Legenda

Vanha taistelija istui nuoren soturin viereen baaritiskille, ja hän näytti niin pieneltä ja heiveröiseltä, että ellei olisi tiennyt, ei olisi pitänyt häntä taistelijana lainkaan. Hänen kasvonsa olivat kapeat ja riutuneet, vain silmät vilkkuivat terävinä, älykkäinä, monen mielestä suden katseena hänen ryppyjensä ja arpiensa keskeltä. Pitkät harmaat hiukset lainehtivat olkapäille, ja raskas metallinen haarniska näytti suorastaan rienaavan hänen heiveröisen vartensa epävarmaa olemusta. Nuori soturi, joka oli kaksi kertaa harteikkaampi, puoli metriä pidempi ja kolme kertaa painavampi kuin vanha taistelija, katsoi tätä hieman naureskellen, mutta teki kuitenkin viereensä tilaa. Vanha taistelija kouraisi kulhosta pähkinöitä, tilasi haarikallisen sahtia ja se paiskattiin hänen eteensä tammiseen tiskiin.

-Pitkä matka takana? nuori soturi kysyi.
-Toki, taistelija vastasi. Hän hörppäsi juomaansa ja katsoi soturia. -Haluaisit varmaan kuulla koko jutun.
-Miksipä en, soturi vastasi, vaikkei varsinaisesti halunnutkaan. Vanha höppänä vaikutti kuitenkin harmittomalta, ja toisaalta, hän oli legenda, Silmänkääntövanki, henkilö josta puhuttiin hämmästyttäviä juttuja. Ehkä hänellä oli jotain viisastakin sanottavaa.

Vanha taistelija, jonka nimi sivumennen sanoen oli Ugus (koko nimeä, Ugus TeGenahis al Gayeera él Mix-Max IV af Laurenheim, käytettiin enää harvoin), kohensi asentoaan epämukavan haarniskansa sisällä, siveli kitukasvuista parrantynkäänsä ja alkoi puhua.

-Kaikki alkoi kaiketi siitä, kun syöksyin keihäänä hankeen...
-Äläs nyt, nuori soturi nauroi, sillä vaikkei hän ollutkaan taistelijaa itseään koskaan tavannut, oli hän kuullut tämän elämäntarinan jo siihen mennessä monen monta kertaa.

Ja vanha taistelija nöyrtyi. Hän myönsi, että ennen kuin oli syöksynyt keihäänä hankeen, hän oli ollut toki olemassa, mutta oli tuntenut haparoivansa sokeana pimeydessä, kosketellen sormenpäillään vankilan seiniä.

-Voitaneen sanoa, että vankilaan tupsahti sillä hetkellä valoa? nuori soturi ehdotti silminnähden innostuneena siitä, että sai olla mukana luomassa legendan elämäntarinan käänteitä.
-Jaaha, vanha taistelija sanoi näyttämättä erityisen vaikuttuneelta. -Kyllä se oli Mea, joka sinne vankilan pimeyteen valon toi. Hän ratsasti sisään valkoisella hevosellaan, myönnän että oli omaa tyhmyyttäni etten ollut huomannut oven olevan auki, ja ojensi minulle silkkisella tyynyllä avaimen, joka sallisi minun kulkea vankilan ja maailman välillä aivan oman mieleni mukaan.

Vanha taistelija tuntui suorastaan hehkuvan valoa. Ei olisi uskonut, että hän oli todellisuudessa juuri sellainen itsetutkiskeluun taipuvainen hölmö, joka kirjoitti oman elämänsä vaiheista outoja metaforisia avainkertomuksia. Nuori soturi tilasi itselleen uuden haarikallisen sahtia, se oli hänen iltansa kolmas.

-Ilman Meaa olisin vieläkin vankilan pimeimmässä nurkassa, todennäköisesti kasvaisin sammalta, vanha taistelija päätti hehkutuksensa.
-Kiinnostavaa, nuori soturi sanoi, vilkaisi rannettaan ja muisti taas, ettei rannekelloa keksittäisi vielä pariin vuosimiljoonaan. Hänen tuurillaan vanha jaarittelija olisi silloinkin vielä äänessä.
-Aloin kuulla ääniä, tuo kuivettunut haahka sanoi nöyrästi. -Ne puhuivat minulle, yrittivät kommunikoida. Tuntuvat seuraavan tekemisiäni pelottavalla tarkkuudella.
-Kirurgin veitsi on terävä, nuori soturi totesi tärkeän näköisenä, mutta hän oli jo sen verran humalassa, ettei lauseessa ollut tolkun hiventä.

