Tragedioita Andeilta

Olen tänään googlannut urakalla hevosurheilusanastoa. Siinä vierähti iltapäivä, tuuli paukutteli ikkunanpieliä, mutta katunäkymä ei houkutellut kun lokitkin lensivät pyrstö edellä etelään. Viima löi sisään sieltä missä on tapana olla tiivisteitä, lasit huurtuivat, ikkunan ja pään, lasiset kalloluut, mielen seinät.

Päivän hyvät jutut: posti toi vanhan kirjoittajakollegani (olemme tehneet vuosien kuluessa yhdessä mm. lehtiä ja blogeja) esikoisromaanin. Söin karkkia. Vedin muutaman kymmenen leukaa, tein vatsalihaksia, kävin viemässä roskat ja kuljin vaihteeksi takaisin ylöskin portaita pitkin (kuudes kerros). Imuroin. Katsoin Fringen ensimmäisen tuotantokausen toiseksi viimeisen jakson. Huikea.

Siitä tulikin mieleeni, että jokavuotinen uuden blogin aloitus on taas koittanut: Sarjakatselija on saapunut. Sen syntyyn ovat vaikuttaneet monet seikat, niistä ei vähäisimpänä tutiseva maailmanjärjestys. Kohta lyötäneen ovet siinä määrin säppiin, että lisää päivittäistä kirjoitettavaa oli keksittävä ja vauhdilla. Toisaalta kun aiemmin olen kirjoitellut blogia mm. kirjallisuudesta, musiikista, C64-peleistä ja Marvel-sarjakuvista (sen uskon ja toivon vielä aktivoituvankin) – kahdesta geneerisestä arvostelublogista puhumattakaan – niin on se nyt kumma että filmaattisempi puoli on vielä puuttunut. Elokuvaihminen en oikein ole, mutta rakastan hyviä sarjoja joiden pariin heittäytyä. Joskus niistä olen Silmikseenkin kirjoitellut, mutta konsepti on aina istunut tähän ympäristöön vähän huonosti. Nyt on sitten oma kotinsa näille; lähinnä olen varmaan oma yleisöni, ja jonkinlaisen katselupäiväkirjan virkaahan tuo kai toimittaakin. Mitään kunnianhimoisia tavoitteita ei ole, mutta ainahan noista jotain ajatuksia herää. Babylon 5 saa aloittaa, ja jatkan tuota tasan niin kauan kuin huvittaa. Katotaan nyt.

Äsken kävin iltakävelyllä. En muista koska viimeksi olisi tuuli ollut vähällä napata pipon päästä. Palasin kotiin, nyt iltakahvia ja lisää hevosurheilua. Semmoista tämä on, eristyselämä.

Nukkua, kenties töpeksiä

Tiedättekö mikä on ehkä turhinta mitä voi tuntea tekevänsä pandemonian myllertäessä? No
kirjallisuudentutkimus. Ei siitä enempää. Mutta sen verran voin sanoa, että hienoisia motivaatio-ongelmia on hahmotella postmodernismin tunnuspiirteiden esiintymistä kun ei tiedä onko ketään niitä lukemassa enää puolen vuoden päästä. Voi tietenkin olla että pitäisi ajatella toisin; kehotetaanhan Sanassakin istuttamaan omenapuu vaikka maailma huomenna kuolee. Eikun sen taisikin sanoa Juice.

Käyskentelin tänään Kampin Lidliin. Yritän välttää erakoitumistani käymällä joka päivä eri ruokakaupassa (olen pirun huono hamstraamaan, tai totta puhuen en jaksa sellaiseen ruveta niin kauan kuin kaupat vielä ovat auki), mistä seuraa, että elinpiirini on itse asiassa kuluneen viikon aikana laajentunut normaalista huomattavasti. Tämä ei sinänsä yllätä; olen tehnyt melkein kaiken aina elämässä väärin, joten tuskin ketään kummastuttaa että tämänkin.

Lisää liikkumiskieltoja suunnitellaan kuulemma taas. Mietityttää missä vaiheessa pakkokeinojen aiheuttamat haitat alkavat kohota viruksen aiheuttamia suuremmiksi. Pitääkö joku jossain plus-miinus-tilastoja? Yritin itse laatia sellaista tänään vanhan kouluvihkoni takasivuille, mutta ainoa kynäni oli kuivunut ja vihon sivut tahmanneet toisiinsa kiinni. Paperi näytti kellastuneelta, haisi etäisesti jokin kitkerä. Keittelin sitten spagettia ruuaksi ja söin pastan seuraksi sämpylän ja karkkia (parasta tässä pandemiassa on, että voi hysterian ja pakokauhun tekosyyllä toteuttaa kaikki ne haaveidensa ruokajutut joita ei muuten kehtaa). Ajatukset palasivat graduun. Se huuteli tietokoneelta, olin jättänyt hölmöyksissäni Lidli-keikan ajaksi tiedoston auki. Se vaati minua; sen sijaan kirjoitin tämän. Fiktio on lopulta kuitenkin henkinen kotini. Muu on teeskentelyä. Mitä fiktiokin tietenkin on, paitsi leikkii ettei ole. Paitsi metafiktio. Joka muuten on gradun aiheena.

Yritin tänään miettiä sitäkin, että miksi tämä kaikki tehdään. Miksi nämä järkyttävän mittavat estotoimet, rajoitukset, suojat. Eikö päinvastoin olisi nyt tilaisuus pyyhkäistä loppuunkulunut yhteiskunta unohduksiin ja aloittaa uusi? Ei täällä ole ketään niin tärkeää että juuri hänet pitäisi säästää. Pelastamme itsemme hengiltä ilman mitään syytä. Oletus siitä, että on "suojeltava" kansalaisia otetaan kyseenalaistamatta vastaan. Suojeltava miksi?

Ei kukaan kerro, koska ei ole mitään syytä. Yhtä hyvin oltaisiin voitu vain jatkaa muuttamatta mitään.

Icing the "Buddy Elect" -trick

Se hyvä puoli yhteiskunnan väistämättömässä romahtamisessa on, ettei tarvitse sitten enää
ihmeemmin mitään kirjoitella. Kun perushyödykkeistä alkaa olla puutetta, jää kaikki toissijainen suosiolla syrjään. Ei paljon kiinnostele työelämäänsä eksyneen keskiluokan elämänkriisiä hienovaraisesti analysoiva sanataideteos kun lähikauppa on yhtä tyhjä kuin jääkaappi. Sähkökatkojakin on sen verran, että mieluummin laittaa ruokaa silloin kun virtaa tulee kuin esim. katsoo elokuvia ruudulta. Sodan kokeneet sukupolvet saavat takaumia nuoruuteensa, meillä muilla tulee menemään heikommin. Mutta onpa sitten taas vanhana jotain jota muistella niillä jotka vanhaksi asti pääsevät.

Saatan toki olla pessimisti ja nähdä asiat synkänpuoleisessa valossa. Joka tapauksessa on todennäköistä, että vapaan liikkuvuuden Eurooppa jää nyt historiaan, rajat pysyvät kauan pandemian mentyäkin tiukasti kiinni, ja ehkä koko unioni nyt romahtaa niin kuin kaikki unionit kautta ihmiskunnan historian ovat vuorollaan romahtaneet. Ei ole ikuista liittoa, ei ikuista kansaa, ei ikuisia rajoja eikä lakeja.

Tämä kaikki tarkoittaa tietenkin sitä, ettei syksyksi kaavailtu kirjani ilmesty välttämättä lainkaan. Kuulemma konkurssiin ovat menossa lentoyhtiöiden lisäksi nyt myös kaikki yksityiset ravintolat (ja muutama ketju). Kustantamoista ei ole toistaiseksi puhuttu mitään, mutta sopii miettiä kuinka moni haluaa ostaa kirjoja, kun valtakunnan yli runnoo ennennäkemätön konkurssiaalto. En minä ainakaan halua.

Siksi laittanen tänne verkkoon jatkossa pidempiäkin näytteitä tulevasta teoksestani. Ovatpa sitten saatavilla niin kauan kuin verkossa riittää virtaa, mikä tarkoittaa tuonne touko-kesäkuun vaihteeseen asti. Silloin alkaa se massiivinen serveriromahdus, josta vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttua kerroimme tarinoita leirinuotiolla. Eivät nuoret ymmärtäneet mitä me "netillä" tarkoitimme. He haukahtelivat turhautuneina ja nelistivät metsälle, savun tuoksu toi mieleeni asioita niiltä vuosilta jolloin menetimme kaiken ikuisenä pitämämme. Katsoin taivaalle. Ainakin tähdet näkyivät nyt.

Kolehma

Päivä kaksi: huomaan työskenteleväni alihankkijan kautta Googlelle. Eristäytyminen johtaa totisesti tilanteisiin, joita ei olisi nähnyt ennalta. Enkä oikeastaan ole eristäytynyt; siis enempää kuin yleensä. Olen katsellut Fringeä, lukenut natsihistoriikkeja ja tehnyt makaronilaatikkoa. Ja syönyt valtavasti karkkia. Päänsärky on pysyvä tila.

Aurinko näyttäytyi tänään, mutta en uskonut siihen. Tummennetun lasin läpi nähtynä sen korona sykki jotain kummallisen pahaenteistä. Yritin muistella missä yhteydessä olin hiljakkoin lukenut jotain muuta aiheesta, mutta kaappiin varastoimani englanninlakritsit houkuttelivat ja ajatus jäi kesken. Tein sitten kahviakin. Nälkä kurnii. Kävelin toiseen huoneeseen. Viisi minuuttia, sitten paluu. Edestakaisin, kuin heiluri. Tästä tulee vielä vaikeaa sitten kun ulosmeno kielletään kokonaan.

Liesituulettimen kautta kuulen naapurin yskivän lakkaamatta. Mietin leviävätkö virukset ilmastointikanavissa. Mietin sitäkin olisiko helpointa mennä kaupungille ja hiplata vuoroin ovenripoja, vuoroin kasvojaan. Odotus on joka tapauksessa pahinta. Koska se väistämättä on tulossa, toivoisin sen olevan kohdallani ennemmin kuin myöhemmin, mutta tässä kohtaa –

se alihankkija lähetti viestin. Olin ryssinyt heti ensimmäisen toimeksiannon valitsemalla väärän tiedoston tarjotuista. Ei tämä ehkä ole minun juttuni. Pahoittelin hätävalheella. "Ok, noted with thanks", hän vastasi. Sydän takoi. Ensimmäinen netin kautta tekemäni työ ja heti olen pihalla kuin limasieni. Kannon pinnalla ryömimässä kohti valoa, tulossa hitaaksi toiseksi. Nämä elämäni langat niin solmussa taas.

Päänsärky on pysyvä tila. Lainasin kirjastosta kaksi kirjaa, joilla ajattelin selvitä kuukauden. Luin jo toisen. Onneksi hylly on täynnä niitä lukemattomia teoksia, joiden status on pysynyt samana kymmenenkin vuotta. En usko että luen niitä nytkään.

Koska suoraan ikkunani alla on päiväkodin piha, ei tänään ole kuulostanut sen koronammalta kuin yleensä. Iloiset lasten kiljahdukset kuin sementtikuiluihin eksyneet haukat.

