Evil dead

Kuukauden elokuvakokemus oli ehdottomasti viime yönä katsomani Evil dead. Ei se 80-luvun alun kauhuklassikko, vaan hieman tuoreempi japanilainen tapaus, jota ilmeisesti markkinoidaan länsimaissa - sattuneesta syystä - jollain toisella nimellä, mutta jonka originaalititteli on juuri tuo Evil dead. Kauhuelokuva tosin tämäkin - vai onko? Minua kiehtoi kyseisessä pätkässä juuri sen lähes tunteettomuutta hipova toteavuus. Evil dead ei yrittänyt niin kuva- kuin äänipuolellakaan herättää katsojissa kauhua, pelkoa, naurua, helpotusta. Elokuva oli lähes kliininen, mutta tässä riisutussa olomuodossaan kuitenkin hyvin kaunis.

Evil deadin tapahtumapaikka on suuri vanha talo Japanin maaseudulla. Se toimii eräänlaisena nuorten naisten turvakotina eri tavoin ongelmallisiin tilanteisiin elämässään päätyneille, ja on elokuvan tapahtumahetkellä enimmäkseen tyhjä jonkinlaisen talviloman (tämä ei täysin tuntunut selviävän) vuoksi; henkilökunta ja enin osa asukkaista on teillään ja suuri viktoriaaninen rakennus on viiden nuoren naisen käytössä. Kunnes paikalle saapuu vähäpuheinen valkoihoinen mies suuren veitsen kanssa.

Pidin jo siitä, miten elokuvan hirviö oli nimenomaan antihirviö. Keskimittainen tukevahko mies, kiharat vaaleat hiukset ja silmälasit. Ei näyttänyt julmalta, ei komealta, ei rumalta. Naapurinpoika, joka alkaa sadistisin elkein teurastaa turvakodin asukkaita yksi kerrallaan. Porukan johtajaksi äkkiä päätynyt kovanaamainen kaupunkilaistyttö selviää hengissä pisimpään, mutta elokuva päättyy ilman sen suurempia selityksiä hänen epäonnistuvaan pakoonsa vyötäröön ylettyvässä lumihangessa talosta ulos. Mies juoksee nopeammin, saa hänet kiinni, viiltelee hengiltä kameran seuratessa tapahtumia kuin luontodokumenttia. Musiikki ei soi, mutta varjot hangella ovat laskelmoidun pitkiä ja teräviä. Turvakodista huokunut valo oli tässä elokuvan viimeisessä ja kauneimmassa kohtauksessa sinistä, melkein sähköistä.

Lopputekstien rullatessa ruudulla haudan hiljaisuuden vallitessa tiesin nähneeni mestariteoksen. Tiesin myös että Evil deadilla oli jonkinlainen syvempi viesti; olen varma että ohjaaja (nimi pakenee mielestäni) on halunnut sanoa teoksellaan jotain. Palaset olivat liian tarkasti kohdallaan pelkkää kauhuefektiä varten. Talvinen yö, syrjäinen maaseutu, auktoriteetin poissaolo, ylivoimainen vihollinen joka ei tunnu haluavan selittää tekojaan, on kuin hänellä ei edes olisi tarkkoja syitä - hänen on toimittava tavallaan ja hän tekee työnsä. Ehkä kyseessä on valkoisen miehen taakka.

Mietin myös mitä merkitystä on sillä, että kaupunkilainen jäi viimeiseksi. Hän oli elokuvan ainoa hahmo, johon katsoja saattoi edes etäisesti tuntea kiintyvänsä - maalaiset oli kaikki veistetty yhdestä puusta, he olivat vain hahmoja ilman syvyyttä, ja yksi kerrallaan he katosivat pois. Turvakodin asukkaat välittivät toisistaan, mutta heistä jokaisen elämää tuntui silti lietsovan ennen kaikkea viha. Se viha sai elokuvan kuvaamana yönä kohteen, mutta se kohde oli heistä jokaiselle liikaa. Asetelma oli selvä: uhrit ja saalistaja, eikä uhreilla ollut hetkenkään mahdollisuutta koko elokuvan aikana. Edes yhtä lyhyttä kohtausta, jossa he olisivat tunteneet kykenevänsä voittamaan heitä tappamaan saapuneen miehen, ei ollut.

