Lauri Viidan lyriikan kiihkeä tempo muistojeni syövereistä esiin kantautuneena peitti alleen Tiktakin kesäkumikappaleen kun tänään sompailin taas pitkästä aikaa henkilöautolla Tampereen keskustan liikenteessä. Miten se voi olla sellaista kaaosta? Eivätkö ne osaa siellä suunnitella lainkaan katuja? En ihmettele sitä, että keskustan liikennejärjestelyt ovat saaneet jotkut suivaantumaan koko kaupungille puolipysyvästi. Kadut ovat kapeita, kaistamaalaukset heittelehtivät puolilta toisille ja liikennevaloja on enemmän kuin ehtii ilman verkkosilmiä havaita. Tietenkin on paljon mahdollista, että olen vain liian tottunut Turun leppoisan kodikkaaseen liikennekäyttäytymiseen, jossa ei tarvi kuin päättää kohde ja ajaa sinne.
Saattaa tietysti olla myös niinkin, että olen vain nurkkapatriootti. En kuitenkaan ole vielä koskaan poksauttanut otsasuonta Aurajoen suistoalueella liikennöidessäni, mutta niiden kahden järven väliin kasvaneessa kaupungissa niin tuntuu käyvän joka humalan kerta kun sinne päädyn. Sääli sinänsä, sillä muuten pidän Tampereesta kovasti. Mutta mikä ihme juttu se tämän aamun Valossa (tm) taas oli? Joukko kiinnostavia turkulaisia kertoo tamperelaisille kuinka hienoa on asua Turussa? Tätä juttua mainostettiin Aamulehdessä jo edellisenä päivänä ja kuinkas ollakaan - kun se tänään ilmestyi, oli tulos tyhjänpäiväistä matkailuesitejauhantaa ilman mitään uutta, mitään kiinnostavaa tai edes hyviä kuvia. Paninpa merkille senkin, että jutun takana oli pariskunta Karstastenpää/Majuri; parisen viikkoa sitten Turusta Tampereelle muuttanut toimittajakaksikko. Että näin. Asiaa tietämätön saattaisi äkkiä luulla, että idea on Aamulehden oma, että Turku ihan oikeasti kiinnostaisi jotakuta Pirkanmaallakin. Vaan ei. Turkulainen toimittaja se vain on heittänyt Valon päätoimittajalle idean opiskelukaupunkinsa puffaamisesta, ja kun ei viikon pääjuttua vielä ollut kukaan sattunut lehteen tekemään niin läpihän se meni. Vai olenko kyynikko? Äh, en tietenkään. Veijo Hietala (...miten arvasinkin keitä kuuluu tähän "mielenkiintoiset ihmiset" kategoriaan...) sentään pääsi käyttämään hienoja akateemisia termejä. Hänen mukaansa Turku edustaa suomalaisille toiseutta. Olen asiasta eri mieltä.
11.6.04
9.6.04
Myötäelä, perkele!
Istuin juuri pitkän tovin Aurajoen rannassa, join pari siideriä, tulin mukavasti humalaan, poltin tupakan (ensimmäisen jälkeen sitten sen ainoan yhden 14-vuotiaana polttamani, jonka Janne tarjosi uimahallin takana), avauduinpa siinä oikein tosissani lapsuudesta ja muusta, sain puhelun ystävältäni Kokkolasta, ystävältäni joka on minulle tärkeämpi kuin voin tällä elämäni hetkellä lainkaan sanoiksi pukea, hän oli iloinen ja sai minutkin sellaiseksi (taisin tosin jo ollakin), joinpa siiderin loppuun (omani ja sen toisen, jonka pummasin), avauduinpa hieman lisää, avauduinpa aika paljon lisää, mutta ei se mitään, oli hauskaa paitsi kylmä, ja tosiaan, ensimmäinen tupakka elämässäni jonka vedin keuhkoihin asti, hassulta se tuntui, eilen kosketin ensimmäisen kerran elämässäni Posankan kylkeä, hassulta sekin, ja sitten kävelimme kaikki kolme tänne Juslenian kellariin, koska tuli sellainen tunne että mitä jos päivittäisin Silmänkääntövankilan, olenhan sentään edelleen sellaisessa mukavassa, ja täällä ollaan ja kappas kummaa, elämä tapahtuu kaikkialla ympärilläni, se on kuin vilkkuvia valoja ja pimeässä ne kaikki näyttävät kauniilta, ne aivan kaikki, jokainen niistä.
