NB: another / up-deit -- not to' conf, use, eli "If I am unhappy for one minute, I am wasting a minute of my life"

Kun viime yönä istuin parvekkeella tupakalla rastaan laulaessa viereisessä koivussa (jotkut vannovat satakielen nimeen, eikä siinä mitään, kyllä niitäkin täällä Turun Yo-kylässä esiintyy; minulle kuitenkin rastas on aina se kaunisäänisin luontokappale) huomasin maailman olevan hetkittäin varsin kaunis. Tiedän tiedän, huomaan sen puolisäännöllisesti ja yleensä raportoinkin huomioni tänne. Mutta eikö juuri sellaisia asioita pidäkin huomata? Ja eikö juuri sellaisia asioita pidä jakaa muille? Paskat siitä, että olin ahdistunut, vittuuntunut, surullinen, yksinäinen ja väsynyt, ei se maailman kauneutta mihinkään vienyt. Ja kun palasin sisälle, katsoin vielä maailman toiseksi parhaan tv-sarjan Babylon 5:n viidennen kauden jakson "The Ragged edge", jossa Garibaldin alkoholiongelmasta seuraa hänen kaverinsa kuolema. Mutta siis hetkinen, minä tupakalla? Niinpä niin, koskaan ei ole liian myöhäistä ("...alkaa hoitamaan käsiään..." - anteeksi, lause jatkuin kuin itsestään Absoluuttinen Nollapiste -sitaattina) tarttua kiinni paheisiin, etenkin kun olen myöhäistä sorttia muutenkin, eräänlainen käänteiskissa; siinä missä ne vanhenevat seitsemän vuotta yhden ihmisten vuoden aikana, kestää minulla jos ei nyt seitsemää niin aika monta muiden vuotta kuitenkin vanheta yksi. (tyytyväisenä myhäillen panen merkille edellisen lauseen pytonmaiseen pituuteen venyneen mitan) Ei minusta ketjupolttajaa tätä menoa tule, mutta hyvä olo siitä seurasi. Kun toissapäivänä poltin ensimmäisen, kirjoitin päiväkirjaan olostani: "tyyni, rento, itsevarma". (lapset, ette lukeneet tuota) Vai kirjoitinko? Voiko mihinkään luottaa? Olenko vain kävelevä kiertoilmaus? Onko tupakan rentouttava vaikutus vain mielikuvissa, vai aiheuttaako se savu todella jonkin reaktion. Analysoin kaiken. Ensimmäisen humalani aikanakin ajatukseni muistuttivat kuivanpuoleista lääketieteellistä teosta.

Ja asiasta toiseen. Huomasin nimittäin, että Lord Boredom oli linkannut Uguksen sivustolleen, ja tämä havainto sai minut säpsähtäen tajuamaan sen, etten ole omia blogilinkkejäni päivittänyt aikoihin. Joskus helmikuussa karsin listasta pois muut paitsi "lähipiirini", ja se on laaja käsite. Nyt sinne on syytä lisätä pari kuluneiden kuukausien aikana vakiopaikoikseni muodostunutta blogia, mutta sitä yhtä en poista vaikkeivät ole aikoihin päivittäneet. Sen nimi kun tuo sivuilleni ainakin Sitemeterin mukaan rutkasti kävijöitä.

