24.2.19

Pelipöydällä: Dokmus

Vielä kymmenen vuotta sitten olisi varmaan ollut ihan huikeaa nähdä suomalaislähtöinen lautapeli kansainvälisesti markkinoituna, mutta niin vain muuttuu maailma, ja nykyisin näitä ilmestyy jo sellaiseen tahtiin, ettei kaltaiseni alaa ainakin puoliaktiivisesti seuraavakaan pysy perässä. Dokmus on Lautapelit.fi:n kustantama Mikko Punakallion suunnittelema teos vuodelta 2016, ja on jo pitkään ollut omalla tutustumislistalla. Peli on kuvien perusteella tuntunut toisaalta potentiaaliselta hitiltä tahollani, toisaalta sen haahuilevassa juonikyhäelmässä ja geneerisessä fantasiakuvituksessa on ollut jotain vieraannuttavaa – Dokmus on vaikuttanut olevan suunnattu kovemman kaliiberin pelaajille. Nyt peli kuitenkin päätyi kirjaston kokoelmista testiin, ja on todettava, että vielä ohjeita lukiessakin kalvoi epäilys: tämä on juuri sellainen monimutkaista säätöä vaativa peli, joka aktiivisesti hyljeksii kaltaisiani ajanvietepelaajia...

Mutta kuinka ollakaan. Asettelin pelin koemielessä pöydälle, etenin ohjeet kädessä muutaman siirron verran, ja asiat loksahtivat kohdalleen: ne vielä ennen pelaamista monimutkaisilta vaikuttavat säännöt ovat kaikki loogisia, jopa siinä määrin intuitiivisia, että ensimmäisen varsinaisen pelin jälkeen ei ohjeita ole tarvinnut vilkuilla. On totta puhuen suorastaan häkellyttävää, miten Dokmus onnistuu kääntämään ensivaikutelmansa päälaelleen: vaikeasti lähestyttävä ja monimutkaiselta vaikuttava peli onkin oikeasti pariin todella yksinkertaiseen sääntöön perustuva nopeasti koukuttava teos, jota on helppo lähestyä, ja joka on kaiken lisäksi todella nopea startattava – monen nykypelin vaatimaa minuuttikausien esiasettelua ei ole.


Mistä sitten on kyse? Aluevaltauksesta lähinnä. Pelissä on kahdeksan kaksipuolista maastolaattaa (joista kaksinpelissä on käytössä viisi), jotka sisältävät erilaisia maastomuotoja ja temppeleitä. Pelaajat lähtevät etenemään alueen reunalta haluamistaan paikoista, ja tarkoitus on kahdeksan vuoron aikana saavuttaa niin monta temppeliä kuin mahdollista: joka vuorolla pelaajalla on käytössä kolme telttaa, joita saa asettaa vain jo kartalle asetettujen telttojen viereisiin ruutuihin. Ei kuulosta siltä että kahdeksassa vuorossa ehtisi hirveän kauas edetä, kun yhden karttalaatan koko on sentään 7 x 7 ruutua... Mutta tässäpä Dokmuksen juju: joka vuorolla pelaajalla on myös mahdollisuus käyttää yhtä erikoiskykyä, ja nämä sisältävät vaikkapa karttalaattojen siirtelyä ja pyörittelyä. Maisema muuttuu vinhasti, ja jo tehdyt strategiat on pakko pistää uusiksi useinkin – toisaalta juuri oikealla tavalla karttaa muokkaamalla onkin mahdollista levittäytyä mahdollisimman laajalle. Ja levittäytyminen toki kannattaa: paitsi saavutetuista temppeleistä, pelaaja saa lopussa pisteitä myös sen perusteella, kuinka monen eri karttalaatan alueelle on ehtinyt. Mutta mutta: kovat bonukset on myös luvassa myös sille, joka on ottanut haltuunsa kaikki yhden laatan temppelit. Valintoja siis, piinallisia valintoja... Kuten kunnon lautapelissä kuuluukin. Itsehän rakastan suuresti Reiner Knizian pelejä, joissa keskeisenä elementtinä on aina juuri valinta: kumman näistä ehdottoman välttämättömistä asioista teen ja kumman jätän tekemättä? Dokmuksen tunnelmassa on jotain perin knizialaista – tosin Reiner olisi yksinkertaistanut saman pelin vielä muutamaa pykälää lähemmäksi puhdasta abstraktiota.

Toiseksi viimeinen vuoro: punainen pelaaja on levittäytynyt tehokkaammin olemalla jokaisella karttalaatalla, mutta vihreä on saanut oikean alakulman kartan jokaisen temppelin haltuunsa.

Parin ensimmäisen hapuilevan pelin jälkeen Dokmuksen hienoudet alkoivat paljastua. 12-vuotias pelitoveri otti laajenemiseen vaadittavat strategiat nopeammin ja tehokkaammin haltuun kuin isänsä, mutta toisaalta muutaman pelin jälkeen aloin olla hienostuneempi erityiskykyjen käyttäjä. Sikäli peli tuntuu siis ainakin parin päivän intensiivipeluun jälkeen mukavan tasapainoiselta. Ennen kaikkea Dokmus on ongelmanratkaisua. Alati muuttuvan ongelman, jossa pitää koko ajan olla pari pykälää seuraavaa siirtoa pidemmällekin ajateltuna, mutta ongelman kuitenkin: pelissä elementtejä on hyvin vähän (muutamat erilaiset maastotyypit, muutamat erilaiset erityiskyvyt), ja niitä varioimalla (sekä tietenkin eri peleissä eri karttalaattoja käyttämällä) luodaan loputtomasti uudenlaisia pelitilanteita. Tulipa jopa sellainen olo, että tämä olisi kiva saada omaankin kokoelmaan; arvelen että Dokmuksessa riittää pelattavaa vielä pitkäksi aikaa. Eikä tämä vaadi koko iltaa: yhden pelin kesto on ainakin kaksinpelissä melko lyhyt. Ei tuohon taida kuin parikymmentä minuuttia heilahtaa, ja ainakin toisen kierroksen ehtii aina ottamaan, pakkohan se on. Suuri suositus pohtimista ja pähkäilyä sisältävistä peleistä pitäville.