Karanteeniuden maailmannapa

Kuten olettaa saattoi, pandemia siirsi kirjani ilmestymistä. Kustannuspäällikkö pistää ilmeisesti  kaikkiin syksyn julkaisuihin muutaman viikon lisäajan, syynä ennen kaikkea hänen vetäytymisensä kesämökin riemuihin jonnekin Lihasulan tienoille. Kustannustoimittaja harkitsi hetken aikaa viruksen käyttämistä mainostemppuna – käsittelihän edellinen teokseni juurikin dystooppista pandemiaa – mutta loppujen lopuksi totesimme, ettei olisi välttämättä pidemmän päälle hedelmällistä korostaa asemaani visionäärinä. Se tulee jos on tullakseen. Varsinaisesti tietysti käytän saamani lisäajan kirjoittamalla Hallan tappamiin haahkoihin vielä yhden luvun, eli oikeastaan ymppään käsiksestä jo varhaisvaiheessa poistetun osion sinne takaisin. Vaatii vähän runnommista, mutta menee se lopulta.

Se alkaa näin:

Toinen matkamme sinä vuonna ja Bezos oli edelleen aluksen päällikkö. Niin se alkoi kuin lukuisat aikaisemmatkin matkat: kytkimme virran paineistusmoottoreihin ja pienen poksahduksen  aattelemina nousimme maan pinnalta. Katselijoita oli kerääntynyt lähtöalustan ympärille joitakin satoja, ei enää läheskään niin paljon kuin vielä kymmenen vuotta sitten kun matkat aloitettiin. Uutuudenviehätys oli ollut ja mennyt, enää harva oli tosissaan kiinnostunut siitä mitä teimme.

Tärkein tehtävämme tällä matkalla oli ottaa selvää naapurigalaksin rajalle muutama vuosi sitten ilmestyneestä pulsarista. Kongressi toivoi meidän löytävän sen läheltä älyllistä elämää, mutta itse en uskonut siihen. Yksikään valtaapitävä ei ole ollut avaruudessa näkemässä kaikkeuden loputonta tyhjyyttä, mutta minä olen, lukemattomat kerrat, eikä sieltä koskaan ole löytynyt mitään. Tämä maailmankaikkeus on suhteellisen nuori, sanoivat tiedemiehet joskus. Mitähän he nyt sanoisivat, kun ovat nähneet sen kuolevan? 

Huomasimme pian lähtömme jälkeen että valo ei ollut sellainen kuin ennen, se ei ollut pimeän ja kirkkauden läikehdintää ikuisesti kieppuvien galaksien välissä vaan se näytti jotenkin kuihtuneelta. Kirjoitin havainnon aluksemme lokikirjaan. Sitä tehdessäni seurasin kuinka Gates ja Musk saapuivat kapteenin luokse raportoimaan jostakin skannerissa näkemästään. Gates oli kalpea eikä Musk tahtonut saada sanaa suustaan.

- Kapteeni, he sanoivat kuorossa, minkä jälken Musk jatkoi sikäli kun järkytykseltään kykeni. Hän kertoi että galaksit olivat siirtyneet liian lyhyessä ajassa aivan liian pitkiä matkoja, entiset välimatkat eivät enää pitäneet paikkaansa, eivätkä planeetat kiertäneet aurinkojensa ympäri enää tasaisesti.

Laskin kynän kädestäni. Kapteeni mutristeli huuliaan, vakuutti että kyseessä täytyi olla pelkkä skannerivirhe ja päätti siltä istumalta lähteä tarkastamaan asian omatoimisesti. Seurasin kolmikkoa. Saavuimme skannerikammioon ja avaruuden sairas valo purskahti silmillemme sen suurista ikkunoista. Silloin kauhuntunne kouraisi minua ensimmäisen kerran. Skanneri näytti lukemia joita se ei ollut koskaan ennen näyttänyt. 53623.00099, siinä luki, ja heti sen jälkeen 12809.20731 – numerot kieppuivat villisti ikään kuin kone olisi suorittanut jotain mielipuolista arvontaa. Bezos komensi konehuonetta ankkuroimaan aluksen läheisen planeetan vetovoimakenttään, mutta numerot jatkoivat kieppumistaan yhä raivokkaammin, kunnes 56334.22245 jäi näyttöön pysyvästi, kun skannerin sisältä nousi savukiehkura eikä sen jälkeen tapahtunut mitään. Ja galaksi jonka etäisyyttä mittasimme loittoni meistä koko ajan, silminnähtävästi, tai ehkä me loittosimme siitä, tai todennäköisesti me loittonimme vauhdilla toisistamme. Maailmankaikkeuden rakenteet olivat hajoamassa.

Nuo sanasi tähdistä tulleet

Ajattelin lähteä uhmaamaan vallitsevaa dystopiaa ja tarpoa kirjastoon. Ehkä siellä on kerrankin väljää ja rauhallista. Kenties, jos olen onnekas, näen kaduilla anarkiaa, kun sairauden ja epätoivon ruhjomat väkijoukot murtautuvat nälissään kivijalkakauppoihin, jotka hamsterikansanosa on kuitenkin jo ehtinyt ostaa tyhjäksi. Ehkä koen omakohtaistakin katuväkivaltaa. Ehkä harjoitan sitä.

Kuinka iso tekijä media on koronaviruspaniikissa, on kysymys jota en ole nähnyt vielä vakavissaan esitetyn. Sen aika tulee sitten kun meistä on vielä joku jäljellä sitä kysymään. Muita mieleentulevia: kuinka hyvin sellaiset tiheään asutut maat kuin esimerkiksi Intia ja Pakistan ovat varautuneet? Entä monet Afrikan maat? Kuinka ison prosentin maailman väestöstä pitäisi kuolla, jotta ylikansoittumisen ongelma helpottaisi?

Jos kapitalismi nyt romahtaa niin ihan jees. Demokratiakin saa mennä. Haluan päästä kokemaan edes aavistuksen sellaista post-apokalyptista helvettiä, jota olen fiktion muodossa nauttinut kersasta asti.

Viime yönä näin unta että sain hillittömän yskänkohtauksen laittaessani ruokaa isolle joukolle vieraita. Meinasin tukehtua. No, uni jatkui kyllä siten että tein ala-asteen aikaisen luokkakaverini kanssa tutkielmaa Baskervillen koirasta vanhan kotikuntani entisessä pääkirjastossa; teos oli yllättäen sarjakuvamuodossa, pääosassa Minni Hiiri.

Kurkku on kipeä, ehkä raitis ilma auttaa.

By the end of this sentence you will be dead

Ne sanoivat ettei ollut mahdollista päästä päivystykseen enää tänään. Eivät kuunnelleet mitä kerroin, hokivat fraasejaan aikansa, tuntui että huusivat kokonaan jollekin toiselle, jollekin joka ei ollut langan päässä vaan siellä missä tapahtui. Kuulin yskimistä. Joku itki, hälytysajoneuvot ulvoivat, ja sitten laskeutui hiljaisuus. Kun yritin uudestaan, nauhoitus pahoitteli kaupungin terveyspalvelujen ruuhkautuneen, mutta netin kautta voisi ottaa yhteyttä, asiaan palattaisiin pikimmiten.

Ehkä niin, mutten jaksanut enää raahautua koneen ääreen, eikä puhelimen pienellä näytöllä ollut toivoakaan saada mitään kirjoitetuksi. Katse ei tarkentunut. Kuume sai verisuonet sykkimään, sormenpäissä tykytti. Henki kulki lyhyin, nopein pihauksin. Ei tehnyt mieli vetää kunnolla ilmaa, rintakehään sattui. Hiki valui kämmenselkiä pitkin ja tipahti matolle, jolle olin itsekin tipahtanut vähän aiemmin. Niska nojasi seinään huonosti, turta tunne levisi kaulan seutuvilla.

Postiluukkua rapisteltiin.

"Liikeniskös sitä naapurilta kahvetta?" Kekäläinen huuteli. Oli se ihme ukko; kansaa kaatui kuin heinää, mutta yhdeksättäkymmentä käyvä tervaskanto jaksoi polkea joka aamu satamaan lokkeja ruokkimaan ja palattuaan kolkutteli naapurien ovia kahviseuran toivossa. Minäkin olin äijän joskus sisälle päästänyt, ei silloin niin haitannut kun olin työttömänä ja päivät muutenkin pitkiä.

"Halloota!"

Täällä ketään ole, ajattelin. Korvissa humisi tuomiofuuga. Huone otti kierroksia, sinkosin matolta avaruuteen, pää kopahteli ovenkarmeihin.

Palvelumme ovat ruuhkautuneet. Pyydämme olemaan yhteydessä Kekäläiseen.

"Kolottaapi kaffehammasta niin!"

Sairas valo

Uusi julkaisu koittaa aina liian pian. Edellistä kirjaa on vieläkin laatikollinen häkkivarastossa rottien ruokana, kun jo uutta pukkaa. Tämä on ongelma, jota olen koittanut ratkaista mm. pudottamalla kirjaa vaivihkaa postiluukun kautta naapureille, mutta se oli hidasta ja harmillisen läpinäkyvää – kirjaan kun on painettu niin nimeni kuin kuvanikin. Joten siellä ne nyt sitten ovat häkkivarastossa, kietoutuvat hitaasti hämähkinseittiin.

🀃 🀃 🀃 🀃 🀃

"Ensin sanoit että rotat syö."

"Mitä?

"Tässä tekstissä. Ensin rotat syö ne sun vanhat kirjat, sit yhtäkkiä tulee jotain hämähäkkejä..."

Katsoin Hiskiä kysyvästi. Hän näytti tuijottavan jonnekin pöydän syvyyksiin, näki kerniliinan kätköissä kuvia, jotka eivät kaltaiselleni moukalle ilmestyneet. Heilui hitaasti. Iso mies, mutta kalpea, luu paistoi ihon alta. Liha ikään kuin muljahteli. Mitään luettavaa en hänellä nähnyt.

"Mistä tekstistä sä puhut?"

"Siitä... Mikä se nyt on? Paula sanoi et se oli sun."

"Voi jumalauta."

Hiski nytkähti äkkiä suoraksi, käänsi kasvonsa kohti kattoa ja suu alkoi vaahdota. Hän kakoi ja yökki, iho sai vihdoin väriä, joskin liikaa. Mies oli kohta punainen, sitten purppura. Hätkähdin näkyä itsekin ja loiskautin juuri hellalta ottamastani kattilasta pastavedet käsilleni. Huusin, se kaikui liesituulettimen kautta rapun kaikkiin asuntoihin. Kipu iski valkoisena salamana lävitseni, ja muistin tosiaan tekstin, jonka olin Paulalle kuukausia sitten sähköpostilla laittanut. Jotain haahkoista. Olin kirjoittanut sen siinä euforisessa tilassa, jossa silloin olin viikkoja viettänyt; mitään en tekstistä muistanut, enkä ollut Paulaakaan aikoihin nähnyt.

Hiski rysähti kasvot edellä pöytään, korisi ja pärski. Onnistuin saamaan käteni hanan alle, kylmä vesi rauhoitti. Silti kämmenselkä näytti keitetyltä kinkulta.

Siitä oli tulossa hirvittävä juhannus, minkä niillä main aavistin. Ikkunasta keittiöön lankesi sairas valo.

