Havuja perkele

Kevätlukukauden luennot ovat taas alkaneet, ja Ugus tuntee itsensä joskus niin kovin vanhaksi katsellessaan nuorempia opiskelijatovereitaan. Hän miettii miksi kummassa tulikaan aloittaneeksi yliopiston vasta niinkin kypsällä iällä. Ehkä kaikesta olisi osannut ottaa enemmän irti jos olisi ollut lähempänä kahta kuin kolmea täyttä kymmentä. Toisaalta Ugus myöntää kyllä sen, että kakkosella alkaminen on käynyt perin tylsäksi jo vuosia sitten. Ei enää pitkään, hän miettii, ja minäkin alan kolmosella. "Siitä alkaa uusi elämä", Ugus naljaili eilen ystävälleen soittaessaan tälle syntymäpäiväonnittelut. Tämä ystävä ei täyttänyt tuota kyseistä tasalukua, mistä voimme päätellä että Ugus, tämä veikeä Silmänkääntövanki, soittaessaan ystävälleen tämän syntymäpäivänä, käänsi keskustelun itseensä ja omaan häämöttävään vanhenemiseensa. Aika säälittävää, kun sitä miettii. Vaan Ugus ei lannistu. Hän kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa, sitoo puusukset nahkaremmeillä tuohivirsuihinsa, viskaa partansa olkapään yli ja sivakoi korpimaiseman syleilyyn. Hänet voi paikantaa kiukkuista äksyilyä seuraamalla, mutta ehkä on kaikille parempi ratkaisu jättää hänet nyt rauhaan. Ehkä hän voi huomenna taas paremmin.

Ehkä hän kärsii juuri meidän vuoksemme

Educariumin takana sijaitsevan pysäköintialueen poikki tänään kulkiessani kuulin puhetta vaikka näyttikin siltä ettei paikalla liikkunut muita kuin minä. Lähempi tarkastelu paljasti pienen punaiseen takkiin pukeutuneen pyöreäkasvoisen mummon, joka kulki rakennuksen viertä katse tiukasti kasvatustieteen laitoksen kirjaston ikkunoista sisään suunnattuna ja jupisi kovaan ääneen itsekseen. Hän näytti melko vihaiselta, voitaneen sanoa ilmeen viestineen jopa sydänjuurissa asti tunnettua inhoa ja katkeruutta. En kuullut puhetta tarpeeksi hyvin saadakseni siitä selvää - vasta jupinan kiteyttäneen loppukaneetin aikaan olin tarpeeksi lähellä. "Saatanan kakarat!" pärskäisi tuo kaukaa katsoen herttainen täti ja sylkäisi miehekkäästi seinään kirjaston ikkunan viereen. Mikäköhän hänet mahtoi olla niin katkeroittanut? Höylätäänkö kasvatustiedettä opiskelevien yltäkylläinen opintotuki juuri hänen eläkkeestään? Vai ovatko nuo yliopistossa opiskelevat hanttapulit juuri niitä rietastelijoita jotka käyvät soittamassa hänen ovikelloaan perjantai-iltaisin? Tai onhan mahdollista että me vain olemme kaikki niin nuoria (joo, tosi), kauniita (no ehkä jotkut), hyvin toimeen tulevia (köyhyysrajan alapuolella taaplataan) ja onnellisia (joka toinen ripustelee köyttä kattoparruun aina tähän aikaan vuodesta). Johan se kismittää elämässään vaille näitä ominaisuuksia jäänyttä. On se kyllä jännä miten yliopistolla ei ole koskaan tylsää hetkeä. Eikun hetkinen: ovathan ne kaikki muut hetket olleet. Ja tarkemmin ajatellen tämäkin oli aika tylsä hetki.

Huokaus.

