Kävikö pahasti?

Nyt tulee sitten taas sellaista tekstiä joka ei ole lainkaan poliittisesti korrektia. Ja siitäkös me kaikki pidämme. Tuli nimittäin mieleen tuossa eilen kun katselin yöpuhteiksi videolta viimeperjantaista elokuvaa Loputon yö, että syystä tai toisesta huumeista kertovat elokuvat ovat osoittautuneet usein mielenkiintoisiksi. Väsäsin äkkiä päässäni listan viidestä aihetta onnistuneimmin käsittelevästä elokuvasta, ja se on seuraavanlainen:

1.Darren Aronowsky: Unelmien sielunmessu
2.Danny Boyle: Trainspotting
3.David Veloz: Loputon yö
4.Terry Gilliam: Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa
5.Vondie Curtis-Hall: Gridlock'd

Viisi erilaista näkemystä. Huumeet ovat mielenkiintoinen aihe. Voisi kai sitä viinanjuonnistakin leffan vääntää (ja Suomessa on niin tehtykin), mutta jaksaiko sitä katsoa? Missä on se todellinen vieraantuminen koneistosta? Kaipaan ääritapauksia, en autenttisia krapulakuvauksia. Minusta tulisi varmasti elokuvan arvoinen huumeaddikti. Jään koukkuun aina kaikkeen; siinä suurin syy siihen, miksi harvoin teen juuri mitään mullistavaa tai uutta elämässäni. Oli kyseessä sitten musiikki, yömyöhäinen proosanluominen, ihmisiin kiintyminen, tylsääkin tylsempi tietokonepeli, bloggaaminen... ripustun kuin ruho koukkuun. Minulla ei ole pienintäkään kontrollia juuri minkään asian hallinnassa, ja pakko myöntää että osaltaan juuri se tekee kiinnostavaksi ajatuksen alkaa sekoittaa päätä. Ja jollainhan tämä elämän tämänhetkinen suunnaton tyhjiö on täytettävä. Kutkuttaa oikein pohtia minne syöksyisin? Katuojaan vai arvostetuksi - joskin epärationaalisuuteen asti boheemiksi - runoilijaksi? Olisinko kuukaudessa hullujenhuoneella vai hioutuisivatko sosiaaliset taitoni lähelle timanttisuutta? Kuinka nopeasti olisin tuhonnut elimistöni? Aineestahan nuo seikat tietysti riippuvat. Tarjolla olisi hallusinatorisuutta, hyvänolontunnetta, itsevarmuutta, levollisuutta ja pelkkää puhtaankirkasta energiaa. Siinä on pieni ihminen ihmeissään kun miettii valintaansa. Raha tosin tekee sen usein hänen puolestaan; ainakin opiskelijana ollessa. Aloita tässä nyt sitten 6000 viikkodollarin koukku (kuten Jerry Stahlilla, jota Velozin elokuvassa esitti aika hienosti Ben Stiller) kun 90% opintotuesta menee vuokraan ja loppu kattaa noin kolmanneksen puhelinlaskusta. Ei ei, minun on tehtävä kuten esi-isämmekin tekivät ja painuttava metsään. Harmi etten erota valeriaanaa ruttovirmajuuresta, mutta punaisen kärpässienen sentään tunnen. Kuivaus, jauhaus, sätkäpaperi. Toimii. Olen nähnyt sen toimivan. Maksanhan tuo tietysti tappaa (ja sitä myötä ihmisen), mutta onko kukaan koskaan tyhjentävästi selittänyt, miksi pitkä ikä olisi tavoittelemisen arvoinen asia? Ja kun sitten aloitan, alan myös kirjoittaa kirjaa. Nollakäytöstä kaikenvievään riippuvuuteen, taidokkaan kirjoittajan itse kokemana. Kustannussopimuksesta taistellaan! Elokuvaoikeudet myydään! Minua esittää Andre Wickström, koska olemme syntyneet samana vuonna (kuten myös Ville Valo ja kaikki Absoluuttisen Nollapisteen jäsenet - kiinalaisen horoskoopin mukaan me lohikäärmeet olemme menestyjiä) ja koska hän on lahjakas.