8.6.04
Ei sillä että kieltäisin sinun kaikennielevän suureutesi...
Eri iltapäivälehtien menekki kertoo selvää kieltä siitä, mikä maatamme nykyisin kiinnostaa. "VIIVI AVELLAN KOLARISSA" oli iltakahdeksan maissa myyty loppuun lähikaupasta, mutta selontekoa siitä, että "MATTI JA MERVI JÄLLEEN YHDESSÄ", oli vielä melkoinen pino. Viivi Avellanin piipahdus tuossa viehättävässä Lapin kunnassa (okei, huono vitsi ja myönnän heti etten takuulla ollut ensimmäinen sen keksinyt) siis oli kiinnostavampi kuin eräänkin taisteluparin yhteenpaluu, mitä en ihmettele, sillä mikä tahansa, aivan mikä tahansa olisi kiinnostavampi kuin Matin ja Mervin paluu yhteen eikä tämä totisesti ole liioittelua. Voisin kuvitella jopa napin olevan kiinnostavamman kuin yhtään mihinkään liittyvän uutisen edellämainituista. Lööpit ovat kuitenkin lööppejä ja niitä tehdään jotta myytäisiin lehtiä. (huomaan kierrättäväni eilistä aihettani. syvä huokaus.) Asioiden kiinnostavuus ja merkityksellisyys ovat toki aina suhteellisia määreitä, mutta silti parhaimmat koskaan näkemäni lööpit ovat molemmat vuodelta 2002: "PANKKIRYÖSTÄJÄNAINEN ON EX-PORNOTÄHTI" ja "LAPSET PAKENIVAT KAUHUISSAAN HEUREKAN SOTASIMULAATTORISTA".
7.6.04
Täydellinen otsikko täytyy ansaita!
Olisi absurdiutta antaa täydellinen otsikko tekstille, jolla ei ole siihen edellytyksiä. Teksti ei ansaitse kunniaa, jota sen niskaan alkaa sataa täydellisen otsikon myötä. Tämä ei ole vain tekstin ominaisuus. Meidän jokaisen täytyy ansaita täydellinen otsikkomme, ja meidän on tehtävä sen eteen työtä. Miten voisin määritellä itseni sellaisilla otsikoilla kuin "kirjoittaja", "prosaisti", "uneksija", "kaiken pahan alku ja juuri", ellen tekisi mitään nämä ansaitakseni. Yleistän edelleen: olenko minä ihminen jos en ole tehnyt mitään kyseisen oletuksen sisällään pitävän otsikon eteen. Tai: jos olisin lehtijuttu, olisiko minulla rahkeita olla "Tuli tuhosi automaalaamon Keravalla"?
Ei, luen tätä tekstiä yhä uudelleen ja minun on jatkuvasti vaikeampi ymmärtää mitä yritän sanoa. Luo itsellesi otsikko! Kirjoita se kuudenkymmenen neljän pisteen garamondilla. Mieti sitä, näe sen seuraavan sinua kaikkialle, kun katsot peiliin, sen kirjaimet näyttävät olevan nurin. Ja oletko todella tämän otsikon arvoinen? Oletko ansainnut sen?
Meidän pitää tehdä itsestämme juttu. Jokaisen on havaittava itsestään asioita joita toiset eivät ole huomanneet. On toimittava kuin tutkiva journalisti, kaivettava esiin varjopuolet. Ja näistä varjopuolista syntyy hyvin hitaasti kuva. Sen viereen kirjain kirjaimelta otsikko. Siinä painotetuin sanoin tarjotaan äärimmäisyyksiin tiivistetty informatiivinen tieto. Katsos, otsikko. Kelpaisi peijakas vaikka lööppiin.
"Sun pitää kastaa kätes vereen
ja pitää sydämes puhtaana"
(Tuomari Nurmio / Kylmää ja kuumaa)
Ei, luen tätä tekstiä yhä uudelleen ja minun on jatkuvasti vaikeampi ymmärtää mitä yritän sanoa. Luo itsellesi otsikko! Kirjoita se kuudenkymmenen neljän pisteen garamondilla. Mieti sitä, näe sen seuraavan sinua kaikkialle, kun katsot peiliin, sen kirjaimet näyttävät olevan nurin. Ja oletko todella tämän otsikon arvoinen? Oletko ansainnut sen?