Baariin kantautui ulkoa susien ulvontaa. Ne etsivät suojaa viimassa, joka viskoi ilmassa jääkiteitä kuin lasimurskaa. Kuu kumotti vihreänä taivaalla ja linnut lauloivat unohdettuja sonetteja, jotka oli niihin reikäkorteilla ohjelmoitu.

-Mutta on se silti hyvä että ne puhuvat minulle.
-On, aivan varmasti, nuori soturi totesi kyllästyneenä. Miksi hän aina ajautui senkaltaisiin tilanteisiin? Miksi ihmeessä juuri hän veti puoleensa tuollaisia ikäkuluja turpeita? Se tuntui pahalta, kävi itsetunnolle. Nuori soturi tunsi silmänurkassaan kyyneleen, joka vieri alas lukuisten taistelujen parkisemaa poskinahkaa ja katosi tuuheaan tulenpunaiseen partaan. Vanha taistelija oli sillä välin jatkanut tarinaansa.
-...ja niin kauan kuin äRJii pysyy vuorenrinteen temppelissään lausumassa kryptisiä mutta ehdottoman tosia viisauksiaan ja niin kauan kun jostain laaksosta kaikuvat villit Marimba-rytmit (tahdissa ykstoista neljäosaa) ja Lord Boredom hallitsee pohjoisia provinsseja ja saan tasaisin väliajoin annoksen herkullista tiramisua ("No niin, nyt menee turhan riettaaksi", mietti nuori soturi pöyristyen), ei minulla varmaan ole mitään pelkoa siitä, että jäisin oman onneni nojaan. Ettei tämä vanha taistelija, tämä itsenimitetty Silmänkääntövanki, keksisi kirjoitettavaa ikäkuluihin pergamentteihinsa.

Nuori soturi saattoi vain nyyhkäistä. Hän tunsi olonsa hirvittävän sentimentaaliseksi ja halasi pientä raivostuttavaa olentoa vierellään karhunsyleilyllä, joka olisi rutistanut vanhan taistelijan hengiltä ilman tämän järjettömän ylimitoitettua haarniskaa.

-Ja onhan tietysti, vanha taistelija jatkoi hieman kiusaantuneena tästä yllättävästä itseensä kohdistuneesta huomiosta, -Myös sen myyttisen olennon päiväkirja.
-Eikös tuossa ole paradoksi, nuori soturi kysyi silmiään kuivaten. -Jos se olento on myyttinen, ei se ole voinut kirjoittaa päiväkirjaa.

Vanha taistelija kurtisti otsansa ja jäi miettimään asiaa.

-Olet oikeassa, hän lopulta sanoi. -Joko päiväkirja on väärennetty, tai olento ei ole myyttinen. Jokin mättää nyt, ja hämäävintä on, että olen käynyt tämän myyttisen olennon luennoilla, kirjoittanut hänelle jopa pari esseetä.
-Oletpa guru, nuori soturi totesi halveksuen. Hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa.
-Niin olen, mutta se on kokonaan toinen tarina.
-Luojalle siitä kiitos, jos sellainen entiteetti olemassa on.

Baarin seinää kiertävät soihdut sammuivat hetkeksi ja leimahtivat sitten uudestaan liekkiin. Valomerkki, aika mennä.

-Jutellaan taas, vanha taistelija sanoi, nousi tuolistaan ja hoippui baarin ovelle.
-Not, mutisi nuori soturi itsekseen ja jäi miettimään kuulemansa kertomuksen merkityksiä. Yrittiköhän tuo vanha huuhkaja kertoa jotain? Vai oliko hän vain kietonut lyhyen tarinansa joukkoon kaameita metaforia ja jättänyt sitten kuulijansa pähkäilemään mistä oli kyse?