Sade muutti suuntaa

Pesin aamulla kaksi mattoa, jotka olivat olleet talvin yli mytyssä parvekkeella. Ihme, ne eivät olleet homeessa. Jätin ne kuivumaan sinne samaiselle parvekkeelle (ripustelin niitä ilman paitaa niin että sillä naapuriparvekkeen misulla olisi taas jotain katsottavaa - siis kyseessä on kissa) ja koska huomasin auringon kirkkaasti paistavan, päätin lähteä kävelylle. Tori kutsui, olihan jääkaappi ammottanut tyhjyyttään jo toista vuorokautta ja nälkä alkoi kalvaa. Puin paidan ylleni ja astahdin ulos. 300 metriä myöhemmin avautuivat taivaat ja ripeytyivät askeleeni. Suuntani muuttui, taisi tori jäädä; onneksi tämä Educarium tietokoneluokkineen sijaitsee niin lähellä. Ensimmäisten pisaroiden osuessa (ja perhana vieköön mutta oli siellä rakeitakin joukossa) olin jo lähempänä tätä kuin kotikoloa. Mutta eivät ne matot siellä tätä menoa kuivu. Eikä nälkäkään täällä lähde. Jotain on keksittävä, mutta vaikka "MacGyver" Ugus onkin nokkelista ratkaisuistaan tunnettu (kuka voisi unohtaa hänen hiusgeelin palonarkuuteen perustuvaa höyryrullaleivänpaahdintaan?), hänen aivonsa ruksuttavat nyt tyhjää. Hän ei pysty kuin kelaamaan eestaas sitä, miten oudolta tuntuu huomata samastuvansa lähes yksi yhteen erääseen Päivien viemän henkilöhahmoon. Jos jotain muuta tuohon kaikuvaan pääkoppaan nyt sopisi, se olisi varmasti muistelua eilen Kinopalatsin isolta kankaalta nähdystä elokuvasta Kill Bill 2. Ykkösestä jo niin valtavasti pidin (kuten kirjoitin) eikä tämä elokuvan loppu tuottanut pettymyksiä. Paitsi viimeiset 20 minuuttia kummasti laahasivat, outo juttu. Tiivistystä, tiivistystä. Uma Thurmanin ja Daryl Hannahin brutaali taistelu asuntovaunussa oli kohtauksista paras. Michael Madsen vakuutti taas briljantilla roolisuorituksellaan. Ja musiikki raikasi, voi kuinka se raikasikaan. Tämä oli elokuvanteon juhlaa. Ei tähän Suomessa pystyttäisi vaikka rahaa olisi triplamäärä.

Nyt se päänuppi viimeistään tyhjeni.

Kävikö pahasti?

Nyt tulee sitten taas sellaista tekstiä joka ei ole lainkaan poliittisesti korrektia. Ja siitäkös me kaikki pidämme. Tuli nimittäin mieleen tuossa eilen kun katselin yöpuhteiksi videolta viimeperjantaista elokuvaa Loputon yö, että syystä tai toisesta huumeista kertovat elokuvat ovat osoittautuneet usein mielenkiintoisiksi. Väsäsin äkkiä päässäni listan viidestä aihetta onnistuneimmin käsittelevästä elokuvasta, ja se on seuraavanlainen:

1.Darren Aronowsky: Unelmien sielunmessu
2.Danny Boyle: Trainspotting
3.David Veloz: Loputon yö
4.Terry Gilliam: Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa
5.Vondie Curtis-Hall: Gridlock'd