Meidän pitää tehdä itsestämme juttu. Jokaisen on havaittava itsestään asioita joita toiset eivät ole huomanneet. On toimittava kuin tutkiva journalisti, kaivettava esiin varjopuolet. Ja näistä varjopuolista syntyy hyvin hitaasti kuva. Sen viereen kirjain kirjaimelta otsikko. Siinä painotetuin sanoin tarjotaan äärimmäisyyksiin tiivistetty informatiivinen tieto. Katsos, otsikko. Kelpaisi peijakas vaikka lööppiin.
"Sun pitää kastaa kätes vereen
ja pitää sydämes puhtaana"
(Tuomari Nurmio / Kylmää ja kuumaa)
4.6.04
Kun mikään ei muutu
Tänä aamuna herätessä päätä kivisti, suussa maistui kissantassu ja silmätkin verestivät. Oli epämääräisiä kuvia eilisillasta, ei helvetti, kirjoitinko jotain Silmänkääntövankilaan... pikainen tarkistus sen paljasti: rakkauslauluistahan minä olin vääntänyt kirjainta toisen perään pidemmänpuoleisesti. Ei helvata, nyt hävettää. Olin vielä unohtanut vain viikko sitten siteeraamani loistokkaan kappaleen eli Camelin Lady Fantasyn. Voi saasta. Ehdin jo miettiä että vastapainoksi pitäisi kirjoittaa lista viidestä parhaasta kappaleesta, jotka käsittelevät kuolemaa, mutta levyhyllyni tuntuu olevan niitä liiankin täynnä. Ääh.
Okei, narrasin. Itse asiassa (tämän päivän otsikkokin jo asian on tyyliini vihkiytyneille "paljastanut") jatkan eilisellä linjalla. Rakkaus. Tuo iankaikkinen aihe. Kuinka paljon tässä maailmassa riippuukaan siitä kuka rakastaa ketä? Ja kuka vain luulee rakastavansa. Ihastumiset ja satunnaiset haltioitumiset saattavat vaikuttaa siltä itseltään, ehkä vuosienkin ajan niiden teho riittää. Mutta missä punnitaan todellisen rakkauden mitta? Onko se siinä että kaksi tuntuu sulautuvan yhdeksi, vai siinä että ne molemmat täydentävät juuri oikeilla tavoilla toisiaan? Huomasin juuri että käytännössä koko kirjallinen tuotantoni (joka on muuten varsin laaja, vaikkei vielä - korostan - kovin julkaistu) käsittelee sekin rakkautta. Aiheet vaihtelevat, teema pysyy. Se on kyllä kummallista. Mutta harva asia kai loppujen lopuksi on yhtä mielenkiintoinen. Ja yhtä inflaation kärsinyt sanana. Ei kukaan rakasta jotain leffaa. Tai ruokaa. Tai edes paikkaa, enkä minä mitenkään voi uskoa kenenkään voivan rakastavan mitään jumalaakaan. Olen sanonut sen ennen, sanon taas: älkää rakastako kohteita. Ne eivät anna mitään takaisin. Todellinen rakkaus on kahdensuuntaista.
Tämä rakkauden apostolina oleminen on kyllä raskasta. Kevennän tunnelmaa tekemällä Kysyn vaanit:
Uudet gallup-tulokset ovat taas saapuneet! Luit ne Siwan ilmoitustaululta vain hetkeä ennen kuin löysit ne täältä!
KETÄ ME RAKASTAMME?
