Tämä katkos ei johtanut mihinkään

Aamulla käänsin koko asunnon ympäri etsien epätoivoisesti housuja, jotka olin minuuttia aiemmin pukenut ylleni, ja lopulta huomatessani asian oli oloni outo. Olin alkanut tuntea etäännyttävää paranoiaa yön aikana vaatekomeron hyllyltä kadonneiden housujen vuoksi, en muistanut laskeneeni niitä minnekään muualle. Mitä aivoissani aamulla tapahtui? Jättivätkö ne ihan suosiolla rekisteröimättä sen lyhyen hetken, jonka kuluessa vedin housut jalkaani? Lukioiässä minulta katosi yhden yön aikana kirjoituspöydältä vihko, en vieläkään tiedä mitä sille tapahtui. "Ehkä söit sen", kuului eräs avulias ehdotus.

Lapsena kärsin oudosta fobiasta. Aina nähdessäni jonkun suurinpiirtein ikäiseni tenavan katsovan minua pitkään (ja todettakoon että niin tapahtui melko usein; vasta myöhemmin olen ymmärtänyt että lapset tuijottavat vähän kaikkia ja kaikkea) ahdistuin, koska minusta tuntui että minun odotettiin tuntevan hänet. Pelkäsin kärsiväni sairaudesta, jossa yhden yön aikana unohdan parhaan ystäväni niin etten enää kadulla tunnista häntä. Juuri tästä oletin johtuvan minuun kohdistuvan tuijotuksen, minua katsottiin pitkään ja oudoksuen koska olimme juuri edellisenä päivänä leikkineet ulkona niin kuin parhaat kaverit nyt tekevät ja yhtäkkiä en tunnista häntä. Kärsin tällaisesta pelosta vuosia.

Olin myös alle kymmenvuotias, kun ensimmäisen kerran tuli mieleeni suurinpiirtein sama kuin Descartesille, tai en nyt sentään kuvitellut olevani aivot astiassa, mutta usein vietin päiväkausia uskoen makaavani sairaalahuoneessa koomassa onnettomuuden jäljiltä, melkein näin ympärilläni häärivät valkotakkiset tohtorit, jotka syöttivät suoraan aivoihini tätä maailmaa jossa elän. Matrixiin verrattuna minun maailmassani oli kuitenkin muutamia etuja; sitä ei syötetty minulle sellaisenaan, vaan saatoin itse vaikuttaa sen kehitykseen. Niinpä kaikki mitä elämässäni oli tapahtunut tuon varhaislapsuudessa sattuneen onnettomuuden jälkeen saattoi olla vain omaa keksintöäni. Tajusin että simerkiksi sellaiset kehittyvän tekniikan mukanaan tuomat ilmiöt kuin "tietokoneet" ja "videonauhurit" saattoivat olla vain oman pääni kehittelemiä. Mietin että ehkä todellisessa maailmassa sellaisia keksintöjä ei ollut koskaan tehty, ehkä niitä ei edes voitaisi tehdä. Yritin tarkkailla maailmaani etsien epäloogisuuksia jotka paljastaisivat epäilykseni, mutta minuun syötetty ohjelmointi oli liian tehokas.

Sitten siirryin yläasteelle ja havaintoni unohtuivat kun minut pakotettiin keskittymään hengissä selviämiseen.

