväni sakkoja "vhithoshella", samalla todennäköisesti kuolaten leukaperilleni, virkailija katsoi minua säälien.
En muuten pitänyt hammashoitajan tavasta puhutella minua kolmannessa persoonassa pojaksi. Makasin selälläni suu täynnä instrumentteja kun hän tokaisi lääkärille ettei "poika enää tunne hammastaan tämän jälkeen", niin uuteen uskoon olivat sitä laittamassa. "Ei tunne ei", vastasi lääkäri, "kun on niin tehokkaasti puudutettu." Molemmat nauroivat. En kyennyt kuin kurtistamaan otsaani ilkeästi.
Ja nyt sitä hammasta sattuu.
5.11.04
4.11.04
Kirjalista revisited
Toissasunnuntaina listasin aikaa tappaakseni suosikkiromaanejani, ja nyt saan kuulla aloittaneeni kirjameemin. Mikäs sen mukavampaa, minä aloitan mielelläni mitä tahansa kirjallisuuteen liittyvää. Oma alkuperäinen listani on kuitenkin muihin nähden siinä mielessä vajavainen, että siitä puuttuvat teosten yksittäiset kommentoinnit. Päivitetään tämä puute nyt saman tien niin ettei se enää ole puute. Tämän lisäksi, kun kerran alunperin listasin nimenomaan romaaneja, lisään loppuun muunlaisia kaunokirjallisia merkkiteoksia, jotka ansaitsisivat paikan topkympissä, joka tosin ei sitten enää olisi topkymppi. No joka tapauksessa:
1. Robert Shea & Robert Anton Wilson: The Illuminatus! trilogy
Opetti minulle, enemmän kuin mikään muu kauno- tai tietokirjallinen teos, paitsi erilaisista tavoista katsoa maailmaa, myös kaikesta siitä mihin romaanin voi teknisesti venyttää ilman että se hajoaa. Kirja joka sisältää kaiken ja jota sen vuoksi epäilin jo ensilukemalla mahdottomaksi suomentaa, mikä paljastuikin paikkansapitäväksi epäilyksi kun tänä vuonna käännöksenä ilmestynyttä ensimmäistä osaa selailin.
2. Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen
Tämä järisytti parikymppistä minua aikanaan perustavanlaatuisesti. Lämminhenkisin materialismin ja kapitalistisen ajattelun kritisointi mitä on kirjoitettu. Laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, kaunis.
3. Stephen King: Musta torni I-III
Allekirjoittaneen mielestä edelleen parasta fantasiaa mitä kuunaan on tehty. Ei turvaa kliseisiin; nurkan takana odottavaa ei näe ennalta. Maailmojen sisäkkyys on teema, josta King osaa ottaa irti enemmän kuin lukijalle tulisi äkkiä mieleen. Kolmososan jälkeen sarjan taso laski, suurinpiirtein samoihin aikoihin kuin Kingin muunkin tuotannon.
4. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Kirja josta kirjoittaessa on vaikea välttää ylisanojen tulvaa. En siis edes yritä. Täydelliset henkilöt ja täydellinen juoni kohtaavat täydellisessä miljöössä tässä teknisesti täydellisessä teoksessa. (saman sanan toisto nyt ei välttämättä ole "tulva", menköön myöhäisen kirjoitusajankohdan piikkiin) Tällaisia esikoisteoksia on yksi miljoonasta, jos sitäkään.
5. Iain M. Banks: Pelaaja
Oli vaikea valinta, koska en halunnut yhdeltä tekijältä listalleni enempää kuin yhden teoksen. Pelaaja valikoitui Banksin lukuisista kirjoista mukaan sen vaarallisen kovilla kierroksilla käyvän mielikuvituksen ansiosta. Banksin ja minun maailmat ovat lähellä toisiaan. Sen huomaa niistä yksityiskohdista, joille ei voi kuin tyytyväisenä myhäillä; näinhän se on.
6. Theodore Roszak: Flicker
Jos olisin elokuvafriikki, olisi tämä varmaan ylempänä listalla. Nytkin aivan loistava teos; totta ja tarua surutta sekoittava elokuvan vaihtoehtohistoria, joka lähtee liikkelle viattomasti ja kietoutuu kieroutuneeseen pimeyteen lopun lähetessä. Orson Wellesistä ja 1900-luvun alun saksalaisesta elokuvasta kiinnostuneille aivan erityinen pakkoluenta.
7. Jari Tervo: Minun sukuni tarina
Tämän edessä minä nöyrryin. Muistan olleeni niin vaikuttunut juonen koukeroista tätä lukiessani että sain sydämentykytystä. Minun aivokapasiteettini ei riitä rakentamaan tällaisia kudelmia, mistä olen ihan pikkuisen kateellinen. Nerokkaimmin avautuva juoni johon olen missään koskaan törmännyt. On puhdasta taidetta miten sivuhuomautuksen kaltaiset viittaukset saavat jatkuvasti kirjan edetessä uusia merkityksiä, mukaan lukien teoksen nimi. Oli niin hieno lukukokemus aikanaan etten ole uskaltanut toista kertaa vielä sen ääreen päätyä.
8. Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
Sivu sivulta hurmaannuttava ja hullaannuttava hikisen viidakon pyörryttävä elämänvoima ei pysähdy. Paitsi kun alkaa sataa. Sukupolvi toisensa jälkeen elää elämänsä lukijan silmien edessä. Macondoa tuli ikävä kun kirja loppui.
9. Flann O'Brien: Kolmas konstaapeli
Oudoin koskaan lukemani kirja. Järjettömin, riemastuttavan hauska myös. Täynnä kieroutuneita ideoita, kuin filosofisia ja matemaattisia todistuksia siitä että kaikki on oikeasti omituista. Tämän lähemmäksi unen lukemista ei ole mikään muu kirja päässyt.
10. Umberto Eco: Ruusun nimi
Taidonnäyte, ei vain kielenkäytön, vaan myös historiantuntemuksen ja tekijän oman ajatusmaailman. Teknisesti ollaan taas täydellisyydessä kiinni. Tämä kirja sisältää löytämisen ilon; joskaan en varmasti voi sanoa mitä löytyy. Ainakin hämmentynyt ihailu. Sai minut tuntemaan itseni pieneksi.
Bonus:
Roald Dahl / Rakkaani, kyyhkyläiseni & Joku kaltaisesi
Kaksi novellikokoelmaa (jotka julkaistu sekä erikseen että samassa niteessä) mehukkaan julmia tarinoita ihmisistä, jotka epätoivoisina ajavat omia etujaan ja osoittavat näin omat heikkoutensa. Tyrmäävän ilkeitä ja raivostuttavan hauskoja juttuja, joita ei Pentti Saarikosken jouheva suomennos varmasti pahenna.
Robert Sheckley / Matkalippu Utopiaan
Scifi-novelleiksi nämä on luokiteltu, vaikka onko näissä nyt niin hirveästi scifiä, sitä voi miettiä. Satiireja nämä ovat, ihmisen pakkotoiminnalle irvailua. Iskevät yhä kuin moukari, useiden luentojen jälkeen. Nerokkaita ideoita jonka kaltaisia ei nyky-scifissä (sen paremmin kirjoissa (Iain Banks poislukien) kuin visuaalisissa medioissakaan) enää ole. Nämä ovat 50-luvulta, mutta ikä ei näy.
Neil Gaiman / Sandman
Sellainen eepos ettei voi kuin ihmetellä miten tarinan taso vain säilyy ja paranee sarjan edetessä. Viimeinen vielä puuttuu, muuten koko sarja on hyllyssäni komeina alkuperäiskielisinä albumeina. Palvonnan kohde.
1. Robert Shea & Robert Anton Wilson: The Illuminatus! trilogy
Opetti minulle, enemmän kuin mikään muu kauno- tai tietokirjallinen teos, paitsi erilaisista tavoista katsoa maailmaa, myös kaikesta siitä mihin romaanin voi teknisesti venyttää ilman että se hajoaa. Kirja joka sisältää kaiken ja jota sen vuoksi epäilin jo ensilukemalla mahdottomaksi suomentaa, mikä paljastuikin paikkansapitäväksi epäilyksi kun tänä vuonna käännöksenä ilmestynyttä ensimmäistä osaa selailin.
2. Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen
Tämä järisytti parikymppistä minua aikanaan perustavanlaatuisesti. Lämminhenkisin materialismin ja kapitalistisen ajattelun kritisointi mitä on kirjoitettu. Laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, kaunis.
3. Stephen King: Musta torni I-III
Allekirjoittaneen mielestä edelleen parasta fantasiaa mitä kuunaan on tehty. Ei turvaa kliseisiin; nurkan takana odottavaa ei näe ennalta. Maailmojen sisäkkyys on teema, josta King osaa ottaa irti enemmän kuin lukijalle tulisi äkkiä mieleen. Kolmososan jälkeen sarjan taso laski, suurinpiirtein samoihin aikoihin kuin Kingin muunkin tuotannon.
4. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Kirja josta kirjoittaessa on vaikea välttää ylisanojen tulvaa. En siis edes yritä. Täydelliset henkilöt ja täydellinen juoni kohtaavat täydellisessä miljöössä tässä teknisesti täydellisessä teoksessa. (saman sanan toisto nyt ei välttämättä ole "tulva", menköön myöhäisen kirjoitusajankohdan piikkiin) Tällaisia esikoisteoksia on yksi miljoonasta, jos sitäkään.
5. Iain M. Banks: Pelaaja
Oli vaikea valinta, koska en halunnut yhdeltä tekijältä listalleni enempää kuin yhden teoksen. Pelaaja valikoitui Banksin lukuisista kirjoista mukaan sen vaarallisen kovilla kierroksilla käyvän mielikuvituksen ansiosta. Banksin ja minun maailmat ovat lähellä toisiaan. Sen huomaa niistä yksityiskohdista, joille ei voi kuin tyytyväisenä myhäillä; näinhän se on.
