Urakulminaatio

No niin, sen siitä sai kun viihdytin viikko sitten kaapinoven takaa kurkistelemalla kaksivuotiasta naperoa, nyt nimeni on saanut jo "setä"-liitteen loppuun ja minua odotetaan jatkamaan hyvin alkuunpäässyttä kurkistusleikkiä. Conan O'Brien oli oikeassa sanoessaan "babies like when I do this!".

Jos kurkistelusta maksettaisiin palkkaa, minun kannattaisi ryhtyä ammattilaiseksi, koska uskoisin oikeasti olevani melko hyvä siinä. Kurkistusleikissä on paljon huomioon otettavia seikkoja, niistä tärkeimpänä pidän kykyä viivytellä. Jos uusi kurkistus tulee liian pian edellisen jälkeen, sen vaikutus ei ole maksimaalinen. Epätahdilla etenevään kurkistusleikkiin kyllästytään nopeasti, ja molemmat osapuolet käyvät helposti ärtyisiksi. Kardinaalivirheeksi voidaan laskea myös hirviönaamarin asettaminen kasvoille kurkistusten välillä sekä - aivan erityisesti - poistuminen. Myönnän että kurkistusten kohde saattaa usein kyetä odottamaan yllättävänkin pitkään seuraavaa vilahdusta nurkan takaa, mutta kahville, vessaan, tai television ääreen ei ole kuitenkaan syytä lähteä. Meillä kurkistusleikkijöilläkin kun on ammattiylpeytemme, ja joka pilaa maineemme, saa peräänsä liiton miehet. Jotka halkaisevat polvet. Kurkistele siinä sitten kainalosauvoihin nojaten. Ha! Ei taida onnistua. Senkin sika.

Saaristokatkelma

Vietin suuren osan viime viikonlopusta Vepsässä, saarella, joka kartan mukaan sijaitsee Turun ja Naantalin rajalla, mutta siellä olo tuntuu kuin kaukanakin avomerellä olisi. Kahdeksanhenkinen seurueemme oli varustautunut jopa koiralla, ja ensitöiksemme näimme laiturilta mereen skeittaavaan hupputakkinuoren. Mahtoi olla vesi kylmää. Lokit istuivat KAAPELI-taulun yllä uneliaan postikorttisesti ja naapurimökin nuorpoikajoukko tiirasi retkuettamme sillä silmällä (suhteemme oli kuusi-kaksi), mutta eivät ne humalastaan huolimatta uskaltaneet tehdä siirtoja ja yössä kuulimme vain heidän bassonsa. Korkeammalla kävin kuin aikoihin, sillä Vepsässä on näköalakallio, ja rotkon yli saattoi loikata kuin uudelleeneläisi Cliffhangeria, tuota mainiota elokuvaa, mutta railo kätki myös surullisen näyn; munarosvon varastaman kuorenpuolikkaan, mistä pesästä mahtoi olla. Hanhia oli ainakin kahta eri merkkiä, ja vessa sijaitsi korkeammalla kuin yksikään mökki. Vasta saaristossa tietää miltä maistuvat pannulla lämmitetyt perunarieskat kun on todella nälkä, ja levyvalikoima harvalukuinenkin näyttää runsaalta kun se on irrallaan mantereesta. Suihku katkaisi verisuonen päästä kunnes tajusin että se sammuu itsekseen ajan kanssa, ja vain siten. Muuten sauna oli hyvä, se näytti sumulta, ja kun koirasta löytyi punkki oli varmaa että muistakin löytyisi, vaan ei. Pelasin ensimmäistä kertaa elämässäni Unoa, turnaus olisi jatkunut yöhön, mutta se katosi. Paluulaivan tee oli pahanmakuista, väitettiin, mutta en maistanut, ja koska pudotin kamerastani osia Kokemäenjokeen viime lokakuussa en päässyt tarpeeksi kauas nyt saadakseni koko seuruetta kerralla kuvaan. Meidän mökkiemme välillä saattoi kulkea kahta kautta. Tosimies söi kasvisjormaa.

