Metatodellisuus, tai "Ongelmiin ei jouduta, niihin hakeudutaan"

Kun seisoo keskellä huonetta, sulkee silmänsä ja avaa ne ja sijaitsee eri huoneessa kuin aiemmin, se on metatodellisuus. Se näkyy tähtien värissä. Sinne pääsee ensimmäisen sanan kautta, jonka näkee avatessaan kirjan. Autojen valoista. On mielenkiintoista yrittää jaotella asioita jotka tapahtuivat sinä hetkenä jona kadotti ajan- ja paikantajun. Koska käyhän niin jokaiselle joskus. Säpsähtää kesken luennon, hetkinen, missä olin? Tai unohtaa kirjastossa minne piti kääntyä seuraavan hyllyn jälkeen, koska ei hetkeen tajunnut että ne ovat hyllyjä eivätkä, no, vaikka kalankuivaustelineitä joita arktinen tuuli väsymättä piiskaa. Ja kun on palannut siihen mitä oli tekemässä, voi miettiä: hmm, siinä oli se punatakkinen nainen etuoikealla koiransa kanssa, jostain kuului saapuva tekstiviesti, joku huusi, hyvin kaukana naurettiin, pikkupojat tappelivat jonkun oudolta näyttävän lelun omistussuhteesta. Seinään oli vetäisty tagi, kolme autoa, musta, punainen, punainen. Jalkakäytävällä kaksi roskaa, jäätelöpaperi, junalippu. Ja juuri sillä hetkellä joku kiskaisi minut siitä pois jonnekin aiv

Little computer people

Oikeasti joskus kiusaa se, ettei voi tietää. Siis tietää sitä että ketkä kaikki ovat oikeasti olemassa, ketkä ovat pelkkää kulissia. Muutaman vuoden takaisen elokuvan mukaan tätä voisi kutsua vaikka Truman-show -ilmiöksi. Ehkä kertoo jotain niistä reiteistä joita pitkin ajatukseni kulkevat että olen pohtinut samanlaisen skenaarion mahdollista todenperäisyyttä jo vaahtosammuttimen kokoisena natiaisena. Siis sitä, että kaikki muut ihmiset esiintyvät näytelmässä jota pidetään yllä vain jotta minä kuvittelisin kaiken olevan hei ihan okei. Nykyelämässä sellainen käy mielessä esimerkiksi naapureiden kohdalla. Eihän niitä seinänaapureita koskaan näe. En tiedä miltä he näyttävät; vain satunnaisin väliajoin kuuluu seinän takaa ääniä, jotka ovat aina niitä samoja. Sieltä kuuluu a) äänekästä seksiä, b) hirvittävää riitelyä, c) kitaransoiton opiskelua, d) vauvan itkua, e) hyvin pieneltä ja kiukkuiselta kuulostavan koiran jäpätystä. Mikään näistä äänistä ei koskaan kuulu samaan aikaan toisen äänen kanssa. Niiden välillä on yleensä aina pitkä hiljaisuus, tuntuu melkein siltä kuin yksi päivä olisi omistettu yhdelle äänelle. Ja ne kuulostavat aina samalta. Kitaransoitto on aina sen saman soinnun junnaavaa toistamista. Vauva huutaa aina yhtä kauan. Rakastelun kliimaksi on aina yhtä huikea. Aikansa kun tätä on kuunnellut ei voi olla tulematta mieleen että nauhojahan ne ovat. Ei siellä asunnossa ole ketään, verhojen takana on 46 neliötä tyhjää tilaa, ja pelkkä soitin, johon tietokoneohjelma arpoo syötettäväksi kerran pari päivässä jonkun viidestä nauhasta. Niin sen täytyy olla.

Olisi yksi toinenkin ajatus. Taas niitä jotka olisivat saaneet jäädä syntymättä. Mutta ei sillekään mitään voi että tuli tuossa viikonlopun aikana mieleen: mitenköhän miehen psyykkeseen vaikuttaa se, että virtsaaminen on toimitus jonka kykenee omin silmin näkemään alusta loppuun? Tästäkö saa alkunsa naisen ja miehen ajatusmaailman väitetty ero? Meneekö siis ns. kusi päähän?

Te ette lukeneet tuota.