6. Theodore Roszak: Flicker
Jos olisin elokuvafriikki, olisi tämä varmaan ylempänä listalla. Nytkin aivan loistava teos; totta ja tarua surutta sekoittava elokuvan vaihtoehtohistoria, joka lähtee liikkelle viattomasti ja kietoutuu kieroutuneeseen pimeyteen lopun lähetessä. Orson Wellesistä ja 1900-luvun alun saksalaisesta elokuvasta kiinnostuneille aivan erityinen pakkoluenta.
7. Jari Tervo: Minun sukuni tarina
Tämän edessä minä nöyrryin. Muistan olleeni niin vaikuttunut juonen koukeroista tätä lukiessani että sain sydämentykytystä. Minun aivokapasiteettini ei riitä rakentamaan tällaisia kudelmia, mistä olen ihan pikkuisen kateellinen. Nerokkaimmin avautuva juoni johon olen missään koskaan törmännyt. On puhdasta taidetta miten sivuhuomautuksen kaltaiset viittaukset saavat jatkuvasti kirjan edetessä uusia merkityksiä, mukaan lukien teoksen nimi. Oli niin hieno lukukokemus aikanaan etten ole uskaltanut toista kertaa vielä sen ääreen päätyä.
8. Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
Sivu sivulta hurmaannuttava ja hullaannuttava hikisen viidakon pyörryttävä elämänvoima ei pysähdy. Paitsi kun alkaa sataa. Sukupolvi toisensa jälkeen elää elämänsä lukijan silmien edessä. Macondoa tuli ikävä kun kirja loppui.
9. Flann O'Brien: Kolmas konstaapeli
Oudoin koskaan lukemani kirja. Järjettömin, riemastuttavan hauska myös. Täynnä kieroutuneita ideoita, kuin filosofisia ja matemaattisia todistuksia siitä että kaikki on oikeasti omituista. Tämän lähemmäksi unen lukemista ei ole mikään muu kirja päässyt.
10. Umberto Eco: Ruusun nimi
Taidonnäyte, ei vain kielenkäytön, vaan myös historiantuntemuksen ja tekijän oman ajatusmaailman. Teknisesti ollaan taas täydellisyydessä kiinni. Tämä kirja sisältää löytämisen ilon; joskaan en varmasti voi sanoa mitä löytyy. Ainakin hämmentynyt ihailu. Sai minut tuntemaan itseni pieneksi.
Bonus:
Roald Dahl / Rakkaani, kyyhkyläiseni & Joku kaltaisesi
Kaksi novellikokoelmaa (jotka julkaistu sekä erikseen että samassa niteessä) mehukkaan julmia tarinoita ihmisistä, jotka epätoivoisina ajavat omia etujaan ja osoittavat näin omat heikkoutensa. Tyrmäävän ilkeitä ja raivostuttavan hauskoja juttuja, joita ei Pentti Saarikosken jouheva suomennos varmasti pahenna.
Robert Sheckley / Matkalippu Utopiaan
Scifi-novelleiksi nämä on luokiteltu, vaikka onko näissä nyt niin hirveästi scifiä, sitä voi miettiä. Satiireja nämä ovat, ihmisen pakkotoiminnalle irvailua. Iskevät yhä kuin moukari, useiden luentojen jälkeen. Nerokkaita ideoita jonka kaltaisia ei nyky-scifissä (sen paremmin kirjoissa (Iain Banks poislukien) kuin visuaalisissa medioissakaan) enää ole. Nämä ovat 50-luvulta, mutta ikä ei näy.
Neil Gaiman / Sandman
Sellainen eepos ettei voi kuin ihmetellä miten tarinan taso vain säilyy ja paranee sarjan edetessä. Viimeinen vielä puuttuu, muuten koko sarja on hyllyssäni komeina alkuperäiskielisinä albumeina. Palvonnan kohde.
Tämä katkos ei johtanut mihinkään
Aamulla käänsin koko asunnon ympäri etsien epätoivoisesti housuja, jotka olin minuuttia aiemmin pukenut ylleni, ja lopulta huomatessani asian oli oloni outo. Olin alkanut tuntea etäännyttävää paranoiaa yön aikana vaatekomeron hyllyltä kadonneiden housujen vuoksi, en muistanut laskeneeni niitä minnekään muualle. Mitä aivoissani aamulla tapahtui? Jättivätkö ne ihan suosiolla rekisteröimättä sen lyhyen hetken, jonka kuluessa vedin housut jalkaani? Lukioiässä minulta katosi yhden yön aikana kirjoituspöydältä vihko, en vieläkään tiedä mitä sille tapahtui. "Ehkä söit sen", kuului eräs avulias ehdotus.
Lapsena kärsin oudosta fobiasta. Aina nähdessäni jonkun suurinpiirtein ikäiseni tenavan katsovan minua pitkään (ja todettakoon että niin tapahtui melko usein; vasta myöhemmin olen ymmärtänyt että lapset tuijottavat vähän kaikkia ja kaikkea) ahdistuin, koska minusta tuntui että minun odotettiin tuntevan hänet. Pelkäsin kärsiväni sairaudesta, jossa yhden yön aikana unohdan parhaan ystäväni niin etten enää kadulla tunnista häntä. Juuri tästä oletin johtuvan minuun kohdistuvan tuijotuksen, minua katsottiin pitkään ja oudoksuen koska olimme juuri edellisenä päivänä leikkineet ulkona niin kuin parhaat kaverit nyt tekevät ja yhtäkkiä en tunnista häntä. Kärsin tällaisesta pelosta vuosia.