Viisi erilaista näkemystä. Huumeet ovat mielenkiintoinen aihe. Voisi kai sitä viinanjuonnistakin leffan vääntää (ja Suomessa on niin tehtykin), mutta jaksaiko sitä katsoa? Missä on se todellinen vieraantuminen koneistosta? Kaipaan ääritapauksia, en autenttisia krapulakuvauksia. Minusta tulisi varmasti elokuvan arvoinen huumeaddikti. Jään koukkuun aina kaikkeen; siinä suurin syy siihen, miksi harvoin teen juuri mitään mullistavaa tai uutta elämässäni. Oli kyseessä sitten musiikki, yömyöhäinen proosanluominen, ihmisiin kiintyminen, tylsääkin tylsempi tietokonepeli, bloggaaminen... ripustun kuin ruho koukkuun. Minulla ei ole pienintäkään kontrollia juuri minkään asian hallinnassa, ja pakko myöntää että osaltaan juuri se tekee kiinnostavaksi ajatuksen alkaa sekoittaa päätä. Ja jollainhan tämä elämän tämänhetkinen suunnaton tyhjiö on täytettävä. Kutkuttaa oikein pohtia minne syöksyisin? Katuojaan vai arvostetuksi - joskin epärationaalisuuteen asti boheemiksi - runoilijaksi? Olisinko kuukaudessa hullujenhuoneella vai hioutuisivatko sosiaaliset taitoni lähelle timanttisuutta? Kuinka nopeasti olisin tuhonnut elimistöni? Aineestahan nuo seikat tietysti riippuvat. Tarjolla olisi hallusinatorisuutta, hyvänolontunnetta, itsevarmuutta, levollisuutta ja pelkkää puhtaankirkasta energiaa. Siinä on pieni ihminen ihmeissään kun miettii valintaansa. Raha tosin tekee sen usein hänen puolestaan; ainakin opiskelijana ollessa. Aloita tässä nyt sitten 6000 viikkodollarin koukku (kuten Jerry Stahlilla, jota Velozin elokuvassa esitti aika hienosti Ben Stiller) kun 90% opintotuesta menee vuokraan ja loppu kattaa noin kolmanneksen puhelinlaskusta. Ei ei, minun on tehtävä kuten esi-isämmekin tekivät ja painuttava metsään. Harmi etten erota valeriaanaa ruttovirmajuuresta, mutta punaisen kärpässienen sentään tunnen. Kuivaus, jauhaus, sätkäpaperi. Toimii. Olen nähnyt sen toimivan. Maksanhan tuo tietysti tappaa (ja sitä myötä ihmisen), mutta onko kukaan koskaan tyhjentävästi selittänyt, miksi pitkä ikä olisi tavoittelemisen arvoinen asia? Ja kun sitten aloitan, alan myös kirjoittaa kirjaa. Nollakäytöstä kaikenvievään riippuvuuteen, taidokkaan kirjoittajan itse kokemana. Kustannussopimuksesta taistellaan! Elokuvaoikeudet myydään! Minua esittää Andre Wickström, koska olemme syntyneet samana vuonna (kuten myös Ville Valo ja kaikki Absoluuttisen Nollapisteen jäsenet - kiinalaisen horoskoopin mukaan me lohikäärmeet olemme menestyjiä) ja koska hän on lahjakas.

Täällä verkossa pää edellä aineisiin syöksyvä elämäni ei tule näkymään. Kirjoitan kuten ennenkin, en enää viittaa tähän merkintään. Ystäviltäni kiellän kaiken. "Se oli vain fiktiota", väitän. Ehkä joskus tulevaisuudessa blogimerkinnät harvenevat... ne muuttuvat kaoottisemmiksi ("melkoinen saavutus", sanoo kyyninen lukijani) ja tuntuu kuin niiden kirjoittaja olisi menettänyt hallintansa, muuttunut enää kuoreksi entisestään. Mikä mahtava koe! Ihmisen kestokyvyn mittaaminen ja hänen itseanalyysikykynsä äärirajoille vieminen! Me olemme lähempänä totuutta nyt.

Ai niin, loppuun vielä opastan kaikkia alaikäisiä lukijoitani tällä jo tutuksi käyneellä kampanjalauseella: "elämä on parasta huumetta". Tämä tarkoittaa sitä, että elämä aiheuttaa riippuvuutta, tuhoaa taloutemme, rappioittaa fyysisen ja henkisen hyvinvointimme, muuttaa persoonallisuutemme ja lopulta aiheuttaa rajatonta kärsimystä rakkaillemme. Lopulta se tappaa meidät, hitaan kituuttamisen jälkeen. Elämä on tosiaan parasta huumetta. Kuka rahoittaisi klinikan jossa siitäkin aineesta pääsisi eroon kunnon kylmäkalkkunalla ilman pitkiä vieroitushoitoja?