Mentaali/tila

Vesi maalasi kaupungin harmaaksi, kuin olisi katsellut naarmuuntuneen lasin läpi. Kuljin yliopistonmäelle kauniimpaa reittiä, sitä joka kulkee tavallisemman yhden sillan alituksen sijasta kahden kautta. Joen vastarannalla Lonttinen. Kukaan ei kävellyt vastaan, mutta käynnissä oleva pakettiauto seisoi järjettömässä paikassa eikä ihmisiä näkynyt missään. Sijaitsin itse samassa paikassa viime kesänä eräänä kirkkaana yönä, olin pysähtynyt paikalleni kuuntelemaan rastaan laulua. Se on vavisuttavan kaunista. Minulla oli seuranani suurikokoinen rusakko. Se oli istunut puun juurelle jo ennen minua, kävelin hitaasti etten pelästyttäisi sitä pois. Rusakko ei vilkaissutkaan. Rastaan laulu näytti hypnotisoineen sen. Kello oli lähellä yhtä, keskustan suunnalla oli käynnissä joenrantafestari eikä sitä olisi voinut päätellä mistään. En muista kuinka kauan vietin siinä. Laulu ei tuudittanut minua uneen; päinvastoin tuntui siltä että ajatukseni heräsivät ja virtasivat kristallinkirkkaina sen ajan jonka vietin puun juurella, paikassa johon ei nähnyt miltään tieltä. Kun havahduin, rusakko oli loikkinut pois. Tai ehkä se oli vain kadonnut. Samassa pienessä noin viiden puun muodostamassa katveessa - kaukaa se ei näytä miltään, mutta niiden puiden keskellä tuntee olevansa metsässä - oli viime keväänä pesukone. Se ruostui kevätsateissa hitaasti. Taas sataa. Tuntuu että on liian pitkä aika seuraavaan rastaanlauluun. Mutta talitintti teki parhaansa helpottaakseen odotusta tänään. Se istui puussa josta näki sinne missä minä ja rusakko kuuntelimme ihan hiljaa viime kesänä ja se ei vain ottanut ensimmäisiä yrityksiään keväisen äänenavauksen suuntaan, se päästeli menemään kuin olisi vappu jo takana. Toivottavasti ei iske takatalvi, se pettyisi pahasti. Vai pettyvätkö linnut? Ylipäätään eläimet? Ehkä se on ominaisuus joka on suotu vain meille korkeamman mentaalitason olennoille. Mutta tasoista puheenollen: kun riiputtaa heiluria nukkuvan kissan yläpuolella, se alkaa kiitää vauhtia jossa silmä ei pysy mukana. Ihminen on kipinä kissan rovion rinnalla; minne me sen kaiken energian ohjaamme? Mitä kaikkea kissa tietää maailmasta sellaista, miltä olemme omat aistimme sulkeneet?

Joskus on turhauttavaa nähdä unia joita ei kykene selittämään. Viimeöinen oli kuin sekoitus kubistista sarjakuvaa, renessanssimaalauksista leikellyin hahmoin toteutettua pala-animaatiota ja tietokonegrafiikalla kuvitettua satukirjaa, ja niiden saumattomaan yhtymäkohtaan syntyi hyvin kipeitä ihmiskohtaloita ja toistensa tunteet kadottaneita ihmisenkaltaisia koiria. Eikä tästä todellakaan ollut oikeasti kyse.

Gween - Kong - Zee

Tässä talossa on enemmän portaita kuin asukkaita. Ketä se palvelee? Jos jokainen asukas seisoisi yhdellä portaalla, olisi suurin osa rappukäytävästä autiona. Tilanne olisi lähes yhtä turha kuin kokoomuspuolueen narrit kinastelemassa siitä kuka tukee ketä miksi ja miten, tai ainahan voisi jättää maamiinat käyttöön, saataisiin tulevaisuudessakin Suomen vuoksi vammautuneita lapsia ja eikö se olisi jo asia josta ilon ja sanattoman liikutuksen kyynel silmänurkkaan hakeutuu? Entä jos liukastuu jäisellä kadulla juuri kioskin edessä, ja sen pitkän sekunnin aikana, joka kestää tasapainon menetyksestä siihen kun takaraivo iskeytyy kohtalokkain seurauksin katukiveen, kiinnittää katseensä iltapäivälehden lööppiin? Ja viimeinen ajatus joka syöpyy tietoisuuteen ennen kuin se siirtyy tästä maailmasta pois on "Merikukka pääsi sairaalasta". Jääkö tuo ajatus kellumaan kaiken ihmiselämän aikana kerätyn tiedon pinnalle siellä paikassa jossa odotellaan mitä tapahtuu sen jälkeen kun on kuollut mutta ennen sitä kuin saapuu takaisin. Ainakin nyt tiedän miksi ihminen itkee syntyessään. Nyt kaikki alasti juoksemaan kaduille! Olisipa vihdoin jotain mielenkiintoista keskusteltavaa lauantaina baarissa. Olkaas lapset välillä hiljaa.