* Ei mitään aavistusta - mutta ei se silti estä meitä lähettämästä sille päivittäin ruusukimppuja ja suklaarasioita -- 14%
* Itseämme, kostoksi -- 6%
* Naapurin Elinaa. Mutta sitä ei kannata kertoa Elinan painonnostajamiehelle, tai sille Bandidos-tyypille, joka käy Elinan luona kun sen mies on SM-kisoissa -- 19%
* Siittiösolujamme. Ne siimahännät ovat sitten suloisia! -- 21%
* Aviomiestämme, mikä ikinä hänen nimensä nyt sitten olikaan -- 8%
* Paavo Lipposta. Surullista, eikö? -- 17%
* Tämän blogin kirjoittajaa, vaikka se helvetin kusipää ei vastaakaan tunteisiimme -- 15%
Okei, narrasin. Itse asiassa (tämän päivän otsikkokin jo asian on tyyliini vihkiytyneille "paljastanut") jatkan eilisellä linjalla. Rakkaus. Tuo iankaikkinen aihe. Kuinka paljon tässä maailmassa riippuukaan siitä kuka rakastaa ketä? Ja kuka vain luulee rakastavansa. Ihastumiset ja satunnaiset haltioitumiset saattavat vaikuttaa siltä itseltään, ehkä vuosienkin ajan niiden teho riittää. Mutta missä punnitaan todellisen rakkauden mitta? Onko se siinä että kaksi tuntuu sulautuvan yhdeksi, vai siinä että ne molemmat täydentävät juuri oikeilla tavoilla toisiaan? Huomasin juuri että käytännössä koko kirjallinen tuotantoni (joka on muuten varsin laaja, vaikkei vielä - korostan - kovin julkaistu) käsittelee sekin rakkautta. Aiheet vaihtelevat, teema pysyy. Se on kyllä kummallista. Mutta harva asia kai loppujen lopuksi on yhtä mielenkiintoinen. Ja yhtä inflaation kärsinyt sanana. Ei kukaan rakasta jotain leffaa. Tai ruokaa. Tai edes paikkaa, enkä minä mitenkään voi uskoa kenenkään voivan rakastavan mitään jumalaakaan. Olen sanonut sen ennen, sanon taas: älkää rakastako kohteita. Ne eivät anna mitään takaisin. Todellinen rakkaus on kahdensuuntaista.
Tämä rakkauden apostolina oleminen on kyllä raskasta. Kevennän tunnelmaa tekemällä Kysyn vaanit:
Uudet gallup-tulokset ovat taas saapuneet! Luit ne Siwan ilmoitustaululta vain hetkeä ennen kuin löysit ne täältä!
KETÄ ME RAKASTAMME?
* Ei mitään aavistusta - mutta ei se silti estä meitä lähettämästä sille päivittäin ruusukimppuja ja suklaarasioita -- 14%
* Itseämme, kostoksi -- 6%
* Naapurin Elinaa. Mutta sitä ei kannata kertoa Elinan painonnostajamiehelle, tai sille Bandidos-tyypille, joka käy Elinan luona kun sen mies on SM-kisoissa -- 19%
* Siittiösolujamme. Ne siimahännät ovat sitten suloisia! -- 21%
* Aviomiestämme, mikä ikinä hänen nimensä nyt sitten olikaan -- 8%
* Paavo Lipposta. Surullista, eikö? -- 17%
* Tämän blogin kirjoittajaa, vaikka se helvetin kusipää ei vastaakaan tunteisiimme -- 15%
3.6.04
Sitähän se kaikki on...
Jossain (enkä nyt tosiaan muista että missä) törmäsin senkaltaiseen meemintapaiseen kuin että listata pitäisi viisi mielestään parasta rakkauslaulua. Pohdintaa herättävä ehdotus! Paitsi etten mielelläni käyttäisi termiä "rakkauslaulu" vaan pikemminkin puhuisin kai vain lauluista, jotka käsittelevät rakkautta... "Rakkauslaululla" on jotenkin kehno kaiku korvissani. Enkä nyt puhu siitä Juliet Jonesin Sydämen samannimisestä kappaleesta.
Anyhoo. Ykkösen etsiminen ei kohdallani tuottanut paljon vaikeuksia. Voittaja on Robert Wyatt, jonka kappaletta Sea song olen täällä ennenkin siteerannut, mutta menköön nyt taas: "So until your your blood runs / to meet the next full moon / Your madness fits in nicely with my own / Your lunacy fits neatly with my own, my very own / We're not alone". Musiikki on haikeassa kauneudessaan riipaisevaa, ja koko kappalee loppuu Robertin sanattomaan vokalisointiin, pelkkä kaipaus mutta myös tulevaisuudenusko ainoana sisältönään. Kaunista, kovin.
Toiselle sijalle listallani kiilaa Leonard Cohen. Natural born killersin katsojat tunnistavat kappaleen Waiting for the miracle, ja se on paljon muutakin kuin elokuvatunnari. (eikä sen kahdeksan minuutin mitasta paljon ehdi alkutekstien aikana soimaankaan) Iän tuomaa itsevarmuutta, menneitä virheitä. Ja vähän hemmetin uljas tunnelma.
Olkoon Sielun veljien Rakkaudesta listan kolmas. Satuttavan tulista tilitystä. Tämä ei ole mitään possunpunaista feikkilyriikkaa. Tämä rakkaus palaa magnesiuminkirkkaalla liekillä ja viiltää kuin terä. Ja silti kaikki on hyvin, niin kauan kuin on olemassa se josta lauletaan. Hieno kappale, toteutus enimmäkseen akustisilla kitaroilla ei ole huono juttu sekään.