Let's never meet again

"Kirjailija" on jokseenkin onneton ammattinimi. Siinä on liiallista keveyttä ja ohimennen huitaistun suorituksen vaivattomuutta, eikä sanan istuvuus verbiin josta se on johdettu ole ihan kohdallaan: ohjaaja ohjaa, kuljettaja kuljettaa, opettaja opettaa – mutta kirjailija kirjailee? Itse kutsun itseäni mieluumin kirjoittajaksi. Osasyynä nimen parempi toimivuus, osana myös itse kirjan kyseenalaisuus jonkinasteisena julkaisutoimen äärisaavutuksena. Kirja on vain yksi tekstin muoto, ei kätevin eikä toimivin, joskin siellä kärkipäässä sentään. "Kirja" on kuitenkin aina jonkinlainen kaupallinen, monistettu artefakti. "Kirjan" kannessa on pääsääntöisesti jonkin kaupallisen tahon logo – ainakin sellaisen kirjan, jonka establishmentti katsoo voivansa hyväksyä osaksi kultturiimme juurtunutta käsitystä kirjasta taiteen korkeana muotona. Mutta entä jos kirjoittajalla ei ole tarve tulla markkinoiduksi? Omaa romaaniani myytiin Prismassa. Sain kuulla että tämä oli hieno saavutus; että tavaratalojen valikoimaan pääseminen on harvinaista. Viis siitä että oma teksti alennusjauhelihan ja hammasharjojen vierellä oli masentava näky – kenties yksi lannistavimpia kirjoittajuuteen koskaan kohdistuneita iskuja kohdallani.

Suhteeni kirjoittamiseen on muuttunut. Vuosien ajan pyrin sulkeumiin; lopullisiin, muuttumattomiin teoksiin. Nyttemmin olen ymmärtänyt, että tärkeämpää on prosessi. Teksti ei voi olla koskaan valmis, siksi sen sulkeminen kansiin, markkinoiminen kaupallisesti, yritys olla päätökseen saatu lopullinen kokonaisuus on väärin. Minulle teksti ei ole kauppatavaraa, se on tapa ajatella ja olla.

Olen kirjoittanut viitisentoista romaania, tarkkaa lukua en nyt jaksa tarkistaa, ja kolme novellikokoelmaa. Se riittää; siinä on totta puhuen hiukan liikaakin – noin kymmenen teosta lienee se määrä, jonka kukaan pystyy kirjoittamaan mitään omaperäistä alkamatta toistaa itseään. Yhtään esimerkkiä päinvastaisesta ei ainakaan ole tullut vastaan. Viheliäisimpiä ovat kirjoittamisesta kirjoittavat kirjoittajat. Tässäkin asiassa prosessi on varmasti tärkeä, se voi olla jopa terapeuttinen tai merkittävä. Mutta julkisesti ei näitä intiimihivelyjä pitäisi koskaan tarjota. Voi olla vain yksi Knausgård, enkä nyt välttämättä sano että sitä yhtäkään olisi tarvittu. Maailmassa on jo pitkään ollut liikaa kirjoja. Eikö olisi aika kirjoittaa jotain muuta? Miksi kirjalla on se asema joka sillä on?

Olen viime ajat kirjoittanut elävää teosta jossa ei kirjoiteta mitään. Sillä ei ole tarkoitusta eikä sanomaa. Se ei kiinnosta ketään; ylipäätään kirjoittaja joka olettaa oman tekstinsä kiinnostavan jotakuta toista on automaattisesti väärässä. Hän haluaa vain huomiota. Hän haluaa vain

Pilvet

jotka kiiltävät niihin alhaalta kohdistuvassa valossa. Taivaan laki on metallia, johon on maalattu suurin kirjaimin sana "SÄTEILYNKESTÄVÄ". Ulvovien sireenien ääni kimmahtelee pilvien pinnasta niiden kulkiessa taivaan poikki kiskojaan pitkin. Kaarteissa pilvet kirskuvat.

---

Hallan tappamat haahkat ilmestyy syksyllä. Sen merkitys ei ole vähäinen, vaikkei toki suurikaan. Se on vain tekstiä. Toivon ettet odota sitä, et osta sitä, etkä lue. Se ei ole sinulle.

Varaa omasi heti tyytyväisyys taataan nyt tai ei koskaan vuoden tapaus

Kolmannen romaanini ilmestymispäivä siirtyi kustannustoimittajani sairastuttua. "Kyllä tässä viikko menee toipuessa", hän vähän sammaltaen totesi kun eilen soitteli, mikä tarkoittaa että on siinä ja siinä ehdimmekö kirjamessuille. Tietenkin toivon että emme; kerrassaan viheliäistähän olisi siellä lavalla patsastella. Käytin lisäajan hyödyllisesti ja kirjoitin vielä yhden luvun teoksen kolmanteen ja viimeiseen osaan. Näyte siitä:

---

ja metsästäjiä joilla kaikilla oli samanlainen punainen pipo. En tiedä muista, mutta mä olin aika vaikuttunut siitä. Meinasin sanoakin jotain toisille, kun tiskin taakse ilmestyi uneliaan näköinen keski-ikäinen mies joka toivotti meille hyvää päivää ja rikkoi samalla sen lumouksen. Ehkä se oli sille ihan jokapäiväinen juttu.

Hiski otti pari reipasta askelta, ja kun se oli päässyt tiskille, se tilasi neljä kahvia ja neljä isointa sämpylää mitä talosta löytyi. Mä katsoin sen menoa ja panin merkille miten hyvin se siihen kiemuralle vääntyneeseen paikkaan sopi. Ei se ollut mikään ihme. Hiski on sellainen kaveri jota aika ei ole huomannut, tai jos onkin huomannut, niin ainakin unohtaa sen jatkuvasti. En tiedä onko Hiski itse tajunnut sitä, että se ei tunnu elävän samassa ajassa kuin me muut. Kun me oltiin penskoja Hiski näytti viistoistavuotiaaksi asti kymmenkesäiseltä ja sitten sen naama vanheni viikossa ajokortti-ikään ja se pääsi kaikkiin rafloihin ennen meitä, vaikka sitä oltiin sanottu beibifeissiksi vuosikaudet. Nyt se näyttää jotain kakskymppiseltä vaikka on hiukan yli kolme, mutta ei se ole ainoa juttu. Sillä on omituisia muistoja. Se puhuu asioista jotka on tapahtunut ennen sen syntymää, ja kun joku sanoo sille että jumalauta jätkä, sä et voi muistaa mitään tollasta kun se on sattunut kymmenen vuotta ennen kun sun vanhemmat on pannut sut alulle, niin se menee vähän hämilleen ja näyttää aina siltä ettei oikein tajua mistä on kyse. Joskus se katoaa päiväkausiksi, eikä se koskaan itse tiedä olleensa missään muualla. Voi tietenkin olla että se valehtelee koska ei voi kertoa totuutta, sehän on kuitenkin poliisi. Tai ainakin välillä on. Siitä on aika vaikea

Lause jäi kesken kun puhelin heräsi horteestaan. Näin Paulan soittavan, mitä pidin huonona merkkinä. Harkitsin vastaisinko, puhelin värisi ja liikkui samalla kohti pöydän reunaa. Odotin että se keikahti yli ja nappasin ilmasta kiinni.

"No mitä, mulla on teksti kesken."

"Ei se mitään."

Tyhjentävästi todettu, mietin hienoista kateutta tuntien. Katselin kursorin vilkkumista näytöllä. Olin yhtäkkiä varma, etten jatkaisi tekstiä koskaan loppuun. Lysähdin tuoliini syvemmälle. Luurista kuului vain kaupungin hälyä, puheensorinaa, meteliä, huminaa, kaikuja.

Kaikuja. Sinka ilmestyi ovensuuhun, hän oli kuullut puhelimen äänen ja katsoi nyt minuun kysyvästi. Kukaan ei puhunut. Suljin silmäni. Ikkunaan piirtyi harmaita kukintoja, pakkanen kiristyi. Olimme niin yksin, hirvittävän yksin.

Jättiläisten jalanjäljet

En ollut koskaan ennen nähnyt kenenkään kuolevan, ja tilanteen lopulta kohdalleni osuttua oli ensimmäinen reaktioni vilkaista peiliin varmistaakseni että näytän edelleen hyvältä. Firma oli pitänyt minua komennuksella siinä jumaltenhylkäämässä mökissä seitsemän elämäni jos ei välttämättä pisintä niin ainakin mitäänsanomattominta kuukautta ja olin surullisen tietoinen siitä, että olin sinä aikana päästänyt itseni mökkeytymään; olin vasta paria päivää ennen koko komennukseni ensimmäisen vieraan saapumista alkanut laittautua kuntoon, ja koska tiesin heitä olevan tulossa nyt paljonkin lisää, oli edustuskelpoisuus ensiarvoisen tärkeää. Kesti hyvän tovin ennen kuin pysähdyin miettimään tilannettani, joka ei välttämättä olisi hyvä; siitä riippumatta näytinkö elokuvatähdeltä vai peikolta, minua saatettaisiin pitää syyllisenä siihen, että Senasius Carlmeister Jarlstedt oli kuollut pian saavuttuaan taloon, jota minun oli käsketty emännöidä sattui sinne sitten saapumaan kuka tahansa. Peilistä minulle hymyilivät liian punaiset huulet, liian vapaina aaltoilevat hiukset ja liian kosteina kimaltavat silmät sellaiselle ihmiselle, joka on tappanut mahdollisesti tärkeän henkilön; niin ainakin firman saattoi olettaa uskovan, eikä ollut ketään muuta kuin minä itse lakaisemassa syyllisyyden taakkaa harteiltani pois.

En tappanut Jarlstedtia, vaikka en voikaan olla varma siitä mihin hän kuoli. Yhtenä mahdollisuutena pidän hänen ikäänsä. Jarlstedt oli vanha mies, eikä ulkonäöstään päätellen missään nimessä elämänsä parhaassa kunnossa. Miehen likaiset vaatteet roikkuivat rääsyinä hänen kuihtuneen ja kumaraan taipuneen kehonsa yllä, hänellä oli ruokkoamaton takkuinen parta ja samanlaiset hiukset, vain ohuemmat, iho oli läikikäs ja veltto, ja hän haisi kuin jätesanko. Minulla oli vaikeuksia ymmärtää hänen puhettaan, enkä ylipäätään keksinyt aluksi mitään syytä päästää häntä sisälle mökkiin, en siitäkään huolimatta, että olin sinä aamupäivänä kaksi vuorokautta sitten ollut melko tarkkaan seitsemän kuukautta yksin ja puhunut vain pari kertaa viikossa firman edustajalle radion kautta. Senasius Carlmeister Jarlstedt oli kuitenkin firman työntekijä yhtä lailla kuin minä, sen minä lopulta hänen eleistään ymmärsin, ja kun olin päästänyt hänet sisään, pyytänyt istumaan tuoliin, tarjonnut lasillisen kylmää vettä, hän pyöräytti silmänsä ympäri ja kaatui kasvoilleen lattialle.