Evil dead oli julma elokuva, mutta kaunis, ja kun heräsin joskus kuuden ja seitsemän välillä aamulla lopputekstien hiljaa valuessa mielikuvitukseni tv-ruudulla tiesin taas kerran nähneeni unen jota on aika vaikea kellekään kertoa. Yritin nyt kuitenkin. Evil deadin temaattiset ratkaisut mietityttivät minua pitkälle iltapäivään.

Jälleen yksi kissan käyttäytymistä analysoiva kirjoitus

Eräs vuosia mieltäni vaivannut asia loksahti eilen paikalleen ja niinpä ymmärrän kissojen käyttäytymistä jälleen hieman paremmin. Kaikki kissaihmiset ovat huomanneet, että kissoja kiusaa aivan erityisesti lukeminen. Oletpa laskenut pöydälle sanomalehden, syliisi sarjakuvan tai sängylle kirjan, on varmaa että kissa heittäytyy tämän huomatessaan kuin raato löhöämään juuri kyseisen lukutuotteen ylle. Miksi?

Ugus kertoo. Kissahan ei (ja tämä on kirjoitukseni perusolettamus) osaa lukea. Niinpä sen mielestä ihminen on pöyristyttävän tylsä vain istuessaan liikkumatta paikallaan, tuijottaessaan lasittuinen silmin kohteeseen jossa ei näennäisesti tapahdu yhtään mitään. Nyt esitän kaikille teille kissanomistajille kysymyksen: alkaako tuntua tutulta? Aivan! Mitäpä muuta kissat tekevät valtavan suuren prosentin elämästään kuin istuvat paikallaan ikkunan (tai nurkan) edessä tuijottaen tyhjin katsein jonnekin jossa meidän aistimme eivät havaitse niin mitään kiinnostavaa. Ja mitä tekee ihminen nähdessään kissan tässä tilassa? Aivan! Alkaa häiritä. "Hö, mitä sinä siellä muka näet? Ei siellä mikään liiku. Kato nyt tänne! Hei! Leikkisit nyt vähän!"

Enää on selvitettävä se, tekevätkö sekä kissa että ihminen näin ymmärtämättömyyttään toisen osapuolen tarpeita kohtaan - ainakin ihminen tekee niin - vai onko kissan osalta kyseessä yleisesti väärin tulkittu kosto. Tässäpä mieltäylentävää pohdittavaa.

Asiaa mietittyänne voitte tyynnyttää mielenne katsoen rauhoittavaa kuvaa kesäauringon lämmittämällä mullalla täytetyssä padassa nukkuvasta Aleksista:

Ääliöerikoisuuden keskiluokkaa

ääliö s. alat. tyhmyri, tomppeli, tolvana, tylsimys, pölkkypää.

erikoisuus s. omalaatuisuus; erikoinen esine, piirre, tapaus, vaihe tms.

(määritelmät: Nykysuomen sanakirja, WSOY 1966)

Toisinaan on erikoisia ihmisiä. Jokainen tuntee heikäläisiä, se on seikka jolta välttyminen ei syystä tai toisesta onnistu. Erikoisilla ihmisillä tarkoitan tässä ennen kaikkea sellaisia, jotka herättävät positiivista mielenkiintoa ja hämmennystä itselleen näennäisen arkipäiväisillä toimilla. En puhu ärsyttävistä tai muin tavoin tiettyjä piirteitään ylikorostaneista yksilöistä, vaan tarkoitan niitä, joiden toimet ovat määrittelyskaalan ulkopuolella. Sellaisia jotka kykenevät paljoon ja joiden toimia seurataan ihaillen, mutta vailla täyttä varmuutta siitä, mikä on ihailun kohde. He ovat erikoisia ihmisiä.