"Heijastamme elämämme ympärillemme,
projisoimme aivojemme tarinoita
- laatikoita"

(Sielun Veljet / Laatikoita)

Havaintoja hukasta

Turun yliopiston suurin yksittäinen menoerä on vuokranmaksu. Sen huomaa esimerkiksi käymällä mediatutkimuksen, tuon superseksikkään oppiaineen (kaikkihan muistavat vielä Veijo Hietalan?) uudessa kotirakennuksessa Variassa. Remontti kesken, ahtaat ja likaiset käytävät täynnä pahvilaatikoita, toinen toistaan kolkommat sementtiportaikot johtavat kaikki eri suuntiin eikä opasteita ole missään. Pienet ikkunat eivät sanottavammin tarjoa valaistusta niille seuduille joissa sähköinen pimeydenkarkoite ei syystä tai toisesta toimi. Kaikki opetus tapahtuu väliaikaisissa tiloissa, koko henkilökunta sijaitsee sekin jossain muualla kuin haluaisi sijaita. Tällaista tämä on. Ahdasta, sekavaa, kiireistä. Ihmisten jaksamisesta ei kukaan ole kiinnostunut.

Leimaavatkohan muuten professorit (tai dosentit, lehtorit, tms.) kellokortin saapuessaan yliopistolle tai lähtiessään sieltä pois? Tuli vaan tänään mieleen kun neljän maissa poistuin luennolta ja satuin huomaamaan henkilön kiskaisemassa jotain kortintapaista piipahtavasta seinälootasta läpi. Työpaikaltapoistumislupa? Moraliteetinvalvontamonitori? No ehkä ei, mutta kello oli joka tapauksessa neljä ja tämä henkilö oli lähdössä rakennuksesta pois. Vähemmästäkin mielikuvitus lentää, uskokaa vaikka. Ai ette. Oikeassa olette.

Hirvittää miten levoton sitä voi yksilö olla, olematta. Kuin jokin räjähtäisi hitaasti.



"There is thunder in our hearts"

(Kate Bush)

Code blue!

"Oo-kay, what have we got here?"

"Not exactly sure, doctor. Seems to have been brought here this morning. Turning blue, so I'd bet on heart failure but anything's possible."

"Anything sure is. Any more I need to know?"

"Well... we found this in his pocket. Says here his name is 'Ugus'."

"What kind of a fucking name is that? Sounds like a goblin or something."

"Yeah, I thought so too, doctor."

"No you didn't and you know that, you're just trying to kiss my ass. Anyhoo, I have five minutes to waste before coffee so I better do something. Is he prepared?"

"For what?"

"Naah, forget it. Give him five hundred."

"Five hundred what?"

"Hmm. On second thought let's just shock him. Clear!"

BUZZ!

"Whoa! Did you see that bastard jump! Do it again doc!"

"Might as well."

BUZZ!

"Hmm, now he's smoking. His chest burned pretty bad."

"Any improvement in his state?"

"No, doc. Still blue. And the odor's getting kinda pungent."

"Anything else we can do?"

"Not really. Looks like we lost the patient, doctor."

"Boo fucking hoo. Let's go get some coffee."

Peilikuva

Ajatusten harha. Miltä tuntuisi, siinä tapauksessa että olisi tottunut ajatukseen silmien edessä avautuvasta maailmasta pelkkänä peilikuvana, kun tuo peili särkyisi? Keräisi sen sirpaleita maasta, yrittäisi liimata niitä takaisin paikalleen. Mutta syntyvä kuva ei vastaisi sitä todellisuutta mikä oli ollut ennen. Palaset heijastaisivat kuvia väärin, eri kohdista. Valo taittuisi aiemmasta poikkeavilla tavoilla. Tottuisiko koskaan siihen uudenlaiseen peilikuvaan vai murehtisiko lopun elämäänsä sitä minkä oli menettänyt?