Ajan kysymys

Ei tietenkään ole mahdollista saavuttaa totuutta käymällä lyhyt keskustelu sellaisen ihmisen kanssa, jonka kykyä saapua minkäänlaiseen loogiseen lopputulokseen keskustelussa kuin keskustelussa epäilee yhtä paljon kuin omaansa. Silloin vain kiertelee ja kaartelee asian ympärillä eikä puhu siitä mitä haluaisi. Sanoo ehkä sanan sinne ja toisen tänne, ajattelee että en minä tuosta kuitenkaan tuon enempää tiedä, ja tokkopa tuo toverinikaan. Ja sitten juttu ampaisee taas kuuta kiertävälle radalle, ja mikäpä siinä, toisaalta, mutta kovin salakavala on se tämänkaltaisiin tilanteisiin hiipivä hajottava tekijä, se pieni asiavirhe joka kasvaa joka lauseessa ja lopulta kumpikaan ei enää tiedä mistä puhuu, molemmat keskustelijat ahdistuvat ja jättävät leikin kesken; lopputulosta ei synny. Me kierrämme kehää. Ja niinpä, vaikka keskustelisimme niinkin suurista asioista kuin rakkaus, maailma, kohtalo ja se mitä meistä tulee sitten kun meistä lopulta tulee se mitä meistä tulee - lennämme aina omiin suuntiimme. Keskustelu ei kulje. Vasta silloin, ja korostan tässä erityisesti sanaa silloin, kun olemme löytäneet sen ihmisen (jonka olemassaolon ironista sinänsä usein tiedämme vaikkemme hänen luokseen välttämättä olekaan hakeutuneet) jonka kanssa meidän aaltopituutemme on täsmälleen sama, huomaamme yhtäkkiä sopivamme yhteen kuin legopalikat. Sellaiset pienet, ei mitkään duplot. Ja puhumme kuin yhdellä suulla ja silti ymmärryksemme siitä miten maailma toimii kasvaa jokaisen sanan jälkeen kunnes ei enää ole sanoja. Ja aivan varmasti - minä haluan nyt korostaa tätä seikkaa - koittaa joskus se päivä. Se lienee todellakin meistä jokaisen kohdalla sittenkin vain ajan kysymys.


"I come from nowhere
And you should go there
Just try it for a while
The people from nowhere
Always smile"

(Frank Zappa)

She bangs (eli Omnia vincit amor)

Keskustelimme rakkaudesta.
"Ehkä rakkaus on sitä", minä sanoin, "että haluaa jotain tiettyä asiaa, ja joku toinen haluaa sitä samaa asiaa ja sitten voi viettää iäisyyden yhdessä haluten elämältä samoja asioita."
"Ei siitä voi olla kyse", hän totesi nopeasti. "Silloinhan ei kumpikaan olisi koskaan tyytyväinen. Rakkaudessa on oltava mukana tyytyväisyys."
"Entä jos saavuttaa sen asian jota haluaa?"
"Silloin voidaan ehkä puhua rakkaudesta", hän myönsi, mutta näytti siltä ettei ollut vieläkään aivan varma.
"Tai mitä jos", ehdotin, "rakkaus alkaisikin vasta siitä kun saavuttaa jotain sellaista, jota ei ole edes tiennyt haluavansa?"
"Hyvä ajatus", hän sanoi epäröiden, "mutta ehkä kyseessä on sittenkin vain hetkellinen ihastus. Voiko rakastua johonkin jonka olemassaolo ei ole ollut aikaisemmin tiedossa?"
"Voi", sanoin. "Minullekin on käynyt niin."
Hän oli hetken hiljaa.
"Saavutit siis elämässäsi jonkin sellaisen asian jota et ollut tiennyt edes haluavasi ja niin huomasit olevasi rakastunut ja nyt tunnet aitoa rakkautta?"
"Niin."
"Tajuatko miten tyhmältä tuo kuulostaa?"
En osannut sanoa siihen enää paljoakaan.