Kahvilakulttuurista

Kuppi kahvia maksaa kaksikymmentä senttiä vähemmän kuin samasta kahvilasta ostettu paikanpäällä leivottu kokonainen reikäleipä. Kuppi kahvia maksaa siis hieman alle puolet siitä hinnasta, millä saa kaupasta purkillisen pikakahvijauhetta ja täten parisensataa kupillista kahvia. Nyt taas tietysti urputan turhasta, koska ei minua kukaan pakota menemään kahvilaan tai jos pakottaakin, ei kukaan pakota ostamaan kahvia. Olisin tänäänkin voinut seurata vierestä ja nyökkäillä älykkäästi kun sain kuulla huuhaahumanistien vastaisesta pamfletista, en olisi tarvinnut siihen sitä suurta mukillista kahvia josta nyt hörpin itseni kofeiinihumalaan. Aivoni rasahtivat puolivälissä kertomusta liikkeelle ja suorittivat kvanttihypyn takaviistoon miettien mahdollisuuksia tämänkaltaisen näkökulman käytöstä proseminaarissani mutta humalan kiitos superegoni hallitsi tilanteen ja auttoi minua näkemään kyseisen kaltaisen toiminnan puutteellisen järkevyyden. Tai no, superego löytyi sen pöydän äärestä kyllä joltain muulta kuin minulta, vaikka toisaalta päädyimme jo aiemmin Assarilla lounastaessamme siihen käsitykseen, että mitä enemmän egoa hivelee, sitä suuremmaksi se kasvaa. Siinä vaiheessa pöytä alkoi ympäriltämme tyhjetä. Joskus on järjettömän mukava huomata ettei ole kasvanut paskan vertaa aikuiseksi. Jään odottelemaan luvattua privaattiesitystä hermeneutiikasta. Meissä yhdistyy kaksi diskurssia saumattomasti.

Marraskuu

Talvi tuli sitten taas. Helvetin perkele. Minä vihaan talvea kuin ruttoa, ja vaikkei sitä toistaiseksi voikaan nähdä kuin kalenteriin katsomalla, on se olemassa kuitenkin, talvikuukausi, marraskuu, kuollut, tässä kirjoituksessa eivät kaljakorit ja dinosauriin luut vilise.

Tuntuu kummalta olla taas marraskuussa, edellisestäkin on aikaa niin vähän, ja marraskuussa 2003 alkoi asioita, jotka leimasivat koko kulunutta vuotta vahvasti. Kulkevatko tämänkaltaiset jutut aina laumoissa?

Viime vuoden marraskuussa satuin näkemään tv:stä puoli jaksoa Days of our livesia, ja exme oli myös paikalla. En enää muista olimmeko mykkiä hämmästyksestä (joko niin, tai sitten nauroimme vedet silmissä), mutta kokemus oli silti ikimuistoinen. Nykyään katson joka jakson jos vain satun olemaan iltapäivällä kotosalla. Edelleen sarja jaksaa olla yhtä hillitön; en usko kyllästyväni koskaan.

Viime vuoden marraskuussa sain pitkän sähköpostin joka käynnisti keskustelun ja keskustelun jälkeen tapahtumasarjan ja kaikki tämä on ollut oleellinen osa kulunutta vuotta. Äkkiä tämä aika on mennyt.

Ja tietenkin viime vuoden marraskuussa aloitin Silmänkääntövankilan. Oli se ihme räpeltämistä aluksi, eikä ole sanottavasti muuttunut. (on taas niitä päiviä kun tuntuu siltä) On oletettavaa, etten ole lähimainkaan tajunnut niitä merkityksiä, joita olen tiedostamattani tälle nettikirjoittamiselle vuoden kuluessa antanut. Melkein kaikki muuttui. Nyt tuntuu että vuoden takaisella minulla ja nykyisellä ei muuta yhteistä olekaan kuin Silmänkääntövankila ja Päivien viemää. Liioittelua, tietenkin, mutta ihan totta siltä tuntuu.

Alunperin piti kirjoittaa talvesta, se siitä taas, tilitykseksi meni. Mutta ainakin voin viimein käyttää tämän kuukausia sitten keksimäni sitaatin, joka on vain odottanut marraskuun ensimmäistä. Kuvastaa tunteitani talvea kohtaan täydellisesti:

"Alkaa pakkasen valta
hanki tiivis ja veitsenterävä
selkää raapii jäinen hile
hyvästi"

(Absoluuttinen Nollapiste / Joku unohti piirtää jalan)

Pieni ja pinkeä, eli "Elon päivät jo iltaan ehti, kädet ahkerat levon sai"

Tämä on kaikkien aikojen paras otsikkoni. Räjähdin nauruun eilen kun yhtäkkiä keksin sen voileipiä tehdessäni; en varsinaisesti miettinyt Silmänkääntövankilaa tai tulevien päivitysten mahdollisia otsikoita, mutta näin ne aina saapuvat. Etiketteinä tyhjien purkkien kyljissä ja sitten niille pitää keksiä sisältö. Tämä otsikko sisältää suhteellisen lyhyeen kokoonsa nähden paljon lainauksia ja viittauksia asioihin, joiden tästä yhteydestä irroitetusta alkuperästä muutamalla lukijallani saattaa olla etäinen käsitys, eräät saattavat jopa aavistella mitä yritän itse otsikolla sanoa, mutta perimmäiseen merkitykseen ei pääse kukaan, se on liian kaukaa haettu ja filtteröity Uguksen patentoidun "nurinperin"-suodattimen kautta kolmesti. Silti pidän tästä otsikosta aivan suunnattomasti.