Vain maatuvat jätteet

Olen jälleen tehnyt havaintoja pikkupaikkakunnasta, tällä kertaa nimistä, niin paikkojen kuin henkilöidenkin. Tein näet eilen iltapäivällä pienimuotoisen hautausmaakierroksen, sellaiset kuuluvat aina maalla asioidessa kuvaan. Niiden perinteisempien kohteiden lisäksi sain tilaisuuden kohdata ensi kertaa molempien vanhempieni isovanhempien haudat - täällä juuret ovat syvässä. Paikallisuus on historiaa ja se jatkuu pitkälle. Hautausmaat (niitä kertyi kierrokselle kaksi) ovat senkinkokoisessa paikassa kuin se mistä olen kotoisin, eräänlaisia historiankirjoituksen konkreettisia lisälukuja. Tiiviin yhteisöllisyyden aistii siinä, miten tietyt sukunimet toistuvat suhteellisen pienikokoisella hautuumaalla yhä uudestaan ja uudestaan, tyylikkäistä nykykivistä 70-luvun tasamuotoisuuden kautta ensimmäisiin modernistisiin viritelmiin ja sitten viime vuosisadan alun pieniin kivilaattoihin ja lopulta järeisiin paaseihin, joista teksti on jo kulunut osittain pois. Sellaisetkin nimet, joihin ei ole koskaan muualla törmännyt, näkyvät siellä minne vain katsookin. Maanviljelijä, kirkkoherra, valtiopäivämies. Nykyisin ihmisen ammattia ei enää ikuisteta hautakiveen, eikä "web designer" välttämättä siinä hyvältä näyttäisikään. Silti ihmisen elämän ääripäiden päivämääristä ja siitä, keiden nimet on samaan kiveen hakattu, syntyy tarinoita. Yhdessä toisten samannimisten, tai naapurikiven "omaa sukua" -merkintöjen, kanssa syntyy loputon kertomus, lukemattomista pienistä tarinoista risteävä maalaiskunnan historia.

Paikannimikatsaukseni taas liittyy ennen kaikkea kadunnimiin. En tiedä oliko kunta investoinut uusiin kyltteihin vai mistä johtui se, että tunnuin havaitsevan niitä paljon aiempaa enemmän kurvaillessani syrjäisiä teitä kunnan reunalta toiselle hautausmaiden välisen matkan. Pienimmillä metsään ja/tai pellonreunaan sukeltavilla korkeintaan kolmen talon teillä on yleensä hauskimmat nimet, ja täytyy sanoa että turkulaisena minua huvitti suuresti se, että sain havaita tuosta pikkukunnasta (eikö olekin ärsyttävää etten koskaan kerro sen nimeä?) löytyvän niin Markulantien kuin Parrantienkin. Ei puutu kuin Pohjoiskaari, ja Tampereen suunnasta Turkuun saavuttaessa käytettävät pikavuoropysäkit olisivat kaikki koossa. Ehdoton ykkönen, eli se jonka nähdessäni olin vähällä ajaa ojaan, oli kuitenkin Horontie. Se kiilaa kaikkien aikojen kadunnimilistallani edellisen suosikkini, eli Porista löytyvän Pervonkadun, ohi, sillä Pervonkatu on kuitenkin jossain määrin maanläheisempi kuin huimaan spekulointiin johdattava Horontie. Kyllä meilläpäin vaan osataan. Vaan niin Turussakin; täältä löytyvä Kaljakuja pysyttelee suosikkilistani kärjen tuntumassa edelleen. Ja jos sinne maalle vielä hetkeksi palataan niin ei ihan kotikonnuiltani mutta naapurikunnasta löytyvät sekä Makkaratanhua että Sudenmulkkauksenpolku. Huumorintajua vai sen täydellistä puutetta, sitä olen miettinyt.

Ai niin, entäpä päivän otsikko? Se oli maalattu suurin mustin kirjaimin hautausmaalla sijaitsevan jäteastian kylkeen. Ei nerokkain mahdollinen sijainti.