Kanan lento

Lähdinpä tässä päivänä muutamana liikkeelle pienestä maalaispitäjästä. No joo, tietenkin olin ehtinyt aamupäivällä käymään peruskoulun ja lukion, piipahtamaan kolme minuuttia armeijassa ja viettänyt lounastaukoa edeltävän tunnin kirjastossa luokittelemassa tietokirjoja uusiksi, mutta periaatteessa oli kyllä vielä aamupäivä kun lähdin. Poikkesin yhdellä kansanopistolla, kaaduin ojaan joka ei vienyt minnekään lähellä rautatieasemaa jolla junat eivät enää pysähtyneet ja kun kömmin takaisin jalkeilleni oli tullut kevät ja minä päätin liftata Turkuun. Ei hemmetti, ajattelin nähdessäni asunnon jonka ikkunasta näkyi Suomen Joutsen (jos kenotti), tähän jään. Tyhjensin matkalaukkuni vaatekomeroon, pakkasin sen taas ja lähdin matkaan, tavoitin vuokraisännän vielä aulassa ja jätin avaimen kiittäen kaikesta. Kirjoittauduin sisään yliopistoon ja nukuin Juslenian portaikon oranssinruskeassa hämärässä yöni koulureppua tyynynäni käyttäen. Katso, kirjoitit hauskan novellin, joku sanoi. En ollutkaan huomannut, mutta kehut otetaan kehuina riippumatta mielentilasta. Osallistuin tenttiin, en päässyt läpi. Tuli iltapäiväkahvin aika. Maahan oli satanut lumi, mitä pidin hyvin outona. Kiipesin pitkät portaat yliopiston keskusaukiolle ja koska niitä portaita ei ole milloinkaan hiekoitettu, minä liukastuin ja leijailin takaisin alas.

On helppo tuntea ylpeyttä siitä mikä on, mutta vaikeampi on osata hävetä oikeita asioita. Tasapaino tuntuu olevan kauan sitten kadonnut taiteenlaji. Toisinaan mietin mistä ihmiset saavat kaikki reippaat, tervehenkiset ja tulevaisuutta ajatellen erittäin järkevät ideansa, kun omassa päässäni pyörii vain typeriä, katastrofaalisia ja kaikin tavoin käsittämättömiä ajatuksia. Pääsee niilläkin pitkälle, suunta voi tosin olla hiukan väärä. Päätin tänään viettää päivän miettien montako tuntia voi tuhlata tekemättä mitään järkevää, mutta neljän tunnin ankaran miettimisen jälkeen en ollut päässyt mihinkään konkreettiseen lopputulokseen. Ehkä jatkan taas huomenna. Pohdintojeni tulokset julkaistaan elokuvana beta-formaatissa ensi juhannukseen mennessä, huonompi ja kalliimpi DVD-versio on tilattavissa postimyynnistä myöhemmin ja se sisältää katkelmia minusta laulamassa Mario Lanzan tuotannon parhaita paloja parvekkeella kello kolmelta yöllä (naapuri kuvasi).

Kun kerron anekdoottia ei kukaan koskaan ymmärrä että Kafka on kissa, aina joutuu selittämään.


"Lapset tekevät minut surulliseksi
Kun joku askartelee heidän kanssaan
Synnyn ja kuolen"

(Tommi Liimatta)

Leppoisa yökävely

Alkuviikosta satuin kävelemään hautausmaan poikki täysikuun valaistessa maisemaa kirkkaana ja terävänä kuin taivaalle kiinnitetty luunvalkea lantti kun tuomiokirkon kello löi tasan kaksitoista kertaa. Siirryin hetkestä toiseen, ja jonkin keinotekoisen ajanlaskujärjestelmän perusteella siirryin samalla myös vuorokaudesta toiseen. Numerot, joilla merkitään meidän paikkamme ajassa, vaihtuivat loksahtaen eteenpäin. Hautausmaa oli omituisen jyrkkä muodoltaan, siitä suuri osa sijaitsi rinteessä. Vain siellä täällä oli valaisimia, niistäkin osa jäi puiden oksien varjoon. Valot muodostivat hahmoja. Ja missä siellä hautausmaalla on se "pikku prinssin nurkkaus" josta kesätöissä siellä olleet kertovat tarinoita? Jos olisin tiennyt, olisin mennyt katsomaan mitä pikku prinssi tekee keskiyön hetkellä täysikuun aikaan. Hiljaista ääntelyä kuului sieltä täältä ja muutama hautakivi heilahtelikin, rauhallisesti, kuin unessa. Eikä lopultakaan selvinnyt mitä tarkkaan ottaen tein siellä siihen aikaan yöstä. Talviyöt ovat kylmiä ja minä vihaan kylmää.