---

Niin paljon kirjoja. Otin tämän puheeksi kustannustoimittajani kanssa eilen, kun istuimme Fazerin Kluuvikadun kahvilassa hirmuisesti yskivän Italian kautta Kiinasta saapuneen turistiryhmän vieressä. Että maailmassa on niin paljon kirjoja, niin jumalaton määrä, pirunmoinen.

"Ettet nyt herkeäisi vähän blaspemiittiseksi", hän virkkoi ilkikurisesti ja kastoi nisua kahviinsa. Katseemme kohtasivat. En ollut koskaan pitänyt hänen tavastaan mangleerata sanoja. Oli kuin hän ei olisi wörkkinyt enää samassa realiteetissa med us.

"Minä en usko jumaliin, jos en kauheasti muihinkaan auktoriteetteihin", sanoin esimurrosikäisen uhmaa tihkuen. Kuului rämähdys ja kilinää, kun tiskin takana meitäkin palvellut kaunis nuori nainen kaatui vasten vitriiniä ja siitä kahvimukien kera lattialle. Paniikki alkoi.

"Se on se korillaviirus varmaan", kustannustoimittajani sanoi.

"Otetaan sille", vastasin. Kilautimme kahvikuppejamme yhteen ja nauroimme, me nauroimme niin.

---

Hallan tappamat haahkat ilmestyy näillä näkymin lokakuun alussa. Tulossa myös äänikirjana! (kahdeksantoista tuntia verkkaista sivujenkääntelyn ääntä)

Esikoiskirjallisuudesta (ynnä ote #6)

Näin eilen blogipostin, jossa esikoisromaanin juuri kirjoittanut henkilö antoi ohjeita siitä, miten esikoinen kirjoitetaan. Hänellä oli hienoja metodeja: piti jutella vähän kustantamossa työskentelevien ystävien kanssa, lähettää parinkymmenen sivun näytepala Otavalle ja saada näin kustannussoppari, siihen tietenkin apurahakin ennen julkaisua. Eli jos et ole koskaan saanut romaaniasi menemään läpi, niin tiedätpä nyt ainakin mitä olet tehnyt väärin. Lähettänyt kokonaisia käsiksiä? Ollut ilman apurahaa? Luuseri.

Hän oli myös ostanut kalliin tekstinkäsittelyohjelman (omat julkaistut teokseni olen kirjoittanut ikivanhalla Wordilla, nyt on käytössä netistä ILMAISEKSI (miten noloa) ladattu OpenOffice). Hän oli leikellyt ilmoitustaululle muotilehdistä ihmiskuvia, jotta voisi kuvailla henkilöitään, minkä osan kirjoittamisesta jostain syystä koki vaikeaksi. Itse olen ottanut tavaksi käyttää lähinnä mielikuvitustani, mutta tapansa kullakin, en tuomitse. En myöskään ole tullut ajatelleeksi, että minun kirjoittajana pitäisi tietää valokuvan tarkkuudella hahmojeni ulkonäkö. En totta puhuen ole juuri miettinyt miltä ne näyttävät. Lukija visualisoi hahmot joka tapauksessa ihan omanlaisikseen minusta huolimatta. Tai ainakin itse lukijana teen niin.

Kirjoittaminen on outo tapa olla. Syystä tai toisesta nimenomaan julkaistu kirja nähdään jonkinlaisena kruununa ja tähtäimenä. Miksi? On kiinnostavampia ja vähemmän kangistuneita tapojakin kirjoittaa. Ihmisen ei ole pakko julkaista mitään, ja hän voi silti olla relevantimpi kirjoittaja kun kymmenen myydyintä.

Mistä tuli mieleeni, että Hallan tappamat haahkat saavutti ensimmäisen oikolukierroksensa osalta myös kustantajan ulkopuolisen lukijan, joka ei pitänyt teoksen puoliväliin lisäämästäni lyriikkakoosteesta. Harmi. Kustiksen kanssa mietittiin mitä sille tehdä; mielessä kävi kokonaisuuden irrottaminen omaksi runoteoksekseen, mutta ei minusta ole siihen. Pitäisi kuitenkin käydä jossain keikoilla, ei saatana.

Mutta näytteeksi silti pala:

---

Minä katselin kuinka joen sininen vesi

vei ruumiita mukanaan

Se pyyhkäisi kaupungin yli ja tarttui

jokaiseen vainajaan

Ja minun kiviset jalkani ankkuroitiin

tähän maahan liian syvään

En uskonut enää hedelmäpuihisi

en uskonut mihinkään hyvään

---

Yeah, I don't know, man...

Ote #5

[...] mutta ei koskaan päässyt oman ruumiillisuutensa kahleista. Minä tunsin toisenlaisen Williamin. Sen joka antoi minun yhden ainoan kerran katsoa riisuutumistaan, sitä miten hän asetteli vaatteensa kauniisti laskostaen jakkaralle, astui kylpyammeeseen ja katsoi sieltä minua ilmeellä joka saattoi olla kutsu. Se sattui liikaa. Pyyhin hikeä otsaltani. Räjähteet painoivat vatsaa, oli vaikea suoristaa selkää, oli vaikea pysyä kumarassa. Oli kulunut pian viisi vuotta siitä kun olin jättänyt Wosterlichtin taakseni, mikä tarkoitti vanhassa luostarissa ihmisikää. Juuri siksi valitsin tämän maailman: paluun houkutus oli helppo välttää kun siellä mistä lähdin oli viikossa kulunut kuukausia, kuukaudessa useita vuosia. Jos olisin palannut takaisin Wosterlichtiin ensimmäisen täällä viettämäni kesän jälkeen, olisin tavannut eläkeikäisen Williamin. Hän olisi jo unohtanut minut, tai ehkä minun mentyäni hänkin oli lähtenyt teillensä, mikä oli mahdollisuutena alkanut vaivata minua kesän kuluessa. Olin jättänyt Williamin päästäkseni eroon kuristavasta tunteesta joka oli yhdistelmä rakkautta ja sen tiedostamista, että hänestä olisi ollut niin paljon enempään, niin paljon parempiin asioihin kuin mihin hän vaikutti tyytyvän. Mutta entä jos juuri minä olinkin se mikä esti Williamia lähtemästä? Humanistisen tiedekunnan edessä penkillä istuessani tämä ajauts oli kasvanut häiritsevästä hyönteisestä minua armotta raastavaksi vesikauhuiseksi pedoksi ∅

∅ räpytin silmäni auki kalliolla. Silmien edessä tumma taivas, laskeva aurinko lämmitti vielä vaisusti. Tuoksui virtsa, sen ohella ilmassa leijui liikenteen ääniä ja lasten. Tunsin paikan, se oli sama, jossa olimme Paulan kanssa luvanneet jatkua täältä ikuisuuteen, nauraen juosseet hautausmaan suuntaan käsi kädessä, paheksuvien tätien katseita väistellen. Siitä oli vuosia, ja samaan aikaan olin varma että siitä oli muutakin; maailmoja.

"Siitä Tulennielijästä vielä", ääni sanoi sen verran kaukana, että vasta rykäisyn jälkeen tajusin juuri minua puhutellun. Paikkoja särki, mutta kohottauduin istumaan. Tiiliset kerrostalot puiston toisella puolella näyttivät ylivalottuneilta, puut huojuivat, aaltoilivat. Käännyin katsomaan äänen suuntaan, ja kesti hetken ennen kuin tunnistin Joakimin. Hän näytti sitten viimenäkemän riutuneen. Posket olivat lommolla, hän ei ollut ajellut leukaansa päiväkausiin, pitkäksi venynyt otsatukka roikkui silmillä. Harmaaseen lempihuppariinsa hän silti oli pukeutunut, mutta siinä oli nyt maalitahroja, kyynärpäissä reikiä. Tajusin hieman hätkähtäen, että virtsanhaju leijaili juuri Joakimin suunnasta. ∅

∅ taas sitä 'tekijän kuolema'-paskaa?"

"Ehkä, mutta on todettava, etten mä ainakaan tiedä onko se hengissä vai ei."

"Hah hah. Seriously though, se ei kiinnosta yleensä ketään. Itsetarkoituksellista mentaalionaniaa, mä luin sen sun käsiksenkin, Hallava hevonen vai mikä vittu nyt olikaan, ajattelin että jos olisit halunnut siitä jotain palautetta, mutta tuntuu vähän siltä että et."

"As a matter of fact, I'm there right now."

"What do you mean? You're where right now?"

"At your house."

"That's fucking crazy, man."

Tekijän kuolema. Se oli kyllä jotenkin säälittävä käsite. Juuri sitä terminologiaa, mitä olin oppinut inhoamaan kirjoittaessani Tulennielijästä. Mikä oli tietenkin ennen kuin homma lähti niinsanotusti lapasesta. Kun saattoi vielä kävellä kauppaan vailla pelkoa katupartioista, kun sireenit eivät herättäneet öisin. Tai siis.

Mitähän Paulalle nykyään kuuluu?

---

Ylläoleva katkelma on Hallan tappamien haahkojen alkupulolelta. Ajattelin että tämän editointivaiheen yhteydessä on hyvä pistää näitä katkelmia tarjolle muutama enemmänkin. Sanotaan vaikka että testaan vähän ilmastoa tällä ennen kuin kunnon somehöykytys alkaa. Instatilit ja muut on jo valjastettu. Twitterbotit. Youtube-kanavat. Soittolistat. Naamakirjat. Varjoihmiset. Sananjalat.

Post partum

"Hallan tappamat haahkat on yksinkertainen tilan haltuunotto tavalla, jota on tähänastisessa kirjallisessa yhtenäiskulttuurissamme pidetty mahdottomana. Dekonstruoidun logiikkansa myötä teos tarjoaa lukusuuntia myös vaihtoehtoisille narratiiveille, joiden kontekstissa perinteisenä näyttäytyvä trillerijuoni yllättää hegemoniseen valtarakenteeseen turtuneen lukijan nopeakäänteisillä konnotaatioillaan!"

(luonnos takakansitekstiksi, laadittu 10.2.2020)

Näyte käsikirjoituksen sivulta 13 alkaen:

Huomasin katsovani kilpikonnia taas. Aina auringonlaskun aikaan valo heijastuu veden pinnasta niin että rantaveden alla lojuvat raadot näyttävät hetken aikaa eläviltä, on kuin ne liikuttaisivat jalkojaan hitaasti pyytäen minua kääntämään itsensä takaisin vatsalleen.

"Positiivista", Joakim tuhahti. Hän laski paperinipun kädestään pöydälle, venytteli, hymyili sentään.

"Ei sen pitäiskään olla."

"Mutta miks just kilpikonnat?"

"Älä nyt niihin tartu. Luetko sä sen loppuun?"

"Kohta. Jos keität kahvia."

Sulkanen raksautti niskojaan ja nousi nojatuolista. Seinällä Leijonakuningas-kellon viisari liikahti eteenpäin, Simban silmä muljahti ja kieli työntyi kuudesti ulos suusta. He olivat myöhässä. Oli anteeksiantamatonta jahkailla juuri sinä päivänä, mutta tunnit olivat kiitäneet ohi. Lounas oli tahmannut, liikenne melkein seissyt, ensimmäinen bussi hajonnut tuskin Malmilta lähdettyään ja toista oli joutunut odottamaan. Naintikin oli vienyt aikaa.