Aimmat Pelipöydällä-tekstit: Karuba, Hive, Dominion.

21.2.19

Lohkaroituma

Löysin itseni kirjasta. Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta olen jotenkin kauhean vaikuttunut siitä tiedosta, että Sosiaalisen median lyhyt historia on ottanut allekirjoittaneen yhdeksi ohikiitäen mainituksi lähdeblogikseen. Olkoonkin että kirja on painettu vuonna 2013, sinne lainattu kaipaukseni marginaaliin tuntuu lämmittävän sydänalaa jotenkin ihan eri tavalla kuin melkein mikään. Toiveeni on toteutunut, sen voin nyt jälkiviisaana todeta. Spottivalo osoittaa jonnekin toisaalle, lavan reunassa olen minä, tomuhiukkanen tuulessa, sanat vailla sanojaa, unohdetun polun mutka.

Polkua kävelin eilenkin, eläinten jäiseen hankeen tallaamaa. Välillä jalka upposi, välillä lumi kantoi. Tuuli viskoi lunta, sitä tuprahteli puiden välistä kuin valkoista savua. Puristin lapionvartta. Sormia pistelivät perkeleelliset neulat; viima kävi suoraan aivan liian ohuista sormikkaista läpi. Syreeni johon kesällä ripustin riippumattoni, oli katkennyt tyvestä ja makasi polulla poikittain. Heitin lapion pois. Tuuli kiepautti sen ilmassa ympäri. Tartuin syreeniin kaksin käsin ja aloin raahata sitä polulta syrjään. Orava nauroi minulle männystä. Minäkin nauroin. Mitään niin turhaa en ollut koskaan tehnyt, en sen jälkeen kun olin kirjoittanut kir

Saunan oven edessä hanki oli jäätynyt kiveksi. Satoi neulasia. Poskissa ei enää ollut tuntoa kun käänsin kasvoni taivaalle. Kevät, kevät, kyllä se sieltä vielä kuulkaa.

16.2.19

Doctor Who 1.6: Dalek


"What about you, Doctor? What the hell are you changing into?"

Supersankarisarjakuvista puhuttaessa olen törmännyt käsitteeseen "diminishing threat syndrome". Tällä tarkoitetaan sitä, että kuten Vihollinen X on vuonna 1976 ollut sankarille ensiesiintyessään lähes ylivoimainen ja niin uhrautumista kuin ylivoimasta suorituskykyäkin vaativa vastus, on tämä parikymmentä vuotta ja yhtä monta uusintamatsia myöhemmin enää olankohautuksella hoideltava surkimus; jotain joka on olemassa vain voidakseen vertautua heikommin uusiin cooleihin vihollisiin.

Otan tämän esiin, koska Dalekit, nuo Tohtorin arkkivihollisista ikonisimmat, ovat tästä osuvin esimerkki tv-puolella. Jaksossa Dalek on läsnä vain yksi tämän tappajarodun edustaja, mutta panokset ovat silti korkeat, uhan ja lopullisen tuhon tuntu vahvana ilmassa. Mutta kun mennään muutama tuotantokausi eteenpäin, Dalekeita tulee vastaan lisää ja lisää, ja uhan tilalla on pelkkä vitsi. Surullista seurattavaahan tämä on ollut, mutta ymmärrän kyllä käsikirjoittajien olevan pakkoraossa. Tohtori-fanit vaativat Dalekeja, mutta mitään kovin lopullista nämä infernaaliset olennot eivät silti voi tehdä jotta sarja voisi jatkua. Niinpä ollaan pattitilanteessa, jossa vaaran aistii kerta kerralta huonommin.

Dalek sijoittuu utooppiseen tulevaisuuteen vuonna 2012, jonne Tohtori ja Rose päätyvät, eksentrisen ja ilmeisesti niin internetiä kuin puolta maailmaakin hallitsevan (?) keräilijämiljonäärin henkilökohtaiseen avaruusmemorabiliamuseoon, jonka ainoana elävänä näytekappaleena on tuo otsikon Dalek. Se herää Tohtorin aistiessaan horteestaan, ja helvetti on tässä maanalaisessa bunkkerissa irti välittömästi. Premissi ei ehkä ole kauhean originaali, mutta kun jakso hieman hitaanpuoleisesti pääsee lopulta käyntiin, se ei pysähdy, vaan jyrää intensiteetillä aina ikimuistoiseen loppuun asti. Eikä tässä ole otsikosta huolimatta kyse yksin Dalekista, vaan ennen kaikkea Tohtorista. Tämä jakso on kuvaus äärimmäisestä post-traumaattisesta oireyhtymästä kärsivästä sotaveteraanista, jonka tähän mennessä jo monesti esiin noussut tunnekylmyys alkaa saada selityksensä: "Timewar" on käyty Dalekien ja Tohtorin oman rodun Timelordien välillä. Nämä kaksi Maassa vuonna 2012 kohtaavaa yksilöä ovat miljoonia uhreja vaatineen rytäkän ainoat eloonjääneet. Kummankin mieli on järkkynyt pahan kerran, ja niin vain käy, että pasifistinen Tohtori on lopulta valmis tappamaan siinä missä Rosen avulla jotain inhimillistä sisäistänyt Dalek ei halua muuta kuin vapauteen pitkästä piinastaan. Jakson viimeinen neljännes on erityisen onnistunut.