Nämä molemmat seikat pitävät paikkansa, ja nuori soturikin tiesi sen sydämessään, vaikkei uskaltanutkaan kohdata totuutta. Hän yritti tilata vielä yhtä haarikallista sahtia, sai baarimikkona toimivalta jättikokoiselta gekkoliskolta pureman nenäänsä ja heitettiin verta vuotavana ulos jäiseen tuiskuun.

Tarinan opetus? Kolme haarikallista olutta yhdessä illassa on liikaa, ja saattaa aiheuttaa harhoja. Mitään vanhaa taistelijaa ei ollut. Koko kertomus oli nuoren soturin oman humaltuneen mielikuvituksen tuotetta, ja kun hän sinä samana yönä jäätyi hengiltä Atavistus-kukkuloiden poikki kulkevan ehtyneen joenuoman pohjalle... no, sanotaan, että harva jäi kaipaamaan.

Sydämestä

Sympaattisinta mitä olen koskaan nähnyt! En voi muuta, näin on pakko sanoa asiasta jonka vain kaksi minuuttia sitten koin matkallani kotoa keskustaan tämän tietokoneluokan kautta. Katusoittajia nimittäin, suoranainen yhtye, neljä innokasta soittajaa perin merkillisessä paikassa Helsingintien ja rautatien alittavalla pyörätiellä, osittain varjossa, osittain auringossa. Eivätkä nämä soittajat olleet mitään opiskelijanplanttuja, vaan neljä korkeintaan seitsenvuotiasta tyttöä, ainakin yksi näytti olevan paljonkin nuorempi. Huomasin heidät seisomassa rivissä pyörätien vieressä jo kun aloin laskeutua notkelmaan, jonka kulkureitti tuota suurta monikaistaista tietä alittaessaan tekee. Hetken aikaa ehdin ihmetellä mitä on tekeillä, kunnes kaikki vilkaisivat minuun päin ja alkoivat jännittyneinä liikehtiä. Olin ainoa kulkija koko sillä sadan metrin matkalla, ja kun olin henkilöautonmitan päässä tytöistä, he alkoivat soittaa hapuillen mutta innokkaasti jotain vanhalta kansansävelmältä kuulostavaa. Kaksi tytöistä soitti huuliharppua (tai toisella taisi olla melodica), yksi ilmeisesti pientä huilua ja sillä nuorimmalla oli triangeli. Jokaisen silmät olivat naulitut minuun kun kävelin ohi, ja henkilöautonmitan päähän päästyäni musiikki lakkasi. Hymyilin leveästi vielä kun astelin sisään tänne Educariumiin. Sävel soi nytkin päässäni. Yhtye oli pukeutunut räikeänkirkkaisiin kesävaatteisiin, mitä nyt tuonikäisillä tytöillä yleensä on, ja heidän edessään oli surkean pieni rahankeruuastia. Jos olisi taskussa ollut kolikko, olisin sen ehdottomasti heille viskannut, jos en muusta syytä niin siitä että he soittivat tuon muutaman sekunnin musiikinpätkänsä vain minulle. Mutta kolikot olivat lompakossa ja lompakko repussa kirjojen alla. Eivätkä tytöt nähtävästi tienneet sitä vanhaa katusoittajien kikkaa, että sinne astiaan kannattaa laittaa pari kolikkoa jo valmiiksi. Kynnys olla ensimmäinen kun on aina suurempi kuin kynnys tehdä jotain muiden jo aiemmin tekemää.

HIYAAARGH!!