Olin myös alle kymmenvuotias, kun ensimmäisen kerran tuli mieleeni suurinpiirtein sama kuin Descartesille, tai en nyt sentään kuvitellut olevani aivot astiassa, mutta usein vietin päiväkausia uskoen makaavani sairaalahuoneessa koomassa onnettomuuden jäljiltä, melkein näin ympärilläni häärivät valkotakkiset tohtorit, jotka syöttivät suoraan aivoihini tätä maailmaa jossa elän. Matrixiin verrattuna minun maailmassani oli kuitenkin muutamia etuja; sitä ei syötetty minulle sellaisenaan, vaan saatoin itse vaikuttaa sen kehitykseen. Niinpä kaikki mitä elämässäni oli tapahtunut tuon varhaislapsuudessa sattuneen onnettomuuden jälkeen saattoi olla vain omaa keksintöäni. Tajusin että simerkiksi sellaiset kehittyvän tekniikan mukanaan tuomat ilmiöt kuin "tietokoneet" ja "videonauhurit" saattoivat olla vain oman pääni kehittelemiä. Mietin että ehkä todellisessa maailmassa sellaisia keksintöjä ei ollut koskaan tehty, ehkä niitä ei edes voitaisi tehdä. Yritin tarkkailla maailmaani etsien epäloogisuuksia jotka paljastaisivat epäilykseni, mutta minuun syötetty ohjelmointi oli liian tehokas.
Sitten siirryin yläasteelle ja havaintoni unohtuivat kun minut pakotettiin keskittymään hengissä selviämiseen.
Lapsena kärsin oudosta fobiasta. Aina nähdessäni jonkun suurinpiirtein ikäiseni tenavan katsovan minua pitkään (ja todettakoon että niin tapahtui melko usein; vasta myöhemmin olen ymmärtänyt että lapset tuijottavat vähän kaikkia ja kaikkea) ahdistuin, koska minusta tuntui että minun odotettiin tuntevan hänet. Pelkäsin kärsiväni sairaudesta, jossa yhden yön aikana unohdan parhaan ystäväni niin etten enää kadulla tunnista häntä. Juuri tästä oletin johtuvan minuun kohdistuvan tuijotuksen, minua katsottiin pitkään ja oudoksuen koska olimme juuri edellisenä päivänä leikkineet ulkona niin kuin parhaat kaverit nyt tekevät ja yhtäkkiä en tunnista häntä. Kärsin tällaisesta pelosta vuosia.
Olin myös alle kymmenvuotias, kun ensimmäisen kerran tuli mieleeni suurinpiirtein sama kuin Descartesille, tai en nyt sentään kuvitellut olevani aivot astiassa, mutta usein vietin päiväkausia uskoen makaavani sairaalahuoneessa koomassa onnettomuuden jäljiltä, melkein näin ympärilläni häärivät valkotakkiset tohtorit, jotka syöttivät suoraan aivoihini tätä maailmaa jossa elän. Matrixiin verrattuna minun maailmassani oli kuitenkin muutamia etuja; sitä ei syötetty minulle sellaisenaan, vaan saatoin itse vaikuttaa sen kehitykseen. Niinpä kaikki mitä elämässäni oli tapahtunut tuon varhaislapsuudessa sattuneen onnettomuuden jälkeen saattoi olla vain omaa keksintöäni. Tajusin että simerkiksi sellaiset kehittyvän tekniikan mukanaan tuomat ilmiöt kuin "tietokoneet" ja "videonauhurit" saattoivat olla vain oman pääni kehittelemiä. Mietin että ehkä todellisessa maailmassa sellaisia keksintöjä ei ollut koskaan tehty, ehkä niitä ei edes voitaisi tehdä. Yritin tarkkailla maailmaani etsien epäloogisuuksia jotka paljastaisivat epäilykseni, mutta minuun syötetty ohjelmointi oli liian tehokas.
Sitten siirryin yläasteelle ja havaintoni unohtuivat kun minut pakotettiin keskittymään hengissä selviämiseen.