Sikäli on harmi, että tämän kahden rikkinäisen soturin kohtaaminen on kiedottu vähän kömpelöön kehykseen. Jenkkimiljonääri on kliseinen ja viimeistelemätön hahmo (jonka näyttelijä on myös aika onneton – hänestä ei huou alkuunkaan roolin vaatimaa arvovaltaa ja voimaa), ja koko kiinnostava museoaspekti jää vähän hämärän peittoon. No, löytyyhän sieltä sentään Tohtorille komea ase kannettavaksi. Sivuhenkilöistä kiinnostavimmaksi nousee miljonäärin nuori ja nerokas apupoika Adam, jolle kovasti pedataan jonkinlaista romanssia Rosen kanssa, ja hyppääpä kaveri jakson lopussa Tardiksen kyytiinkin. Oudon lyhyeksi Adamin osuus Tohtorin mukana kuitenkin jää, vaikka potentiaalia olisi ollut.

Itse kun en ole sitä vanhaa Tohtoria koskaan nähnyt, oli tämä jakso aikoinaan ensikosketukseni olentoon nimeltä Dalek, ja olin hyvin vaikuttunut. Arvelin että vaikka tässä nyt tapasimme lajinsa viimeisen, tultaisiin näitä tyyppejä vielä näkemään, ja totta kyllä – mutta kuten alussa totesin, kohtaamisten intensiteetti heikkenee kerta kerralta, ja sen myötä Dalek-jaksojen laatukäyrä on valitettavan jyrkästi aleneva. Onneksi luisuun sentään lähdettiin näin korkealta.

12.2.19

Morpheus ja minä, eli Sandman top 10, osa 2

The Sandman -sarjakuvan parhaiden yksittäisten numeroiden listaukseni jälkimmäisen osuuden alkuun vielä muutama sananen omasta historiastani tämän sarjakuvan kanssa. Ensikosketus Kalma-lehden myötä nimittäin oli kyllä välittömästi sähköistävä, mutta ei tainnut lopulta kestää kovin pitkään – joko Kalma jäi lyhytikäiseksi lehdeksi, tai sitten en vain itse onnistunut haalimaan kuukausittain ilmestyvää julkaisua kätösiini. Muutaman ensimmäisen numeron kuitenkin sain, ja kirjastosta lainailin myöhemmin suomeksi julkaistuja kokoomateoksia, joita ei tullut kyllä niitäkään montaa. Toinen kirja The Doll's House ilmestyi suomeksi, mutta sekin taisi tulla epäkäytännöllisesti kahdessa osassa, mahdettiinko sitä pidemmälle enää päästäkään. Niinpä aloin kerätä Sandmania englanniksi. Ostin kirjat järjestyksessä pitkän aikavälin kuluessa, kenties keskimäärin noin albumin vuodessa. Harvaa, josko mitään, muuta painoteossarjaa olen näin pitkäjänteisesti hyllyyni koonnut. Laiskuudesta usein kärsivä keräilijäminäni on syystäkin ylpeä. Yllättäen muuten sain äskettäin tietää, että koko sarja on rykäisty suomeksi pienen kustantamon toimesta komeina kovakantisina teoksina ihan muutama vuosi sitten. Hieno juttu asiasta kiinnostuneille; jollei Sandman ole tuttu vielä niin nyt kirjasto ainakin auttanee asiaa. Toivottavasti käännöstyö on tehty huolella. (sarjakuvan suhteen jälki on usein vähän kyseenalaista, niin ikävä kuin tätä onkin sanoa...)

The Sandmanin kymmenen parasta numeroa, osa 2


5. A Dream of a Thousand Cats (Sandman #18)


Huomaan top-listani olevan siten painottunut, että nämä viisi korkeinta sijoitusta tulevat kaikki kolmesta ensimmäisestä kirjasta. Tämä ei kerro siitä että sarjan taso olisi ollut alussa korkeampi, kenties vain muusta kerronnasta terävinä erottuvat huiput tasaantuvat hiljalleen saagan edetessä... Tai ehkä nämä ensimmäisten joukossa luetut tarinat ovat tehneet minuun kovemman vaikutuksen juuri lukujärjestetyksenä vuoksi? Kolmas Sandman-kokoomateos, Dream Country, on neljästä alkuperäislehden numerosta koostuvana koko sarjan ohuin teos, ja vailla yhtenäistä juonta. Kaikki neljä tarinaa ovat kuitenkin kiehtovia kertomuksia, osoitus Gaimanin monipuolisuudesta ja taituruudesta lyhyen mittakaavan tarinoiden parissa (sivumennen sanoen, kun miestä on nyt tullut tässä ylistettyä niin todettakoon, että muutamaa hänen romaaniaan olen yrittänyt lukea, ja kesken ovat kaikki jääneet puistattavan tylsinä). Tämä kissakeskeinen kertomus vetoaa tietysti kaltaiseeni kissaihmiseen. Uni, siis Morpheus, sarjan päähenkilö, on kaikkien olevaisten unien hallitsija, myös siis kissojen – ja kuten melkein jokaisessa Sandmanin numerossa, on tässäkin keskeisessä osassa kertomus joka kerrotaan jollekin toiselle, jonka lukija sitten lukee sarjakuvamuodossa. Pentunsa julmasti ihmisten toimesta menettänyt kissa kulkee maan ja mantujen poikki kertoen lajitovereilleen öisissä kokouksissa Unelta kuulemaansa tarinaa siitä millainen maailmamme oli ennen ihmisten valtakautta: kissojen paratiisi tietenkin. Hän koittaa valaa taistelutahtoa ja uskoa paremmasta huomisesta näihin ylpeisiin olentoihin, ja tietäähän sen kai kuinka hyvin tällaiset korkealentoiset tarinat uppoavat kissamaiseen kuulijakuntaan... Eivät kaksisesti. Mutta meidän näkökulmamme on pienen ja uteliaan pennun, joka ottaa kuulemansa tarinan omakseen. Kaunis, surullinen, aika koskettavakin kertomus saa vielä ison plussan siitä, että Kelley Jones on todella pätevä piirtämään kissoja. Ihmisten kanssa hän ei ihan omimmillaan olekaan, mutta eipä heitä tässä tarinassa juuri esiinnykään.