Sain taas ikävän muistutuksen siitä, että Turku on (ainakin Suomen mittapuulla) turistikaupunki. Viaton aikeeni käväistä pikemmin pääkirjastossa etsimässä kesälukemista alkoi jo yliopiston seutuvilla tuntua väärältä ratkaisulta. Väkeä tungeksi tuomiokirkon ympärillä kuin kärpäsiä raadossa. Tilanne yltyi katastrofaaliseksi, kun olin päässyt puiston läpi ja saavuin Uudenmaankadun liikennevaloille, joiden jälkeen ylitin joen Tuomiokirkkosiltaa pitkin. Paljastui että täällä on jotkut hemmetin hansapäivät. Se merkitsee turisteja. Turisteja! En kestä niitä! Ne tungeksivat kaduilla kuin omistaisivat ne, parkkeeraavat rumiin shortseihin kietaistut ruhonsa juuri minun eteeni. Menkää pois! Ihmiset yrittävät asua täällä! En minäkään tule heidän kotiseuduillaan tukkimaan kulkureittejä heidän yrittäessä hoitaa päivittäisiä asioitaan. En edes haluaisi! Ne saatanat eivät osaa edes kävellä! Ne maleksivat viiden hengen ryhmissä rinnakkain yrittäen estää opiskelijoita pääsemästä käyttämään viimeistä kaksieurostaan ruokaan. Heillä on nyt minun asuinkaupunkini katuihin etuoikeus. Hehän ovat tulleet hansapäiville. Hansapäiville!! Muutama kesäteatteritason näyttelijä "keskiaikaisissa" vaatteissa rihkamakojujen keskellä, ei muuta. Tulisivatpa nämäkin turistit käymään Turussa joskus silloin kun kadut eivät ole tuhansien massakansalaisten peitossa. Silloin saattaisi huomata, että tämä on oikeasti kaunis kaupunki. Tällaisena se ei ole. Ei ole! EI!! Tunnistin muutamia kaltaisiani siitä vellovasta lihamassasta. Paikalliset näyttivät ahdistuneilta joutuessaan kaiken sen kälätyksen, ärmätyksen, kailotuksen ja valituksen keskelle. Heidät, kuten minut, tunnisti siitä, että he puskivat tietään päinvastaiseen suuntaan sillalla kuin 90% muista. He halusivat mahdollisimman kauas niistä hansapäivistä, ja minä jaoin tämän tunteen täydellisesti heidän kanssaan. Jos vielä se massa liikkuisi ihmisten tahdilla, mutta ei se liiku. Se pysähtelee keskelle katua, pyörii ympyrää kuin puolukka jossain, tuijottaa, pällistelee, osoittelee. Kaduilla kuuluu kävellä. Ei seisoa, maata, asua: kävellä!! (olen pahoillani, kaikki vähät lukijani, tämän tekstin rienaavasta ulosannista - tämä on kuitenkin oikeasti terapeuttista, olo on jo melkein positiivisen puolella) Kun nähdään tuomiokirkko, ei pysähdytä keskelle ihmisvilinää, osoiteta tuomiokirkkoa ja huudeta kovaan ääneen vieressä seisovalle turistitoverille: "Onks toi ny se tuamiokirkko?" No vittu ei ole! Se on paikallinen R-kioski! Niin vaatimatonta meillä Turussa! Grr! Viimeinen pisara oli se kahden japanilaisseurueen kohtaaminen, jonka keskelle jouduin Linnankadulla. Ne tulivat toisiaan vastaan eri suunnista, kohtasivat, ja sen sijaan että olisivat vetäytyneet tien sivuun, ne levisivät koko jalkakäytävän leveydelle kuin rasvatahra pöytäliinaan! Sillä erolla että tätä tahraa oli vaikea ohittaa. Mieleni teki alkaa huitoa tietäni läpi tämän ryhmän karateiskuin huutaen samalla "Hokkaido baka hentai!!", mutta se ei välttämättä olisi auttanut tilannetta. Kun pääsin kirjastolle asti, muistin että se on kesälauantaisin kiinni. Ei muuta kuin samaa tietä takaisin.

Hiyaaargh.