Täällä verkossa pää edellä aineisiin syöksyvä elämäni ei tule näkymään. Kirjoitan kuten ennenkin, en enää viittaa tähän merkintään. Ystäviltäni kiellän kaiken. "Se oli vain fiktiota", väitän. Ehkä joskus tulevaisuudessa blogimerkinnät harvenevat... ne muuttuvat kaoottisemmiksi ("melkoinen saavutus", sanoo kyyninen lukijani) ja tuntuu kuin niiden kirjoittaja olisi menettänyt hallintansa, muuttunut enää kuoreksi entisestään. Mikä mahtava koe! Ihmisen kestokyvyn mittaaminen ja hänen itseanalyysikykynsä äärirajoille vieminen! Me olemme lähempänä totuutta nyt.

Ai niin, loppuun vielä opastan kaikkia alaikäisiä lukijoitani tällä jo tutuksi käyneellä kampanjalauseella: "elämä on parasta huumetta". Tämä tarkoittaa sitä, että elämä aiheuttaa riippuvuutta, tuhoaa taloutemme, rappioittaa fyysisen ja henkisen hyvinvointimme, muuttaa persoonallisuutemme ja lopulta aiheuttaa rajatonta kärsimystä rakkaillemme. Lopulta se tappaa meidät, hitaan kituuttamisen jälkeen. Elämä on tosiaan parasta huumetta. Kuka rahoittaisi klinikan jossa siitäkin aineesta pääsisi eroon kunnon kylmäkalkkunalla ilman pitkiä vieroitushoitoja?

Vain maatuvat jätteet

Olen jälleen tehnyt havaintoja pikkupaikkakunnasta, tällä kertaa nimistä, niin paikkojen kuin henkilöidenkin. Tein näet eilen iltapäivällä pienimuotoisen hautausmaakierroksen, sellaiset kuuluvat aina maalla asioidessa kuvaan. Niiden perinteisempien kohteiden lisäksi sain tilaisuuden kohdata ensi kertaa molempien vanhempieni isovanhempien haudat - täällä juuret ovat syvässä. Paikallisuus on historiaa ja se jatkuu pitkälle. Hautausmaat (niitä kertyi kierrokselle kaksi) ovat senkinkokoisessa paikassa kuin se mistä olen kotoisin, eräänlaisia historiankirjoituksen konkreettisia lisälukuja. Tiiviin yhteisöllisyyden aistii siinä, miten tietyt sukunimet toistuvat suhteellisen pienikokoisella hautuumaalla yhä uudestaan ja uudestaan, tyylikkäistä nykykivistä 70-luvun tasamuotoisuuden kautta ensimmäisiin modernistisiin viritelmiin ja sitten viime vuosisadan alun pieniin kivilaattoihin ja lopulta järeisiin paaseihin, joista teksti on jo kulunut osittain pois. Sellaisetkin nimet, joihin ei ole koskaan muualla törmännyt, näkyvät siellä minne vain katsookin. Maanviljelijä, kirkkoherra, valtiopäivämies. Nykyisin ihmisen ammattia ei enää ikuisteta hautakiveen, eikä "web designer" välttämättä siinä hyvältä näyttäisikään. Silti ihmisen elämän ääripäiden päivämääristä ja siitä, keiden nimet on samaan kiveen hakattu, syntyy tarinoita. Yhdessä toisten samannimisten, tai naapurikiven "omaa sukua" -merkintöjen, kanssa syntyy loputon kertomus, lukemattomista pienistä tarinoista risteävä maalaiskunnan historia.

Paikannimikatsaukseni taas liittyy ennen kaikkea kadunnimiin. En tiedä oliko kunta investoinut uusiin kyltteihin vai mistä johtui se, että tunnuin havaitsevan niitä paljon aiempaa enemmän kurvaillessani syrjäisiä teitä kunnan reunalta toiselle hautausmaiden välisen matkan. Pienimmillä metsään ja/tai pellonreunaan sukeltavilla korkeintaan kolmen talon teillä on yleensä hauskimmat nimet, ja täytyy sanoa että turkulaisena minua huvitti suuresti se, että sain havaita tuosta pikkukunnasta (eikö olekin ärsyttävää etten koskaan kerro sen nimeä?) löytyvän niin Markulantien kuin Parrantienkin. Ei puutu kuin Pohjoiskaari, ja Tampereen suunnasta Turkuun saavuttaessa käytettävät pikavuoropysäkit olisivat kaikki koossa. Ehdoton ykkönen, eli se jonka nähdessäni olin vähällä ajaa ojaan, oli kuitenkin Horontie. Se kiilaa kaikkien aikojen kadunnimilistallani edellisen suosikkini, eli Porista löytyvän Pervonkadun, ohi, sillä Pervonkatu on kuitenkin jossain määrin maanläheisempi kuin huimaan spekulointiin johdattava Horontie. Kyllä meilläpäin vaan osataan. Vaan niin Turussakin; täältä löytyvä Kaljakuja pysyttelee suosikkilistani kärjen tuntumassa edelleen. Ja jos sinne maalle vielä hetkeksi palataan niin ei ihan kotikonnuiltani mutta naapurikunnasta löytyvät sekä Makkaratanhua että Sudenmulkkauksenpolku. Huumorintajua vai sen täydellistä puutetta, sitä olen miettinyt.