4. Sleep of the Just (Sandman #1)



Olkoonkin että Gaiman on itse todennut Sandmanin ensimmäisen osan olevan vielä jokseenkin hapuileva, minä itse yllätyin taas kerran sen lukiessani miten hyvin se tarinana toimiikaan. 40-sivun mitassaan se on juuri sopivan hitaasti rakentuva, painostavia elementtejään kehittelevä, kertakaikkiaan taidokas kokonaisuus. Tarinan sijoittumisella vuoteen 1916 on historiallinen syynsä: Gaiman on ottanut tuolloin maailmanlaajuisesti esiintyneen unisairauden seuraukseksi siitä mitä tapahtui eräässä englantilaisessa kartanossa, jossa okkultistinen seura sorkki asioita joiden olisi parempi pysyä piilossa... Tässä on elementtejä tyypillisestä jenkkikauhusarjakuvasta, mutta aidolla historiallisella kierteellä, ja jo sikälikin tämä ensimmäinen luku on osoitus tulevasta, että itse päähenkilö on pitkälti syrjässä koko pitkän tarinan ajan. Muualla kyllä tapahtuu, eikä paljon mitään hyvää. Kuvittaja Sam Kieth on ollut vähän groteskeine ja ehkä paikoin humoristisesti liioittelevinekin tyyleineen erikoinen valinta kuvittajaksi, mutta hänen nyrjähtäneet sivutaittonsa ja huiman groteskit visionsa uppoavat kyllä tähän goottilaiseen (sillä hyvällä tavalla goottilaiseen, ei sillä mihin termi nykyisin usein viittaa) kertomukseen kuin naula otsaan. On ehkä hyvä ettei Kieth kuvittanut Sandmania pitkään, mutta on toisaalta myös uskomattoman onnekasta, että hän sattui olemaan sarjan ensimmäinen kuvittaja. Nämä ovat todella nyrjähtäneitä näkyjä parhaimmillaan.

3. Collectors (Sandman #14)


The Doll's House lienee suosikkini jos pitäisi Sandman-kirjat rankata. Se on niin hullun huojuva rakennelma kauhua, taidokkaita henkilöhahmoja, Gaimanille tyypillistä tarinoita-tarinoissa -rakennetta, groteskia huumoria ja peräti suruttomasti yliampuen ladattuja viittauksia myytteihin ja klassisiin tarinoihin... ja kuitenkin tämä hutera nukketalo pysyy kasassa. Collectors on pitkän tarinan viides luku, ja tuplamittainen tämäkin. Monet juonilinjat törmäävät: on yhä edelleen pitkän vankeutensa jälkeen valtakuntansa palasia keräilevä Uni, on eräänlaiseksi Sandman-sarjan ihmispäähenkilöksi tämän kirjan myötä nouseva Rose Walker, on hänen nuori kadonnut veljensä, on unissa supersankarina elävä Hector Hall ja tämän vaimo Hippolyta. Ja on hotellillinen sarjamurhaajia pitämässä keskinäistä konventtiaan. Mike Dringenberg kuvittaa minua mahdottomasti miellyttävällä tyylillään, joka on monesti kulmikkaan luonnosmainen, mutta ampaisee välillä yllättäviin fotorealistisiin sfääreihin ja todella kokeellisiin sivutaittoihin, jotka kuitenkin aina palvelevat itse tarinaa. Syytä siihen, miksi Nukketalo on omalla listallani ykkösenä, on vaikea sanoa. Olin jopa näiden tarinoiden pariin nyt jo monennen kerran palatessani hieman epävarma kolahtaisiko tämä vanha suosikkini yhtä kovaa kuin ennen. Mutta kyllä kolisi. Kenties tässä toisessa kirjassa aistii sen saman hurman joka Gaimanilla itselläänkin on kirjoittaessa ollut – hän on päässyt alkukankeuden yli, huomannut sarjan paitsi toimivan, myös keräävän menestystä. Kaikki on tutunut mahdolliselta, ja ideoita on lennellyt ilman filtteriä. Mahtavaa kamaahan tämä on.

2. 24 Hours (Sandman #6)



Itse kirjoittavana en voi kuin kadehtia sitä, miten toimiva 24-sivuinen painajaiskuvaus 24 Hours on. Gaiman on itse kertonut sen olevan hirvittävin hänen kirjoittamansa kertomus, ja ehkä niinkin. Se on kuvaus yhdestä vuorokaudesta eräässä tyypillisessä jenkki-dinerissa, sen kuudesta asiakkaasta ja yhdestä työntekijästä. Yhdellä heistä on hallussaan Morpheuksen medaljonki, eikä tällainen raa'an unimateriaalin hallussapito kuolevaisen käsissä lupaa hyvää kenellekään. Tämä on kenties jokseenkin fantastisesta lähtöasetelmastaan huolimatta hyvin urbaani kauhutarina, sen keskiössä ovat lähiöelämiinsä eksyneet ihmiset ja heistä (meistä) jokaisen pinnan alla poreilevat salaisuudet. 24 Hours on ravisuttava lukukokemus jo tarinana, ja että nämä muutamin sanoin maalaillut hahmot ehtivät näiden muutamien sivujen aikana käydä tutuiksi, on kirjoittajalta hatunnoston arvoinen suoritus. Mike Dringenberg on kuvittajana hienossa vedossa käyttäen sellaisia keinoja kuin saman kuvan toistuminen ja valokuvakollaasit kuvatakseen sitä miten asiat hajoavat tunti tunnilta pahemmin. Viimeisillä sivuilla laskeutuu hiljaisuus.