Ja kun palaan muutaman lauseen taaksepäin, huomaan kirjoittaneeni että jokainen heikäläisiä tuntee. Sillä tämä on oikeastaan eräs erikoisen ihmisen määrittelyssä käytettäväksi suositeltava piirre; hänen ystäväpiirinsä. Se on laaja, ja koostuu monesti myös useista muista erikoisista ihmisistä. Tämä erikoisen ihmisen ystäväpiiri on aktiivinen ja erikoisella ihmisellä on tuttu kaikkialla, minkä avulla hänen mahdollisuutensa suorittaa erikoisuuksiaan ovat alati suuremmat.

Juuri tämä on turhauttavaa. Sitä kun on aina toivonut olevansa erikoinen ihminen - ja varmasti jollain tavalla onkin. Kuitenkin puuttumaan jää tuo laaja ihmiskatras ympäriltä. Ilman sellaista ei voi olla erikoinen ihminen, ilman sellaista on vain ääliöerikoinen. Meidät ääliöerikoiset tunnistaa siitä, että me olemme erikoisia kaikilla niillä tavoilla jotka eivät kiinnosta muita. Me rustaamme sarjakuvia muistilapuille, kyhäämme huoneemme ikkunaan ihmeelliset verhot iltapuhteena ja kehittelemme mielessämme maailman, joka on nerokas, mutta kuulostaa muiden mielestä ruisleivän tuoteselosteelta. Me tarvomme katuja pitkin outoja reittejä vain muodostaaksemme kuvioita joita kukaan muu ei havaitse, ja me mutisemme sen vuoksi helposti itseksemme. Me olemme ääliöerikoisia. Ja kun meitä on paljon, me alamme sekoittua toisiimme. Yksi meikäläinen on enää vain ääliöerikoisuuden keskiluokkaa. Se on kohtalo, joka vie.

Havainnollistan käytännön esimerkillä. Amerikkalaisissa elokuvissa on usein kohtaus, jossa henkilön lapsuudesta paljastuu jokin kummallinen harrastus tai puuhastus (usein kiinnostus tähtitaivaan ilmiöihin). Tätä kummaa toimintaansa henkilö yrittää toiselle henkilölle hieman nolostuneena vähätellä sanoen: "I was a weird kid, ok?". Minä olen miettinyt olisiko minulla tarpeeksi kovatasoista materiaalia sen todistamiseen, että olen itsekin ollut weird kid. Mitään aivan ehdotonta helmeä en ole kuitenkaan jäämistöistäni löytänyt. Ennen kuin nyt! Puisesta lukollisesta laatikosta löytyi kaksi viattoman näköistä c-kasettia. Niihin olen kuudennen ja seitsemännen luokan välisen kesäloman aikana nauhoittanut vaaleanpunaisella nauhurilla kasettipäiväkirjaa. Uskalsin kuunnella tuosta kaikkiaan kahden tunnin äänimassasta vasta otteita. Kelasin nauhaa, painoin toistoa. Viattoman innostunut pikkupojan ääni selittää kiinnostustaan Marvelin sarjakuviin. Uusi kelaus. Sama ääni, nyt vakavana. Kertoo huolestuneensa nykyradion tilasta ja soittaa sitten toisella nauhurilla ilmeisesti aiemmin päivällä äänittämiään puheita; lapsen tulkinta metafiktiosta. Vaihdoin kasettia, kokeilin uuden satunnaisen kohdan. Nyt ääni puhuu oudolla korkealla narisevalla äänellä lähes kiinni mikrofonissa, kummallista intonaatiota käyttäen: "Et syö piirakkaa, Kalervo!". Lopetin kuuntelun. Odotan sateista kesäpäivää ja kuuntelen kasetit sitten kokonaisuudessaan alusta loppuun. Jos ääliöerikoisten on koskaan mahdollista kohota oman keskiluokkansa yläpuolelle (mitä tosin epäilen), voin onnistua siinä kaksitoistavuotiaana nauhoittamieni kasettipäiväkirjojen avulla.

