Gween - Kong - Zee

Tässä talossa on enemmän portaita kuin asukkaita. Ketä se palvelee? Jos jokainen asukas seisoisi yhdellä portaalla, olisi suurin osa rappukäytävästä autiona. Tilanne olisi lähes yhtä turha kuin kokoomuspuolueen narrit kinastelemassa siitä kuka tukee ketä miksi ja miten, tai ainahan voisi jättää maamiinat käyttöön, saataisiin tulevaisuudessakin Suomen vuoksi vammautuneita lapsia ja eikö se olisi jo asia josta ilon ja sanattoman liikutuksen kyynel silmänurkkaan hakeutuu? Entä jos liukastuu jäisellä kadulla juuri kioskin edessä, ja sen pitkän sekunnin aikana, joka kestää tasapainon menetyksestä siihen kun takaraivo iskeytyy kohtalokkain seurauksin katukiveen, kiinnittää katseensä iltapäivälehden lööppiin? Ja viimeinen ajatus joka syöpyy tietoisuuteen ennen kuin se siirtyy tästä maailmasta pois on "Merikukka pääsi sairaalasta". Jääkö tuo ajatus kellumaan kaiken ihmiselämän aikana kerätyn tiedon pinnalle siellä paikassa jossa odotellaan mitä tapahtuu sen jälkeen kun on kuollut mutta ennen sitä kuin saapuu takaisin. Ainakin nyt tiedän miksi ihminen itkee syntyessään. Nyt kaikki alasti juoksemaan kaduille! Olisipa vihdoin jotain mielenkiintoista keskusteltavaa lauantaina baarissa. Olkaas lapset välillä hiljaa.



"Heijastamme elämämme ympärillemme,
projisoimme aivojemme tarinoita
- laatikoita"

(Sielun Veljet / Laatikoita)

Havaintoja hukasta

Turun yliopiston suurin yksittäinen menoerä on vuokranmaksu. Sen huomaa esimerkiksi käymällä mediatutkimuksen, tuon superseksikkään oppiaineen (kaikkihan muistavat vielä Veijo Hietalan?) uudessa kotirakennuksessa Variassa. Remontti kesken, ahtaat ja likaiset käytävät täynnä pahvilaatikoita, toinen toistaan kolkommat sementtiportaikot johtavat kaikki eri suuntiin eikä opasteita ole missään. Pienet ikkunat eivät sanottavammin tarjoa valaistusta niille seuduille joissa sähköinen pimeydenkarkoite ei syystä tai toisesta toimi. Kaikki opetus tapahtuu väliaikaisissa tiloissa, koko henkilökunta sijaitsee sekin jossain muualla kuin haluaisi sijaita. Tällaista tämä on. Ahdasta, sekavaa, kiireistä. Ihmisten jaksamisesta ei kukaan ole kiinnostunut.

Leimaavatkohan muuten professorit (tai dosentit, lehtorit, tms.) kellokortin saapuessaan yliopistolle tai lähtiessään sieltä pois? Tuli vaan tänään mieleen kun neljän maissa poistuin luennolta ja satuin huomaamaan henkilön kiskaisemassa jotain kortintapaista piipahtavasta seinälootasta läpi. Työpaikaltapoistumislupa? Moraliteetinvalvontamonitori? No ehkä ei, mutta kello oli joka tapauksessa neljä ja tämä henkilö oli lähdössä rakennuksesta pois. Vähemmästäkin mielikuvitus lentää, uskokaa vaikka. Ai ette. Oikeassa olette.

Hirvittää miten levoton sitä voi yksilö olla, olematta. Kuin jokin räjähtäisi hitaasti.



"There is thunder in our hearts"

(Kate Bush)

Code blue!

"Oo-kay, what have we got here?"

"Not exactly sure, doctor. Seems to have been brought here this morning. Turning blue, so I'd bet on heart failure but anything's possible."

"Anything sure is. Any more I need to know?"

"Well... we found this in his pocket. Says here his name is 'Ugus'."

"What kind of a fucking name is that? Sounds like a goblin or something."

"Yeah, I thought so too, doctor."

"No you didn't and you know that, you're just trying to kiss my ass. Anyhoo, I have five minutes to waste before coffee so I better do something. Is he prepared?"

"For what?"

"Naah, forget it. Give him five hundred."

"Five hundred what?"

"Hmm. On second thought let's just shock him. Clear!"

BUZZ!

"Whoa! Did you see that bastard jump! Do it again doc!"

"Might as well."

BUZZ!

"Hmm, now he's smoking. His chest burned pretty bad."

"Any improvement in his state?"

"No, doc. Still blue. And the odor's getting kinda pungent."

"Anything else we can do?"

"Not really. Looks like we lost the patient, doctor."

"Boo fucking hoo. Let's go get some coffee."