1. The Sound of Her Wings (Sandman #8)



Tämä ensimmäisen kirjan päättävä hiljainen luku tutustuttaa lukijat melkoiseksi suosikkihahmoksi nousseeseen Kuolemaan, Unen teräväsanaiseen isosiskoon, joka Mike Dringenbergin hahmottelemana on kertakaikkiaan mainio hahmo visuaalisestikin. Hänen ja Unen toistuvat keskustelut ovatkin koko sarjan ehdottomia kohokohtia aina viimeisiin lukuihin asti, ja hän on muutenkin inhimillisin tästä Loputtomien perheen erikoisesta sisaruskatraasta. Tämä kahdeksas luku on näiden kahden ensimmäinen kohtaaminen Unen pitkän vankeuden jälkeen, ja itsesääliinsä uponnut Uni saa kuulla kunniansa, eikä viimeistä kertaa. Mutta hän päättää kuitenkin jättää hetkeksi horteensa ja viettää päivän isosiskonsa mukana, kulkien seurana tämän kohdatessa kaikkia niitä jotka sen päivän kuluessa siirtyvät elävien maasta seuraavaan. Se mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, jää lukijalle kertomatta, mikä on tietenkin Gaimanilta ainoa oikea ratkaisu – se on mysteeri, joka ei kuulu sarjakuvan sivuille. Me kuljemme vain mukana, ja ihmiset kuolevat. Se on väistämätön seuraus elämälle, sen Gaiman tuo näiden hahmojen kautta näkyviin, ja hänen suhtautumisensa kuolemaan, rujoon tai rumaankin, on lämmin. Se on vain siirtymä, ei sen enempää. Ennen kuin Sandmanin pariin tällä kertaa palasin, olin varma että 24 Hours olisi se joka taas kerran iskisi kovimmin, mutta johtuuko sitten iästä vai mistä, mutta huomasin että The Sound of Her Wings kosketti minua nyt eri tavalla kuin aiemmin. Onhan tämä monen muunkin ykkössuosikki, että ei kai tämä sikäli yllätä... Huomasin liikuttuvani tästä maanläheisen mutkattomasta suhtautumisesta aiheista kuluneimpaan. Maineensa arvoinen tarina kaiken kaikkiaan, ja jotain varsin muuta kuin mitä ison amerikkalaisen kustantamon sarjakuvalta on vuonna 1989 osattu odottaa.

11.2.19

Minä ja Morpheus, eli Sandman Top 10, osa 1

Neil Gaiman on sellainen fantasiapiirien kultapoju että melkein nolottaa tunnustaa miten paljon hän on minuunkin joskus vaikuttanut, mutta eihän sitä kieltääkään voi, että The Sandman oli aikoinaan, ja on piru vie edelleen, ihan uskomattoman upea sarjakuva. Voi sanoa, että se palautti suhteeni sarjakuvaan – alkujaan melko tarkkaan 30 vuotta sitten (numeron #1 kannessa lukee "January 1989", mutta edellisen vuoden puolella se oli jo myynnissä) alkanut sarja saapui Suomeenkin kohtalaisen tuoreeltaan, Semicin julkaiseman Kalma-lehden uudistuneessa muodossa vuonna 1991. Kalma oli ilmestynyt jo jonkin aikaa ennen tuota uutta starttiaan julkaisten outoja pikkukustantamojen kauhusarjakuvia, jotka olivat tavallaan ihan hyviä; sekoitus morbidia ja huumoria, joka välillä toimi, välillä ei. Tämä uusi startti vuoden -91 alusta sen sijaan keskittyi vain DC Comicsin Vertigo-merkin "aikuisempiin" sarjakuviin, joiden lippulaivana tietenkin toimi The Sandman. Ja heti tuo ensimmäinen osa kolahti minuun todella kovaa. Olin juuri noihin aikoihin perin juurin tympääntynyt Marveliin. Enää X-miehiä luin, mutta sekin oli varjo entisestään noihin aikoihin – eurooppalaiselle sarjakuvalle en ole koskaan oikein lämmennyt ja Barksin ankatkin oli jo luettu puhki. Onneksi siis rapakon takana oli käynnistynyt jotain juuri minulle sopivaa: Vertigo. Supersankareista vapaata jenkki(ja etenkin käsikirjoittajapuolella britti-)sarjakuvaa, jonka tekijät olivat kasvaneet juuri niiden samojen sarjakuvien parissa kuin itsekin ja kaipasivat jotain aikuisempaa. Yläasteikäiselle meikäläiselle kyllä maistui.