Palasin kotiinpäin ja ne harvat vastaantulijat joita vielä oli katsoivat minuun kuin olisin ollut tälle todellisuudelle vieras. Ihmisten askeleet nopeutuvat auringonlaskun jälkeen. Valossa on harvoin niin kiire kuin pimeässä. Oikaisin pysäköintialueen poikki ja liiketunnistimella varustettu valaisin sen toisessa päässä oli epäkunnossa, syttyi ja sammui kaikessa rauhassa itsekseen. Tai ehkä joku sen vaikutusalueella liikkui rytmikkäästi edestakaisin. Yöbussit eivät kulkeneet, joen jäätä pitkin olisi päässyt suoraan helvettiin kun viime vuonna tähän aikaan sama reitti vei Koroistenniemeen. Kappas pirua, totesin myhäillen.



"The words have all been writ by one before me
We're taking turns in trying to pass them on..."

(Procol Harum)

LOAD "*",8,1

Heittäydyinpä eilen saunan jälkeen suurelle pehmoiselle (kaikki on suhteellista) sohvalleni löhöämään mukanani pullollinen hyvin jäähdytettyä Pepsi twistiä. Nappasinpa käteeni kaukosäätimen eli leikkisästi myös nimellä "kake" tunnetun kummallisen tehokkaasti pattereita syövän vimpaimen. Aloinpa vaihdella kanavoita tiuhaan tahtiin koska kun on siinä tilassa missä koko päivän vuoron perään lukemista ja kirjoittamista harjoittaneena on, ei enää kykene keskittymään mihinkään seitsemää sekuntia pidemmäksi aikaa ja kun vielä ruokkii itseään siinä tilassa suurella määrällä kofeiinia on syytä olla pysähtymättä mihinkään sillä jos pysähtyy saattaa leimahtaa tuleen. No kuitenkin. Huomasin sitten kolmoskanavan ohi kelatessani että alkamassa oli hauskasti nimetty ohjelma Tilt.TV. Kas vain, nytpä jaetaan palkintoja vuoden peleille. Mikäpä tässä, tuumasin, otin hieman mukavamman asennon sohvalla (se oli aika pirun mukava jo valmiiksi) ja jäin katselemaan. Tiltissä kun kuvat vaihtuvat kuitenkin sitä tahtia että kanavasurffailijan on vaikea kyetä samaan; ja säästyvätpä ne kaken paristotkin.