Meidät on reivattu ristiin ja rastiin

Lauri Viidan lyriikan kiihkeä tempo muistojeni syövereistä esiin kantautuneena peitti alleen Tiktakin kesäkumikappaleen kun tänään sompailin taas pitkästä aikaa henkilöautolla Tampereen keskustan liikenteessä. Miten se voi olla sellaista kaaosta? Eivätkö ne osaa siellä suunnitella lainkaan katuja? En ihmettele sitä, että keskustan liikennejärjestelyt ovat saaneet jotkut suivaantumaan koko kaupungille puolipysyvästi. Kadut ovat kapeita, kaistamaalaukset heittelehtivät puolilta toisille ja liikennevaloja on enemmän kuin ehtii ilman verkkosilmiä havaita. Tietenkin on paljon mahdollista, että olen vain liian tottunut Turun leppoisan kodikkaaseen liikennekäyttäytymiseen, jossa ei tarvi kuin päättää kohde ja ajaa sinne.

Saattaa tietysti olla myös niinkin, että olen vain nurkkapatriootti. En kuitenkaan ole vielä koskaan poksauttanut otsasuonta Aurajoen suistoalueella liikennöidessäni, mutta niiden kahden järven väliin kasvaneessa kaupungissa niin tuntuu käyvän joka humalan kerta kun sinne päädyn. Sääli sinänsä, sillä muuten pidän Tampereesta kovasti. Mutta mikä ihme juttu se tämän aamun Valossa (tm) taas oli? Joukko kiinnostavia turkulaisia kertoo tamperelaisille kuinka hienoa on asua Turussa? Tätä juttua mainostettiin Aamulehdessä jo edellisenä päivänä ja kuinkas ollakaan - kun se tänään ilmestyi, oli tulos tyhjänpäiväistä matkailuesitejauhantaa ilman mitään uutta, mitään kiinnostavaa tai edes hyviä kuvia. Paninpa merkille senkin, että jutun takana oli pariskunta Karstastenpää/Majuri; parisen viikkoa sitten Turusta Tampereelle muuttanut toimittajakaksikko. Että näin. Asiaa tietämätön saattaisi äkkiä luulla, että idea on Aamulehden oma, että Turku ihan oikeasti kiinnostaisi jotakuta Pirkanmaallakin. Vaan ei. Turkulainen toimittaja se vain on heittänyt Valon päätoimittajalle idean opiskelukaupunkinsa puffaamisesta, ja kun ei viikon pääjuttua vielä ollut kukaan sattunut lehteen tekemään niin läpihän se meni. Vai olenko kyynikko? Äh, en tietenkään. Veijo Hietala (...miten arvasinkin keitä kuuluu tähän "mielenkiintoiset ihmiset" kategoriaan...) sentään pääsi käyttämään hienoja akateemisia termejä. Hänen mukaansa Turku edustaa suomalaisille toiseutta. Olen asiasta eri mieltä.

Myötäelä, perkele!

Istuin juuri pitkän tovin Aurajoen rannassa, join pari siideriä, tulin mukavasti humalaan, poltin tupakan (ensimmäisen jälkeen sitten sen ainoan yhden 14-vuotiaana polttamani, jonka Janne tarjosi uimahallin takana), avauduinpa siinä oikein tosissani lapsuudesta ja muusta, sain puhelun ystävältäni Kokkolasta, ystävältäni joka on minulle tärkeämpi kuin voin tällä elämäni hetkellä lainkaan sanoiksi pukea, hän oli iloinen ja sai minutkin sellaiseksi (taisin tosin jo ollakin), joinpa siiderin loppuun (omani ja sen toisen, jonka pummasin), avauduinpa hieman lisää, avauduinpa aika paljon lisää, mutta ei se mitään, oli hauskaa paitsi kylmä, ja tosiaan, ensimmäinen tupakka elämässäni jonka vedin keuhkoihin asti, hassulta se tuntui, eilen kosketin ensimmäisen kerran elämässäni Posankan kylkeä, hassulta sekin, ja sitten kävelimme kaikki kolme tänne Juslenian kellariin, koska tuli sellainen tunne että mitä jos päivittäisin Silmänkääntövankilan, olenhan sentään edelleen sellaisessa mukavassa, ja täällä ollaan ja kappas kummaa, elämä tapahtuu kaikkialla ympärilläni, se on kuin vilkkuvia valoja ja pimeässä ne kaikki näyttävät kauniilta, ne aivan kaikki, jokainen niistä.