Yksinäisen ystävä

Ka, juuri kun viime yönä velloin mitä syvimmässä murheen kurimuksessa, avasin television tarkoituksenani turruttaa ajatteluni zombin tasolle. Ja mitä näenkään, paitsi juuri sillä samalla sekunnilla alkavan Conan O'Brienin. Ei sattumaa, johdatusta! Heittäydyin sohvalle ja jäin katsomaan ja on se kumma mutta ei minuuttia kulunut kun jo huomasin ääneen nauravani. Voi Conan, Conan. Vielä pari vuotta sitten ohjelmasi ärsytti minua. Nykyään olet juuri oikeassa paikassa juuri oikeaan aikaan, ja vaikkei ohjelmassasi milloinkaan tunnu tapahtuvan mitään älykästä tai mitään maailman tilanteen kannalta merkityksellistä, löydän yhä useampana päivänä itseni ruudun äärestä vastaanottamassa valloittavaa hymyäsi, jota - äläkä ota tätä koomikonkykyjesi vähättelynä - pidän menestyksesi avaimena. Miten kukaan tuollaisella hymyllä varustettu voisi olla saamatta miljoonia katsojia edes hetkeksi hyvälle tuulelle? Olet yksinäisen ystävä. Kuinkahan moni muistaa vielä, että olit ennen talkshow-uraasi käsikirjoittajana Simpsoneissa? Kirjoittamasi jakso "Marge vs. the Monorail" on edelleen sarjan hauskin. Margen kertojanääni lopussa, ja jakson viimeiset sanat "...and that escalator to nowhere", ovat pelastaneet päiväni monesti. Sinun satunnaisen absurdi huumorisi puree edelleen. Kiitos siitä.

NB: another / up-deit -- not to' conf, use, eli "If I am unhappy for one minute, I am wasting a minute of my life"

Kun viime yönä istuin parvekkeella tupakalla rastaan laulaessa viereisessä koivussa (jotkut vannovat satakielen nimeen, eikä siinä mitään, kyllä niitäkin täällä Turun Yo-kylässä esiintyy; minulle kuitenkin rastas on aina se kaunisäänisin luontokappale) huomasin maailman olevan hetkittäin varsin kaunis. Tiedän tiedän, huomaan sen puolisäännöllisesti ja yleensä raportoinkin huomioni tänne. Mutta eikö juuri sellaisia asioita pidäkin huomata? Ja eikö juuri sellaisia asioita pidä jakaa muille? Paskat siitä, että olin ahdistunut, vittuuntunut, surullinen, yksinäinen ja väsynyt, ei se maailman kauneutta mihinkään vienyt. Ja kun palasin sisälle, katsoin vielä maailman toiseksi parhaan tv-sarjan Babylon 5:n viidennen kauden jakson "The Ragged edge", jossa Garibaldin alkoholiongelmasta seuraa hänen kaverinsa kuolema. Mutta siis hetkinen, minä tupakalla? Niinpä niin, koskaan ei ole liian myöhäistä ("...alkaa hoitamaan käsiään..." - anteeksi, lause jatkuin kuin itsestään Absoluuttinen Nollapiste -sitaattina) tarttua kiinni paheisiin, etenkin kun olen myöhäistä sorttia muutenkin, eräänlainen käänteiskissa; siinä missä ne vanhenevat seitsemän vuotta yhden ihmisten vuoden aikana, kestää minulla jos ei nyt seitsemää niin aika monta muiden vuotta kuitenkin vanheta yksi. (tyytyväisenä myhäillen panen merkille edellisen lauseen pytonmaiseen pituuteen venyneen mitan) Ei minusta ketjupolttajaa tätä menoa tule, mutta hyvä olo siitä seurasi. Kun toissapäivänä poltin ensimmäisen, kirjoitin päiväkirjaan olostani: "tyyni, rento, itsevarma". (lapset, ette lukeneet tuota) Vai kirjoitinko? Voiko mihinkään luottaa? Olenko vain kävelevä kiertoilmaus? Onko tupakan rentouttava vaikutus vain mielikuvissa, vai aiheuttaako se savu todella jonkin reaktion. Analysoin kaiken. Ensimmäisen humalani aikanakin ajatukseni muistuttivat kuivanpuoleista lääketieteellistä teosta.

Ja asiasta toiseen. Huomasin nimittäin, että Lord Boredom oli linkannut Uguksen sivustolleen, ja tämä havainto sai minut säpsähtäen tajuamaan sen, etten ole omia blogilinkkejäni päivittänyt aikoihin. Joskus helmikuussa karsin listasta pois muut paitsi "lähipiirini", ja se on laaja käsite. Nyt sinne on syytä lisätä pari kuluneiden kuukausien aikana vakiopaikoikseni muodostunutta blogia, mutta sitä yhtä en poista vaikkeivät ole aikoihin päivittäneet. Sen nimi kun tuo sivuilleni ainakin Sitemeterin mukaan rutkasti kävijöitä.