Sulkanen laahusti keittiöön, lattia narahteli, yläkerrassa imuroitiin. Hän kuuli Joakimin rahistelevan reppuaan, tämä hiveli varmasti asettaan taas, siveli sitä kuin elintä, haisteli sitten aseöljyltä tuoksuvia sormiaan. Perverssi, mutta välillä hauska. Kahvia kulutti kuin perkele.

Päivä #272´2

Hallan tappamat haahkat, näyte 3; tämä on käsikirjoituksen ensimmäisen osan päättävästä luvusta, jonka nimeksi todennäköisesti tulee jokin intertekstuaalisuus, mutta vaihtoehtoja on muutama, eikä vielä sentään ole kiire päättää ihan jokaista yksityiskohtaa. Eniveis:

---

Tuuli natisuttaa näitä lahoja seiniä.

Epäilen ettet ole täällä enää huomenna. Mitä me olimme silloin toisillemme muuta kuin valkoisia valheita? Kauniista asioista puhuvia päitä, lauseita ilman vastikkeita. Lupauksia, pulauksia.

Joakim asettui viereeni makaamaan hetki sitten. Odotin hänen nukahtavan pian,

mutta hän käpertyi pieneksi ja 

putosi sohvan huokosiin. Aamulla hän oli luvannut kokata meille iltapalaa,

mutta näyttelystä tultuamme olimme liian nälkäisiä ja poikkesimme pizzalle

Ezzat-Alille. Hän kuunteli tiskin takana radiota liian kovalla ja täytti

pitkävetokuponkeja. Muita asiakkaita ei ollut. Sunnuntai-illat ovat kai

hiljaisia. Puhuimme Haahkoista, eikä tuntunut pahalta olla siellä.

Sinka 11:30pm
sait varmaan mun sekavahkon sähköpostin

Niila 11:30pm
juu

ei se nyt niin sekava...

Sinka 11:31pm
no.. jotenkin sekavia olotiloja omalla tavallaan :) :)

Niila 11:31pm
meinasin että vastaan tänään ennen nukkumaan menoa mut en taida jaksaa...

pitäis mennä ajoissa nukkumaan, huomenna aikainen vuoro...

Sinka 11:31pm
ah

tunnustan että ehdin jo kahdesti tarkistaa josko olisit vastannut

Kun Joakin heräsi, Sinka oli lähtenyt. Pöydälle jäähtyneestä kahvista oli puolet juomatta, kissan vessassa pökäle. Aamu kankesi itseään radiosta, oven alta ryömi askelia, hissi kolisi, Joakim muisti luvanneensa olla kerrankin maanantaina ajoissa. Se siitä, minä en tiedä ehtikö hän, vauhdilla lähti kuitenkin. Uutisissa mainittiin Turun satamassa syttyneestä räjähdysmäisestä tulipalosta, mutta sitä Joakim ei enää kuullut.

Hallan tappamat haahkat, näyte 2

Päätettiin pistää muutama satunnaisgeneraattorilla (random.org) valittu näytekappale teoksesta tänne blogiin, pöhinää se on pienikin pöhinä, eikä tässä mitään korkeushypen maailmanennätyksiä olla tavoittelemassakaan, mutta kyllähän te tiedätte. Oli miten oli, randomi heitti tänään meidät sivulle 212, mikä on teoksen viimeisessä kolmanneksessa kivasti.

Hallan tappamat haahkat 

Tulennielijä oli nyt asettunut paikoilleen Mantan ylle. Se oli noussut sen verran, että varpaat hipoivat patsaan päälakea, se oli ojentanut kädet sivuilleen ja sulkenut silmänsä, mutta toisin kuin krusifiksilla roikkuvan messiaan, sen kasvot osoittivat suoraan eteenpäin. Hiljaa se pyöri, niin kuin Hattulan kirkon katosta roikkuva valaisin oli pyörinyt silloin kun Sulkanen oli vanhempiensa kanssa siellä vieraillut. Kahdeksantoista vuotta aiemmin, Sulkanen ajatteli. Hän tunsi kurkkuaan kutittavan. Joku siellä kaihersi, kylmä ei helpottanut oloa; vaikka otsaa painoi vasten pakkasen täplittämää ikkunalasia, kuume poltteli. Virus oli tarttunut meemistä. Joakim saatana.

Raitiovaunu kirskutti kiskoja kaartaessaan Aleksilta. Ei nyt, Sulkanen ehti ajatella. Sitten Tulennielijä avasi suunsa. Nivelet nirskahtivat, alaleuka nytkähti ja putosi kolahtaen rintakehän tienoille. Sitten Tulennielijä alkoi sylkeä kaikkea kuluneiden viikkojen aikana sisäänsä kertynyttä jatkaen pyörimistä edelleen hiljalleen. Myötäpäivään, Sulkanen huomasi. Siinä oli jotain oudon huojentavaa. Se oli lupaus paremmasta; siitä että aika sittenkin kulki.

Ammuksen voimalla iskevä liekkisuihku osui ensin juuri paikalle saapuneeseen raitiovaunuun. Tuulilasi mustui ja kuprusi välittömästi, sekunnissa kuljettaja oli kadonnut siluetiksi jonka ympärillä raivosi tulihelvetti, pian sen jälkeen matkustajat käristyivät paikoilleen. Tuli kohisi. Joku huusi, Sulkanen itse, vaikkei sitä tiennytkään, ei ollut tiennyt montaa asiaa sen jälkeen kun oli terapeuttinsa pyynnöstä lopettanut sen raivokkaan itsetarkkailun, sen pakkomielteisen tarpeen olla jumalauta aina oikeassa, aina perillä kaikesta, eikä Sulkanen kuullut kuohuvaa merta joka oli nousemassa, mutta ikkunastaan Espa kakkosen kolmannessa kerroksessa hän oli aitopaikalla nähdäkseen kuinka Tulennielijän liekki jatkoi kulkuaan, se veti Unionkadun asfalttiin syvän uoman, sytytti kävelijöitä tuleen metrien päästä, räjäytti kaupungintalon julkisivun, sai kauppatorin kahvilateltat kohoamaan mustaa savua sylkevinä riekaleina taivaalle ja vaikka jotkut toriväestä onnistuivatkin hyppäämään Kolera-altaaseen turvaan, jatkoi Tulennielijä kääntymistään. Kiehuessaan Kolera-allas kohotti näkymän ylle vesihöyrypilven.

Pala kuutamosolukkoa

Näyte romaanista Hallan tappamat haahkat:

---

Kahdeksaan mennessä loputkin kaupungista oli hereillä. Joakim oli keittänyt ensimmäisen pannullisen jälkeen toisen, kolmannenkin laittanut valmiiksi, mutta se oli toistaiseksi jäänyt odottamaan. Elimistö kävi kierroksilla ilmankin. Ruudulla sanat vaihtuivat, mutta toistuivat. Ne eivät olleet sen todellisempia kuin Joakim itsekään. Käsi vapisi naksutellessaan hiirtä, joka oli syönyt loukosta suklaan, jonka Joakim oli saanut lahjaksi äidiltään, joka oli syntynyt talossa jonka rakensi Jussi.

Aurinko kiersi tornia.

Paula kätteli miehet, johdatti nämä sisään aulaan, tilasi hissin, joka lähti tulemaan kaukaa. Sen nitinässä kuuli uutisia, näkemyksiä, mielipiteitä. Kuudes kerros, neljäs, jumalattoman kauan se jälleen saapui. Miehet katselivat toisiinsa ja Paulaan. Kallis puku jokaisella, salkkuja, yksi hiplaili sammunutta puhelintaan, toisen suupielessä väpätti tupakan haamu. Jotain heidän nimissään, Paula ajatteli. Jotain tuttua, ja oivallus lopulta kilahti hissin myötä; ovet avautuivat ja nelikko astahti sisään peiliksi kiillotettuun arkkuun.

"Bändihän tässä pitäisi perustaa", Paula sanoi kun ovet suhahtivat kiinni. Hänen hermostunut hymynsä nyki takaisin kaikista seinistä. Miesten kasvot värisivät kuin pesue oravia. He kirjoittivat mielessään jo twiittejä tapauksesta: Sen eräänkin firman, you know vastaanottovirkailijasta, joka –

"Niin että kun Leskinen ja Kuustonen", Paula sanoi. Ääni hiipui. Hän ei enää muistanut kolmannen miehen nimeä, mutta joku muusikko se kuitenkin oli, joku tärkeä...

"Markkanen", tumma ja parrakas sanoi. "Niin kuin se rikollinen."

Hissi ohitti kolmatta kerrosta siinä kohdin, sen peilatut seinät imivät niin ääntä kuin valoakin. Paula ajatteli Joakimia, tämän sormia ihollaan, tämän hirmuisen herttaista hymyä, yhtä rakennettuja toiveita kuin pelkojakin, kaikkeen valmiita mielipiteitä, sanoja. He olivat sanoja.

Toistaiseksi onnistunut

Aina on syytä muistaa, että se mitä luomme tarinaksi verkkoon, on jonkin tarkoituksellisen muodon saanut fiktiivinen konstruktio. Sosiaalisessa mediassa toimitaan tavoilla, joiden toivotaan herättävän vastakaikua; itse olen päätynyt konstruoimaan erilaisia rooleja – Instagramiin lisäilen lähinnä luontokuvia, Facebookissa olen ahdistunut, Twitterissä lymyilen tekemättä itse juuri mitään. Ihminen pirstaloi maailmankuvansa niin tehokkaasti, että vaikka tekniikka kehittyy, se ei pysy perässä. Tarinoimme itsemme lajina olemattomiin, hiomme pintakiillon sileäksi jotta jäisi enemmän tilaa itse keksimillemme rypyille ja lommoille. Syksyllä ilmestyvä kolmas romaanini käsittelee juuri sosiaalisuuden sudenkuoppia. Itselleni poikkeuksellisesti tulen myös esittämään vahvan teesin: yksinäisyys tekee hyvää. Erakkoudessa on puolensa; hetkellisesti nyt ainakin, toisinaan myös pysyvästi. Emme ole ollenkaan niin yhteisöllisiä kuin haluamme uskoa, mutta meihin on valettu varmuus siitä, että yksinäisyys tuhoaa. Mutta kuka nykyisellä tekoälyaikakaudella on koskaan yksin? Hiirenhiljaisuudessa laatimani teoksen piti ilmestyä aiemmin, mutta sinänsä ironisesti nimenomaan sosiaalinen elämä katkoi niin kamelin selkää kuin kynästä teränkin. Olen silti hämmentynyt siitä, että kirja alkaa olla ensimmäiselle editointikierteelle valmis. Olin luovuttaa käsikirjoituksen kanssa useaan otteeseen, katosin sähköposteihin, laadin kaavioita, huomasin turhautuvani niiden asioiden äärellä, joilla oli vähiten merkitystä kenellekään.

Historiassa ei ole kuin hetkiä. Tarina muodostuu vasta kun niitä yhdistetään, ja miten monin tavoin se onkaan mahdollista, loputtomasti.