Entäpä sitten? Aloin miettiä että pitäisi varmaan saada rakkauden positiivisiakin ominaisuuksia välillä mukaan. Siispä kehiin Syd Barrett ja Love you. Eihän tämä kaveri enää ihan täysissä sielunvoimissa ollut tätä levyä tehdessään (täydemmissä silti kuin toisen ja viimeisen soololevynsä aikoihin myöhemmin samana vuonna), mutta se kuuluu ainakin tässä kappaleessa vain positiivisena hullutteluna. En voi olla riemuitsematta joka ainoa kerta kun kuulen sen pakokauhuisen kaniinin lailla eestaas poukkoilevan hirmutempoisen sävellyksen ja Sydin ulvomassa lyriikoitaan: "Honey love you honey little honey funny sunny morning love you more funny love in the skyline baby..." Ylentävää! Kivaa!
Vaan mitenpä päätänkään listani? Kävi mielessä että Yes ja uljas kymmenminuuttinen And you and I ("And you and I climb over the sea to the valley...") olisi ehkä sopinut... mutta ei sittenkään. Sanoituksessa on liikaa pseudomystiikkaa jotta laulu todella kertoisi rakkaudesta. White Noisen huima Love without sound olisi toisaalta ehdoton valinta. Siinä on kenties kaunein koskaan kuulemani melodia, pelottavin koskaan kuulemani tunnelma ja hyvin mielenkiintoiset sanat... mutta koska kukaan tämän lukija ei liene milloinkaan kuullut kyseistä kappaletta, hylkään sen nyt. (White Noisen debyyttialbumia on saanut ainakin Porin Green riveristä, sieltä sen itsekin aikanaan ostin. Mainos! Mainos! Green river on Suomen paras levykauppa) Muutamia sellaisia hienoja kappaleita tulee myös mieleen, jotka kertovat rakkaudesta, mutta ovat niin tekijänsä henkilökohtaisia teoksia, etteivät ehkä toimi universaalin tunteen välittäjinä. Björk ja Pagan poetry, John Lennon ja Oh Yoko!, Robert Wyatt ja Alife/Alifib ovat sellaisia... Olkoon siis listani viides ja viimeinen Tuomari Nurmion edelleen nerokkuudellaan hiljaiseksi saavalta Punainen planeetta -albumilta napattu hypnoottiskomppinen Ota minut mukaan. Se kertoo jälleen hieman erilaisesta rakkaudesta; löytämisen hetkestä: "Olin lakannut uskomasta ihmeisiin / ja väsynyt kaikkeen paskaan / ja pettynyt unelmiin // Sinä kävelit minua vastaan / ja pysäköit eteeni / kuin unien puutarhasta / karannut enkeli..." Mitään ei tarvitse lisätä.
Musiikki ja rakkaus. Silmänkääntövankilan kaksi pääteemaa ad infinitum. No ei se musiikki.
Anyhoo. Ykkösen etsiminen ei kohdallani tuottanut paljon vaikeuksia. Voittaja on Robert Wyatt, jonka kappaletta Sea song olen täällä ennenkin siteerannut, mutta menköön nyt taas: "So until your your blood runs / to meet the next full moon / Your madness fits in nicely with my own / Your lunacy fits neatly with my own, my very own / We're not alone". Musiikki on haikeassa kauneudessaan riipaisevaa, ja koko kappalee loppuu Robertin sanattomaan vokalisointiin, pelkkä kaipaus mutta myös tulevaisuudenusko ainoana sisältönään. Kaunista, kovin.
Toiselle sijalle listallani kiilaa Leonard Cohen. Natural born killersin katsojat tunnistavat kappaleen Waiting for the miracle, ja se on paljon muutakin kuin elokuvatunnari. (eikä sen kahdeksan minuutin mitasta paljon ehdi alkutekstien aikana soimaankaan) Iän tuomaa itsevarmuutta, menneitä virheitä. Ja vähän hemmetin uljas tunnelma.
Olkoon Sielun veljien Rakkaudesta listan kolmas. Satuttavan tulista tilitystä. Tämä ei ole mitään possunpunaista feikkilyriikkaa. Tämä rakkaus palaa magnesiuminkirkkaalla liekillä ja viiltää kuin terä. Ja silti kaikki on hyvin, niin kauan kuin on olemassa se josta lauletaan. Hieno kappale, toteutus enimmäkseen akustisilla kitaroilla ei ole huono juttu sekään.