Senaste, eli "Hiljaa virtaa väri"

Puoli vuotta on pitkä aika. Pikainen laskutoimitus osoittaa sen olevan melko tarkkaan 1,8% tähänastisesta elämästäni, se on saavutus. Silmänkääntövankilan korkeat seinät jättivät minut sisälleen tasan puoli vuotta sitten, ja pelkistä kokeilunhaluisista sana-aihioista on kasvanut minulle varaventtiili ja yksi todellisuutta koossa pitäneistä peruspilareista. Tahtoisin uskoa, että elämäni uusiksi myllertäneet tapahtumat, jotka valuivat esiin pian tuon kuusi kuukautta sitten tapahtuneen ensimmäisen Blogger-kosketukseni jälkeen, olivat vain sattumia, mutta en usko sattumiin. En jumalaankaan. Jokin korkeampi voima sen on kuitenkin täytynyt olla, joka näki etten jaksaisi ilman tämänkaltaista pakotietä. Ja siksi, vain hetkeä ennen, minut johdatettiin tänne. Käskettiin kirjoittaa. Sano miltä tuntuu.

Minä olen tehnyt katsauksia menneeseen ennenkin. Varmaan joskus vielä. Olen sanattoman (mikä tilanne minulle!) kiitollinen kaikille lukijoilleni, sen haluan nyt jälleen kerran sanoa, kaikille teille jotka olette jaksaneet kommentoida, ja heille jotka ovat näyttäneet minulle omilla blogeillaan, nettipäiväkirjoillaan, sivustoillaan heijastuksia muunlaisista ajatusmaailmoista, aina kiinnostavista.

Kunpa kaikki jaksaisivat hymyillä aina.



"tiedän
miltä tuntuu kun tietää
on musta lintu luokassa
hiljaa istuen"

(Absoluuttinen Nollapiste / Kaatua)

Jälkihehku

Leijuin vielä senkaltaisessa onnentunteessa etten jaksanut välittää, vaikka tietenkin asian huomasin sängyssä maatessani, tupakansavun kellastamista kattopaneeleista. Rahaa olisi remonttiin joskus vielä. Hymyilin huomatessani miten onnellinen lämmin puolihalvaus oli alkanut valua hiljalleen raajojeni ääripisteistä sisäänpäin. Se kutitti ja pisteli, ja huoneessa oli vuorotellen pimeää ja lämpimänhämärää kun Varsovasta viime kesänä tuotu kummallinen pyörivä koriste-esine oli ainoan heikkotehoisen lampun edessä. Jos kaiuttimista olisi kantautunut mitä tahansa muuta musiikkia kuin GAWD!-yhtyeen vuonna 1984 julkaisema albumi Blizzard, olisin nukahtanut onnelliseen uneen viimeisenä näkynäni olutpullonruskeista lasitiilistä koottu suuren huoneen kahtia jakava väliseinä. Mutta GAWD! oli aina ollut lempiyhtyeeni ja Blizzard tasan varmasti lempilevyni enkä minä sallinut siinä tilanteessa itselleni unta.

Ronnie Anderson, tuo brittiläistynyt ruotsalainen, oli monien mielestä GAWD!in luovin jäsen ja musiikillinen suunnannäyttäjä, mutta minulle Ronnie oli lähinnä toisinaan raivostuttava moottoriturpa, jonka kykyä sopeutua tilanteeseen kuin tilanteeseen ei voinut olla ihailematta. Blizzard sai minut jälleen ajattelemaan Ronnieta ja sitä miten olimme tavanneet näköalapaikalla Norjassa, polttaneet tupakan katselleen ukkosta taivaanrannassa ja ohikulkeva vanha nainen oli ottanut meistä kuvan. Ei sellaisia hetkiä enää ollut. Siitä oli kaksitoista vuotta, GAWD! oli ollut lomalla saatuaan purkkiin albuminsa Sounds from the cave, ja minä olin viettänyt viikkokaudet kirjoittaen savuna ilmaan haihtuvia runoja serpentiinitien mutkassa sijaitsevan kahvilan ikkunapaikalla. Ronnie nauroi sanoessaan ettei ollut koskaan todella jutellut kenenkään suomalaisen kanssa, ja minäkin nauroin viikkoja myöhemmin, kotiin palattuani, kun sain kuulla GAWD!in basson varteen kotiutuneen Alexander Gorkin olevan nimenomaan suomalainen.