Ai niin, entäpä päivän otsikko? Se oli maalattu suurin mustin kirjaimin hautausmaalla sijaitsevan jäteastian kylkeen. Ei nerokkain mahdollinen sijainti.

Meidät on reivattu ristiin ja rastiin

Lauri Viidan lyriikan kiihkeä tempo muistojeni syövereistä esiin kantautuneena peitti alleen Tiktakin kesäkumikappaleen kun tänään sompailin taas pitkästä aikaa henkilöautolla Tampereen keskustan liikenteessä. Miten se voi olla sellaista kaaosta? Eivätkö ne osaa siellä suunnitella lainkaan katuja? En ihmettele sitä, että keskustan liikennejärjestelyt ovat saaneet jotkut suivaantumaan koko kaupungille puolipysyvästi. Kadut ovat kapeita, kaistamaalaukset heittelehtivät puolilta toisille ja liikennevaloja on enemmän kuin ehtii ilman verkkosilmiä havaita. Tietenkin on paljon mahdollista, että olen vain liian tottunut Turun leppoisan kodikkaaseen liikennekäyttäytymiseen, jossa ei tarvi kuin päättää kohde ja ajaa sinne.

Saattaa tietysti olla myös niinkin, että olen vain nurkkapatriootti. En kuitenkaan ole vielä koskaan poksauttanut otsasuonta Aurajoen suistoalueella liikennöidessäni, mutta niiden kahden järven väliin kasvaneessa kaupungissa niin tuntuu käyvän joka humalan kerta kun sinne päädyn. Sääli sinänsä, sillä muuten pidän Tampereesta kovasti. Mutta mikä ihme juttu se tämän aamun Valossa (tm) taas oli? Joukko kiinnostavia turkulaisia kertoo tamperelaisille kuinka hienoa on asua Turussa? Tätä juttua mainostettiin Aamulehdessä jo edellisenä päivänä ja kuinkas ollakaan - kun se tänään ilmestyi, oli tulos tyhjänpäiväistä matkailuesitejauhantaa ilman mitään uutta, mitään kiinnostavaa tai edes hyviä kuvia. Paninpa merkille senkin, että jutun takana oli pariskunta Karstastenpää/Majuri; parisen viikkoa sitten Turusta Tampereelle muuttanut toimittajakaksikko. Että näin. Asiaa tietämätön saattaisi äkkiä luulla, että idea on Aamulehden oma, että Turku ihan oikeasti kiinnostaisi jotakuta Pirkanmaallakin. Vaan ei. Turkulainen toimittaja se vain on heittänyt Valon päätoimittajalle idean opiskelukaupunkinsa puffaamisesta, ja kun ei viikon pääjuttua vielä ollut kukaan sattunut lehteen tekemään niin läpihän se meni. Vai olenko kyynikko? Äh, en tietenkään. Veijo Hietala (...miten arvasinkin keitä kuuluu tähän "mielenkiintoiset ihmiset" kategoriaan...) sentään pääsi käyttämään hienoja akateemisia termejä. Hänen mukaansa Turku edustaa suomalaisille toiseutta. Olen asiasta eri mieltä.

Myötäelä, perkele!