Entäpä sitten? Aloin miettiä että pitäisi varmaan saada rakkauden positiivisiakin ominaisuuksia välillä mukaan. Siispä kehiin Syd Barrett ja Love you. Eihän tämä kaveri enää ihan täysissä sielunvoimissa ollut tätä levyä tehdessään (täydemmissä silti kuin toisen ja viimeisen soololevynsä aikoihin myöhemmin samana vuonna), mutta se kuuluu ainakin tässä kappaleessa vain positiivisena hullutteluna. En voi olla riemuitsematta joka ainoa kerta kun kuulen sen pakokauhuisen kaniinin lailla eestaas poukkoilevan hirmutempoisen sävellyksen ja Sydin ulvomassa lyriikoitaan: "Honey love you honey little honey funny sunny morning love you more funny love in the skyline baby..." Ylentävää! Kivaa!
Vaan mitenpä päätänkään listani? Kävi mielessä että Yes ja uljas kymmenminuuttinen And you and I ("And you and I climb over the sea to the valley...") olisi ehkä sopinut... mutta ei sittenkään. Sanoituksessa on liikaa pseudomystiikkaa jotta laulu todella kertoisi rakkaudesta. White Noisen huima Love without sound olisi toisaalta ehdoton valinta. Siinä on kenties kaunein koskaan kuulemani melodia, pelottavin koskaan kuulemani tunnelma ja hyvin mielenkiintoiset sanat... mutta koska kukaan tämän lukija ei liene milloinkaan kuullut kyseistä kappaletta, hylkään sen nyt. (White Noisen debyyttialbumia on saanut ainakin Porin Green riveristä, sieltä sen itsekin aikanaan ostin. Mainos! Mainos! Green river on Suomen paras levykauppa) Muutamia sellaisia hienoja kappaleita tulee myös mieleen, jotka kertovat rakkaudesta, mutta ovat niin tekijänsä henkilökohtaisia teoksia, etteivät ehkä toimi universaalin tunteen välittäjinä. Björk ja Pagan poetry, John Lennon ja Oh Yoko!, Robert Wyatt ja Alife/Alifib ovat sellaisia... Olkoon siis listani viides ja viimeinen Tuomari Nurmion edelleen nerokkuudellaan hiljaiseksi saavalta Punainen planeetta -albumilta napattu hypnoottiskomppinen Ota minut mukaan. Se kertoo jälleen hieman erilaisesta rakkaudesta; löytämisen hetkestä: "Olin lakannut uskomasta ihmeisiin / ja väsynyt kaikkeen paskaan / ja pettynyt unelmiin // Sinä kävelit minua vastaan / ja pysäköit eteeni / kuin unien puutarhasta / karannut enkeli..." Mitään ei tarvitse lisätä.
Musiikki ja rakkaus. Silmänkääntövankilan kaksi pääteemaa ad infinitum. No ei se musiikki.
Raja, jonka kohdalla lasinsirpaleet vaihtuvat linnunpaskaksi
Se on raja, jonka voi nähdä symbolina agraariyhteiskunnan voitolle urbaanista elinkelvottomuudesta, ja toisaalta se voi olla vain mielikuva, se paikka jossa henkilökohtainen kipu katoaa ja jäljelle jää vain pieniä kiusankappaleita. Totta puhuen kyseessä oli vain ensimmäinen t-paitapäivä sitten vappuviikon, ja istuskelu Aurajoen rantatöyräällä ihmetellen sitä, miksi joki virtaa itsepintaisesti (ja melkoisen hyvää vauhtia vielä) sisämaahan päin. Jossain sataman suunnalla oli nuoriso keksinyt hauskan idean; heitellään frisbeetä yli joen! Olipa tainnut riemunkiljahtelu lyhyeen loppua. Se frisbee seilasi ohitsemme kohti yläjuoksua sellaista reipasta kävelyvauhtia. Havaitsin myös tupakantumpin.
Kyllä on kaunista. Ihan aivot hajoavat. Äsken kävelin kahden kaupungin puutarhatyöntekijän ohi, ne olivat niitä sellaisia nuoria kesätyöntekijöitä. Kuulin kuinka poika kysyi tytöltä: "Ooksä koskaan öhö öh nähny kun leppäkertut parittelee?"
Kesä se nostaa tunteet pintaan.