En siis nukahtanut. Lakanat olivat mytyssä sängyn jalkopäässä ja ajatukseni yhtä lailla, kuin hiusteni juuriin sotkeutuneet. Musiikki leijui huoneessa kuin suitsuke, en tiennyt oliko aamu, iltapäivä, yö. Verhot olivat paksut ja kiinni, huomasin sittenkin torkahtaneeni kun silmänräpäyksen aikana musiikki loikkasi keskeltä levyä hiljaisuuteen. Seinän takana vessa vedetiin, ovi avautui ja paljaiden jalkojen askeleet läpsähtelivät sängyn viereen. Olin sulkenut silmäni ja hehkuin, hehkuin.

Lokkikuvien sanaton yhteys

Kun on viimeksi kymmenvuotiaana käynyt ruotsinlaivalla, niin tuntuu se tämänikäisenä melkein siltä kuin ensi kerran elämässään kävisi, paitsi että käytävien tuoksusta, pehmoisista kokolattiamatoista hyteissä, messinkisistä jalkalistoista ja oven läpi kaikuvista kuulutuksista tulee outoja lapsuustakaumia. Mutta tosiaan, eilen aamulla kahdeksan maissa astuin sisälle pelottavan suureen paattiin (en muistanut että ne näyttävät läheltä katsottuna vuorelta) ja laskeuduin alas kapeaa suoraan kahden kerroksen läpi jatkuvaa portaikkoa, jota pitkin oli hämmästyttävän helppo kuvitella miljoonien vesitonnien kohinalla vyöryvän. Mutta eihän nyt sentään.

Kannen alla oli oma hobitinkolotunnelmansa, mutta tuulesta huolimatta oli mukavinta vaeltaa ulkosalla ja katsella aavaa merta. Auringonlaskun aikaan se oli varsinkin hyvin kaunis. Ja Tukholmakin oli. Huomasin nostalgisoituvani katsellessani yläkannelta Gröna Lundin huvipuistoa (maissa en sentään käynyt), ja lokitkin olivat länsinaapurissa suurempia. Niistä sai melkein otettua kuvan, itselläni ei tosin riittänyt sinnikkyys edes yrittämiseen, myös kameran kotiin jättäminen haittasi. Suklaata taxfreesta, käteisvaroja hedelmäpelistä. Kuka vielä väittää etten osaisi ottaa iloa irti elämästä?

Pari ajatusten pinnalla kelluvaa pointtia tähän lisäykseksi kun kerran olen päivän verran ollut hiljaa:

1. Onkohan se, että Educariumin (normaalina kulkureittinä tänne tietokoneluokkaan käyttämäni) paloportaikko on nykyisin jatkuvasti lukittuna, jonkinlainen investointi tulevaisuuteen? Kun tapahtuu "onnettomuus", jossa lukitun paloportaikon taakse jääviä opiskelijoita kuolee kuin kärpäsiä, on yliopistolla yhtäkkiä taas väljää eivätkä kaikki luokat ole niin ahtaita. Tämä toistettaneen kerran vuodessa.