Peilikuva

Ajatusten harha. Miltä tuntuisi, siinä tapauksessa että olisi tottunut ajatukseen silmien edessä avautuvasta maailmasta pelkkänä peilikuvana, kun tuo peili särkyisi? Keräisi sen sirpaleita maasta, yrittäisi liimata niitä takaisin paikalleen. Mutta syntyvä kuva ei vastaisi sitä todellisuutta mikä oli ollut ennen. Palaset heijastaisivat kuvia väärin, eri kohdista. Valo taittuisi aiemmasta poikkeavilla tavoilla. Tottuisiko koskaan siihen uudenlaiseen peilikuvaan vai murehtisiko lopun elämäänsä sitä minkä oli menettänyt?

Mutta tärkeimpänä kaikesta: tulisiko koskaan uhranneeksi ajatustakaan sille, miksi peili särkyi?




Tai jotain. No joo. Eiku emmätiiä. Niinku. Sano nopeesti monta kertaa peräkkäin: "äläkuulemulleruppee".

Läiski minua silmäpusseillasi! (eli "Kuinkahan paljon maksaa täytetty Jeesus?")

Kokkola on hyvin kaunis kaupunki, jonka kaduilla kulkee kauniita ihmisiä ja jonka talvi näyttää siltä miltä talven mieluusti soisi näyttävän. Että masensi palata tänne harmaiden betonikolossien, nelikaistaisten teiden ja kyllästyneiden katseiden keskelle. Neljä ja puoli tuntia junassa tuntui lyhyemmältä, mutta sai pohtimaan. Miksi minä edes palaan? Mitä minä teen siellä länsirannikolle paiseeksi kasvaneessa parin hassun mäennystyn väliin kiilatussa muka-suuressa kaupungissa, jonka historia on suurempi kuin nykyisyys ja jonka ankeus ja tasapaksuus kisaavat siitä kumpi vie voiton hallitsevana elementtinä? Jossain Tampereen tienoilla junaa vaihtaessani muistin: Ai niin. Minähän opiskelen siellä. Helvetin saatana, kuten Tommi Liimatan t-paita ilmoitti kerran keikalla.

Perjantaina yritin käyttää junamatkan hyödyksi lukemalla Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin ajatusmaailmaa, mutta he eivät olleet yhteensopivia senhetkisen mielentilani kanssa. En tiedä mikä voitti tuon veikeän ranskalaisduon tekstit; kyseessä oli joko omat vellovat viikonloppuun kohdistuneet odotukseni, junamatkailun harvinaisuuden aiheuttama jännitystila vai se, että jostain syystä sain kummassakin kahdesta junasta eteeni henkilön, joka katsoi asiakseen survoa penkkinsä taaksepäin niin että selkänoja oli vähellä murtaa nenäni. Junissa matkustaminen "olisi" kivaa, "jos".

Takaisin tullessa sain taas kärsiä hyväsydämisyyteni vuoksi. Olin ostanut paikkalipun edellisenä iltana (ja tässä mainostan estoitta: käykää syömässä Pedrina´sissa kun olette Kokkolassa, se on ihan siinä aseman vieressä) ja kun aamuviideltä nousin junaan, huomasin että paikallani oli jo murmelina nukkumaan kääriytynyt naishenkilö. Enin osa junasta oli tyhjää, joten heittäydyin toisaalle. Ja sitten Pännäisissä (ensimmäinen pysähdys Kokkolasta Tampereen suuntaan) valtava invaasio ihmisiä täyttää vaunun (miten hemmetissä ne kaikki tulivat Pännäisistä?) ja istun koko ajan jonkun paikalla ja saan siirtyä ja siirtyä. Se siitä. Kertomuksessa ei ollut opetusta. Minusta vain tuntuu kurjalta herättää nukkuvia ihmisiä aamulla kello viisi.

Mutta on junassa aikaa miettiä tähdellisiäkin asioita. Tämän listan pykäsin perjantaina Mitä filosofia on? -teoksen lojuessa avonaisena sylissäni:

Parhaimmat juna-aiheiset kappaleet:

1. Nick Cave & The Bad Seeds: Train long-suffering "In the name of pain and suffering..."
2. YUP: Luotijuna "On miehet hiljaisia, vaan äänekäs luotijuna...
3. Tom Waits: Train song "It was a train that took me away from here, but a train can't bring me back home..."
4. Lapinlahden Linnut: Kuka junaa kuljettaa "Joku kelloja rakentaa, joku aikatauluja kirjoittaa, mutta kuka junaa kuljettaa..."
5. Ozric Tentacles: Train oasis (instrumentaali)


Joskus tuntuu että vedän puoleeni ihmisiä jotka ovat oudon kiinnostuneita kaikesta.

Pudonneista

"Odota. Ole ihan hiljaa. Ei sinun välttämättä tarvitse ajatella."

Minä odotin. Mutta ehkä tieto siitä, että loppujen lopuksi olin pelännyt niin monta vuotta, sai minut hermostumaan.

"Pitäisikö-" minä sanoin.

Hän sähähti kuin kissa ja käänsi selkänsä. Tuntui kuin valo olisi imeytynyt ikkunasta takaisin ulos.

"Odota", minä kuulin nyt itseni sanovan. Ajattelin ehkä että asiat vielä palaisivat siihen pisteeseen jossa ne olivat olleet.

Nyt, paljon myöhemmin, nauran väsyneesti sille lapselle joka vielä tuolloin olin. Mutta yhden asian olen kuitenkin oppinut. Minä odotan, ja olen ihan hiljaa niin tehdessäni.