Mutta tärkeimpänä kaikesta: tulisiko koskaan uhranneeksi ajatustakaan sille, miksi peili särkyi?




Tai jotain. No joo. Eiku emmätiiä. Niinku. Sano nopeesti monta kertaa peräkkäin: "äläkuulemulleruppee".

Läiski minua silmäpusseillasi! (eli "Kuinkahan paljon maksaa täytetty Jeesus?")

Kokkola on hyvin kaunis kaupunki, jonka kaduilla kulkee kauniita ihmisiä ja jonka talvi näyttää siltä miltä talven mieluusti soisi näyttävän. Että masensi palata tänne harmaiden betonikolossien, nelikaistaisten teiden ja kyllästyneiden katseiden keskelle. Neljä ja puoli tuntia junassa tuntui lyhyemmältä, mutta sai pohtimaan. Miksi minä edes palaan? Mitä minä teen siellä länsirannikolle paiseeksi kasvaneessa parin hassun mäennystyn väliin kiilatussa muka-suuressa kaupungissa, jonka historia on suurempi kuin nykyisyys ja jonka ankeus ja tasapaksuus kisaavat siitä kumpi vie voiton hallitsevana elementtinä? Jossain Tampereen tienoilla junaa vaihtaessani muistin: Ai niin. Minähän opiskelen siellä. Helvetin saatana, kuten Tommi Liimatan t-paita ilmoitti kerran keikalla.

Perjantaina yritin käyttää junamatkan hyödyksi lukemalla Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin ajatusmaailmaa, mutta he eivät olleet yhteensopivia senhetkisen mielentilani kanssa. En tiedä mikä voitti tuon veikeän ranskalaisduon tekstit; kyseessä oli joko omat vellovat viikonloppuun kohdistuneet odotukseni, junamatkailun harvinaisuuden aiheuttama jännitystila vai se, että jostain syystä sain kummassakin kahdesta junasta eteeni henkilön, joka katsoi asiakseen survoa penkkinsä taaksepäin niin että selkänoja oli vähellä murtaa nenäni. Junissa matkustaminen "olisi" kivaa, "jos".

Takaisin tullessa sain taas kärsiä hyväsydämisyyteni vuoksi. Olin ostanut paikkalipun edellisenä iltana (ja tässä mainostan estoitta: käykää syömässä Pedrina´sissa kun olette Kokkolassa, se on ihan siinä aseman vieressä) ja kun aamuviideltä nousin junaan, huomasin että paikallani oli jo murmelina nukkumaan kääriytynyt naishenkilö. Enin osa junasta oli tyhjää, joten heittäydyin toisaalle. Ja sitten Pännäisissä (ensimmäinen pysähdys Kokkolasta Tampereen suuntaan) valtava invaasio ihmisiä täyttää vaunun (miten hemmetissä ne kaikki tulivat Pännäisistä?) ja istun koko ajan jonkun paikalla ja saan siirtyä ja siirtyä. Se siitä. Kertomuksessa ei ollut opetusta. Minusta vain tuntuu kurjalta herättää nukkuvia ihmisiä aamulla kello viisi.

Mutta on junassa aikaa miettiä tähdellisiäkin asioita. Tämän listan pykäsin perjantaina Mitä filosofia on? -teoksen lojuessa avonaisena sylissäni:

Parhaimmat juna-aiheiset kappaleet:

1. Nick Cave & The Bad Seeds: Train long-suffering "In the name of pain and suffering..."
2. YUP: Luotijuna "On miehet hiljaisia, vaan äänekäs luotijuna...
3. Tom Waits: Train song "It was a train that took me away from here, but a train can't bring me back home..."
4. Lapinlahden Linnut: Kuka junaa kuljettaa "Joku kelloja rakentaa, joku aikatauluja kirjoittaa, mutta kuka junaa kuljettaa..."
5. Ozric Tentacles: Train oasis (instrumentaali)


Joskus tuntuu että vedän puoleeni ihmisiä jotka ovat oudon kiinnostuneita kaikesta.