Pyyntö jota kukaan ei koskaan noudata

Yritä olla ajattelematta keltaista K-raudan logolla varustettua mainoskynää.

Toisaalta voisin kirjoittaa myös siitä miten aika tuntuu kuluvan eri tavalla riippuen siitä onko muutaman kilometrin säteellä ympärillä satatuhatta vai viisituhatta ihmistä. Tai siitä miten tietyssä valossa koiran silmät näyttävät kissan silmiltä. Tai miten kummallista on löytää valokuva-albumi, johon on itse vuonna 1981 tekstannut kuvan selvennykseksi: "Maisema tieltä". Tai siitä miten kaikki Suomen hyvät levykaupat ovat keskittyneet Poriin. Tai voisin kirjoittaa tekstinkäsittelyohjelmasta joka ei tunnista RTF-muotoa. Luonnollisesti voisin kirjoittaa myös esseetä Terry Eagletonin Kirjallisuusteoriasta, koska niin minun pitäisi juuri nyt tehdä opintoviikkoja saadakseni ja tämä suivaa todella. Tai voisin kirjoittaa hitaasta jälkisammutustyöstä, joka ei etene koska maan alta leijailee polttavaa keltaista höyryä joka hajottaa palomiehet hitaasti osiin osuessaan heihin. Tai jotain.


"All's quiet in your head"

(OSI)

Keihäänä hankeen

Talven voisi viettää esimerkiksi luistelemalla ohuen vesikerroksen peittämällä tasaisen sileäksi jäätyneellä pihamaalla. Luistimia ei tarvitsisi; pitävätkin talvikengät liukuisivat tuolla tappavalla pinnalla lähes täysin kitkatta. Voisi tehdä taidokkaita liikkeitä, muutaman ramakan pyörähdyksen, tai kokeilla vaikkapa pihan päästä päähän liukumisen nopeusennätystä. Lopulta sitten luistelisi epähuomiossa jäältä pois, tökkäisi kenkänsä pitkällisen vesisateen vuoksi paljastuneeseen maanpintaan ja lentäisi keihäänä hankeen.

"Mitä teit joululomalla?"
"No mitäpä, keihäänä hankeen."

Ilmiötä ei kannattaisi jättää siihen. Sen voisi laajentaa käsittämään paljon muitakin elämän osa-alueita kuin talvikeleillä luistelun jäisellä pihamaalla. Keihäänä hankeen lentämistä voisi käyttää esimerkkinä elämänhallinnasta erilaisissa enemmän tai vähemmän kriisiyttävissä tilanteissa. Kyky ottaa riskejä = kyky lentää keihäänä hankeen. Harva tulee ajatelleeksi, miten monin tavoin voi soveltaa niinkin spesifeihin tilanteisiin näennäisesti kohdistunutta asiaa kuin keihäänä lentämistä. Koska tuo hanki - joko konkreettinen tai symbolinen - joka tapauksessa odottaa jokaista jossain elämän vaiheessa, on selvää että sinne lentäminen keihäänä on toivottavampaa kuin esimerkiksi kaatuminen selälleen, tuuskahtaminen, liukastuminen tai mahalasku. Keihyys on tavallaan luonnollinen tila, jos on valmis ottamaan sen vastaan. Me kaikki kykenemme siihen. Pitää vain tosissaan haluta.

Ehkä jonain päivänä kerron myös Operaatio Muukkosesta.

Partial inspiration by [TUOTE].