Ääliöerikoista. I was a weird kid, ok?

Putoavan helmen analogia

Ei mut kato se tuli vaan jostain mieleen et jos olis niinku ovee vastakkaisella seinällä sellanen hyllykkö, joka on täytetty pikkupojan maailman oleellisimmilla tavaroilla niinku lautapeleillä, kirjoilla, kynilläsaksillaliimatuubeilla, huolellisesti järjestellyllä pikkusäläkokoelmalla. Niin sen vasemmalla puolella vois olla sellanen tyhjä tila mihin vois mennä piiloon, tai niin sanois aina kaikille, ei sinne koskaan täytyisi todella mennä. Ja ikkunaseinällä vois olla sänky, ja sängyn päädyn yllä seinään ruuvattu hylly, ja sängyn edessä oudosti sohva, ja kukaan muu ei koskaan vois tajuta sitä miks sen sohvan pitää olla just siinä, niin älyttömässä paikassa. Mut missä ihminen on turvassa ellei omassa sängyssään seinän ja sohvan takaseinän välissä, eikä siitä enempää. Ja ikkunan vastaisella seinällä komeron ovi jonka kautta vois joskus talvella pudota vintiltä lunta, ja kassakaappisyvennys seinässä piirongin takana. Ja se isosiskon tekemä maalaus joka näyttää siltä kuin pelko, toivo ja odotus olis kaikki räjähtäneet siihen paksuilla sormiväreillä ja sitten HELP, isolla, eikä se ole beatlesjuliste, ja sit vois olla sellainen monitaskuinen kankainen hiiri jonka käsivarret vois olla sitä samaa nyöriä jota oli olohuoneen sohvassa koristeena, eiks se vois olla ihan jees. Ja sitten itse oviseinällä vois olla koulupöytä. Niin täynnä kaikkee outoo pikkutavaraa et koulukirjat täytyis pinota kaikki johonkin nurkkaan ja tietokonepöytä ja sarjakuvalehtiä vois kans olla. Punainen räsymatto lattialla ja katossa pitsilamppu ku se olis ennen ollut vanhempien makuuhuone. Eiks se olis ihan siisti. Ja sit sellaset sanomalehtiverhot, ja sit vois aina kuvitella et se huone olis millon mitäkin ja kauheen iso, paljon isompi kun oikeesti, ja siellä olis kaikenlaisia paikkoja, niin kuin sängyn päädyn ja koulupöydän välinen tila, ja niillä paikoilla olis kaikilla sellanen outo merkitys. Ja jos kuvittelis että olis pudottanut sen huoneen katosta, pienestä reiästä, sinne huoneeseen helmen jokaisena päivänä niin olisko niitä helmiä niin paljon nyt ettei enää mahtuis istumaan sillä punasella räsymatolla ja piirtämään jotain sen nimisiä sarjakuvia kuin Jamppa juoksija ja Jagger seikkailija jos se huone olis vielä olemassa? Ooks miettinyt koskaan sitä?

Kaltainen kuin maaseutu

Maalaiskunnissa ei ole tuomiokirkkoja, tasatunnit pitää tarkistaa ranteesta. Se ei ole ainoa negatiivinen asia, jonka keksin maaseudusta, mutta toisaalta minä olen siinä mielessä epäoikeutetussa asemassa että minä olen asunut maalla. En tiedä miksi juuri tänä lauantaina tunsin taas kerran suurta iloa vain siitä yksinkertaisesta tosiasiasta että asun nykyisin kaupungissa. Kaksikymmentäkaksi elämän ensimmäistä vuotta viidentuhannen asukkaan kunnassa oli enemmän kuin tarpeeksi ja vaikken koskaan enää lähtisi Turusta pois en suuremmin surisi. Minä en ole muutosten ystävä. Tämä on se kaupunki jonne aikoinaan muutin maalta, miksipä lähtisin täältä jonnekin pois?