2.11.04
Kahvilakulttuurista
Kuppi kahvia maksaa kaksikymmentä senttiä vähemmän kuin samasta kahvilasta ostettu paikanpäällä leivottu kokonainen reikäleipä. Kuppi kahvia maksaa siis hieman alle puolet siitä hinnasta, millä saa kaupasta purkillisen pikakahvijauhetta ja täten parisensataa kupillista kahvia. Nyt taas tietysti urputan turhasta, koska ei minua kukaan pakota menemään kahvilaan tai jos pakottaakin, ei kukaan pakota ostamaan kahvia. Olisin tänäänkin voinut seurata vierestä ja nyökkäillä älykkäästi kun sain kuulla huuhaahumanistien vastaisesta pamfletista, en olisi tarvinnut siihen sitä suurta mukillista kahvia josta nyt hörpin itseni kofeiinihumalaan. Aivoni rasahtivat puolivälissä kertomusta liikkeelle ja suorittivat kvanttihypyn takaviistoon miettien mahdollisuuksia tämänkaltaisen näkökulman käytöstä proseminaarissani mutta humalan kiitos superegoni hallitsi tilanteen ja auttoi minua näkemään kyseisen kaltaisen toiminnan puutteellisen järkevyyden. Tai no, superego löytyi sen pöydän äärestä kyllä joltain muulta kuin minulta, vaikka toisaalta päädyimme jo aiemmin Assarilla lounastaessamme siihen käsitykseen, että mitä enemmän egoa hivelee, sitä suuremmaksi se kasvaa. Siinä vaiheessa pöytä alkoi ympäriltämme tyhjetä. Joskus on järjettömän mukava huomata ettei ole kasvanut paskan vertaa aikuiseksi. Jään odottelemaan luvattua privaattiesitystä hermeneutiikasta. Meissä yhdistyy kaksi diskurssia saumattomasti.
1.11.04
Marraskuu
Talvi tuli sitten taas. Helvetin perkele. Minä vihaan talvea kuin ruttoa, ja vaikkei sitä toistaiseksi voikaan nähdä kuin kalenteriin katsomalla, on se olemassa kuitenkin, talvikuukausi, marraskuu, kuollut, tässä kirjoituksessa eivät kaljakorit ja dinosauriin luut vilise.
Tuntuu kummalta olla taas marraskuussa, edellisestäkin on aikaa niin vähän, ja marraskuussa 2003 alkoi asioita, jotka leimasivat koko kulunutta vuotta vahvasti. Kulkevatko tämänkaltaiset jutut aina laumoissa?
Viime vuoden marraskuussa satuin näkemään tv:stä puoli jaksoa Days of our livesia, ja exme oli myös paikalla. En enää muista olimmeko mykkiä hämmästyksestä (joko niin, tai sitten nauroimme vedet silmissä), mutta kokemus oli silti ikimuistoinen. Nykyään katson joka jakson jos vain satun olemaan iltapäivällä kotosalla. Edelleen sarja jaksaa olla yhtä hillitön; en usko kyllästyväni koskaan.
Viime vuoden marraskuussa sain pitkän sähköpostin joka käynnisti keskustelun ja keskustelun jälkeen tapahtumasarjan ja kaikki tämä on ollut oleellinen osa kulunutta vuotta. Äkkiä tämä aika on mennyt.
Ja tietenkin viime vuoden marraskuussa aloitin Silmänkääntövankilan. Oli se ihme räpeltämistä aluksi, eikä ole sanottavasti muuttunut. (on taas niitä päiviä kun tuntuu siltä) On oletettavaa, etten ole lähimainkaan tajunnut niitä merkityksiä, joita olen tiedostamattani tälle nettikirjoittamiselle vuoden kuluessa antanut. Melkein kaikki muuttui. Nyt tuntuu että vuoden takaisella minulla ja nykyisellä ei muuta yhteistä olekaan kuin Silmänkääntövankila ja Päivien viemää. Liioittelua, tietenkin, mutta ihan totta siltä tuntuu.
Alunperin piti kirjoittaa talvesta, se siitä taas, tilitykseksi meni. Mutta ainakin voin viimein käyttää tämän kuukausia sitten keksimäni sitaatin, joka on vain odottanut marraskuun ensimmäistä. Kuvastaa tunteitani talvea kohtaan täydellisesti:
"Alkaa pakkasen valta
hanki tiivis ja veitsenterävä
selkää raapii jäinen hile
hyvästi"
(Absoluuttinen Nollapiste / Joku unohti piirtää jalan)
Tuntuu kummalta olla taas marraskuussa, edellisestäkin on aikaa niin vähän, ja marraskuussa 2003 alkoi asioita, jotka leimasivat koko kulunutta vuotta vahvasti. Kulkevatko tämänkaltaiset jutut aina laumoissa?
Viime vuoden marraskuussa satuin näkemään tv:stä puoli jaksoa Days of our livesia, ja exme oli myös paikalla. En enää muista olimmeko mykkiä hämmästyksestä (joko niin, tai sitten nauroimme vedet silmissä), mutta kokemus oli silti ikimuistoinen. Nykyään katson joka jakson jos vain satun olemaan iltapäivällä kotosalla. Edelleen sarja jaksaa olla yhtä hillitön; en usko kyllästyväni koskaan.
Viime vuoden marraskuussa sain pitkän sähköpostin joka käynnisti keskustelun ja keskustelun jälkeen tapahtumasarjan ja kaikki tämä on ollut oleellinen osa kulunutta vuotta. Äkkiä tämä aika on mennyt.