Ja mullon kiire

Avotuli on niitä asioita joita saa elämässään sellaisella kiksejä aiheuttavalla tavalla pelätä. Aamupäivän takkatulen kanssa puuhailleena on nyt illalla hyvä mieli siitä että on saanut talon lämpimäksi; kesyttänyt tulen. Käskenyt sitä toimimaan haluamallaan tavalla, ja tuli on totellut. On tullut sytyteltyä kynttilöitä. Talvipäivänseisauksesta on pari päivää, mutta edelleen on aika pimeää ja kun on pimeää tarvitaan kynttilöitä. Jotkut niistä palavat lepattaen, toiset pitkinä suorina liekkeinä jotka muistuttavat kapeaa ja teräväkärkistä sulkaa. Ja taas tuli on kesytetty. "Pysy siinä kynttilässä, valaise tämän pöydän ympäristö", olen käskenyt ja tuli on totellut. Ja aina on kuitenkin vaara. Villapuseron hihassa voi olla roikkuva lanka kun ojentaa kättä takkaa kohti. Tuikkukynttilät saattavat leimahtaa - olen itse nähnyt niin käyvän ja se on melko räjähtävä näky. On kipinöitä ja kuumuutta. Ulkotulet saattavat heittäytyä vallan holtittomiksi, varsinkin tuulella. Niitä ei pidä sammuttaa kaatamalla tuleen ämpärillinen vettä. Kokeiltu on, ja vaikka tuli lopulta sammuikin, äityi se ensin jossain määrin raamatulliseksi; tulipatsas näkyi kauas. Minä olen nähnyt muutaman viime vuoden aikana avotulen lyövän esiin myös leivänpaahtimesta, monitorista ja sähköuunista. Kesyttömiä, arvaamattomia tulia. Mikään ei kuitenkaan pala niin arvaamattomasti kuin ihminen palaessaan loppuun. Hidasta palamista, ja kuitenkin niin huomaamatonta. Siis loppuunpalaminen. Sydän muuttuu mustaksi ja kovaksi, niin kuin kynttilän sydän. Ulkokuori sulaa pois. Hidas palaminen ei tuota kipinöitä. Se ei jätä jälkeensä savua. Kukaan ei ole kesyttämässä loppuunpalamista, sillä sitä on mahdoton kesyttää. Liekit lyövät vasten kasvoja, toisinaan. Pistää miettimään.


"Romantikko tuo epätoivoinen
ennen tulessa kärysi lemmen
Nyt poika tuhti iloinen
kujalla vastaan käy vihellellen"

(Lapinlahden Linnut, Pentti polttaa taloja)

"Ihmeen kauan se on kestänyt", ja muita usein toimivia tokaisuja

Miksei koskaan kesällä muista millaista helvettiä on kahdenkymmenen asteen pakkanen? Tai muista sitä tunnetta kun sisäelimet umpijäätyvät hitaasti mutta varmasti? Ehkä tämä jokavuotinen amnesia on pelkkä itsesuojeluvaiston sanelema ilmiö. Jos todella muistaisi talven, viiltäisi todennäköisesti ranteensa joskus lokakuun alkupuolella. Ilmiönä kahdenkymmenen asteen pakkasessa jäätyminen vastaa jonkinlaista hidasta lahoamista. Ensin pysähtyy, sitten kadottaa kyvyn kommunikoida, lopulta kyvyn reagoida. Ehkä sitten on jo kuollut, ehkä sitten voi jo palata takaisin kesään, ainakin niinä viimeisinä suloisenkauniina hetkinä joina tajunta irtoaa toimintaansa sammuttavasta ruumiista! Voi noita hetkiä, aina riesanamme!

Niille jotka ovat havainneet tänään yhden kuukauden täyttävän Silmänkääntövankilan ulosannissa lievää häiriintyneisyyttä viimeisen kahden päivän aikana, voin vakuuttaa että kyseessä on pelkkä kaupunki-maaseutu -siirtymän aiheuttama hetkellinen häiriö ja totuttuun palataan kunhan täältä takaisin Turkuun päästään. Maaseutuelämä ei totisesti sovi minulle - eilenkin join vahingossa liikaa kahvia. Maalla mukit ovat suurempia.

Lumikenkäjänis

Silmänkääntövankilan ankara urbaanius on nyt vaihtunut hetken kestäväksi maaseutuelämäksi. Selvittyäni aamulla Siperiaa emuloivasta Turusta pois - vyötärölle asti ylettyvät kinokset ovat jotain jota en olekaan keskustan jalkakäytävillä vielä ennen päässyt kokemaan - olen viettänyt päivän mm. tehden lumitöitä, kantaen takkapuita ja keittäen kahvia. Ei hullumpaa, saattaisi joku todeta, mutta totuus on että vaikka Turussa olikin lunta sitä verran että kaikki järkeenkäyvät mittaustavat pettivät on täällä kyllä aika helvetisti kylmempi. Ja pimeämpi. Ja pirusti vähemmän tv-kanavia. Toisaalta mikäs on viettäessä viikon verran talossa jossa on sekä a) nähty että b) kuultu kummituksia, jossa tavarat ovat todistettavasti liikkuneet itsekseen, jonka pihalta olen kerran katsellut selittämätöntä valoilmiötä taivaalla ja jonka nurmikota löytyi kerran kummallinen kristallinpala. Etiäiset & muut takiaiset ovat jo arkipäivää täällä, ja pimeän tullessa (katuvaloissahan kunta tunnetusti säästää - ja tehokkaasti sen tekeekin!) kaiken ylle kuin musta samettihuppu on täällä sitä jotain jota neuroottisissa piireissä tunnelmaksikin kutsutaan.


"Olla uskomatta mitään tai uskoa kaikki ovat kaksi äärimmäistä ominaisuutta, jotka eivät ole minkään arvoisia."

(Pierre Bayle)

Hungry freaks, daddy

Tänään on Frank Zappan syntymäpäivä. Minun myös, mutta jääköön sen huomiointi nyt vähemmälle. Ulkona näyttää tällä hetkellä suurinpiirtein sellaiselta kuin klassisen joulun on aina haluttukin näyttävän. Suuria hiutaleita leijailee sakeana mattona alas taivaalta ja aurausvälineistön loistaessa poissaolollaan kertyy kaduille paksut, kauniit kinokset pehmeää lunta. Vielä viime yönä kaupunki oli lähinnä musta. Sitä koristi jääkerros, kadut ja talojen seinät näyttivät lasittuneilta, kuin joku olisi suurella vaivalla kietonut jokaisen rakennuksen juuri sille suunniteltuun lasipeitteeseen pysäyttäen siten ajan erääseen joulukuun yöhön vuonna 2003. Tuulen äänen saattoi kuvitella olevan paikkaansa etsivien ihmisten huutoa. Lasinen kerrostuma esti heitä pääsemästä takaisin koteihinsa. Ajassa ja paikassa tapahtui pienimuotoisia hyppäyksiä jossain Kupittaan nurkilla. Liikennevalot näyttivät kahta valoa yhtä aikaa, katu loppui seinään paikassa josta se oli ennen jatkunut suorana ja leveänä, sen sellaisia juttuja. Kaupunkibussin valot näyttivät lohikäärmeen silmiltä Sirkkalankadun päässä. Niitä ei olisi pitänyt nähdä niin kaukaa, mutta silti se ei tuntunut oudolta. Helikopteri lensi ylitsemme lähellä yliopistoa. Se oli aivan liian matalalla taloihin nähden, mutta oli siellä silti - tai ainakin sen valot ja ääni olivat. Hyvin lähellä yläpuolellamme, meidän ja kaikkien hesekiskalle jonottavien puolihumalaisten puolielävien ihmisten yläpuolella. Ehkä kaikki oli sittenkin vain heijastusta jäästä. Se oli todella kurottanut otteensa kaikkialle.


"Come on, admit it, babe
It's a wonderful life
if you can find it"

(Nick Cave)

"There are two kinds of people in the world, Tuco... Those who have bullets in their guns - and those who dig."