Sade muutti suuntaa

Pesin aamulla kaksi mattoa, jotka olivat olleet talvin yli mytyssä parvekkeella. Ihme, ne eivät olleet homeessa. Jätin ne kuivumaan sinne samaiselle parvekkeelle (ripustelin niitä ilman paitaa niin että sillä naapuriparvekkeen misulla olisi taas jotain katsottavaa - siis kyseessä on kissa) ja koska huomasin auringon kirkkaasti paistavan, päätin lähteä kävelylle. Tori kutsui, olihan jääkaappi ammottanut tyhjyyttään jo toista vuorokautta ja nälkä alkoi kalvaa. Puin paidan ylleni ja astahdin ulos. 300 metriä myöhemmin avautuivat taivaat ja ripeytyivät askeleeni. Suuntani muuttui, taisi tori jäädä; onneksi tämä Educarium tietokoneluokkineen sijaitsee niin lähellä. Ensimmäisten pisaroiden osuessa (ja perhana vieköön mutta oli siellä rakeitakin joukossa) olin jo lähempänä tätä kuin kotikoloa. Mutta eivät ne matot siellä tätä menoa kuivu. Eikä nälkäkään täällä lähde. Jotain on keksittävä, mutta vaikka "MacGyver" Ugus onkin nokkelista ratkaisuistaan tunnettu (kuka voisi unohtaa hänen hiusgeelin palonarkuuteen perustuvaa höyryrullaleivänpaahdintaan?), hänen aivonsa ruksuttavat nyt tyhjää. Hän ei pysty kuin kelaamaan eestaas sitä, miten oudolta tuntuu huomata samastuvansa lähes yksi yhteen erääseen Päivien viemän henkilöhahmoon. Jos jotain muuta tuohon kaikuvaan pääkoppaan nyt sopisi, se olisi varmasti muistelua eilen Kinopalatsin isolta kankaalta nähdystä elokuvasta Kill Bill 2. Ykkösestä jo niin valtavasti pidin (kuten kirjoitin) eikä tämä elokuvan loppu tuottanut pettymyksiä. Paitsi viimeiset 20 minuuttia kummasti laahasivat, outo juttu. Tiivistystä, tiivistystä. Uma Thurmanin ja Daryl Hannahin brutaali taistelu asuntovaunussa oli kohtauksista paras. Michael Madsen vakuutti taas briljantilla roolisuorituksellaan. Ja musiikki raikasi, voi kuinka se raikasikaan. Tämä oli elokuvanteon juhlaa. Ei tähän Suomessa pystyttäisi vaikka rahaa olisi triplamäärä.

Nyt se päänuppi viimeistään tyhjeni.

Kävikö pahasti?

Nyt tulee sitten taas sellaista tekstiä joka ei ole lainkaan poliittisesti korrektia. Ja siitäkös me kaikki pidämme. Tuli nimittäin mieleen tuossa eilen kun katselin yöpuhteiksi videolta viimeperjantaista elokuvaa Loputon yö, että syystä tai toisesta huumeista kertovat elokuvat ovat osoittautuneet usein mielenkiintoisiksi. Väsäsin äkkiä päässäni listan viidestä aihetta onnistuneimmin käsittelevästä elokuvasta, ja se on seuraavanlainen:

1.Darren Aronowsky: Unelmien sielunmessu
2.Danny Boyle: Trainspotting
3.David Veloz: Loputon yö
4.Terry Gilliam: Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa
5.Vondie Curtis-Hall: Gridlock'd