Olen lukenut Sandmanin koko nivaskana aina jokusen vuoden välein, ja aina siitä tuntuu löytyvän pikkuisen uutta, eikä se kai mikään ihme olekaan, niin täynnä viittauksia myytteihin ja tarinoihin tämä Gaimanin mestariteos on. Huomaan kuitenkin vanhemmiten osaavani arvostaa joka kerta enemmän itse kokonaisuuden rakennetta. Miten se tuntuu melko lailla valmiilta jo alusta lähtien, vaikka lopulta käsitti 75 kuukausittaisen lehden numeroa (+ pari spesiaalia), muutaman laajan tarinallisen kaaren, paljon pieniä novellinkaltaisia kertomuksia, valtavan määrän henkilöitä. Se varsinainen kertomus, joka alkaa vuonna 1916, kun okkultistinen seura onnistuu vahingossa vangitsemaan unitodellisuuden hallitsijan Morpheuksen, on loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen, ja kaikki se mitä seuraa näiden kymmeneksi kokoomateokseksi kasatun sarjan aikana on jollain tavalla lähtöisin tästä tapahtumasta – kaikki se vääjäämättömyys. Muutos on positiivista, se tuntuu olevan Gaimanin sanoma tämän sarjan taustalla. Vakiintuneimmatkin käsitykset voivat muuttua, ja se on lopulta aina hyvä. Muutos on pääsemistä eteenpäin.

Johdanto sikseen. Tiedän kyllä että Sandman on nimenomaan kokonaisuuksina luettava (joko kymmenenä erillisenä tai yhtenä massiivisena) teos, mutta haluan kuitenkin kunnioittaa sitä kuukausittain ilmestyvän 24-sivuisen sarjakuvankin muotoa, jollaisina nämä alkujaan ovat ilmestyneet, ja johon muotoon Gaiman lukuisine kuvittajineenkin on kuitenkin panostanut – näissä tarinoissa on paljon sisäisiä alkuja ja loppuja, jokainen yksittäinen lukukin on kokonaisuutensa. Tämän vuoksi kokosin listan mielestäni kymmenestä parhaasta alkuperäisen kuukausittaisen sarjakuvan numerosta, tässä siitä ensimmäinen puolisko.

The Sandmanin kymmenen parasta numeroa, osa 1


10. Cerements (Sandman #55)


Kirjoista kahdeksas, World's End, on rakenteeltaan kikkailevin, eräänlainen kertomuskokoelman maatuskanukkevariaatio, jossa on kehyskertomus, joka sisältää toisen kehyskertomuksen, joka sisältää yhden numeron mittaisia tarinoita, joista jokainen sisältää lisää tarinoita... Näistä novellikokoelmaa muistuttavista kirjoista (vastaavia ovat myös kirjat 3 ja 6) tämä on suosikkini, eikä ainoastaan onnistuneen nokkelan rakenteensa vuoksi – tarinatkin ovat jotenkin villimpiä. Cerements sijoittuu kiehtovaan kaupunkiin, jonka olemassaolon tarkoitus on kuolema, sen kunnioitus, hautaus- ja seremoniariitit, kaikki elämän päättymiseen liittyvä. Päähenkilö Petrefax on oppipoika, jokseenkin viktoriaanisen mestarinsa juoksuttama, hivenen kömpelö, mutta hyväntahtoinen. Gaiman viljelee Petrefaxin ja hänen mestariensa kertomuksia ronskilla kädellä; lyhyitä anekdootteja henkilöistä jotka ovat kuoleman kanssa sinut. Shea Anton Pensan piirrosjälki on tarinaan soveltuvaa ollen sekoitus 50-luvun EC-kauhusarjakuvaa ja modernimpaa ilmaisua. Tästä maailmasta lukisi mielellään lisääkin.

9. Season of Mists: Prologue (Sandman #21)


Jos pitäisi omat suosikkini Sandman-kirjoista nimetä, sanoisin joko kirjan 2 (Doll's House) tai 4 (Season of Mists). Varsinkaan jälkimmäisestä on vaikea irrottaa yhtä suosikkilukua, mutta kovasti tämä teoksen prologi minua yhä viehättää, eikä vähiten Mike Dringenbergin piirrosjäljen vuoksi; hän lienee suosikkini monista Sandmanin piirtäjistä. Tämä on se numero, jossa Gaiman ensi kertaa marssittaa Unen perheenjäsenet näyttämölle: osa heistä, varsinkin kovin viehättävä Kuolema, ovat jo tässä vaiheessa vilahtaneetkin, mutta näiden elämää suurempien käsitteiden personifikaatioiden dysfunktionaalinen kokoontuminen yhdeksi yksiköksi on silti kerrassaan kiehtovaa luettavaa – vaikka kohtaus onkin jokseenkin irrallinen Season of Mistsin pääasiallista juonta ajatellen.

8. An Epilogue, Sunday Mourning (Sandman #73)


Sandman-kirjoista viimeinen, The Wake, on oikeastaan kokonaankin pelkkä epilogi; jo ties miten pitkään pedatun väistämättömän jälkinäytös, ja "pitkät jäähyväiset" saavat kokonaan uuden merkityksen, kun Gaiman ottaa tapahtuneesta irti kaiken. Mutta kyllä näiden henkilöiden parissa on tässä vaiheessa jo sen verran pitkään lukija viettänyt, että katkeransuloinen muistotilaisuus kaikkine kohtaamisineen on ennen kaikkea lohduttava, vähän kai vapauttavakin kokemus, etenkin edellisen kirjan pitkän ahdistuksen jälkeen. Silti oma suosikkini loppunäytöksistä on tämä varsinaisten surujuhlien ulkopuolella tapahtuva kohtaus, jossa pääosassa on Unen ystävä Hob Gadling, tuo mies joka on kuudensadan vuoden ikään mennessä ehtinyt nähdä kaikenlaista, mutta menettää sitäkin enemmän. Hob on tyttöystävineen keskiaikapäivillä, eikä oikean keskiajan kokeneena voi kuin jupisten vetää päänsä täyteen kaljateltalla. Kuolema piipahtaa kuvioissa, Uni ei tässä vaiheessa enää. Hob Gadling on Gaimanin henkilögallerian parhaasta päästä, ja tämä on hänen monista piipahtamisistaan saagassa ehdottomasti paras. Michael Zullin piirrosjälki on todella hyvää, ja tämä kirjoista viimeinen on varsin vaikuttavasti väritettykin.