Minä en ymmärrä nykyisistä tietokonepeleistä mitään. En käsitä esimerkiksi sitä, miksi joku on aikanaan nähnyt hyvänä ideana sen, että tasohyppely, maailman kaksiulotteisin peligenre, on vaatinut tulla päivitetyksi kolmiulotteiseen muotoon. Okei, minun pelikoneeni on ollut, ja onkin niin kauan kuin siinä henki pihisee eli muuntaja ei paukahda, Commodore 64. On minulla PC:kin, mutta se on ostettu vuonna 1998, oli jo tuolloin alitehoinen, eikä siinä ole lainkaan cd-asemaa joten pelaapa sillä sitten. Doom pyörii, ja Civilization, se EGA-grafiikkainen ainoa oikea versio. Kyllä kyllä, minä olen juuri tätä rasittavaa "ainoa oikea" -tyyppiä. Monet asiat ovat minulle niitä "ainoita oikeita". Se tarkoittaa sitä että minä itse olen kasvanut näiden asioiden parissa, ja ne ovat juurtuneet minuun sen verran syvään että on mahdoton kuvitella minkään korvaavan, oli kyseessä miten paljon uudempi ja hienompi hyvänsä, koskaan asettuvan sen vanhan ja hyvän paikalle. Minun aikanani roolipelit eivät olleet sellaisia 3D-räiskintöjä kuin eilisessä Tiltissä vuoden roolipeliksi nimetty Star Wars -aiheinen tekele (en muuten sivumennen sanoen pidä yhdestäkään Star Wars -elokuvastakaan), ne olivat ikonimaisella palagrafiikalla toteutettuja Ultimoita, joissa mentiin mielikuvituksen voimalla pidemmälle kuin yksikään grafiikkapiiri vielä nykyäänkään kykenee viemään. Ja entäs sitten tämä Viewtiful Joe? Jos minun aikani pelit olisivat olleet yhtä sekavan näköistä välkytystä olisin lopettanut pelaamisen. Mitä on tapahtunut kaikelle mukavan yksinkertaiselle? Missä ovat ne ajat kun tärkeintä oli se että peli toimi, että siinä oli idea jota kukaan muu ei ollut käyttänyt ja ettei sitä pelannut läpi yhdessä viikonlopussa. Jos 80-luvulla maksoi pelistä 50 silloista markkaa ja oli saanut sen pelattua läpi muutamaa kuukautta myöhemmin niin nykyisten pelien samat luvut ovat 50 euroa ja parisen vuorokautta. Hetkellisyys on muuttanut pelaamisen luonteen. Kansa kaipaa nyt visuaalisuutta; suunta on sama kuin elokuvissa. Paskat sisällöstä, antakaa meille elämys. Ja mitä enemmän tiedämme saavamme sitä täysin samaa, sitä mieluummin maksamme siitä riemusta. Tämänhän tapaukset Sormusten herra ja Matrix jo osoittavat. Olen nähnyt molemmista ensimmäisen elokuvan, eikä ole ollut tarvetta nähdä lisää. Sarjallisuus jyrää. "Jos minulla olisi tyhjää pöytätilaa ja ylimääräistä aikaa tämän iltapäivän verran", hän totesi katkerana, "minä kaivaisin heti kotiin päästyäni kuusnelosen laatikosta ja pelaisin Wizballia, Sentineliä ja Archonia myöhään yöhön." Kun Tilt.TV loppui ja Jaana Pelkosen kasvot hävisivät ruudusta minä tunsin oloni hämmentyneeksi ja vaikka kuinka yritin, en kyennyt näkemään millaisia pelit olisivat vuoden päästä tähän samaan aikaan. Ehkä ne olisivat aivan samanlaisia, ajattelin, mutta en halunnut uskoa siihen. Minussa elää myönteisesti ajatteleva hölmö.

Culinaria diabolica

Stockmannin herkusta voi ostaa toisinaan yrttimarinoituja valkosipulinkynsiä jos haluaa, kuten kulunut ja helposti väärinymmärrettävä sanonta kuuluu, hemmotella itseään. Vaikka tästä paheestani olenkin saanut kuulla sitä luokkaa olevia kommentteja että "en ole koskaan maistanut mitään näin pahaa", on silti sisuksissa kutkuttava tyytyväisyys siitä, ettei ole sataprosenttisesti Euroshopperin spagetilla, Eldoradon ketsupilla & Pepsillä elävä moukka. Että jostain minunkin sisuksistani löytyy se pieni elitistinpoikanen, joka kehrää idiootti hymy kasvoillaan kuin minttupuskaan pudonnut kissa jos sitä toisinaan ruokkii jollain jota rahvas inhoaa. Kyllä toiset sitten vähään tyytyvät.