Ja tietenkin viime vuoden marraskuussa aloitin Silmänkääntövankilan. Oli se ihme räpeltämistä aluksi, eikä ole sanottavasti muuttunut. (on taas niitä päiviä kun tuntuu siltä) On oletettavaa, etten ole lähimainkaan tajunnut niitä merkityksiä, joita olen tiedostamattani tälle nettikirjoittamiselle vuoden kuluessa antanut. Melkein kaikki muuttui. Nyt tuntuu että vuoden takaisella minulla ja nykyisellä ei muuta yhteistä olekaan kuin Silmänkääntövankila ja Päivien viemää. Liioittelua, tietenkin, mutta ihan totta siltä tuntuu.
Alunperin piti kirjoittaa talvesta, se siitä taas, tilitykseksi meni. Mutta ainakin voin viimein käyttää tämän kuukausia sitten keksimäni sitaatin, joka on vain odottanut marraskuun ensimmäistä. Kuvastaa tunteitani talvea kohtaan täydellisesti:
"Alkaa pakkasen valta
hanki tiivis ja veitsenterävä
selkää raapii jäinen hile
hyvästi"
(Absoluuttinen Nollapiste / Joku unohti piirtää jalan)
31.10.04
Pieni ja pinkeä,
eli "Elon päivät jo iltaan ehti, kädet ahkerat levon sai"
Tämä on kaikkien aikojen paras otsikkoni. Räjähdin nauruun eilen kun yhtäkkiä keksin sen voileipiä tehdessäni; en varsinaisesti miettinyt Silmänkääntövankilaa tai tulevien päivitysten mahdollisia otsikoita, mutta näin ne aina saapuvat. Etiketteinä tyhjien purkkien kyljissä ja sitten niille pitää keksiä sisältö. Tämä otsikko sisältää suhteellisen lyhyeen kokoonsa nähden paljon lainauksia ja viittauksia asioihin, joiden tästä yhteydestä irroitetusta alkuperästä muutamalla lukijallani saattaa olla etäinen käsitys, eräät saattavat jopa aavistella mitä yritän itse otsikolla sanoa, mutta perimmäiseen merkitykseen ei pääse kukaan, se on liian kaukaa haettu ja filtteröity Uguksen patentoidun "nurinperin"-suodattimen kautta kolmesti. Silti pidän tästä otsikosta aivan suunnattomasti.
Sen suurin ongelma on kenties se, ettei se liity millään tavalla varsinaiseen tekstiin. ("mitä, onko joku sen otsikoista joskus liittynyt?") Ja kun äsken puhuin voileipien tekemisestä, tarkoitin voileipien tekemistä. Raja se on kiertoilmaisuillakin, eikä tämä olisi ollut edes kovin tasokas.
Minä olen reilun vuorokauden aikana kirjoittanut proseminaaritutkielmaani noin kahdeksan sivua. Ei huonosti, tosin varsinaista kohdeteostani en ole käsitellyt oikeastaan lainkaan; tähän mennessä tutkimukseni koostuu lähinnä tarpeesta kehittää syitä sille miksi Lyotardin ja Baudrillardin kaltaiset postmoderniteoreetikot ovat kirjoittaneet niin kuin ovat. Väliin siteeraan irvihampaisen epätoivon tilassa Linda Hutcheonia, Terry Eagletonia ja Pertti Karkamaa. Tänä aamuna luin eilistä tekstiäni ja huomasin ylimielisesti kumonneeni muiden muassa Hutcheonin, useita teoksia postmodernismista kirjoittaneen runsaasti arvostetun teoreetikon, näkemykset parilla lauseella. Näin tehdään kirjallisuudentutkimusta.
Myöhään illalla suoritin jälleen yhden elämäni ensimmäisen: imuroin (kieltäydyn käyttämästä sanaa "downloadasin" - no perhana, siinä se tuli kuitenkin) verkosta mp3:sen. Tätä en ole ennen tehnyt. Hämmästyttävää; näin vain musiikki soi tietokoneella. Pelottaa. Tuleeko minusta nörtti? Pyysalo armahda. (edellinen sanapari ei vastaa omia käsityksiäni)
Lopuksi palaamme sittenkin hetkeksi otsikkoon (se oli totta puhuen suunnitelmissa koko ajan). Se kuvastaa turhautumista sen äärimmäisissä muodoissa, joihin kaipaus, hämmennys, keveys, viha ja rakkaus ovat sekoittuneet kuin öljy veteen, siis helvetin huonosti. Pinnalla läikähtelee rumia kelluvia lauttoja.
Sen suurin ongelma on kenties se, ettei se liity millään tavalla varsinaiseen tekstiin. ("mitä, onko joku sen otsikoista joskus liittynyt?") Ja kun äsken puhuin voileipien tekemisestä, tarkoitin voileipien tekemistä. Raja se on kiertoilmaisuillakin, eikä tämä olisi ollut edes kovin tasokas.
Minä olen reilun vuorokauden aikana kirjoittanut proseminaaritutkielmaani noin kahdeksan sivua. Ei huonosti, tosin varsinaista kohdeteostani en ole käsitellyt oikeastaan lainkaan; tähän mennessä tutkimukseni koostuu lähinnä tarpeesta kehittää syitä sille miksi Lyotardin ja Baudrillardin kaltaiset postmoderniteoreetikot ovat kirjoittaneet niin kuin ovat. Väliin siteeraan irvihampaisen epätoivon tilassa Linda Hutcheonia, Terry Eagletonia ja Pertti Karkamaa. Tänä aamuna luin eilistä tekstiäni ja huomasin ylimielisesti kumonneeni muiden muassa Hutcheonin, useita teoksia postmodernismista kirjoittaneen runsaasti arvostetun teoreetikon, näkemykset parilla lauseella. Näin tehdään kirjallisuudentutkimusta.
Myöhään illalla suoritin jälleen yhden elämäni ensimmäisen: imuroin (kieltäydyn käyttämästä sanaa "downloadasin" - no perhana, siinä se tuli kuitenkin) verkosta mp3:sen. Tätä en ole ennen tehnyt. Hämmästyttävää; näin vain musiikki soi tietokoneella. Pelottaa. Tuleeko minusta nörtti? Pyysalo armahda. (edellinen sanapari ei vastaa omia käsityksiäni)
Lopuksi palaamme sittenkin hetkeksi otsikkoon (se oli totta puhuen suunnitelmissa koko ajan). Se kuvastaa turhautumista sen äärimmäisissä muodoissa, joihin kaipaus, hämmennys, keveys, viha ja rakkaus ovat sekoittuneet kuin öljy veteen, siis helvetin huonosti. Pinnalla läikähtelee rumia kelluvia lauttoja.
30.10.04
Jo vain ovat nämä portaat raskaat nousta (eli "On asioita joita kannattaa tehdä ja sitten on taas niitä asioita joita ei kannata tehdä")
Kun torstai-iltana ehdin pölkkäridokumenttia katsellessani tuntea lievää mutta selvästi kasvussa olevaa ahdistusta siitä, etten tapaisi ketään perjantaina, olen nyt lauantaiaamuna lähinnä hämmentynyt siitä kuinka monta ihmistä tapasin. Noh, Marimba lähestyi jo torstai-iltana perjantaiksi ajoitetun lounaskutsun merkeissä, ja tämän otin mielihyvin vastaan. Sitä edeltävän tunnin vietin jälleen seminaarikirjastossa. Mutta kyllähän minun opiskelukykyni tiedetään; nytkin keskityin lähinnä... eiku. En muista mihin keskityin. Oheisessa kuvassa on proseminaaritutkielmaani varten keräämiäni lähdeteoksia, mutta kuva on kolmen viikon takaa, siinä on kirjoja vasta kymmenen. Tällä hetkellä pino on kasvanut kuuteentoista; tämä viikonloppu on tarkoitus uhrata niille. Ei näytä hyvältä. Näin ei kuulu opiskella.
Iltapäivällä herra K, aktiivinen muusikko, soitti ja piipahti laittamaan itselleen ruokaa ennen bändinsä keikkaa Kårenilla. Sopi minulle; saimme samalla tilaisuuden ruotia. (se, ettei ruotimisen kohdetta ole määritelty, on kuvaavaa; me ruodimme mitä tahansa, aina löytyy aihe) Hänen tuskin mentyään Saara soitti ja ilmoitti siivonneensa. Tulkitsin sen kutsuksi. Soitin Tomahawkin levyn loppuun ja matkalla Saaran luokse kohtasin sen toisen tyypin tästä kuvasta ja me molemmat eksyimme, ei Ylioppilaskylän itäpuoli ole inhimillisella suunnitusvaistolla varustetuille suunniteltu. Paikan päällä selvisi yllättävä sukulaisuussuhde minun ja erään opiskelijakollegani välillä. Pysäkki 50:ssä esiintyi Duo Kovat potut, jota läksimme kuulemaan, mutta aikaa kutakin, pässi kun päätä, ja hilauduin yön järjettömään kylmyyteen baarin lämminhenkisestä sisustuksesta mutta mikäs oli hilautuessa kun olisin joka tapauksessa tuhlannut perjantaini, joka nyt ei tullut tuhlatuksi.
Mutta sittenkin. Nyt on lauantai. Minulla on 48 tuntia aikaa siihen hetkeen, jona eilen seminaarikirjastosta lainaamani teokset pitää palauttaa. Minulla on viikonloppu aikaa saada kasaan tekstiä jota voisi pitää edes etäisenä proseminaarin esiasteena. Vedonlyönti pystyyn: onnistuuko?
Laitan heti pari kymppiä likoon että ei.
28.10.04
Angst
Carmabalin eilinen kirjoitus hammaslääkäristä sai minut muistamaan tarkoituksellisen unohdukseni; ensi viikon perjantaina on itsellänikin aika. Koen ikäviä etukäteisväläyksiä tilanteesta, jossa makaan selälläni epämääräisessä tuolintapaisessa ja suuhuni tungetaan instrumentteja joiden tarkoitus on porautui luuhuni. Kirkas valo hehkuu suoraan kasvojeni edessä. Miten palaankin kuin osiin pilkottuna takaisin 70-luvun lopulle ja katselen kirkasta pilveä tehtaan savupiippujen välistä... ei, ei! Minäkö olisin tähän valmis,
minunko!
oletetaan kestävän tämä kaikki kuin, öh, henkilö? Kaiken kasaantuvuus on luotaantyöntävä ominaisuus. Entä jos juuri minä aiheutin kaikkien niiden tilhien kuoleman jollain selittämättömällä tavalla? On käynyt absurdiksi edes olettamuksena kyetä enää hallitsemaan kaikkea vastaan tulevaa. Kela paiskasi opintoselvityspyynnöllä tiedustellen miksi en viime vuonna saanut kasaan tarpeeksi opintoviikkoja. "Kiitos kysymästä", vastaan heille, "monestakin syystä". Jokaisen opiskeluvuoteni jälkeen olen vastaavan kyselyn saanut, mikä tarkoittaa tämän olleen nyt kolmas. Väsäilen niitä jo tottumuspohjalta.
Ja entä asunto! Dear god, älkää pyytäkö minua kertomaan siitä miten Ylioppilaskyläsäätiö lähetti maanantaina ilmoituksen minulle varatusta yksiöstä. Toiveen täyttymys? Kuukausien odotuksen palkinta? Eeei, tai ehkä, mutta minä kuitenkin kieltäydyin tarjouksesta. Älkää koskaan kyselkö minulta syitä, mistään. Korostinko?
Epäilemättä elämme hienojakoisessa kastijärjestelmässä, jota vain siihen tottuminen estää meitä havaitsemasta.
Olen kokenut elämäni aikana kaksi paniikkihäiriökohtausta.
Vuosia sitten täytin tyhjää vapaa-aikaani (silloin sitä todella riitti) kynän ja paperin parissa keksien anagrammeja Eppu Normaalin kappaleiden nimille. Murheellisten laulujen maasta tuli Luen lujat hurmeiset manalle. En osaa sanoa miksi tämä palasi mieleeni juuri nyt. Saan sähköposteja, joissa kerrotaan ikäviä asioita. Joskus ikävät asiat puhdistavat. Minun elämäni muuttui vuoden 2004 aikana melko peruuttamattomasti, mutta en tällä hetkellä osaa sanoa tapahtuiko käänne tammikuun alussa, huhtikuun toinen päivä, toukokuun puolivälissä, juhannuksena, heinäkuun yhdeksäs vai lokakuun kymmenes.
Melko järkyttävä tosiasia on se, että mikä tahansa noista päivistä olisi voinut käännöksen käynnistää. Ihmiselämä ei kuitenkaan voi kääntyä yhden vuoden aikana noin monesti.
Siis?
minunko!
oletetaan kestävän tämä kaikki kuin, öh, henkilö? Kaiken kasaantuvuus on luotaantyöntävä ominaisuus. Entä jos juuri minä aiheutin kaikkien niiden tilhien kuoleman jollain selittämättömällä tavalla? On käynyt absurdiksi edes olettamuksena kyetä enää hallitsemaan kaikkea vastaan tulevaa. Kela paiskasi opintoselvityspyynnöllä tiedustellen miksi en viime vuonna saanut kasaan tarpeeksi opintoviikkoja. "Kiitos kysymästä", vastaan heille, "monestakin syystä". Jokaisen opiskeluvuoteni jälkeen olen vastaavan kyselyn saanut, mikä tarkoittaa tämän olleen nyt kolmas. Väsäilen niitä jo tottumuspohjalta.
Ja entä asunto! Dear god, älkää pyytäkö minua kertomaan siitä miten Ylioppilaskyläsäätiö lähetti maanantaina ilmoituksen minulle varatusta yksiöstä. Toiveen täyttymys? Kuukausien odotuksen palkinta? Eeei, tai ehkä, mutta minä kuitenkin kieltäydyin tarjouksesta. Älkää koskaan kyselkö minulta syitä, mistään. Korostinko?
Epäilemättä elämme hienojakoisessa kastijärjestelmässä, jota vain siihen tottuminen estää meitä havaitsemasta.
Olen kokenut elämäni aikana kaksi paniikkihäiriökohtausta.
Vuosia sitten täytin tyhjää vapaa-aikaani (silloin sitä todella riitti) kynän ja paperin parissa keksien anagrammeja Eppu Normaalin kappaleiden nimille. Murheellisten laulujen maasta tuli Luen lujat hurmeiset manalle. En osaa sanoa miksi tämä palasi mieleeni juuri nyt. Saan sähköposteja, joissa kerrotaan ikäviä asioita. Joskus ikävät asiat puhdistavat. Minun elämäni muuttui vuoden 2004 aikana melko peruuttamattomasti, mutta en tällä hetkellä osaa sanoa tapahtuiko käänne tammikuun alussa, huhtikuun toinen päivä, toukokuun puolivälissä, juhannuksena, heinäkuun yhdeksäs vai lokakuun kymmenes.
Melko järkyttävä tosiasia on se, että mikä tahansa noista päivistä olisi voinut käännöksen käynnistää. Ihmiselämä ei kuitenkaan voi kääntyä yhden vuoden aikana noin monesti.
Siis?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)