7. The Kindly Ones – 3 (Sandman #59)



Morpheuksen tarina päättyy yhdeksänteen kirjaan Kindly Ones, joka on koko sarjan paksuin ja varmasti mahdottomin kontekstin ulkopuolella luettava. Gaiman heittää tähän jo ensimmäisen kirjan ensimmäisessä luvussa alkunsa saaneeseen loppunäytökseen kaikki sarjassa vilahtaneet sivuhahmot ja vähän päälle, kaikki satunnaiseltakin tuntunut palaa takaisin kummittelemaan, kun kaikki Unen tekemät ratkaisut, päätökset ja päättämättömyydet palaavat vainoamaan häntä. Tämä on melko puhdasverinen klassinen tragedia, jonka lopputulos on selvä alkumetreiltä, mutta miten sinne päädytään ja kuinka monen mutkan kautta – siinä sen hienous. Mainittava on myös melkein koko kirjan kuvittanut Marc Hempel, joka varsinkin tässä kolmosluvussa on rajussa iskussa. Tämä on suosikkini Kindly Onesin kaikkiaan kolmestatoista osasta äärimmilleen jännitetyn tunnelmansa vuoksi. Tässä lohkare on vieritetty huipulle, nyt se alkaa vyöryä alas, kiristynyt jousi laukeaa, painajaiskiintiö täyttyy ja puhkeaa valuen henkilöiden tosimaailman puolelle. Hempelin piirrosjälki muuttuu alati kulmikkaammaksi ja luonnosmaisemmaksi kun tarinan hahmot alkavat menettää paitsi järkeään, myös kiinnekohtaansa kaikesta tutusta ja turvallisesta. Vaikuttavaa kamaa, mutta niin on koko yhdeksäs kirja. Ei se ehkä ole juonellisesti suosikki-Sandmanini, mutta teknisenä suorituksena niin kuvan kuin kerronnankin puolella ehdottomasti kyllä.

6. Bad Moon Rising (Sandman #34)



Gaimanin itsensä mukaan sarjan viides kirja, A Game of You, on monen lukijan "least favourite". Mikä lie syynä, on tämä minusta parempi kuin esim. juuri pelkkään hyvästien jättöön keskittyvä The Wake. Silti myönnän että muistan olleeni itsekin vähän pettynyt tähän ensilukemalla. Johtuiko sitten vain siitä, että maailmoja ja todellisuuksien tasoja järisyttäneen Season of Mistsin jälkeen tämä muutaman yksittäisen ihmisen ongelmiin keskittyvä kertomus tuntui jotenkin takapakilta, mutta väliäkö sillä, myöhemmin olen huomannut pitäväni A Game of Yousta aina vain enemmän. Tarina sinällään jää etäiseksi, mutta henkilöhahmoja luodessaan Gaiman on ollut terävimmässä terässään sarjan tässä vaiheessa, ja koko pienen New Yorkissa sijaitsevan talon asukaskunta on elävintä elämää parhaimmillaan – sympaattisia outolintuja, onnellisia erakkoja, eksyneitä hämmästelijöitä. Kirjan kuvittaja Shawn McManus on pehmeän realistisella tyylillään onnistunut valinta, mutta suosikkini on silti tämä kuusilukuisen tarinan kolmas luku, joka on poikkeuksellisesti Colleen Doranin piirrosjälkeä, ja jonka valitettavasti melkein onnistuu tuhoamaan aivan hirveän sotkuinen tussaus. Harvinaisena poikkeuksena tämä osa tussattiin uudestaan myöhempiä kovakantisia laitoksia kootessa, kun sekä Gaiman että Doran olivat pettyneitä alkuperäiseen jälkeen, ja uskon sen kyllä – meni itseltäkin ensikokemus vähän ihmetellessä että miksi tämä näyttää niin rujolta. Toisaalta rujo tyyli kyllä on tarinan kanssa samoilla linjoilla. Tämä on leikkisän, hieman humoristisen, surrealistisen ja vinksahtaneen kertomuksen tyly keskikohta, yhtäkkinen viskeraali isku päin lukijan kasvoja. Lihaksi tullut painajainen, eikä lihaa ja verta säästellä. A Game of You on muutenkin melko feminiinisen Sandman-sarjan feminiinisin kirja ja varsinkin tämä luku on juuri se puoli naiseudesta, jota miehet eivät tunnista tai tunnusta – tai eivät halua ainakaan. Siis luulen että on, mistäpä minä sen todella tietäisin, tai mistä Neil Gaiman...

6.2.19

Tulen ja jään

Rapiat vuosi sitten talvella tuli olo että tutustunpa Game of Thronesiin, kun on niin kehuttu sarja. Ostin ykköskauden dvd:llä ja aloin katsella. Lukaisin kirjat. Ostin sitten loputkin kiekot, eilen pääsin muun maailman kanssa tasoihin kun katsoin seiskakauden finaalin. Heitän tässä nyt pari närää herättänyttä pointtia kun kokemus on akuuttina muistissa, nimittäin:

Katsottuani kuusi kautta oivallista poliittista juonittelua ja (kohtalaisen) realistista pseudo-keskiaikaista nujakointia oli melkoinen hämmennys kun tämä viimeisin kausi oli äkkiväärä kurvaus vasemmalle ja suoraan umpikliseisen lohikäärmefantasian pariin. Ymmärrän kyllä, että a) kirjoista ammennettu materiaali on käytetty jo ajat sitten, ja b) tekijät pikkuhiljaa asettelevat palasia paikoilleen finaalia varten. Silti tunne oli kuin olisi katsonut eri sarjaa. Ihan viihdyttävää sinällään, mutta kaukana melkein kaikesta siitä, mikä minua GoT:ssa viehätti. Poissa olivat harmaasävyt; henkilöt jaoteltiin nyt tarkasti hyviksiin tai pahiksiin. Poissa oli pitkällinen rakentelu, nyt mentiin ja taisteltiin, mutta taistelut tuntuivat olevan lähinnä olemassa vain spektaakkelin vuoksi. Juonihan ei seiskakauden kuluessa oikein mennyt mihinkään – lähinnä tämä oli pitkällinen intro jotain paljon majesteettisempaa odotellessa. Mahtaa mennä vähän överiksi.