Kyllä on kaunista. Ihan aivot hajoavat. Äsken kävelin kahden kaupungin puutarhatyöntekijän ohi, ne olivat niitä sellaisia nuoria kesätyöntekijöitä. Kuulin kuinka poika kysyi tytöltä: "Ooksä koskaan öhö öh nähny kun leppäkertut parittelee?"
Kesä se nostaa tunteet pintaan.
2.6.04
Turkuus
Turkulaisuus on sitä että asuu ja elää Turussa ja tuntee ylpeyttä siitä. Ja kannustaa jotain teeäspeetä ja allekirjoittaa addresseja sinapin puolesta. Minulla on siis vähän kokemuksia turkulaisuudesta.
Mutta!
autuas -> autuus
hauska -> hauskuus
Turku -> turkuus
Turkuus on tila, jonka tärkein ominaisuus on siinä, että se on tiedostamaton. Turkuuden voi havaita vain kun pysähtyy paikalleen ja alkaa kiinnittää huomiota helposti ylenkatsottuihin yksityiskohtiin. Minulle turkuutta edustavat sellaiset asiat kuin meren läsnäolon jatkuva tiedostaminen, vaikkei sitä merta koskaan varsinaisesti näe. Mutta onhan se tuossa. Turkuus on myös sitä, että kaupunginosilla on sellaisia nimiä kuin "Palli" ja "Takakirves" - ja vaikka turkulaisuutta onkin se, että tuntee näistä nimistä huvittunutta nurkkakuntaylpeyttä, on turkuutta se, ettei enää ulkopaikkakuntalaisten naureskellessa ymmärrä mikä niissä on niin hauskaa. Turkuutta on myös Hesburger joka toisessa kadunkulmassa ja kyseisen firman logolla varustettuja roskia ajelehtimassa tasan jokaisessa kadunkulmassa mutta jätän tarkoituksella huomiotta turkuuden kaupallistuneet piirteet. Turkuutta on vanhojen ja uusien rakennusten saumaton yhteenkietoutuminen niillä paikoilla joilta vanhoja ei purettu 60-luvulla pois. (niitä on vähän) Ja kaupungeissahan sana on rakennusten kivijalkoihin vapaa. Nämä kolme kiinnostukseni herättänyttä esimerkkiä seinäkirjoituksista tulevat pakottamatta mieleen:
"36 chauffeur = an ultimate idiot!"
Tämä on kirjoitettu tussilla Yo-kylässä roskasäiliön kanteen. 36 on öisin kulkeva kaupunkibussi, jonka pysäkkiä lähellä tämä kirjoitus sijaitsee. Ehkä kirjoittajalta on evätty pääsy bussiin, ja ehkä tämä sen vuoksi on tehnyt sen päätelmän, että vuoroa 36 ajaa aina (koska mitään ajankohtaa tai muuta spesifikointia ei ole tehty) sama henkilö - vieläpä ultimaattinen idiootti. Tai ehkä vuoron 36 ajaminen tekee kuskista automaattisesti sellaisen. Tai ehkä tämä on vain kiukunpurkaus. Mielenkiintoista on sanan "chauffeur" esiintyminen. Suomalainen olisi kirjoittanut vain "driver". Siis jos olisi englanniksi pitänyt.
"Vittu natsit on tyhmempiä ku neekerit!"
Jätteenkeräyspisteen seinässä Lonttistentiellä, kauniilla puutaloalueella. Tämän kirjoittaja katselee maailmaa hyvin poikkeuksellisesta vinkkelistä. Joko hän on ironian suuri mestari tai sitten hän on äidinmaidostaan imenyt ristiriitaisen aatemaailman. Ei tällaiseksi voi oppia. Onko tämä henkilö tyhmä vai niin älykäs, että lähestyy vaarallisesti taas syvää tyhmyyttä? Vaatiiko tämä akateemista koulutusta? Kertokaa!
"Turku on perse"
Tyhjentävä kannanotto oranssissa postilaatikossa Tuomiokirkkotorilla. Tällaisen huomaaminen on turkuutta kauneimmillaan. Kirjoittajan näkemyksessä on silti tietysti tulkinnan varaa. Onko perse hyvä vain huono asia tässä? Nimittäin onhan totta että jos jollain on "hyvä perse"... no niin, antaa olla. Ehkä kirjoittaja on porilainen. Sen ymmärtäisin.