Vuodet vierivät ja täällä minun on hyvä. En etsimälläkään löydä negatiivisia puolia siitä, että palvelut ovat kävelymatkan päässä - tai että palveluita ylipäätään on. En minä osaisi enää sopeutua siihen, että lähikaupassa käyntiin tarvitaan auto, tai että kirjastot, postit, pankit ja virastot etääntyvät vuosi vuodelta kauemmas, tai että ainoa paikka jossa voi syödä ulkona on oma piha.

Vaan kyllä maalaiskunnilla silti sijansa maailmassa on. Rauhallisiahan ne ovat ja joskus kauniita. Yhden seikan haluaisin kuitenkin niiden nykyisyydessä muuttaa: ei lapsia. Katkeruus siitä, että on joutunut itse kasvamaan paikassa ilman virikkeitä, ilman mahdollisuuksia, ilman ihmisiä ja ilman elämää ei ole helpottanut. Miten erilainen olisinkaan jos olisin saanut viettää lapsuuteni kaupungissa. Missä kaikkialla olisinkaan jo vaikuttanut, minkälaisia tovereita tuntisinkaan. Julistettakoon siis maalaiskunnat lapsivapaaksi vyöhykkeeksi, jonne ei alle kahdeksantoistavuotiailla ole mitään asiaa. Ja vaikkei päättäjiä vakuuttaisikaan minun pyyteetön vain ja ainoastaan lapsen henkiseen hyvinvointiin tähtäävä ajatteluni, on täysin ohittamaton tosiseikka se, että kun maalaiskunnat näin saisivat aikaan rutosti säästöjä sulkiessaan kituuttavat koulut ja päiväkerhot, viihtyisivät jäljelle jäävät asukkaat paljon paremmin.

Yhteiskuntaamme jo ajat sitten pesiytynyt virheellinen ajatus - että maaseudun tulevaisuus on lapsissa - on viimein aika kitkeä pois!

Silmänkääntövankila Ottaa Kantaa!

Jaaha, minua läpsäistiin eilen Iltalehdellä kun en tiennyt kuka on Rosa Meriläinen, ja nyt tiedän, voi pojat miten tiedänkin. Meillä täällä Suomessa, tai no joillakin ihmisillä ainakin, on uutispula. Senpä vuoksi lehdistä saa sitten lukea miten wanhat kansanedustajaäijät (Ike Kanerva & Oke Soininvaara mm.) kilpaa paheksuvat nuoren kansanedustajaneidin ratkaisuja. Tuomitsevat suorastaan: "ei tätä mitenkään voi enää laittaa suvaitsevaisuuden piikkiin", totesi Kanervakin em. lehdessä (siteeraan muistista, joten pieleen mennee) ja mielessäni kävi, kävipä hyvinkin, että syön pipokokoelmani ja nielen kolme metriä rasvattua moponkettinkiä ellei Ike itsekin ole pössytellyt sätkän jos toisenkin elämänsä varrella. Ja entä muut rikkomukset? Kuinka moni kansanedustaja on, no, ajanut vaikkapa ylinopeutta? Laissa kiellettyjä asioita molemmat, pilvenpoltto ja kaahailu, mutta se ero löytyy, että ylinopeutta ajava vaarantaa muiden ihmisten hengen. Vaan mitäpä tuosta, todetaan Suomessa, kokeileehan sitä jokainen kiesinsä kulkevuutta joskus. Veikkaanpa että Ikelläkin on tallissa sellainen rassi joka ei rajoituksissa pysy vaikka yrittää. Suvaitsevaisena yksilönä itseäni pidän, mutta toisten hengen vaarantamista en mitenkään kykene olankohautuksella ohittamaan.