2. Tämä on oikeasti tosi säälittävää.

Hair of a god

Taas tuli esiin asia joka sai ajattelemaan. Nimittäin sellainen asia että kun olutpullon kanssa yhteenkasvanut siilitukkainen farkkutakkihenkilö näkee Toyotansa ikkunasta kadulla pitkähiuksisen miehen, hän nojautuu ajoneuvostaan ulos (ikkuna on tietenkin aina auki säistä riippumatta - mahdollisuuksien mukaan kokonaan poistettu) ja huutaa julki muutamia parturissakäynteihin, hippiaatteisiin ja seksuaalisiin suuntautumisiin liittyviä mielipiteitään.
(itselleni kävi viime kesänä niin, sivuhuomautuksena vain mainitsen, että kun ohiajavasta Corollasta karjaistiin "Käy parturis!" ehdin hetken aikaa luulla joutuneeni kampaamoliikkeen aggressiivisen mainoskampanjan uhriksi - vasta kun näin ettei auton kylkeen ollutkaan teipattu liikkeen logoa tai puhelinnumeroa, paljastui totuus minulle)
Niin sitten kuitenkin tämä samainen jääkiekonystävä kuuntelee tärykalvot vinkuen metallimusiikkia, esittelee kitaransoittoliikkeitä, palvoo bändejä ja on sitä mieltä että Peter Steele on äijä. Niin että kukakohan tämänkin elämän ristiriidan osaisi minulle tyhjentävästi selittää?

Kateutta se varmaan vaan. Kyllähän niitä se ymmärrettävästi vituttaa kun ne tietää että pitkähiuksiset saa kaikki naiset.

Evil dead

Kuukauden elokuvakokemus oli ehdottomasti viime yönä katsomani Evil dead. Ei se 80-luvun alun kauhuklassikko, vaan hieman tuoreempi japanilainen tapaus, jota ilmeisesti markkinoidaan länsimaissa - sattuneesta syystä - jollain toisella nimellä, mutta jonka originaalititteli on juuri tuo Evil dead. Kauhuelokuva tosin tämäkin - vai onko? Minua kiehtoi kyseisessä pätkässä juuri sen lähes tunteettomuutta hipova toteavuus. Evil dead ei yrittänyt niin kuva- kuin äänipuolellakaan herättää katsojissa kauhua, pelkoa, naurua, helpotusta. Elokuva oli lähes kliininen, mutta tässä riisutussa olomuodossaan kuitenkin hyvin kaunis.

Evil deadin tapahtumapaikka on suuri vanha talo Japanin maaseudulla. Se toimii eräänlaisena nuorten naisten turvakotina eri tavoin ongelmallisiin tilanteisiin elämässään päätyneille, ja on elokuvan tapahtumahetkellä enimmäkseen tyhjä jonkinlaisen talviloman (tämä ei täysin tuntunut selviävän) vuoksi; henkilökunta ja enin osa asukkaista on teillään ja suuri viktoriaaninen rakennus on viiden nuoren naisen käytössä. Kunnes paikalle saapuu vähäpuheinen valkoihoinen mies suuren veitsen kanssa.

Pidin jo siitä, miten elokuvan hirviö oli nimenomaan antihirviö. Keskimittainen tukevahko mies, kiharat vaaleat hiukset ja silmälasit. Ei näyttänyt julmalta, ei komealta, ei rumalta. Naapurinpoika, joka alkaa sadistisin elkein teurastaa turvakodin asukkaita yksi kerrallaan. Porukan johtajaksi äkkiä päätynyt kovanaamainen kaupunkilaistyttö selviää hengissä pisimpään, mutta elokuva päättyy ilman sen suurempia selityksiä hänen epäonnistuvaan pakoonsa vyötäröön ylettyvässä lumihangessa talosta ulos. Mies juoksee nopeammin, saa hänet kiinni, viiltelee hengiltä kameran seuratessa tapahtumia kuin luontodokumenttia. Musiikki ei soi, mutta varjot hangella ovat laskelmoidun pitkiä ja teräviä. Turvakodista huokunut valo oli tässä elokuvan viimeisessä ja kauneimmassa kohtauksessa sinistä, melkein sähköistä.