Sen suurin ongelma on kenties se, ettei se liity millään tavalla varsinaiseen tekstiin. ("mitä, onko joku sen otsikoista joskus liittynyt?") Ja kun äsken puhuin voileipien tekemisestä, tarkoitin voileipien tekemistä. Raja se on kiertoilmaisuillakin, eikä tämä olisi ollut edes kovin tasokas.

Minä olen reilun vuorokauden aikana kirjoittanut proseminaaritutkielmaani noin kahdeksan sivua. Ei huonosti, tosin varsinaista kohdeteostani en ole käsitellyt oikeastaan lainkaan; tähän mennessä tutkimukseni koostuu lähinnä tarpeesta kehittää syitä sille miksi Lyotardin ja Baudrillardin kaltaiset postmoderniteoreetikot ovat kirjoittaneet niin kuin ovat. Väliin siteeraan irvihampaisen epätoivon tilassa Linda Hutcheonia, Terry Eagletonia ja Pertti Karkamaa. Tänä aamuna luin eilistä tekstiäni ja huomasin ylimielisesti kumonneeni muiden muassa Hutcheonin, useita teoksia postmodernismista kirjoittaneen runsaasti arvostetun teoreetikon, näkemykset parilla lauseella. Näin tehdään kirjallisuudentutkimusta.

Myöhään illalla suoritin jälleen yhden elämäni ensimmäisen: imuroin (kieltäydyn käyttämästä sanaa "downloadasin" - no perhana, siinä se tuli kuitenkin) verkosta mp3:sen. Tätä en ole ennen tehnyt. Hämmästyttävää; näin vain musiikki soi tietokoneella. Pelottaa. Tuleeko minusta nörtti? Pyysalo armahda. (edellinen sanapari ei vastaa omia käsityksiäni)

Lopuksi palaamme sittenkin hetkeksi otsikkoon (se oli totta puhuen suunnitelmissa koko ajan). Se kuvastaa turhautumista sen äärimmäisissä muodoissa, joihin kaipaus, hämmennys, keveys, viha ja rakkaus ovat sekoittuneet kuin öljy veteen, siis helvetin huonosti. Pinnalla läikähtelee rumia kelluvia lauttoja.

Jo vain ovat nämä portaat raskaat nousta (eli "On asioita joita kannattaa tehdä ja sitten on taas niitä asioita joita ei kannata tehdä")

Kun torstai-iltana ehdin pölkkäridokumenttia katsellessani tuntea lievää mutta selvästi kasvussa olevaa ahdistusta siitä, etten tapaisi ketään perjantaina, olen nyt lauantaiaamuna lähinnä hämmentynyt siitä kuinka monta ihmistä tapasin. Noh, Marimba lähestyi jo torstai-iltana perjantaiksi ajoitetun lounaskutsun merkeissä, ja tämän otin mielihyvin vastaan. Sitä edeltävän tunnin vietin jälleen seminaarikirjastossa. Mutta kyllähän minun opiskelukykyni tiedetään; nytkin keskityin lähinnä... eiku. En muista mihin keskityin. Oheisessa kuvassa on proseminaaritutkielmaani varten keräämiäni lähdeteoksia, mutta kuva on kolmen viikon takaa, siinä on kirjoja vasta kymmenen. Tällä hetkellä pino on kasvanut kuuteentoista; tämä viikonloppu on tarkoitus uhrata niille. Ei näytä hyvältä. Näin ei kuulu opiskella.