Pelipöydällä: Survive! Escape from Atlantis

Lautapelit alkoivat vuosituhannen vaihteessa nousta pysähtyneestä unohduksestaan, syntyi uusia genrejä, uusi harrastajakunta, uusia innovaatioita. Pelaaminen oli yhtäkkiä taas populaaria, pelitkin aika fiksuja verrattuna vanhoihin nopanheittelyihin. Niin kuin kaikki kiva, on tämäkin ala sitten suosiota aina vain kasvattaessaan räjähtänyt ihan käsistä. Pelejä ilmestyy sadoittain joka vuosi – siis oikeasti hyviä ja pelaamisen arvoisiakin pelejä, kaikki keskinkertainen massatuotanto siihen päälle. Hittipelit ja netin foorumeilla kohutut elävät aina vain lyhyemmän ajan, ja mitä alan mediaa seurailen, niin tärkeintä tuntuu olevan aina se, mikä on ihan kohtsillään ilmestymässä.

Niin paljon ala on kehittynyt, että arvostetuimmat merkkiteokset ovat melkein järjestään tämän vuosituhannen julkaisuja; muutama 90-luvun peli vielä sinnittelee arvostettujen ja pelattujen joukossa, mutta sitä vanhempia tavataan katsoa aika karsaasti, yleensä toki ihan hyvästä syystä. Mutta onneksi on sellaisia outolintuja kuin Survive! Escape from Atlantis, joka on ilmestynyt alkujaan 1982, ja joka tällä hetkellä sinnittelee Boardgamegeekin top-listan sijalla 259, mikä ei ehkä maallikolle kuulosta kovin hienolta, mutta on se hyvä tulos; pelejä on listalla kymmeniätuhansia, eikä top kolmeensataankaan mahdu ennen 2000-lukua ilmestyneitä kuin kourallinen.

Survivesta julkaistiin 30-vuotispainos, jota olen itsekin pelannut, niin englannin- kuin suomenkielellä (kotimainen versio on nimeltään yksinkertaisesti Atlantis). Ja täydestähän tämä olisi modernina teoksena mennyt, ellen olisi tiennyt miten vanha peli on kyseessä. Poissa ovat kaikki oman lapsuuteni pelien standardit ratkaisut: ei heitellä noppaa, ei edetä laudalla kohti maalia, ei käännellä kortteja. Sen sijaan kyse on hektisestä hengissäpysymiskamppailusta, jossa ei selviä, ellei ole säälittä valmis jättämään kanssapelaajaansa haiden ruuaksi. Peli on tosiaan temaattisesti varsin (piristävän?) karu; aarteenetsijät ovat juuri ehtineet Atlantikselle ja keränneet taskunsa täyteen tavaraa, kun saari alkaa vajota. Mikä tapahtuukin sitten aika vauhdilla. Veneitä on porukkaan nähden ihan liian vähän, veteen molskahtelevat ihmiset houkuttelevat haita paikalle, saaren viimeisten kallioiden kadotessa tyrskyihin muodostuu jo kaiken ympäriltään mukaansa imaisevia pyörteitäkin kaaoksen keskelle...

Surviven pelaajamäärä on melko rajallinen: kahdesta neljään, joskin kahden hengen pelissä on (ohjeidenkin mukaan) suositeltavaa käyttää kummallakin kahta eri väristä tiimiä; näin saadaan tasan neljästäkymmenestä laatasta muodostuva saari täyteen väkeä ja peli etenee ripeämmin. Lauta on suuri, ja ennen pelin alkua sen keskelle eripaksuisista heksagonilaatoista muodostetaan pelaajien omien mieltymysten mukainen saari – joka kerta vähän erilainen. Sitten asetellaan ihmispoloiset paikoilleen, kullekin laatalle omansa, kunkin pelaajan pohjassa luku yhdestä kuuteen, mikä tarkoittaa kerättyjä aarteita ja täten pistemäärää. Nämä pidetään visusti salassa sekä muilta että alun jälkeen myös itseltä – syytä on muistaa minne sen oman kutosensa on laittanut, mutta vasta pelin lopussa selviää pääsikö tämä oman jengin arvokkain maaliin vai ei.

Alkutilanne: pelaajat ovat paikoillaan, veneet rannassa, saari vielä kokonainen.

Pelin säännöt ovat mukavan yksinkertaiset, jopa elegantit: vuorollaan pelaajalla on kolme "siirtoa", jotka voi käyttää liikuttamalla yhdestä kolmeen eri ihmishahmoa tai sitten venettä. Liikkumiset suoritettuaan pelaaja poistaa yhden laatan uppoavasta saaresta, kurkistaa sen alle ja löytää sieltä joko vihreän symbolin (mikä merkitsee peliin välittömästi ilmestyviä haita, valaita, veneitä tai pyörteitä) tai punaisen omaan varastoon laitettavan apuvälineen, jolla voi erilaisia katastrofitilanteita myöhemmin hieman keventää. Sitten heitetään hirviönoppaa ja liikutellaan sen perusteella joko haita, valasta tai merikäärmettä haluttuun suuntaan, yleensä tietenkin omista onnettomista pois ja vastapuolen polskuttelijoita kohti. Hain kanssa samaan ruutuun osunut uimari syödään armotta, valas hajottaa veneen ja paiskaa sen matkustajat veden varaan, ja merihirviö nielaisee laakista sekä veneen että kyytiläiset. Ja joka vuorolla saari kutistuu, vielä maan kamaralla olevat kipuavat hädissään kohti korkeampia huippuja... Veneitä ja paikkoja niissä on piinallisen vähän tarjolla, varsinkin kun valaanpirulaiset ovat muutaman jo menneet murskaamaan. Paniikintunne on parhaimmillaan aito, etenkin jos vastapelaajalla on jo veneellinen väkeä pelastumassa pelilaudan kulmissa siintäville tukevammille tantereille ja omia joukkoja kiertelee kiukkuinen hailauma.

Nyt ollaan jo kaaoksessa: valaat, merikäärmeet ja hait kiertelevät, varsin vajaasti täytetyt veneet seilaavat kohti turvaa, moni onneton polskii meren armoilla. Ja joka kierroksella saari edelleen kutistuu...

Survive on ripeästi etenevä peli, jossa joka vuorolla tapahtuu paljon. Loppupuolella saattaa varsinkin kahden pelaajan pelissä tulla tyhjiä hetkiä, mutta juuri tämän vuoksi kannattaakin kahdestaan pelatessa käyttää kaikkien pelaajien värejä – kaaos iskee kovemmin ja peli on vauhdikkaampi, toisaalta sekasorron keskeltä saattaa muutama onnekas päästä paremmin livahtamaan turvaankin, kun kaikkialle eivät haitkaan ehdi. Säännöt ovat lapsenkin helppo oppia, mutta pelin vaatimasta julmuudesta johtuen tätä ei liene syytä kaikkien nuorimpien kanssa ottaa esiin; tässä on tosiaan häikäilemättä uhrattava vastapuolen joukkoja selvitäkseen, ja tämä saattaa käydä niin pienen kuin isommankin pelaajan tunnon päälle asetelman ollessa vähän epätasainen. Mutta parin teinin kanssa kun tätä testasin, niin johan olin hainruokaa nopeasti. Kun saari lopulta kosahtaa tulivuoren mukana taivaisiin, peli päättyy ja on aika tsekata kuka sai parhaiten pisteytetyt hahmonsa turvaan; ei auta jos itsellä on kolme yhden pisteen tyyppiä ja yksi kahden; jos vastapuoli on saanut sen ainoan kutosensa saareen, hän voittaa. Sillä ei siis olekaan ihan vähän merkitystä, mille laatalle minkäkinarvoisen tyyppinsä asettaa – kunhan sen sitten vielä parin kierroksen jälkeen muistaisi.

Pelin erikielisissä versioissa ei ole tuotannollisia eroja lainkaan, samat kuvat, samat komeat paksut saarilaatat, samat oikein nätit puiset merihirviöt. Tosin ensin vastaan tulleessa suomijulkaisussa on pahanlaatuinen virhe sääntökirjassa – oli vähällä tehdä koko pelistä epäpelattavan, kunnes muunkielisiä manuaaleja selatessa homma valkeni. Outo oikolukumoka yleensä mallikkaasti ohjeista suoriutuvan Lautapelit.fi:n tuotteessa.

Ensimmäisten pelien vähän varovaisen kokeilun jälkeen Survive / Atlantis imaisi mukaansa tosissaan sitten kun tajusimme, että suoraviivainen vastapuolen kurmotus on taktiikkana sekä tehokkain että viihdyttävin. Ehdottomasti suositeltavat rapiat puolen tunnin mittaista nopeaa ja todella toiminnantäyteistä peliä kaipaaville. Bonuspisteet mukavan muhkeasta ulkoasusta.

Aiemmat Pelipöydällä-tekstit: Karuba, Hive, Dominion, Dokmus.

Nyt pyryyn hyytyy pyy

Sanojen leimaava vaikutus kiusaa toisinaan. Otetaan nyt esimerkiksi sellainen kuin "kirjailija". Keveän rennossa muodossa on jotain vähättelevää; se kuvaa ihmistä, joka ikään kuin pikkuisen kirjailee. En ole tästä sanasta oikein koskaan pitänyt, etenkin itseeni yhdistettynä se on alkanut harmittaa. Tämä ei tosin johdu sanan muodosta, vaan sen sisältämästä painolastista. "Kirjailija" pitää sisällään odotuksia joihin en ole ajatellut vastata; asemaa jonka arvoinen en ole pyrkinyt olemaan; ymmärrystä jostain sellaisesta mikä ei ole minulle auennut. Pitäisi keksiä jokin toinen sana joka kuvaisi. Mutta sen pitäisi olla uusi, käyttämätön. Koeajalla varmistettaisiin sen toimivuus.

Hyppäsin tuossa taannoin Twitteriin. Se oli seurausta kahdesta asiasta: ensin juuri tästä itseni ja nimekkeeni uudelleenbrändäämisestä, jollainen sivumennen sanoen on ollut elämässä käynnissä muutenkin vahvasti viime kuukausina; aloin seurata tomuisista päiväkirjoistani sitä polkua joka minut on johtanut tähän mykkään pisteeseen, ja koska olen (näennäis)sosiaalinen eläin, totesin polun toimivan parhaiten julkisena. Twitter on vielä alustana minulle melko tuntematon, joten samalla otan tuntumaa sinnekin. Tuskinpa siellä kauaa jaksan, mutta tsekkailen nyt kumminkin. Niin ja se toinen asia: herätelainasin kirjastosta teoksen nimeltä 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt. Tuskin olin toisen syyn puolivälissä kun jo räpelsin itseni twitteriin.