Ei sillä että kieltäisin sinun kaikennielevän suureutesi...

Eri iltapäivälehtien menekki kertoo selvää kieltä siitä, mikä maatamme nykyisin kiinnostaa. "VIIVI AVELLAN KOLARISSA" oli iltakahdeksan maissa myyty loppuun lähikaupasta, mutta selontekoa siitä, että "MATTI JA MERVI JÄLLEEN YHDESSÄ", oli vielä melkoinen pino. Viivi Avellanin piipahdus tuossa viehättävässä Lapin kunnassa (okei, huono vitsi ja myönnän heti etten takuulla ollut ensimmäinen sen keksinyt) siis oli kiinnostavampi kuin eräänkin taisteluparin yhteenpaluu, mitä en ihmettele, sillä mikä tahansa, aivan mikä tahansa olisi kiinnostavampi kuin Matin ja Mervin paluu yhteen eikä tämä totisesti ole liioittelua. Voisin kuvitella jopa napin olevan kiinnostavamman kuin yhtään mihinkään liittyvän uutisen edellämainituista. Lööpit ovat kuitenkin lööppejä ja niitä tehdään jotta myytäisiin lehtiä. (huomaan kierrättäväni eilistä aihettani. syvä huokaus.) Asioiden kiinnostavuus ja merkityksellisyys ovat toki aina suhteellisia määreitä, mutta silti parhaimmat koskaan näkemäni lööpit ovat molemmat vuodelta 2002: "PANKKIRYÖSTÄJÄNAINEN ON EX-PORNOTÄHTI" ja "LAPSET PAKENIVAT KAUHUISSAAN HEUREKAN SOTASIMULAATTORISTA".

Täydellinen otsikko täytyy ansaita!

Olisi absurdiutta antaa täydellinen otsikko tekstille, jolla ei ole siihen edellytyksiä. Teksti ei ansaitse kunniaa, jota sen niskaan alkaa sataa täydellisen otsikon myötä. Tämä ei ole vain tekstin ominaisuus. Meidän jokaisen täytyy ansaita täydellinen otsikkomme, ja meidän on tehtävä sen eteen työtä. Miten voisin määritellä itseni sellaisilla otsikoilla kuin "kirjoittaja", "prosaisti", "uneksija", "kaiken pahan alku ja juuri", ellen tekisi mitään nämä ansaitakseni. Yleistän edelleen: olenko minä ihminen jos en ole tehnyt mitään kyseisen oletuksen sisällään pitävän otsikon eteen. Tai: jos olisin lehtijuttu, olisiko minulla rahkeita olla "Tuli tuhosi automaalaamon Keravalla"?

Ei, luen tätä tekstiä yhä uudelleen ja minun on jatkuvasti vaikeampi ymmärtää mitä yritän sanoa. Luo itsellesi otsikko! Kirjoita se kuudenkymmenen neljän pisteen garamondilla. Mieti sitä, näe sen seuraavan sinua kaikkialle, kun katsot peiliin, sen kirjaimet näyttävät olevan nurin. Ja oletko todella tämän otsikon arvoinen? Oletko ansainnut sen?

Meidän pitää tehdä itsestämme juttu. Jokaisen on havaittava itsestään asioita joita toiset eivät ole huomanneet. On toimittava kuin tutkiva journalisti, kaivettava esiin varjopuolet. Ja näistä varjopuolista syntyy hyvin hitaasti kuva. Sen viereen kirjain kirjaimelta otsikko. Siinä painotetuin sanoin tarjotaan äärimmäisyyksiin tiivistetty informatiivinen tieto. Katsos, otsikko. Kelpaisi peijakas vaikka lööppiin.




"Sun pitää kastaa kätes vereen
ja pitää sydämes puhtaana"

(Tuomari Nurmio / Kylmää ja kuumaa)