Viisi erilaista näkemystä. Huumeet ovat mielenkiintoinen aihe. Voisi kai sitä viinanjuonnistakin leffan vääntää (ja Suomessa on niin tehtykin), mutta jaksaiko sitä katsoa? Missä on se todellinen vieraantuminen koneistosta? Kaipaan ääritapauksia, en autenttisia krapulakuvauksia. Minusta tulisi varmasti elokuvan arvoinen huumeaddikti. Jään koukkuun aina kaikkeen; siinä suurin syy siihen, miksi harvoin teen juuri mitään mullistavaa tai uutta elämässäni. Oli kyseessä sitten musiikki, yömyöhäinen proosanluominen, ihmisiin kiintyminen, tylsääkin tylsempi tietokonepeli, bloggaaminen... ripustun kuin ruho koukkuun. Minulla ei ole pienintäkään kontrollia juuri minkään asian hallinnassa, ja pakko myöntää että osaltaan juuri se tekee kiinnostavaksi ajatuksen alkaa sekoittaa päätä. Ja jollainhan tämä elämän tämänhetkinen suunnaton tyhjiö on täytettävä. Kutkuttaa oikein pohtia minne syöksyisin? Katuojaan vai arvostetuksi - joskin epärationaalisuuteen asti boheemiksi - runoilijaksi? Olisinko kuukaudessa hullujenhuoneella vai hioutuisivatko sosiaaliset taitoni lähelle timanttisuutta? Kuinka nopeasti olisin tuhonnut elimistöni? Aineestahan nuo seikat tietysti riippuvat. Tarjolla olisi hallusinatorisuutta, hyvänolontunnetta, itsevarmuutta, levollisuutta ja pelkkää puhtaankirkasta energiaa. Siinä on pieni ihminen ihmeissään kun miettii valintaansa. Raha tosin tekee sen usein hänen puolestaan; ainakin opiskelijana ollessa. Aloita tässä nyt sitten 6000 viikkodollarin koukku (kuten Jerry Stahlilla, jota Velozin elokuvassa esitti aika hienosti Ben Stiller) kun 90% opintotuesta menee vuokraan ja loppu kattaa noin kolmanneksen puhelinlaskusta. Ei ei, minun on tehtävä kuten esi-isämmekin tekivät ja painuttava metsään. Harmi etten erota valeriaanaa ruttovirmajuuresta, mutta punaisen kärpässienen sentään tunnen. Kuivaus, jauhaus, sätkäpaperi. Toimii. Olen nähnyt sen toimivan. Maksanhan tuo tietysti tappaa (ja sitä myötä ihmisen), mutta onko kukaan koskaan tyhjentävästi selittänyt, miksi pitkä ikä olisi tavoittelemisen arvoinen asia? Ja kun sitten aloitan, alan myös kirjoittaa kirjaa. Nollakäytöstä kaikenvievään riippuvuuteen, taidokkaan kirjoittajan itse kokemana. Kustannussopimuksesta taistellaan! Elokuvaoikeudet myydään! Minua esittää Andre Wickström, koska olemme syntyneet samana vuonna (kuten myös Ville Valo ja kaikki Absoluuttisen Nollapisteen jäsenet - kiinalaisen horoskoopin mukaan me lohikäärmeet olemme menestyjiä) ja koska hän on lahjakas.

Täällä verkossa pää edellä aineisiin syöksyvä elämäni ei tule näkymään. Kirjoitan kuten ennenkin, en enää viittaa tähän merkintään. Ystäviltäni kiellän kaiken. "Se oli vain fiktiota", väitän. Ehkä joskus tulevaisuudessa blogimerkinnät harvenevat... ne muuttuvat kaoottisemmiksi ("melkoinen saavutus", sanoo kyyninen lukijani) ja tuntuu kuin niiden kirjoittaja olisi menettänyt hallintansa, muuttunut enää kuoreksi entisestään. Mikä mahtava koe! Ihmisen kestokyvyn mittaaminen ja hänen itseanalyysikykynsä äärirajoille vieminen! Me olemme lähempänä totuutta nyt.

Ai niin, loppuun vielä opastan kaikkia alaikäisiä lukijoitani tällä jo tutuksi käyneellä kampanjalauseella: "elämä on parasta huumetta". Tämä tarkoittaa sitä, että elämä aiheuttaa riippuvuutta, tuhoaa taloutemme, rappioittaa fyysisen ja henkisen hyvinvointimme, muuttaa persoonallisuutemme ja lopulta aiheuttaa rajatonta kärsimystä rakkaillemme. Lopulta se tappaa meidät, hitaan kituuttamisen jälkeen. Elämä on tosiaan parasta huumetta. Kuka rahoittaisi klinikan jossa siitäkin aineesta pääsisi eroon kunnon kylmäkalkkunalla ilman pitkiä vieroitushoitoja?