Iltapäivällä herra K, aktiivinen muusikko, soitti ja piipahti laittamaan itselleen ruokaa ennen bändinsä keikkaa Kårenilla. Sopi minulle; saimme samalla tilaisuuden ruotia. (se, ettei ruotimisen kohdetta ole määritelty, on kuvaavaa; me ruodimme mitä tahansa, aina löytyy aihe) Hänen tuskin mentyään Saara soitti ja ilmoitti siivonneensa. Tulkitsin sen kutsuksi. Soitin Tomahawkin levyn loppuun ja matkalla Saaran luokse kohtasin sen toisen tyypin tästä kuvasta ja me molemmat eksyimme, ei Ylioppilaskylän itäpuoli ole inhimillisella suunnitusvaistolla varustetuille suunniteltu. Paikan päällä selvisi yllättävä sukulaisuussuhde minun ja erään opiskelijakollegani välillä. Pysäkki 50:ssä esiintyi Duo Kovat potut, jota läksimme kuulemaan, mutta aikaa kutakin, pässi kun päätä, ja hilauduin yön järjettömään kylmyyteen baarin lämminhenkisestä sisustuksesta mutta mikäs oli hilautuessa kun olisin joka tapauksessa tuhlannut perjantaini, joka nyt ei tullut tuhlatuksi.

Mutta sittenkin. Nyt on lauantai. Minulla on 48 tuntia aikaa siihen hetkeen, jona eilen seminaarikirjastosta lainaamani teokset pitää palauttaa. Minulla on viikonloppu aikaa saada kasaan tekstiä jota voisi pitää edes etäisenä proseminaarin esiasteena. Vedonlyönti pystyyn: onnistuuko?

Laitan heti pari kymppiä likoon että ei.

Angst

Carmabalin eilinen kirjoitus hammaslääkäristä sai minut muistamaan tarkoituksellisen unohdukseni; ensi viikon perjantaina on itsellänikin aika. Koen ikäviä etukäteisväläyksiä tilanteesta, jossa makaan selälläni epämääräisessä tuolintapaisessa ja suuhuni tungetaan instrumentteja joiden tarkoitus on porautui luuhuni. Kirkas valo hehkuu suoraan kasvojeni edessä. Miten palaankin kuin osiin pilkottuna takaisin 70-luvun lopulle ja katselen kirkasta pilveä tehtaan savupiippujen välistä... ei, ei! Minäkö olisin tähän valmis,

minunko!

oletetaan kestävän tämä kaikki kuin, öh, henkilö? Kaiken kasaantuvuus on luotaantyöntävä ominaisuus. Entä jos juuri minä aiheutin kaikkien niiden tilhien kuoleman jollain selittämättömällä tavalla? On käynyt absurdiksi edes olettamuksena kyetä enää hallitsemaan kaikkea vastaan tulevaa. Kela paiskasi opintoselvityspyynnöllä tiedustellen miksi en viime vuonna saanut kasaan tarpeeksi opintoviikkoja. "Kiitos kysymästä", vastaan heille, "monestakin syystä". Jokaisen opiskeluvuoteni jälkeen olen vastaavan kyselyn saanut, mikä tarkoittaa tämän olleen nyt kolmas. Väsäilen niitä jo tottumuspohjalta.

Ja entä asunto! Dear god, älkää pyytäkö minua kertomaan siitä miten Ylioppilaskyläsäätiö lähetti maanantaina ilmoituksen minulle varatusta yksiöstä. Toiveen täyttymys? Kuukausien odotuksen palkinta? Eeei, tai ehkä, mutta minä kuitenkin kieltäydyin tarjouksesta. Älkää koskaan kyselkö minulta syitä, mistään. Korostinko?

Epäilemättä elämme hienojakoisessa kastijärjestelmässä, jota vain siihen tottuminen estää meitä havaitsemasta.

Olen kokenut elämäni aikana kaksi paniikkihäiriökohtausta.

Vuosia sitten täytin tyhjää vapaa-aikaani (silloin sitä todella riitti) kynän ja paperin parissa keksien anagrammeja Eppu Normaalin kappaleiden nimille. Murheellisten laulujen maasta tuli Luen lujat hurmeiset manalle. En osaa sanoa miksi tämä palasi mieleeni juuri nyt. Saan sähköposteja, joissa kerrotaan ikäviä asioita. Joskus ikävät asiat puhdistavat. Minun elämäni muuttui vuoden 2004 aikana melko peruuttamattomasti, mutta en tällä hetkellä osaa sanoa tapahtuiko käänne tammikuun alussa, huhtikuun toinen päivä, toukokuun puolivälissä, juhannuksena, heinäkuun yhdeksäs vai lokakuun kymmenes.