Lopputekstien rullatessa ruudulla haudan hiljaisuuden vallitessa tiesin nähneeni mestariteoksen. Tiesin myös että Evil deadilla oli jonkinlainen syvempi viesti; olen varma että ohjaaja (nimi pakenee mielestäni) on halunnut sanoa teoksellaan jotain. Palaset olivat liian tarkasti kohdallaan pelkkää kauhuefektiä varten. Talvinen yö, syrjäinen maaseutu, auktoriteetin poissaolo, ylivoimainen vihollinen joka ei tunnu haluavan selittää tekojaan, on kuin hänellä ei edes olisi tarkkoja syitä - hänen on toimittava tavallaan ja hän tekee työnsä. Ehkä kyseessä on valkoisen miehen taakka.

Mietin myös mitä merkitystä on sillä, että kaupunkilainen jäi viimeiseksi. Hän oli elokuvan ainoa hahmo, johon katsoja saattoi edes etäisesti tuntea kiintyvänsä - maalaiset oli kaikki veistetty yhdestä puusta, he olivat vain hahmoja ilman syvyyttä, ja yksi kerrallaan he katosivat pois. Turvakodin asukkaat välittivät toisistaan, mutta heistä jokaisen elämää tuntui silti lietsovan ennen kaikkea viha. Se viha sai elokuvan kuvaamana yönä kohteen, mutta se kohde oli heistä jokaiselle liikaa. Asetelma oli selvä: uhrit ja saalistaja, eikä uhreilla ollut hetkenkään mahdollisuutta koko elokuvan aikana. Edes yhtä lyhyttä kohtausta, jossa he olisivat tunteneet kykenevänsä voittamaan heitä tappamaan saapuneen miehen, ei ollut.

Evil dead oli julma elokuva, mutta kaunis, ja kun heräsin joskus kuuden ja seitsemän välillä aamulla lopputekstien hiljaa valuessa mielikuvitukseni tv-ruudulla tiesin taas kerran nähneeni unen jota on aika vaikea kellekään kertoa. Yritin nyt kuitenkin. Evil deadin temaattiset ratkaisut mietityttivät minua pitkälle iltapäivään.

Jälleen yksi kissan käyttäytymistä analysoiva kirjoitus

Eräs vuosia mieltäni vaivannut asia loksahti eilen paikalleen ja niinpä ymmärrän kissojen käyttäytymistä jälleen hieman paremmin. Kaikki kissaihmiset ovat huomanneet, että kissoja kiusaa aivan erityisesti lukeminen. Oletpa laskenut pöydälle sanomalehden, syliisi sarjakuvan tai sängylle kirjan, on varmaa että kissa heittäytyy tämän huomatessaan kuin raato löhöämään juuri kyseisen lukutuotteen ylle. Miksi?

Ugus kertoo. Kissahan ei (ja tämä on kirjoitukseni perusolettamus) osaa lukea. Niinpä sen mielestä ihminen on pöyristyttävän tylsä vain istuessaan liikkumatta paikallaan, tuijottaessaan lasittuinen silmin kohteeseen jossa ei näennäisesti tapahdu yhtään mitään. Nyt esitän kaikille teille kissanomistajille kysymyksen: alkaako tuntua tutulta? Aivan! Mitäpä muuta kissat tekevät valtavan suuren prosentin elämästään kuin istuvat paikallaan ikkunan (tai nurkan) edessä tuijottaen tyhjin katsein jonnekin jossa meidän aistimme eivät havaitse niin mitään kiinnostavaa. Ja mitä tekee ihminen nähdessään kissan tässä tilassa? Aivan! Alkaa häiritä. "Hö, mitä sinä siellä muka näet? Ei siellä mikään liiku. Kato nyt tänne! Hei! Leikkisit nyt vähän!"

Enää on selvitettävä se, tekevätkö sekä kissa että ihminen näin ymmärtämättömyyttään toisen osapuolen tarpeita kohtaan - ainakin ihminen tekee niin - vai onko kissan osalta kyseessä yleisesti väärin tulkittu kosto. Tässäpä mieltäylentävää pohdittavaa.

Asiaa mietittyänne voitte tyynnyttää mielenne katsoen rauhoittavaa kuvaa kesäauringon lämmittämällä mullalla täytetyssä padassa nukkuvasta Aleksista: