Osa 78: "Totuus paljastuu!"

Eilisen merkinnän kryptistä otsikkoa on syytä selittää. Tarkoitus ei nimittäin alunperin ollut kirjoittaa kauniista maisemista lainkaan, vaan kohteesta jonne kuljin tuon rauhallisen, jopa levollisen, ajan taakseen jättämän jokirannan poikki. Kohde oli Lidl. Jonkinlaisen kaupan käsitteen alla kulkeva tavaralaari, jossa kansamme ex-toivot törmäilevät toisiinsa pikkufiatinkokoisilla ostoskärryillään joihin mahtuu muutama korillinen limsaa, pari konttia keksejä, tukkupakkaus leipää, säiliö hilloa, tynnyri pesujauhetta ja gallona majoneesia. Aistin helvetin läsnäolon siellä. Se huokui käytävien yllä Michel de Nostradamen hahmossa varoittaen meitä kuluttamasta yli kykyjemme sillä tuo hahmo oli nähnyt huomisen eikä huominen ollut kaunis. Ja me ostimme, ja ostimme. Ja minä kiinnitin huomioni laajakuvatelevisioihin, joita oli kasattu keoksi, halpaa alkoholijuomaa hamstraavaan maastopukuiseen mieheen ja ulko-oven ääressä muslimeille kovaäänisiä tappouhkauksia huutavaan ruusunpunaiseen talvitakkiin pukeutuneeseen mummoon. Ja minä tiesin taas Nostradamuksen olleen oikeassa. "Lidl lidl", minä totesin ilkikurisesti, vilkutin silmääni, astuin alas korotetulta parkkipaikalta ja Kärsämäentietä holtittomasti syöksynyt täysperävaunurekka siirsi minut ajasta ikuisuuteen. Hetken kuluttua kaikki oli taas hyvin.

Lisääkin raportoitavaa on. Puolitoista viikkoa sitten tapahtunut kirjatentin nimellä kulkenut henkilökohtainen farssini oli saanut vt. professorin arvion. Ykkösellä läpi, mutta veikkaan siitäkin olevan puolet sääliä. Oli se niin avuton yritelmä esseeksi. Ei minusta ollut siihen. Olkoonkin että opiskelen kotimaista kirjallisuutta. Minulla on silti oikeus inhota sitä mikä on mielestäni paskaa. Teeskentelyni ei yllä erinomaisen esseen tasolle, vaikka yrittäisin miten. Se ei vain onnistu. Minua ei kiinnosta Väinämöiset, Joukahaiset ja muut Louhet, se helvetillinen kalevalamitta jo kalskahtaa korvaani ärsyttävän epätahtisena nylkytyksenä. Runeberg on yhtä hirveää tuubaa. Yltiöromanttista patrioottipaskaa, Vänrikki Stool on vain köyhän, kurjan ja mitättömän kansan piristysyritys, joka onnistui tarkoituksessaan täysin; hävitystä sodasta tuli kunnian hetki. Älkää viitsikö! Ne on yltiöpatrioottisen höyrypään puolisekavia houreita kaikki. Eikö niillä ole ihmisiä jo tarpeeksi kiusattu? Snellmanista, vanhasta kaunokirjallisella saralla täysin kykenemättömästä sovinistista, en sitten mitään sanokaan, hän ei ansaitse sitä kuitenkaan. Ja Kivi! On se kai mukavaa lukea juopottelevista, tappelevista ja huutavista idiooteista. Takuulla. Ahlqvist oli oikeassa teilatessaan tämänkin tuotoksen alimpaan helvettiin, harmi ettei saatellut omia runojaan sinne samalla. Ne ovat säälittäviä räpellyksiä. Meidän uljas kirjallisuudenhistoriamme on taas kerran kirkastunut minulle. Se tekee sen toisinaan. Pyydän "anteeksi" loukkaantuneilta.

Buy me a river

Ihmisten suhde tilaan vaihtelee kummasti. Jotkut kaipaavat järjestystä ja kurinalaisuutta, minua kontrolloitu maisema ahdistaa. Kävin ensi kertaa kesän jälkeen tänään kävelyllä Aurajoen vastarannalla Koroistenniemellä, ja taas sain hukuttautua siihen rauhaan ja järjettömään avaruuteen joka siellä vallitsee. Joen pohjoisranta on ruohottunutta kumparetta, jonkinlaista niittyä ja satunnaisia puita siellä täällä. Rautatien ja joen väliin jäävä leveä kaistale maata jolla ei sijaitse mitään, joka muodostuu vain korkeuseroista ja tuulesta. Joutomaa, jo pelkkänä ajatuksena kaunis. Surullista että sinne on suunniteltu kaupungin ylläpitämää kävelypuistoa. Hyvin hoidetut polut, varmasti penkkejä, roskiksia, valaisimia. Ja paljon, paljon lisää ihmisiä. Ei siinä mitään, toisaalta. Kannatan sitä että verovaroilla tehdään joskus jotain ihmisiä, ei pelkkää yhteiskuntakoneistoa, varten. Kuitenkin ajatus siitä että ne rannat, niitä kesäisin peittävä kirkkaanvihreä lämmin ruoho, se hiljaisuus jonka rikkoo vain tuuli puussa joka on niin kaukana ettei sitä kunnolla näe, valjastetaan Viralliseksi Virkistysalueeksi. Jättäkää jotain niille jotka kaipaavat luonnolta sitä vähää luonnollisuutta joka vielä jäljellä on. Jättäkää ne vuosien kuluessa maisemaan kasvaneet polut. Jättäkää se hylätty talo jonka pihan villiintyneet puut raapivat kauan sitten valkoisiksi maalattuja seiniä. Jättäkää romahduspisteeseen rapistuneet viljasiilonjäänteet. Kaikkien mielestä ei hyvinkään hoidettu puisto ole sama kuin se luonto jota kukaan ei yritä muokata mielihalunsa mukaiseksi.

Meidät on hahmoteltu kuviksi

Tämän syksyn kuluessa se on ollut pakko todeta. Vihdoin on saatu television ohjelmistoon tuote, joka tuo esiin meistä suomalaisista sen sisimmässämme piilossa pipertävän olennon, sen todellisen olemuksemme yleensä niin ahdistavalla tavalla kätkettynä olevan pienen jyväsen. Tuo ohjelma on SubTv:n SubMarine. Satuin lokakuussa näkemään ohjelmasta vahingossa noin puolet. Sen jälkeen olen muutaman kerran hakeutunut sen pariin peräti tarkoituksella - juuri muita ohjelmia en sitten säännöllisesti kykene seuraamaankaan sillä säännöllisyys orjuuttaa ja orjuutus - no, me kaikki tiedämme ettei orjuuttaminen ole koskaan johtanut mihinkään hyvään. Mutta SubMarine johtaa. Se on kaunistelematonta Suomi-kuvaa, joka muovaa meistä kuvan Pohjolan ikuisen pimeän talvitaivaan alla elävänä kiimaisena kansana joka kykenee himoon, vihaan ja toisinaan muutamiin loogisiin päätelmiinkin. Ohjelman itseironinen ote kruunaa komeuden: ei kukaan tätä tosissaan voi ottaa. Rehellisyys on harvinaista nykyisin, ja tässä mittakaavassa pääsee rehellisyyden rasvaisilla laineilla polskimaan enää harvoin. Meidät on paljastettu. Meidän heikkoutemme ovat kaikkien nähtävillä. Ja kuitenkin jokainen meistä on vain pieni eksynyt olento ilman tarkasti hahmoteltua päämäärää ainoana toiveenaan olla jollekin tärkeä. Mikä vastakkaisvoimien valloittava ristiriita.


"We still believe in love so fuck you"

(Elbow)

Vapaaupotus

Caribian surullisenkuuluisan 994-hallin edessä oli rivi siniristilippuja tänään ja tajusin että on itsenäisyyspäivä. Se siitä ruokakauppaan menosta sitten, taisi tulla nälkäinen lauantai. Yöllä lumi oli laskeutunut kaupunkiin, kolmas tänä talvena, tällä kertaa sellainen jauhomainen harso kovaa ja valkoista joka kerääntyi puunrunkojen ympärille ja jota tuuli heitteli jaloissa ja joka muodosti jäätyneiden lätäköiden pinnalle kuvioita. Joo, se tuuli. Saatanallinen viima jostain pohjoisen ja lännen suunnasta, viilsi kasvot verille kuin suuri kynsi. Aika moni näytti kärsivän siitä, toisaalta monet myös kulkivat paljain päin. Ehkä he kunnioittivat niitä sinivalkoisia lippuja siinä vaaleanpunaisen kylpylän edessä, tiedä siitä. Minä vedin piponi syvemmälle. Tämä päivä ei merkitse minulle mitään, ja muistan sen todennäköisesti myöhemmin sinä joulukuisena lauantaina jolloin tuppasi iltapuolella olemaan jo vähän nälkä. Ne on vain kangaspaloja tolppien päässä liehumassa. Nähkää nälkää. Ostakaa itsellenne elämä. Nyt alkaa masentaa. Pitää muistaa kuunnella myöhemmin tänään Elbow'n Cast of thousands. Ei olo siitä ainakaan helpotu, mutta sielu saattaa kaunistua hetkittäin.

Miksi niin harvat ymmärtävät miten harvat ymmärtävät?

"And the Devil danced the polka on the grave that had my name" ja muita iloisia tarinoita

Nyt se alkaa. Loppuvuoteen kerääntyneiden tekemättömien töiden aiheuttama paine purkautuu ahdistuksena ja epätietoisuutena siitä onko niissä töissä a)mitään minkä oikeasti onnistuisin saamaan loppuun ja b)mitään järkeä. Toipuakseni ongelmastani vietän päivän kaupungilla, selkää särkee ja on kylmä - ei auta. Kun lopulta palaan kotiin odottaa minua Mikko Lehtosen Merkitysten maailma. "Kirjoita minusta essee", toteaa kirja. Ja minä yritän. Ja yritän. Merkitysten maailman merkitys katoaa kuitenkin lopulta. Se muuttuu pinkaksi karkeaa paperia ja haalistuvaa mustetta. Sillä ei ole merkitystä.

Eilen illalla kuulin hyvän uutisen: Pirkko Saisio sai Finlandia-palkinnon. Hän ansaitsi sen. Saisiolla on takana paljon laadukasta kirjallisuutta ja ennen kaikkea olen pitkään kunnioittanut hänen tapaansa pitää tinkimättä kiinni omista periaatteistaan. Palkintosumman lahjoittaminen Setalle on sitten jo puolestaan niin hieno teko että se mykistää. Toivon paljon mediajulkisuutta tälle uutiselle, sen yhden idiootin uskoontulemisen kanssa ei niin olisi väliksi.

This happens. This is something that happens.

Telkkarikin yöhön syytää tylsää sinistään, totesi Juice jo 80-luvulla ja jos ajat ovat tuosta lauseesta kuluneiden vuosien aikana jossain muuttuneet niin siinä että tuo tylsyys on nykyisin lähinnä ihonväristä. MTV Europe Music Awards tarttui verkkokalvoille illalla istuessani sohvalla lukemassa ja televisio oli ties mistä syystä jäänyt auki. Tilaisuuden juonsi johonkin alusasun tapaiseen pukeutunut nainen jonka jokaiselle latteudelle monituhantinen yleisö kirkui kuin saliin olisi juuri päästetty lauma nälkäisiä leijonia. Ja esiintyjät seurasivat toisiaan ja aina edellistä tähtivierasta muistuttavat tähtivieraat kävivät kertomassa kuka on voittanut seuraavan palkinnon. Jokaisella tuntui olevan hieman edellistä vähemmän vaatetta yllä, eikä Michael Jacksonia mainittu sanallakaan - ainakaan siinä osassa ohjelmaa jonka satuin näkemään. Yhtäkkiä silmille heilahti pätkä Sigur Rosin videota enkä ehtinyt kunnolla reagoida kun taas oltiin jossain muualla ja yleisö kirkui, ehkä hekin yrittivät ymmärtää mikä sen kaiken sisällöttömyyden sisältö todella oli. Lopulta vaatteet katosivat kokonaan. Travisin esiintymisen aikana lavalla samoili joukko alastomia (Apulanta teki tämänkin jo vuosia sitten) ja illan kohokohta oli kaiketi kun pelkkiin kiltteihin pukeutuneet (tilaisuus lähetettiin Skotlannista, piti kai se jotenkin tuoda esiin) miehet esittivät varustuksiaan juontajalle. Katsojat jätettiin toistaiseksi paitsi tästä riemusta, mutta onneksi ensi vuonna on taas MTV:n gaala ja onhan sen oltava räväkämpi kuin tämänvuotinen koska jatkuvan kasvun periaate on valloillaan tässä sairaan kauniissa maailmassamme.

Aina välillä uppouduin kirjaani. Ja katsoin ikkunasta ulos ja näin Tampereentien Prisman vihreän valomainoksen hohtavan yössä kuin sairas majakka. Jos oikein tarkkaan katsoi näki sen ympärillä pieniä kirkkaanpunaisia lentäviä lautasia parveilevan hyönteisten tavoin. Niitä tuli jatkuvasti lisää ja ne odottivat valomainoksen kertovan niille totuuden sillä ne olivat saapuneet sen luokse hyvin kaukaa. Auringon noustessa ne katosivat, ehkä pettyneinä.

Vimmainen kannanotto

Joku oli levitellyt Tuomaansillalle lompakkonsa sisältöä. Pankkikuitteja, jotain virallisen näköisiä papereita ja laskuja. Raha oli ehditty kerätä talteen jo ennen kuin minä saavuin paikalle. Kävelin papereiden yli ja mietin mahdollisuuksiani. Savinen bootsinjälki jäi keskelle jotain osakepaperin näköistä. Eikä kukaan ollut näkemässä tekoni hämmästyttävää symbolista arvoa. Autot vilistivät ohi, Intercitykin näytti olevan matkalla Helsinkiin ja kymmenet ikkunat antoivat hetken ajaksi näkymän suuntaan jossa minä poljin rakenteita jotka edustavat minulle opiskelijoiden köyhyyttä. Toisinaan on vaikea protestoida. Aurajoella kukaan ei kuule huutoasi.



"You're such a wonderful person,
but you got problems"

(David Bowie)

Tolkuton menestyksen huuma

No peijakas! Tampereen science fiction -seurasta soiteltiin eilen illalla ja ilmoitettiin että olen novellillani saanut kunniamaininnan vuotuisessa Portin novellikilpailussa & kivan summan rahaa. En ole vielä lainkaan sisäistänyt tiedon syvimpiä merkityksiä. Niin monen vuoden (no, neljäs yritys tämä nyt oli) jälkeen olen vihdoin onnistunut saavuttamaan mainittavaa sukseeta tässä kovatasoisessa kilpailussa. No niin, vaikka tässä egoa hivellen liikkeellä olenkin niin arkipäivä muistuttaa olemassaolostaan lähes ilahduttavalla innokkuudella. Vettä sataa. Puhelinlasku pitää maksaa. Postista tuli Pirkan joulunumero. Ei muuten hypi mies riemusta näiden asioiden vuoksi, ei.