Melko järkyttävä tosiasia on se, että mikä tahansa noista päivistä olisi voinut käännöksen käynnistää. Ihmiselämä ei kuitenkaan voi kääntyä yhden vuoden aikana noin monesti.

Siis?

Tuhon jäljet

Parisen viikkoa sitten järkytyin tilhien joukkotuhosta, joka oli massiivisin milloinkaan näkemäni. Otin kuviakin, ja tässä ne nyt ovat, perinteisestä kinofilmistä Ifin uurastuksen tuloksena pikselimuotoon saatettuna. Hyvinpä tuo nettikuvapalvelu tuntuu toimivan, eikä paljon extraakaan kustantanut. Taidanpa siihen jatkossakin turvautua. Klikkaa kuvaa ja näet suuremman version.

Nämä kuusi on kuvattu suoraan kolmannen kerroksen ulko-oveltani alas. Parvi on syöksynyt päin rappukäytän talonkorkuista ikkunaa. Tältä täällä muutaman päivän ajan näytti kaikkialla.



Tämä onneton yksilö oli päätynyt parvekkeelleni. Kuva näyttää asetelmalta, muttei ole sitä, juuri tässä se makasi. Muitakin olohuoneen ikkunaan tömähteli, mutta ne jäivät henkiin, viettivät aikansa pökertyneenä parvekkeella ja jatkoivat rellestämistään.

Onneksi pihlajat tyhjenivät ja tilhet muuttivat muualle, ne jotka vielä jäljellä olivat. Repiikö meitä kahtaalle kuoleman surullisuus ja toisaalta sen eittämätön haikea kauneus vai olemmeko vain yksinkertaisesti turtuneet?

Tai ehkä joillekin meistä linnut eivät merkitse mitään.

(olen pahoillani sekavasta asettelusta, en ymmärrä HTML:stä mitään)

As you slip and you slide down the hill

Mietityttää miten kauan voi jatkaa tekstin suoltamista tässä mittakaavassa kuin minä juuri nyt teen ilman että jotain poikkeavaa tapahtuu, mutta ei auta, opinnot ovat edenneet tilaan josta ei käy kääntyminen taaksepäin, Silmänkääntövankilan ylläpitoon on kehittynyt jonkinasteinen addiktio ja siihen päälle vielä kaikki muu, kyllä kyllä, on muutakin. Ainakin toistaiseksi.

Jaksaminen käy ongelmaksi. Kirjaimet tulevat kostoretkelle uniini, tuntuu ettei ole todella valveilla kun öisinkin asettelee sanoja toisten perään. Jos voisi saavuttaa tilan, jossa...

(tässä vaiheessa ajatukseni harhautuu kun näen ikkunasta kypäräpäisen lenkkeilijän, joka ihonmyötäisissä mustissa housuissaan pomppii tasajalkaa paikallaan hupaisan näköisesti)

...aamulla oli mielessäni kirjoittaa sana tai kaksi blogimaailmasta, mutta asiani ovat menneet pois. Piti kirjoittaa siitä, miten Haloscan on viime päivinä ylenkatsonut minua, eikä ole rekisteröinyt vastauksiani muiden painaviin sanoihin omalla kommenttiosastollani. Kiusallista, mutta minäkö nöyrtyisin? Ja piti kirjoittaa tulikivenkatkuinen vuodatus blogger-suodattimesta, josta Mea kirjoitti. Niin, tokihan sivun sisällöstä jo kertoo paljon se, millä ohjelmalla se on tehty. En tiedä kuka tämän on keksinyt, ei saa minun arvostustani kuitenkaan. Niin ja tietysti piti kirjoittaa siitä, miten Sinisen kirjan marginaali oli blogi jota aluksi luin, joka sen jälkeen onnistui ärsyttämään minua, johon huomasin kuitenkin mielenkiinnosta palaavani yhä uudelleen ja josta taas pidän suunnattomasti ja tämä eestaas seilaaminen jo indikoi jotain tavanomaista parempaa olevan menossa, joten vakiolukemiseksi päätyy ja linkki seinälle.

Nyt voisi yrittää levätä.