Istuin juuri pitkän tovin Aurajoen rannassa, join pari siideriä, tulin mukavasti humalaan, poltin tupakan (ensimmäisen jälkeen sitten sen ainoan yhden 14-vuotiaana polttamani, jonka Janne tarjosi uimahallin takana), avauduinpa siinä oikein tosissani lapsuudesta ja muusta, sain puhelun ystävältäni Kokkolasta, ystävältäni joka on minulle tärkeämpi kuin voin tällä elämäni hetkellä lainkaan sanoiksi pukea, hän oli iloinen ja sai minutkin sellaiseksi (taisin tosin jo ollakin), joinpa siiderin loppuun (omani ja sen toisen, jonka pummasin), avauduinpa hieman lisää, avauduinpa aika paljon lisää, mutta ei se mitään, oli hauskaa paitsi kylmä, ja tosiaan, ensimmäinen tupakka elämässäni jonka vedin keuhkoihin asti, hassulta se tuntui, eilen kosketin ensimmäisen kerran elämässäni Posankan kylkeä, hassulta sekin, ja sitten kävelimme kaikki kolme tänne Juslenian kellariin, koska tuli sellainen tunne että mitä jos päivittäisin Silmänkääntövankilan, olenhan sentään edelleen sellaisessa mukavassa, ja täällä ollaan ja kappas kummaa, elämä tapahtuu kaikkialla ympärilläni, se on kuin vilkkuvia valoja ja pimeässä ne kaikki näyttävät kauniilta, ne aivan kaikki, jokainen niistä.

Ei sillä että kieltäisin sinun kaikennielevän suureutesi...

Eri iltapäivälehtien menekki kertoo selvää kieltä siitä, mikä maatamme nykyisin kiinnostaa. "VIIVI AVELLAN KOLARISSA" oli iltakahdeksan maissa myyty loppuun lähikaupasta, mutta selontekoa siitä, että "MATTI JA MERVI JÄLLEEN YHDESSÄ", oli vielä melkoinen pino. Viivi Avellanin piipahdus tuossa viehättävässä Lapin kunnassa (okei, huono vitsi ja myönnän heti etten takuulla ollut ensimmäinen sen keksinyt) siis oli kiinnostavampi kuin eräänkin taisteluparin yhteenpaluu, mitä en ihmettele, sillä mikä tahansa, aivan mikä tahansa olisi kiinnostavampi kuin Matin ja Mervin paluu yhteen eikä tämä totisesti ole liioittelua. Voisin kuvitella jopa napin olevan kiinnostavamman kuin yhtään mihinkään liittyvän uutisen edellämainituista. Lööpit ovat kuitenkin lööppejä ja niitä tehdään jotta myytäisiin lehtiä. (huomaan kierrättäväni eilistä aihettani. syvä huokaus.) Asioiden kiinnostavuus ja merkityksellisyys ovat toki aina suhteellisia määreitä, mutta silti parhaimmat koskaan näkemäni lööpit ovat molemmat vuodelta 2002: "PANKKIRYÖSTÄJÄNAINEN ON EX-PORNOTÄHTI" ja "LAPSET PAKENIVAT KAUHUISSAAN HEUREKAN SOTASIMULAATTORISTA".

Täydellinen otsikko täytyy ansaita!

Olisi absurdiutta antaa täydellinen otsikko tekstille, jolla ei ole siihen edellytyksiä. Teksti ei ansaitse kunniaa, jota sen niskaan alkaa sataa täydellisen otsikon myötä. Tämä ei ole vain tekstin ominaisuus. Meidän jokaisen täytyy ansaita täydellinen otsikkomme, ja meidän on tehtävä sen eteen työtä. Miten voisin määritellä itseni sellaisilla otsikoilla kuin "kirjoittaja", "prosaisti", "uneksija", "kaiken pahan alku ja juuri", ellen tekisi mitään nämä ansaitakseni. Yleistän edelleen: olenko minä ihminen jos en ole tehnyt mitään kyseisen oletuksen sisällään pitävän otsikon eteen. Tai: jos olisin lehtijuttu, olisiko minulla rahkeita olla "Tuli tuhosi automaalaamon Keravalla"?

Ei, luen tätä tekstiä yhä uudelleen ja minun on jatkuvasti vaikeampi ymmärtää mitä yritän sanoa. Luo itsellesi otsikko! Kirjoita se kuudenkymmenen neljän pisteen garamondilla. Mieti sitä, näe sen seuraavan sinua kaikkialle, kun katsot peiliin, sen kirjaimet näyttävät olevan nurin. Ja oletko todella tämän otsikon arvoinen? Oletko ansainnut sen?

Meidän pitää tehdä itsestämme juttu. Jokaisen on havaittava itsestään asioita joita toiset eivät ole huomanneet. On toimittava kuin tutkiva journalisti, kaivettava esiin varjopuolet. Ja näistä varjopuolista syntyy hyvin hitaasti kuva. Sen viereen kirjain kirjaimelta otsikko. Siinä painotetuin sanoin tarjotaan äärimmäisyyksiin tiivistetty informatiivinen tieto. Katsos, otsikko. Kelpaisi peijakas vaikka lööppiin.