Eilen illalla vietin kolme tuntia katsoen elokuvateatteri Dianassa Sergio Leonen Hyvät, pahat ja rumat. Voi vain todeta elokuvan olleen miellyttävin yhtäjaksoinen kolmetuntinen jonka olen viettänyt pitkään aikaan. Leone teki elokuvia riisumalla niistä pois kaiken ylimääräisen; ei turhaa dialogia, ei turhia luonteenpiirteitä henkilöillä, ei turhia henkilöitä ylipäätään. Kaikki on hiottua, terästettyä, kärjistettyä aina siihen pisteeseen asti jossa saavutetaan kulminaatio nimeltä "spektaakkeli".

Nyt näytetty versio oli tänä vuonna remasteroitu puolisen tuntia alkuperäistä pidempi versio, joskaan en kyennyt täysin paikallistamaan sitä, mihin väleihin nuo lisäykset olivat ilmestyneet. Ehkä on liian kauan siitä kun viimeksi elokuvan näin, tai sitten olin vain spektaakkelin hypnotisoivassa otteessa - mitä ei Morriconen kieroutunut soundtrack lainkaan haitannut. Etenkin viimeisten kymmenen minuutin aikana musiikki nousi lähes kuvakerrontaa tärkeämmäksi tekijäksi elokuvassa. "Blondie, you filthy son of a b-"

Miksei enää tehdä tällaisia elokuvia? Kaipaan vilpittömyyttä, elokuvan tekemisen ja tarinan kerronnan iloa. Muutama viikko sitten kävin katsomassa Lars von Trierin Dogvillen, ja kolme tuntia varsin mielenkiintoista spektaakkeliahan tuokin elokuva tarjosi. Mutta jos pitää valita näistä kahdesta parempi elokuva, ikimuistoisempi, se johon todella voi kadottaa itsensä niin että haluaa nähdä sen tasaisin väliajoin uudestaan... valinta ei ole valinta laisinkaan, kuten eräskin käytännöllinen jenkkisanonta kuuluu. Kaikella kunnioituksella von Trieriä kohtaan tietenkin.

Viisi tuntia myöhemmin

Edelleen täällä. On jotain lohdullista siinä, miten päivän voi viettää olematta lainkaan olemassa. Minä olen pysähtynyt verkkoympäristöön. Naputtelen tekstiä ruudulle, hengähdän, katoan. Lopputyön kirjoittamisen ohessa olen pohtinut mahdollisuuksia luoda kokonaan virtuaalinen ihminen. Kehittää historia jostakusta jota ei ole, antaa nimi, koti, arvomaailma. Ihmisen mielikuvituksen voi käynnistää vain joukolla ykkösiä ja nollia, tiettyyn järjestykseen asettuneita pisteitä ruudulla. Kirjainjonoista syntyy merkityksiä ja merkitykset päätyvät ihmiseksi - olennoksi jota ei ole, mutta joka kaikin tietokoneen kautta havaittavin keinoin kuitenkin on.

Näkeekö että olen viettänyt liikaa aikaa monitorin ääressä tänään? Jokaisen geysirin tavoin tieteellisenä tekstinä näytölle purkautuneen luovuudenhetken jälkeen olen kadonnut vähäksi aikaa verkkoon ja aivan ennen kaikkea olen tänään tutustunut Pinserin kautta löytyviin sivustoihin. Mitä ne ovat; blogeja, päiväkirjoja, kommentteja ympäröivään maailmaan? Onko mikään niistä totta? Olen rinnastanut harhailuni siihen työhön jota kirjoitan ja olen joutunut käsittelemään omaa suhdettani siihen ettei mitään mitä pidän ihmisten näkemyksinä todellisuudesta ole välttämättä olemassa. Verkko vei minut mennessään, ja minä nautin siitä. Silmänkääntövankila räpsähtää auki - kiinni - auki. Blogilistan mukaan minullakin on lukijoita. Se on mukavaa. Äännähdelkää.