Kirjassa kuvataan sosiaalisen median vaikutusta aivojen mielihyväkeskukseen ja dopamiinin eritykseen, mistä seuraa nopea riippuvuussuhde, kun ihminen hakee lisää kiksejä. Sanotaan että sosiaalinen media on vienyt ihmisten mielenkiintoa mm. seksiin, mistä sattumoisin tuolla pykälää sosiaalisemman (blogeihin verrattuna siis; tämähän on kuin autiotalossa horisisi nykyisin, mitä en välttämättä siis pahana pidä) median puolella taannoin heräsi vähän juttua. Pyörittelin siellä setämäisesti silmiäni uutiselle seksuaalineuvojasta, ja yhteiskunnan pakonomaisesta tarpeesta istuttaa päähämme näkemys ihmiseen väen väkisin kuuluvasta seksuaalisuudesta. En väitä etteikö se monelle ole elämässä keskeistä. Monelle myös ei. Seksi on, kun sitä tarkemmin ajattelee, oikeastaan melko kuvottavaa. Ihminen tunkee paikkojaan jonnekin minne yleensä mieluummin ei. On epämiellyttäviä hajuja ja ruumiinnesteitä. Nihkeät luiset raajat ja kelmeät ihot hankautuvat kipeästi vastakkain. Jossain kramppaa. Toinen ihminen on ahdistavan lähellä. Seksi on vähän kuin lähikuvat hyönteisistä, joiden sisältä purskahtaa itsensä sisäelimillä pulskaksi syönyt loinen. Sen isäntäeläin vielä nytkyttelee kuolevia raajojaan, kun liman tahrima kasvatti oksentuu ulos aukosta, joka on enää rumana reikänä ruumiissa. Eikä kuvan katsoja saa käännettyä katsettaan pois mitenkään.

Huh huh. Melkein tekisi mieli tämän jälkeen vetää hermosavut, mutta lopetin polttamisen vähän ohimennen jo vuosia sitten. En yrittämälläkään onnistunut koukuttumaan, en ole oikein koskaan onnistunut, mihinkään. Taloyhtiössämme tosin kiellettiinkin muutama vuosi sitten parveketupakointi; ei sillä että kielto takatöölöläisiä gangstoja liiemmin kiinnostaisi – tässä talossa jokaisen neljän rapun jokaisen kuuden kerroksen parvekkeella käy ovi iltaisin taajaan, ja kurkkupurkit ovat tumppeja täynnä. Polttelun kieltävät tarrat nähdään meilläpäin lähinnä eksoottisina symboleina.

Hämärässä räjähtävät käävät

Vuorossa vuotuisen kirjakertymän perkuu, kiitos pienen mustakantisen vihon, johon lukemani kirjat tallentuvat, kuten ovat tallentuneet sen edeltäjiinkin pian neljännesvuosisadan ajan. Haaveiletteko koskaan maailmasta, jossa emme tallentaisi niin pakonomaisesti kaikkea tekemäämme? Minä haaveilen. Voi miten haaveilenkaan. Mutta minkäs itselleen voi, joten:

Luin vuoden aikana 47 kirjaa. Se on pikkuisen vähemmän kuin mitä nuorena ja innokkaana luin, mutta olen tavannut perustaa lukemiseni sille ohjesäännölle, että laatu korvaa määrän. En käsitä miten kukaan pystyy sisäistämään vaikka nyt sata kirjaa vuodessa. Mitä niistä jää mieleen? Ei mitään. Ei tosin sillä että 47:stäkään mitään jäisi, joten mikäpä minä olen sanomaan. Kirjoista 13 oli omasta hyllystä poimittuja uudelleenluentoja, osa toiseen, osa jo kolmanteenkin kertaan. Kuten totesin, on huonosta muistista hyötyä: samat teokset voi lukea surutta aina uudelleen. Vai totesinko? Kauno- ja tietokirjallisuuden ("non-fiction") välinen jako oli yllättäen sellainen, että sanataide hävisi asiatekstille luvuin 25-22.

Loppuun vuoden kovat kolmoset:

Top 3 leffat:

1. Se joku studio Ghiblin leffa... en minä niiden nimiä toisistaan erota. Tyttären kanssa ne on melkein kaikki pian katsottu. Ovat pääsääntöisesti hyviä.
2. Hobitti-trilogia. Myös Sormusten herra -elokuvat katsoin viimein, mutta Hobitti oli parempi.
3. ... (en tainnut katsoa muita elokuvia)

Top 3 sarjat:

1. Fargo, kausi 2
2. True Detective, kausi 1
3. Mad Men

Top 3 lautapelit:

1. Dokmus
2. Survive! Escape from Atlantis (tulossa Silmis-esittelyyn pian!)
3. Uno (kun kesällä tuli otettua vähän enempi matsia)

Top 3 podcastit:

1. The Dollop
2. The Trail Went Cold
3. Danger Room

Siinä keskeiset. Nikkaroin kyllä kesähelteillä itselleni myös luku- ja kirjoituspisteen takapihalle (ohessa kuva). Että ei se aika kuulkaa pelkän viihteen parissa ole mennyt.

Siksi siis kiinnitti hiisi siiliin piikit

Minua on huomioitu tässä loppuvuoden aikana niin etten tiedä miten päin olisin. Olen saanut läjäpäin kirjoja, ruokatarvikkeita, kahvia; suklaatakin pitkälle toista kiloa. Olen saanut olla seurassa joka ei vaadi minulta paljoakaan, mutta jossa osaan silti enimmäkseen olla itseni. Ei muuten ole ihan jokapäiväistä enää nykyään sellainen.

Kenties pitäisi oppia itsekin huomioimaan itseään. Olen etsinyt tekemisilleni merkitystä jo muutaman kuukauden ajan, mutta vaikken sellaista löydäkään, pitäisi kyetä hyväksymään myös merkityksettömän oikeus olla olemassa. Vai tuntuuko minusta vain nyt siltä? Jos tuntuu, eikö niin ole? Tunne vastaan tieto, siinäpä kevyt dilemma loppuvuodeksi...

Kävin debattia siitä, onko julkaistuihin teoksiini kätketty tärkeitä teemoja tai merkityksiä. Mielestäni ei; lukija oli toista mieltä. Olen aina hieman vierastanut kirjallisuutta, jolla on "sanoma". Joka pyrkii sanomaan "jotain tärkeää meidän ajastamme" tai "ottaa kantaa polttavaan aiheeseen". Mielestäni tieto- ja kaunokirjallisuus ovat kaksi selvästi eri asiaa. Kaunokirjallisuuden itseään täydentävä tehtävä on puhtaasti sanataiteellinen. Eskapismi ja kaunis kieli – siinä kaikki. Ei "teemoja" tai "näkemyksiä".

Söin joulunpyhien aikana niin paljon kakkua, että piti käydä ensi kerran vuosiin vaa'alla kun palasin kotikoloon. Kävi ilmi että olen laihtunut entisestäkin; painoindeksini mukaan olen merkittävästi alipainoinen. Luulin että neljäkymmentä täytettyään ihminen alkaa viimeistään kerätä massaa, mutta ilmeisesti ei. Voin ainakin hyvällä omallatunnolla syödä sen kilon suklaata nyt sitten.

Luuhun juurtunut surun ruusu

Puolisentoista vuotta sitten perustettu Taka-Töölön kirjailijoiden lukupiiri on neljän hengen kompakti kokonaisuus, jonka jäsenenä on tullut luettua kirjoja, joihin ei ehkä muuten olisi tarttunut. En ole aiemmin kuulunut lukupiiriin, joten kokemus on ollut sikälikin tuore, mikä on tässä iässä harvinaista. Käsittelyssä olevista kirjoista keskustelu tempaisee yleensä jonnekin toisaalle, monesti kirjoittamisen prosesseihin ja kiputiloihin. Oma kirjoittamiselle merkitystä etsivä kriisiytymiseni on vaivannut jo pitkään, mutta eilisen jälkeen olen ehkä taas saanut suuntaviivoja. Ainakin puintia riitti, kukapa sitten tietää johtaako mikään mihinkään. Asiat jäävät kesken, kuten blogit: kuusnelospelien pariin tuskin enää palaan, ja alkaa tuo Marvel-urakkakin näyttää hivenen huolestuttavalta. Vaikka väliäkö noilla, ajantappoahan kaikki vain on...

Lukupiirissämme on käsitelty tähän mennessä seuraavat teokset:

- Gabriel Garcia Marquez: Kuulutetun kuoleman kronikka
- Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia
- Saara Turunen: Sivuhenkilö
- Jhumpa Lahiri: Kaima
- Enni Vanhatapio: Absentia
- Iris Murdoch: Epävirallinen ruusu
- Edward St Aubyn: Loistava menneisyys
- Maarit Verronen: Pimeästä maasta
- Lionel Shriver: Poikani Kevin
- Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
- Primo Levi: Tällainenko on ihminen
- Gillian Flynn: Kiltti tyttö

...minkä lisäksi on luvussa ollut kahden osanottajan työn alla oleva teksti, allekirjoittaneen eilen, ja saamistani kommenteista olen tarkkalukuisille tovereilleni kiitollinen. Kirjoittaminen näyttäytyy hetken ajan inhimillisesti järkevänä toimintana aina silloin kun on ihmisiä joiden kanssa siitä puhua. Yksin ollessa se ei sitä ole, mikä on tietenkin paradoksaalista, koska yksinhän tätä tehdään. Siis jos tehdään. Onneksi ei enää tarvitse.

Nähdä näätänä jäkälämättäässä nälkää

Kirjallisuuspalkintoja jaeskeltiin taas. Ja mikäs siinä, näkyvyyttä ja myyntihittejä tällä alalla tarvitaan (kai). Itse olen viimeksi ollut innostunut Finlandia-palkinnosta joskus vuosituhannen alussa. Olin silloin kirjastossa töissä, ja kuvittelin tämän palkinnon saaneen kirjan lukemalla jollain tavoin kultivoivani itseäni. Virhe!! Finlandia-voittajat eivät juuri koskettaneet. Eivät ole sitä tehneet sittemminkään; ainoa lukemani F-pystin voittaja josta voin sanoa vilpittömästi pitäneeni on Leena Krohnin Matemaattisia olentoja tai jaettuja unia, ja siihenkin tutustuin vasta tänä vuonna lukupiirin kautta. Mainio teos, mutta kenties kertoo jotain, että tämä teos on kyseisen palkinnon alkuvuosilta, jolloin voittajaksi vielä kelpasi kirjallisuus vähän laajemmalla skaalalla. Pari ok teosta on sittemmin tullut vastaan, mutta muuten lukemani voittajat ovat olleet joko suuria pettymyksiä, tylsiä kuin piru tai vain mitäänsanomattomia. Muutaman olen jättänyt suosiolla kesken. Moneen vuoteen en ole enää edes yrittänyt; tajusin että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi sellaisen kirjallisuuden väkisinluentaan, jonka joku taho on määritellyt hyväksi. Tykkään tehdä omia löytöjä, edetä omien mieltymysteni mukaan. Minä ja pönöttelevä Finlandia-instituutio emme pidä samanlaisesta kirjallisuudesta, se on tullut selväksi. Makuja on toki monia, ja selväähän on, että Finlandia-kirjoista suuri yleisö kovasti tykkää. Ennen kaikkea ne helpottavat joululahjakirjan valinnassa. Mutta kuinkahan moni F-voittajan käärepaperista aattona löytävä sitä lopulta loppuun asti lukee? Tilastotietoa ei liene olemassa.

Käyskentelin tuossa päivänä muutamana Pasilassa. Katselin Triplan rumaa seinää ihmishyöyn rynniessä liikennevalonakutuksen tahtiin sen ovista sisään ja ulos. Jossain kilkatti tonttukello. Tajusin että on taas vuosi päättymässä, taas yksi sellainen takana, joka ei jättänyt juuri mitään mieleen. En tavannut uusia ihmisiä, en käynyt uusissa paikoissa, en tehnyt paljoakaan. Kesän käyskentelin metsikössä, välillä kissan kanssa, välillä yksin. Muodostin maisemasta sanoja. Taivaasta tavuja, risuista riimejä, korsista koreaa kieltä.