"Sun pitää kastaa kätes vereen
ja pitää sydämes puhtaana"

(Tuomari Nurmio / Kylmää ja kuumaa)

Kun mikään ei muutu

Tänä aamuna herätessä päätä kivisti, suussa maistui kissantassu ja silmätkin verestivät. Oli epämääräisiä kuvia eilisillasta, ei helvetti, kirjoitinko jotain Silmänkääntövankilaan... pikainen tarkistus sen paljasti: rakkauslauluistahan minä olin vääntänyt kirjainta toisen perään pidemmänpuoleisesti. Ei helvata, nyt hävettää. Olin vielä unohtanut vain viikko sitten siteeraamani loistokkaan kappaleen eli Camelin Lady Fantasyn. Voi saasta. Ehdin jo miettiä että vastapainoksi pitäisi kirjoittaa lista viidestä parhaasta kappaleesta, jotka käsittelevät kuolemaa, mutta levyhyllyni tuntuu olevan niitä liiankin täynnä. Ääh.

Okei, narrasin. Itse asiassa (tämän päivän otsikkokin jo asian on tyyliini vihkiytyneille "paljastanut") jatkan eilisellä linjalla. Rakkaus. Tuo iankaikkinen aihe. Kuinka paljon tässä maailmassa riippuukaan siitä kuka rakastaa ketä? Ja kuka vain luulee rakastavansa. Ihastumiset ja satunnaiset haltioitumiset saattavat vaikuttaa siltä itseltään, ehkä vuosienkin ajan niiden teho riittää. Mutta missä punnitaan todellisen rakkauden mitta? Onko se siinä että kaksi tuntuu sulautuvan yhdeksi, vai siinä että ne molemmat täydentävät juuri oikeilla tavoilla toisiaan? Huomasin juuri että käytännössä koko kirjallinen tuotantoni (joka on muuten varsin laaja, vaikkei vielä - korostan - kovin julkaistu) käsittelee sekin rakkautta. Aiheet vaihtelevat, teema pysyy. Se on kyllä kummallista. Mutta harva asia kai loppujen lopuksi on yhtä mielenkiintoinen. Ja yhtä inflaation kärsinyt sanana. Ei kukaan rakasta jotain leffaa. Tai ruokaa. Tai edes paikkaa, enkä minä mitenkään voi uskoa kenenkään voivan rakastavan mitään jumalaakaan. Olen sanonut sen ennen, sanon taas: älkää rakastako kohteita. Ne eivät anna mitään takaisin. Todellinen rakkaus on kahdensuuntaista.

Tämä rakkauden apostolina oleminen on kyllä raskasta. Kevennän tunnelmaa tekemällä Kysyn vaanit:

Uudet gallup-tulokset ovat taas saapuneet! Luit ne Siwan ilmoitustaululta vain hetkeä ennen kuin löysit ne täältä!

KETÄ ME RAKASTAMME?

* Ei mitään aavistusta - mutta ei se silti estä meitä lähettämästä sille päivittäin ruusukimppuja ja suklaarasioita -- 14%
* Itseämme, kostoksi -- 6%
* Naapurin Elinaa. Mutta sitä ei kannata kertoa Elinan painonnostajamiehelle, tai sille Bandidos-tyypille, joka käy Elinan luona kun sen mies on SM-kisoissa -- 19%
* Siittiösolujamme. Ne siimahännät ovat sitten suloisia! -- 21%
* Aviomiestämme, mikä ikinä hänen nimensä nyt sitten olikaan -- 8%
* Paavo Lipposta. Surullista, eikö? -- 17%
* Tämän blogin kirjoittajaa, vaikka se helvetin kusipää ei vastaakaan tunteisiimme -- 15%

Sitähän se kaikki on...

Jossain (enkä nyt tosiaan muista että missä) törmäsin senkaltaiseen meemintapaiseen kuin että listata pitäisi viisi mielestään parasta rakkauslaulua. Pohdintaa herättävä ehdotus! Paitsi etten mielelläni käyttäisi termiä "rakkauslaulu" vaan pikemminkin puhuisin kai vain lauluista, jotka käsittelevät rakkautta... "Rakkauslaululla" on jotenkin kehno kaiku korvissani. Enkä nyt puhu siitä Juliet Jonesin Sydämen samannimisestä kappaleesta.

Anyhoo. Ykkösen etsiminen ei kohdallani tuottanut paljon vaikeuksia. Voittaja on Robert Wyatt, jonka kappaletta Sea song olen täällä ennenkin siteerannut, mutta menköön nyt taas: "So until your your blood runs / to meet the next full moon / Your madness fits in nicely with my own / Your lunacy fits neatly with my own, my very own / We're not alone". Musiikki on haikeassa kauneudessaan riipaisevaa, ja koko kappalee loppuu Robertin sanattomaan vokalisointiin, pelkkä kaipaus mutta myös tulevaisuudenusko ainoana sisältönään. Kaunista, kovin.

Toiselle sijalle listallani kiilaa Leonard Cohen. Natural born killersin katsojat tunnistavat kappaleen Waiting for the miracle, ja se on paljon muutakin kuin elokuvatunnari. (eikä sen kahdeksan minuutin mitasta paljon ehdi alkutekstien aikana soimaankaan) Iän tuomaa itsevarmuutta, menneitä virheitä. Ja vähän hemmetin uljas tunnelma.

Olkoon Sielun veljien Rakkaudesta listan kolmas. Satuttavan tulista tilitystä. Tämä ei ole mitään possunpunaista feikkilyriikkaa. Tämä rakkaus palaa magnesiuminkirkkaalla liekillä ja viiltää kuin terä. Ja silti kaikki on hyvin, niin kauan kuin on olemassa se josta lauletaan. Hieno kappale, toteutus enimmäkseen akustisilla kitaroilla ei ole huono juttu sekään.

Entäpä sitten? Aloin miettiä että pitäisi varmaan saada rakkauden positiivisiakin ominaisuuksia välillä mukaan. Siispä kehiin Syd Barrett ja Love you. Eihän tämä kaveri enää ihan täysissä sielunvoimissa ollut tätä levyä tehdessään (täydemmissä silti kuin toisen ja viimeisen soololevynsä aikoihin myöhemmin samana vuonna), mutta se kuuluu ainakin tässä kappaleessa vain positiivisena hullutteluna. En voi olla riemuitsematta joka ainoa kerta kun kuulen sen pakokauhuisen kaniinin lailla eestaas poukkoilevan hirmutempoisen sävellyksen ja Sydin ulvomassa lyriikoitaan: "Honey love you honey little honey funny sunny morning love you more funny love in the skyline baby..." Ylentävää! Kivaa!

Vaan mitenpä päätänkään listani? Kävi mielessä että Yes ja uljas kymmenminuuttinen And you and I ("And you and I climb over the sea to the valley...") olisi ehkä sopinut... mutta ei sittenkään. Sanoituksessa on liikaa pseudomystiikkaa jotta laulu todella kertoisi rakkaudesta. White Noisen huima Love without sound olisi toisaalta ehdoton valinta. Siinä on kenties kaunein koskaan kuulemani melodia, pelottavin koskaan kuulemani tunnelma ja hyvin mielenkiintoiset sanat... mutta koska kukaan tämän lukija ei liene milloinkaan kuullut kyseistä kappaletta, hylkään sen nyt. (White Noisen debyyttialbumia on saanut ainakin Porin Green riveristä, sieltä sen itsekin aikanaan ostin. Mainos! Mainos! Green river on Suomen paras levykauppa) Muutamia sellaisia hienoja kappaleita tulee myös mieleen, jotka kertovat rakkaudesta, mutta ovat niin tekijänsä henkilökohtaisia teoksia, etteivät ehkä toimi universaalin tunteen välittäjinä. Björk ja Pagan poetry, John Lennon ja Oh Yoko!, Robert Wyatt ja Alife/Alifib ovat sellaisia... Olkoon siis listani viides ja viimeinen Tuomari Nurmion edelleen nerokkuudellaan hiljaiseksi saavalta Punainen planeetta -albumilta napattu hypnoottiskomppinen Ota minut mukaan. Se kertoo jälleen hieman erilaisesta rakkaudesta; löytämisen hetkestä: "Olin lakannut uskomasta ihmeisiin / ja väsynyt kaikkeen paskaan / ja pettynyt unelmiin // Sinä kävelit minua vastaan / ja pysäköit eteeni / kuin unien puutarhasta / karannut enkeli..." Mitään ei tarvitse lisätä.

Musiikki ja rakkaus. Silmänkääntövankilan kaksi pääteemaa ad infinitum. No ei se musiikki.