Pakkomielleyhtymä

Olipa kerran mies joka lähti asunnostaan ulos kerran päivässä mukanaan avaimet, kello, lompakko, ostoslista ja veitsi. Aina ulos lähdettyään hän käveli lähimmän sellaisen puun luokse, jonka kylkeen ei ollut vielä raaputtanut veitsellä nimirjaimiaan, raaputti, käveli kaupan kautta kotiin. Joka päivä lähin raaputtamaton puu oli kauempana. Aikaa kului keskimäärin kaksi ja puoli minuuttia kauemmin joka päivä - käynnin kesto tietysti riippui siitä mitä kaikkea kaupasta piti tuoda. Aina kotiin tultuaan mies asetteli ostoksensa paikoilleen ja piirsi sitten karttaan matkan kotoaan lähimmän puun luokse. Päivä toisensa jälkeen piirtynyt kuvio muistutti alkuräjähdystä. Sen alle jäivät talot, kadut, puistot.

Montako puuta on Turun kaupungin alueella? Ehtisikö mies elämänsä aikana raaputtaa kirjaimensa jokaiseen keskustan puuhun? Jos mies oli sairas, eikä päässyt kotoaan pois, hän ei silti raaputtanut seuraavana päivänä kahta puuta. Tässä hän teki mielestäni virheen. Hänen pakkomielteensä olisi kaivannut järjestelmällisempää asennoitumista. Mielivaltaiset ratkaisut eivät pue ihmistä, jonka elämä toistaa yksinkertaista rataa.

Mistä tulikin mieleeni että pelastin tänään pienen perhosen ikkunoiden välistä. Kannoin sen tulitikkulaatikossa parvekkeelle ja se kokeili siipiään varovasti ja harkiten ennen kuin uskalsi lähteä lentoon. Miten ne pääsevät sinne ikkunoiden väliin? Sijaitseeko meidän maailmamme rinnalla hyönteisten todellisuus? Siellä ikuisena vitsauksena esiintyvien madonreikien kautta hyönteiset satunnaisesti materialisoituvat meidän maailmaamme. Kuka muka on koskaan nähnyt "munia" ja "koteloita"? Kuulostaa huijaukselta! Hyönteisetkö lisääntyisivät? Tyhjästä ne tulevat! Meitä estetään näkemästä totuutta.

Kuka muuten on Rosa Meriläinen ja miksi minua pitäisi kiinnostaa hänen huumekokeilunsa, jotka lööppien koosta päätellen ovat olleet varsin mittavia?

Sitä melkein toivoo ettei painomuste ole uusiutuva luonnonvara.

Sossun luukulla totuus punnitaan!

Minä en punaisesta t-paidastani huolimatta ole taipuvainen kannattamaan vasemmistolaista aatemaailmaa. Nykyisestä ulkomuodostani huolimatta (kesään kuuluu jeesusparta) en kannata kristillisdemokraatteja. Toisinaan suuriin yritysjohtajiin (Yrjö A.) liitetty sukunimeni ei tarkoita että allekirjoittaisin kokoomuksen näkemyksiä maailmasta. Vaikka silloin tällöin jaksan kierrättääkin tiettyjä jätelaatuja en ole kuitenkaan liiemmin vihreisiin päin kallellaan. Maaseudulla vietetty lapsuus ja suuri osa nuoruutta eivät koskaan vietelleet minua keskustalaiseksi. Minä pinnistelen eteenpäin omilla ehdoillani. Koska loppujen lopuksi: on samantekevää mitä opiskelen, miksi valmistun, mihin - jos mihinkään - työhön ajelehdin. Jos teen tutkimusta, sen merkitys katoaa merkitysjoukkoihin, graduni on joka tapauksessa hiilikopio kaikesta aiemmin olleesta. Totuus kaikesta paljastuu minulle vasta jonottaessani sossun luukulle. Silloin minun arvoni punnitaan ja minulle kerrotaan suorin sanankääntein mikä elämässäni on tärkeää. Kunnes se hetki koittaa, on minun turha valita suuntaani. Kun aikani odottelen, se kerrotaan minulle kyllä.



"En avaudu enää kenellekään
jos se vie näin syvään ikävään..."

(Ismo Alanko / Nuorena syntynyt)