Sitemeterin mukaan Silmänkääntövankilaan on viime yönä varttia vaille kaksi eksynyt joku Yahoon kautta hakusanalla "pillu". Olen pahoillani, vääränlainen sivu. Toivon kuitenkin hänen löytäneen etsimänsä, sillä varttia vaille kaksi on senkaltainen suden hetki, että tavoitteissaan epäonnistumisella on silloin kohtalokkaimmat seuraukset.
Ihan tosi, uskokaa nyt.
Mutta!
autuas -> autuus
hauska -> hauskuus
Turku -> turkuus
Turkuus on tila, jonka tärkein ominaisuus on siinä, että se on tiedostamaton. Turkuuden voi havaita vain kun pysähtyy paikalleen ja alkaa kiinnittää huomiota helposti ylenkatsottuihin yksityiskohtiin. Minulle turkuutta edustavat sellaiset asiat kuin meren läsnäolon jatkuva tiedostaminen, vaikkei sitä merta koskaan varsinaisesti näe. Mutta onhan se tuossa. Turkuus on myös sitä, että kaupunginosilla on sellaisia nimiä kuin "Palli" ja "Takakirves" - ja vaikka turkulaisuutta onkin se, että tuntee näistä nimistä huvittunutta nurkkakuntaylpeyttä, on turkuutta se, ettei enää ulkopaikkakuntalaisten naureskellessa ymmärrä mikä niissä on niin hauskaa. Turkuutta on myös Hesburger joka toisessa kadunkulmassa ja kyseisen firman logolla varustettuja roskia ajelehtimassa tasan jokaisessa kadunkulmassa mutta jätän tarkoituksella huomiotta turkuuden kaupallistuneet piirteet. Turkuutta on vanhojen ja uusien rakennusten saumaton yhteenkietoutuminen niillä paikoilla joilta vanhoja ei purettu 60-luvulla pois. (niitä on vähän) Ja kaupungeissahan sana on rakennusten kivijalkoihin vapaa. Nämä kolme kiinnostukseni herättänyttä esimerkkiä seinäkirjoituksista tulevat pakottamatta mieleen:
"36 chauffeur = an ultimate idiot!"
Tämä on kirjoitettu tussilla Yo-kylässä roskasäiliön kanteen. 36 on öisin kulkeva kaupunkibussi, jonka pysäkkiä lähellä tämä kirjoitus sijaitsee. Ehkä kirjoittajalta on evätty pääsy bussiin, ja ehkä tämä sen vuoksi on tehnyt sen päätelmän, että vuoroa 36 ajaa aina (koska mitään ajankohtaa tai muuta spesifikointia ei ole tehty) sama henkilö - vieläpä ultimaattinen idiootti. Tai ehkä vuoron 36 ajaminen tekee kuskista automaattisesti sellaisen. Tai ehkä tämä on vain kiukunpurkaus. Mielenkiintoista on sanan "chauffeur" esiintyminen. Suomalainen olisi kirjoittanut vain "driver". Siis jos olisi englanniksi pitänyt.
"Vittu natsit on tyhmempiä ku neekerit!"
Jätteenkeräyspisteen seinässä Lonttistentiellä, kauniilla puutaloalueella. Tämän kirjoittaja katselee maailmaa hyvin poikkeuksellisesta vinkkelistä. Joko hän on ironian suuri mestari tai sitten hän on äidinmaidostaan imenyt ristiriitaisen aatemaailman. Ei tällaiseksi voi oppia. Onko tämä henkilö tyhmä vai niin älykäs, että lähestyy vaarallisesti taas syvää tyhmyyttä? Vaatiiko tämä akateemista koulutusta? Kertokaa!
"Turku on perse"
Tyhjentävä kannanotto oranssissa postilaatikossa Tuomiokirkkotorilla. Tällaisen huomaaminen on turkuutta kauneimmillaan. Kirjoittajan näkemyksessä on silti tietysti tulkinnan varaa. Onko perse hyvä vain huono asia tässä? Nimittäin onhan totta että jos jollain on "hyvä perse"... no niin, antaa olla. Ehkä kirjoittaja on porilainen. Sen ymmärtäisin.
Sitemeterin mukaan Silmänkääntövankilaan on viime yönä varttia vaille kaksi eksynyt joku Yahoon kautta hakusanalla "pillu". Olen pahoillani, vääränlainen sivu. Toivon kuitenkin hänen löytäneen etsimänsä, sillä varttia vaille kaksi on senkaltainen suden hetki, että tavoitteissaan epäonnistumisella on silloin kohtalokkaimmat seuraukset.
Ihan tosi, uskokaa nyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)