Vain maatuvat jätteet

Olen jälleen tehnyt havaintoja pikkupaikkakunnasta, tällä kertaa nimistä, niin paikkojen kuin henkilöidenkin. Tein näet eilen iltapäivällä pienimuotoisen hautausmaakierroksen, sellaiset kuuluvat aina maalla asioidessa kuvaan. Niiden perinteisempien kohteiden lisäksi sain tilaisuuden kohdata ensi kertaa molempien vanhempieni isovanhempien haudat - täällä juuret ovat syvässä. Paikallisuus on historiaa ja se jatkuu pitkälle. Hautausmaat (niitä kertyi kierrokselle kaksi) ovat senkinkokoisessa paikassa kuin se mistä olen kotoisin, eräänlaisia historiankirjoituksen konkreettisia lisälukuja. Tiiviin yhteisöllisyyden aistii siinä, miten tietyt sukunimet toistuvat suhteellisen pienikokoisella hautuumaalla yhä uudestaan ja uudestaan, tyylikkäistä nykykivistä 70-luvun tasamuotoisuuden kautta ensimmäisiin modernistisiin viritelmiin ja sitten viime vuosisadan alun pieniin kivilaattoihin ja lopulta järeisiin paaseihin, joista teksti on jo kulunut osittain pois. Sellaisetkin nimet, joihin ei ole koskaan muualla törmännyt, näkyvät siellä minne vain katsookin. Maanviljelijä, kirkkoherra, valtiopäivämies. Nykyisin ihmisen ammattia ei enää ikuisteta hautakiveen, eikä "web designer" välttämättä siinä hyvältä näyttäisikään. Silti ihmisen elämän ääripäiden päivämääristä ja siitä, keiden nimet on samaan kiveen hakattu, syntyy tarinoita. Yhdessä toisten samannimisten, tai naapurikiven "omaa sukua" -merkintöjen, kanssa syntyy loputon kertomus, lukemattomista pienistä tarinoista risteävä maalaiskunnan historia.

Paikannimikatsaukseni taas liittyy ennen kaikkea kadunnimiin. En tiedä oliko kunta investoinut uusiin kyltteihin vai mistä johtui se, että tunnuin havaitsevan niitä paljon aiempaa enemmän kurvaillessani syrjäisiä teitä kunnan reunalta toiselle hautausmaiden välisen matkan. Pienimmillä metsään ja/tai pellonreunaan sukeltavilla korkeintaan kolmen talon teillä on yleensä hauskimmat nimet, ja täytyy sanoa että turkulaisena minua huvitti suuresti se, että sain havaita tuosta pikkukunnasta (eikö olekin ärsyttävää etten koskaan kerro sen nimeä?) löytyvän niin Markulantien kuin Parrantienkin. Ei puutu kuin Pohjoiskaari, ja Tampereen suunnasta Turkuun saavuttaessa käytettävät pikavuoropysäkit olisivat kaikki koossa. Ehdoton ykkönen, eli se jonka nähdessäni olin vähällä ajaa ojaan, oli kuitenkin Horontie. Se kiilaa kaikkien aikojen kadunnimilistallani edellisen suosikkini, eli Porista löytyvän Pervonkadun, ohi, sillä Pervonkatu on kuitenkin jossain määrin maanläheisempi kuin huimaan spekulointiin johdattava Horontie. Kyllä meilläpäin vaan osataan. Vaan niin Turussakin; täältä löytyvä Kaljakuja pysyttelee suosikkilistani kärjen tuntumassa edelleen. Ja jos sinne maalle vielä hetkeksi palataan niin ei ihan kotikonnuiltani mutta naapurikunnasta löytyvät sekä Makkaratanhua että Sudenmulkkauksenpolku. Huumorintajua vai sen täydellistä puutetta, sitä olen miettinyt.

Ai niin, entäpä päivän otsikko? Se oli maalattu suurin mustin kirjaimin hautausmaalla sijaitsevan jäteastian kylkeen. Ei nerokkain mahdollinen sijainti.