Juna vie mua pois (eli Elämää joukkohaudassa, osa 2)

Onkohan muissa Suomen kaupungeissa kuin Turussa näitä kaupunkibusseja, joiden mainosteippauksissa käytetään puhe- tai ajatuskuplia? Ne ovat aika uskomattomia ilmestyksiä. Bussin kylkeen on Martela tai Auria tai joku muu katsonut mainosteippitilaa ostaessaan tärkeäksi lätväistä pikkufiiatin kokoisia kuplia, jotka osoittavat joihinkin linja-auton ikkunoista. Pahaa-aavistamaton matkustaja saa sanottavakseen sellaisia helmiä kuin "Olisipa minullakin AURIA kotikaista" tai "Martelan tuolissa istuisin mukavammin". Toisin sanoen hän näyttää bussin ulkopuolelta tilannetta katsovasta mainostajan narun mukaan sätkivältä pelleltä. Surullista. Ainakin tällaisille häpäisypaikoille istumaan joutuvilta pitäisi periä alhaisempi lipunhinta kuin muilta. Se voisi toimia vaikka niin, että kuskilla on nopeusmittarin vieressä valotaulu joka näyttää vieläkö häpäisypaikoilla on tilaa. Matkustajan noustessa kyytiin hän toteaa: "Puoleen hintaan saisit tilaisuuden väittää Auriaa kelpo firmaksi, mitä se ei varmaankaan oikeasti ole." "Näyttäisin siis hölmöltä?" "Jep." "Mutta rahaa säästyisi?" "Jep." "Mikäs siinä. Olenhan opiskelija, häpeän muutenkin montaa asiaa päivittäin." Ja niin hän iloisena hymyillen matkaa bussilla läpi kaupungin ja kaikkien osoittelevien sormien ja märkivää avohaavaa muistuttavien nauravien suiden.

Mutta Ugus pitää nyt pienen tauon (se on parin viimeisen päivityksen perusteella jo hyvinkin tarpeen). Hän lähtee lomalle. Mutta mihin ihmiset menevät kun talvi on jatkunut kuukausia, kun pakkanen, lumituisku ja vesikeli vuorottelevat säännölliseen tahtiin ja pimeys kieltäytyy väistymästä? Ugus ainakin lähtee junalla pohjoiseen. Hänet voi tänä viikonloppuna tavata Kokkolasta, mutta vain jos tietää mitä hakee. Ugus kulkee varjoissa.

Elämää joukkohaudassa

Joskus huomaa ihmettelevänsä sitä miksi on niin kylmä. Ei ole normaalia palella sillä tavalla keskellä päivää, ajattelee, yrittää liikutella raajojaan saadakseen niihin tunnon palaamaan. Ei oikein onnistu siinä. Antaa periksi, ajattelee että kai se tästä lämpenee. Sitä tosin hiukan myös ohimennen pohtii että minkäköhän takia on niin pimeää, kello kun kuitenkin on vasta puolipäivä ja risat. Vai onko, sitä yhtäkkiä havahtuu. Tajuaa ettei tiedä kellonajasta mitään. Hämmästelee sitä, sillä on tottunut siihen että jonkinasteinen ajanhahmotus on yleensä olemassa. Unohtaa tämän pikkuseikan hetkeksi ja jatkaa arkipäiväisiä touhujaan. Sitten tajuaa ettei ole aavistustakaan siitä mitä oli tekemässä. Hetkinen, pohtii, eihän tämän ihan näin pitäisi olla. Huomaa ettei muista mitä on ollut tekemässä, tai milloin. Kuinkahan kauan tässä on mahtanut mennä tällaisessa hiukan pysähtyneessä olotilassa, miettii. Mutta ei keksi. Sitten hätkähtää sitä että joku toinen on ihan kiinni, yhtä kylmät ja kankeat raajat koskettavat omia, ja sitten huomaa ne kaikki muut, vääntyneet vartalot sikin sokin ilman logiikkaa. Toivoo ettei olisi niin pimeä, saattaisi nähdä onko tuttuja. Alkaa turhautua koska ei ymmärrä mitä tapahtuu. Kuulee hiljaisen kahinan. Joku pieni ja innokas ryömii pimeydessä kohti. Ei, miljoonia pieniä ja innokkaita. Hetken paniikki, mutta sitten hoksaa, matojahan ne vain. Aterioimaan tulossa. Ja vasta sitten muistaa. Perhana, joukkohaudassahan minä olen. Tapahtumat alkavat valjeta kirkkaina takaumina. Aina siihen hetkeen asti jona kaikki meni pieleen. Hymyilee ja jos lihakset toimisivat ottaisi paremman asennon. Tulkaapa lounaalle ystävät pienet, ajattelee. Jatkaa elämäänsä joukkohaudan rauhassa. Siellä missä ne kaikki muutkin ovat, kaikki samassa pimeässä.

Pitääpä muistaa käydä kotimatkalla Extrassa ostamassa talouspaperia. Sen vaatekomeroon survotun muumion kääreet pitää taas vaihtaa.