Tai sitten en. Mutta kuviasi leikkasin silpuksi niillä saksilla jotka olin sinulta saanut.

Jos et huomannut.

Palasia harmaaseen hankeen, tomuksi arkeni ylle. Me sentään hengitimme samaan tahtiin, silloin. Kun en vielä tiennyt miksi.

Mutta nyt on tietenkin jo myöhäistä, mikä huojentaa. On mukava kun ei enää tarvitse yrittää.

Kuu puhuu, luumupuu nukkuu

Kirjallisuus on narsismia. Halu tulla huomatuksi on väistämättä osa sitä koneistoa, joka on kirjallinen maailma. Ihmisen halu nähdä oma nimensä isoin kirjaimin painettuna, oma kuvansa mainoksessa, omat sanansa tärkeinä. Kirjallisuuteen liittyy juuri omien ajatusten kokeminen niin merkittäviksi, että niillä on oikeus tulla julkisesti esiin. Kirjailija haluaa itseään kuunneltavan, koska kokee olevansa tärkeä ja sanovansa asioita tavalla, jota muiden tulisi kuunnella. Kirjan julkaistuaan kirjailija tuntee olonsa hyväksi, koska saa osakseen ihailua; ehkä kateuttakin, mitä kukaan ei suoraan myönnä, mutta se on kuitenkin aina salaa toiveena.

Itseäni kirjallisuuteen liittyvä pyrkimys valokeilaan kavahdutti ensihetkistä alkaen. Koin kiusalliseksi ajatuksen, että esittäisin olevani jotain parempaa kuin olin. En halunnut kenenkään ajattelevan, että minulla olisi sanottavaa. En pitänyt kirjalleni julkaisutilaisuutta, koska itseni juhlistaminen tympäisi ajatuksena.

Tykkään kuitenkin kirjoittaa. Ratkaisuksi tähän ongelmaan olen kaavaillut yhteiskuntaa, jossa kirjailijuus on anonyymiä. Tekijöiden nimet jätetään pois teksteistä, jotka seisovat tämän jälkeen omillaan, ilman nimen tuomaa painolastia, tai tekstistään ylpeän kirjoittajan ylemmyydentunnetta. Palkintogaalojen nahkeat sisäpiirit, messulavojen tyhjänkalseat haastattelut ja kirjalliseen kulttuuriin liittyvä kiusallisen elitistinen vivahde katoaisivat. Olisi vain tekstejä, ei niiden tekijöitä.

Rannalla hallan tappamat haahkat

Sain tällä viikolla ihailla ammattilaista työssään. Kipsimestari tutkaili murtunutta kättä korkeintaan hetkisen, napsi sitten tarvittavat ainesosat salkustaan, klips vain leikkeli oikean kokoiset harsot ja levitti pakkelit, ja niin oli käsi kipsissä, jonka värinkin saa nykyään valita.

Olen tämän vuoden aikana ollut sairaaloissa ja terveyskeskuksissa niin itsekseni kuin muiden mukana enemmän kuin edeltävänä viitenä yhteensä. Ehkä kymmenenä. Mutta elämäksi tapaavat tätä tahmaista viemär'nukkaa kutsua, ja sitä tässä on itse kunkin nieltävä, sori kielikuvan epämiellyttävyys.

Yritän vain välttää tilanteita joissa olisin jotenkin sympaattinen. Tai mukava. Tai kiva.

Tai ansiotta arvostettu.

Mutta heräsin taannoin yöllä siihen, että kissa katseli kuin vertaistaan. Aistin sen huoneen pimeässä. Ettei minulla ole vuosiin ollut kissaa, teki tunteesta jokseenkin oudon, mutta sitten rintaa alkoi pistää, enkä kerennyt keskittymään pidemmälti. Ikkunaan oli vedetty lasileikkurilla aukko. Huoneessa veti, herätyskello vilkutteli nollia.

Seuraavana aamuna ei paljon naurattanut.

Kyyn syyshymyn lyhyys

Elän tietynlaisessa askeesissa, minkä minulle hiljakkoin hieman kulmiaan kohottaen totesi eräs puolituttu. Se oli ehkä esitetty osittain kysymykseksi. Olin hienovaraisesti tulkitsematta lausahdusta sellaiseksi, kaadoin lisää kahvia, seinät natisivat tuulessa, joka jo silloin kävi hautojemme yli. Pakkanen kiristyi.

Silti, kun tänään kannoin suurta kitarakoteloa ja kangaskassillista nalleja alas kuudennen kerroksen asunnostani, ajattelin: olen tiivistynyt oleelliseen. Joidenkin mielestä pikemminkin epäoleelliseen, uskon, tavallaan toivonkin, koska ihminen on siten pinnallinen, että haluaa olla jotain erikoista silloinkin kun tietää, ettei kukaan todella ole, ei kukaan, koskaan. Massan yläpuolelle pyrkivät vain sielunsa halvalla myyneet. Eivätkä hekään tietenkään sinne pääse. Uskoa olevansa tärkeä on ihmisen virheistä pahin.

Ensi vuonna tulee kaksikymmentä vuotta siitä kun lopetin lihansyönnin. Se tapahtui yhtäkkisesti, kesken kinkkupizzan. Tajusin äkkiä nauttivani kappaleita pilkotusta eläimestä, mikä alkoi kuvottaa. Pizza jäi kesken. Olen sen jälkeen syönyt lihaa satunnaisesti, ehkä keskimäärin kerran vuodessa, tosin viime kerrasta on jo kauan. Mutta silloin kun lapsi oli pieni ja allerginen, söin hänen seurakseen toisinaan poronkäristystä tai nakkimunakasta. Ei se haitannut. Lihaa ei ole ollut erityisen ikävä, en kaipaa makua tai muuta sellaista.

Television laitoin kaappiin kaksitoista vuotta sitten. Mitään sinä aikana kansakuntaa yhdistäneitä viihdeohjelmia kuten Putous tai Vain elämää en ole nähnyt. En usko menettäneeni paljoakaan. Aina silloin tällöin ihmettelen joitakin tyhjästä nousevia sanontoja joita toistellaan vähän aikaa kaikkialla, mutta epäilen niiden olevan lähtöisin tv:stä. En enää muista aikaa, jolloin tv:tä katseltiin joka ilta. On vaikea nykyään ymmärtää miten kellään on sellaiseen aikaa. Laatusarjoja toki seuraan mielelläni, mutta hankin ne dvd:llä ja katson tietokoneelta.

Seksiä en ole harrastanut pian seitsemään vuoteen. Se jäi parisuhteen myötä, enkä ole kaivannut. Ihminen säästyy niin monelta murheelta ja henkiseltä painolastilta kun ei ole ketään toista jonka kanssa sotkea asiansa. Ei sillä että tässä iässä varmaan enää petihommia jaksaisikaan, mutta toisaalta en ole ennen ollut tämän ikäinen, joten paha sanoa. Fyysinen kanssakäyminen on ajatuksena jotenkin väsyttävä. Henkinen kiintyminen johonkin toiseen vielä paljon rasittavampi.

Alkoholin jo ennestään vähentynyt käyttö jäi viisi vuotta sitten. No, sen jälkeen olen juonut yhden oluen kesällä 2016 Urjalassa ja yhden siiderin kesällä 2018 käristyskupolin aikana Turussa (sen hikoilin suoraan pois). Minulla oli joskus opiskeluvuosina pakonomainen tarve hakeutua alkoholin pariin. Oli baari-iltoja ja bileitä. Päiväkirjaani avauduin sitten niiden jälkeen siitä miten paska olo ajatuksiin juomisesta aina jää. Silti vain. Helsinkiin muutettuani oli vielä satunnaisia baari-iltoja, mutta siihen aikaan paska olo oli jo fyysistä. Tajusin että kun elämästä ei erityisesti nauti, ei juomisella sitä ainakaan paremmaksi saa. Niin että se jäi sitten. Olen sillä tavoin utopistinen ihminen, joku voisi pitää idealistinakin, että uskon ihmisluonnon hakeutumisen päihteiden pariin olevan pelkkää heikkoutta. Ihminen voi paremmin ilman.

Aika vähän näen enää ihmisiäkään, mutta jonkin verran sentään. 

Mitä siis on enää jäljellä?

Teksti.

Konstruktio.

Rakennettu ihmisen kuva.

Enkä voisi olla tämän onnellisempi. Enkä onnettomampi. Olen vain, ja olotila on jossain muualla.

Intentiomurha

Teoksen luokitteleminen teokseksi on institutionalisoitunut prosessi. Maalaus hyväksytään taiteeksi vasta kun sen tekijä on sisällä taidemaailmassa, jota varten kuvataidetta ennen kaikkea tehdään, aivan kuten kirjailijan teos ilman kustantajan logoa kannessa nähdään lähinnä harrastelijan tuotoksena. Mitä suuremman kustantajan, sen merkittävämpi taiteellinen teos on pääsääntöisesti kyseessä. Mutta kenen ehdoilla kirjoittaja silloin toimii? Onko luova prosessi vilpitön, jos sen tarkoitus on tulla kaikkien niiden portinvartijoiden hyväksymäksi, jotka on ohitettava ennen kuin matka on edennyt tekstinkäsittelystä kaupan hyllylle? Tai suoremmin: kenelle kirjoitamme kun kirjoitamme?

Itse olen kirjoittanut 14 romaania, kolme novellikokoelmaa, kolme pienoisromaania, yhden runokokoelman, epämääräisen määrän runoja (joista onnistuneita on vain vähän; lyyrikkona saavutan tavoitteeni lähinnä sattumalta) ja novelleja. Jonnekin kymmenen ja kahdensadan sivun välille hyytyneitä keskeneräisiä romaaneja on arkistossani 22. Näiden lisäksi on useita tuhansia sivuja epämääräistä tajunnanvirtaa, ajatuksenjuoksua, ideoita ja katkelmia hakemistossa nimeltä "Sekalaiset". Ja tietenkin kaikki se jota olen viimeisten kuudentoista vuoden ajan syytänyt verkkoon.

Kirjoistani kaksi on julkaistu, mutta itse en osaa korottaa niitä muun tuotantoni yläpuolelle. Kaikki on kokonaisuutta, jolla on yksi implisiittinen lukija: minä. Tuntuisi väärältä kirjoittaa vastatakseen joihinkin itseni ulkopuolelta asetettuihin odotuksiin. En tiedä mitä ne ovat; maailma on siihen liian monimutkainen. Jokaisella on äänensä, eikä kukaan saavuta toisen ajatuksia lopulta kuitenkaan. Kommunikointi on mahdotonta, mutta ääniä voi silti yrittää ymmärtää. Jokaisen kertomus on osa kokonaisuutta.

Taiteen tekeminen on ihmiselle ominaista, mutta taiteen järjestyminen laitosmaiseen byrokratiaan ja markkinavetoisiksi kulutustuotteiksi on jotain muuta. Puhtainta taidetta on sellainen, jolle tekijä uhraa aikansa ja elämänsä siitäkin huolimatta, että tietää olevansa ainoa yleisö. Jokainen on itsensä pahin kriitikko, ehkä ainoa merkittävä.