Tai menihän se jo nytkin. Hollywoodisaatio varsinkin iski terävät kouransa päähenkilöihin seiskakauden kuluessa. Kenties oli juuri sitä realismia, että tämä sarja aiemmin saattoi tappaa keskeisiäkin henkilöitä noin vain. Seiskakaudella oli toisin: vaaran tunne puuttui, kun jaksot loppuivat kliseisiin cliffhangereihin, ja vielä kliseisemmin niistä juuri ne tärkeät henkilöt toistuvasti selvisivät. Kävi nopeasti ilmi, että nämä "tärkeät" hahmot on tarkoitus pitää hengissä koko sarjan finaaliin asti, minkä tajuaminen kyllä söi pois paitsi realismin, myös, ja ennen kaikkea, sen koodiston jonka mukaan GoT ensimmäiset kuusi vuotta toimi. Eeppiset taistelut toki kasvattivat skaalaansa, mutta Jaime Lannisterillä ei kampauskaan silti sotkeentunut. Huoh.

Enkä nyt edes puutu siihen jokaisen hahmon kehittämään selittämättömään tapaan teleportata yhden päivän kuluessa mantereen toiselta puolelta toiselle – matkoja, joiden tekemiseen taannoin kului kokonainen tuotanokausi tai useampikin. Eipä kai sille mitään selitystä voinut antaakaan, joten sikäli arvostan ettei kukaan edes yrittänyt. Jo vakiintuneet käsitykset tämän todellisuuden lainalaisuuksista se kyllä tuhosi onnistuneesti, mistä dekonstruktismi-pointsit.

Nurinani pääpointti: Game of Thrones oli minulle kiehtova sarja matkanteosta, ei päämäärästä. Seitsämännellä kaudella se yhtäkkiä hylkäsi aiemman premissinsä kokonaan ja muuttui pitkitetyksi kliimaksiksi. Vähän olin pettynyt.

5.2.19

Through a burning brain

Viime torstaina, viisi päivää sitten, käyskentelin asioilla Helsingin keskustassa. Lunta oli kaikkialla, taashan sitä oli tullut lisää, kuulemma ennätysmäärä tammikuun aikana, vaikka jokunen vuosi sitten oli kyllä lumisempiakin talvia – ehkä tavaraa tuli taivaalta vähän pidemmän ajan kuluessa tuolloin. Fredrikinkatu oli aurattu surkeasti siten, että autokaistan puoleinen metri oli lumivallina, talojen seinustalla tilaa. Minähän olen joka talvi varonut nimenomaan talojen seinustoja; olen nähnyt isojakin jääpaakkuja tulevan pommin tavoin alas. Nyt lämpötila oli plussan puolella ensi kertaa viikkoihin, ja kaikkialla oli loskaa, lumikasoja, oli märkää ja ärsyttävää. Yhden talon kohdalla katua ei ollut edes yritetty aurata: kulkijat olivat tallanneet aivan seinän viereen yhden ihmisen levyisen polun. Mitään puomeja tai muita esteitä ei ollut. Näytti epämiellyttävältä, mutta päätin jatkaa, lumivallin ja parkkeerattujen autojen yli kadun vastapuolelle kömpiminen olisi ollut vielä epämiellyttävämpää. Ensimmäisen askelen tälle auraamattomalle pätkälle katua olin ehtinyt ottaa kun päähän iskettiin moukarilla.

Se mikä minuun osui oli ison tietosanakirjan kokoinen kimpale kirkasta jäätä. Iskeytyi suoraan keskelle. Taju säilyi, shokkitilassa unohdin asian jonka vuoksi olin kaupungilla, kävelin kotiin. Päähän ei sattunut, mutta sitä pakotti. Kuin osumakohtaan olisi joka hetki iskeytynyt jokin yhä uudestaan. Illalla kävin päivystyksessä, todettiin ettei aivotärähdyksen oireita löytynyt. Perjantai meni ihmetellessä, vasemman silmän takaa särki aika tavalla, paineen tuntu päässä kasvoi.

Lauantaiaamuna näkö alkoi sumentua. Menin uudestaan päivystykseen, nyt sikäli viisastuneena, että otin mukaan kirjan: torstaisen kahden tunnin odotushuoneilun jälkeen nyt meni neljä tuntia, mutta tämänkertainen lääkäri pisti pääröntgeniin. Mitään akuutisti näkyvää ei kuvista löytynyt. Johonkin pääkoppa kyllä edelleen reagoi: outoja painontunteita ilmestyy sinne tänne, enimmäkseen olen nukkunut. Uskomaton väsymys vaivaa – ehkä olen yhä jonkinlaisessa jälkishokissa.

Jos joutuu onnettomuuteen, voiko sanoa olleensa onnekas jos selviää hengissä? Melkein joka talvihan joku vammautuu tai kuolee juuri näin. Jos olisin mystisyyteen taipuvainen, pitäisin tätä universumin merkkinä. Minulle on annettu tilaisuus, olen saanut jatkoajan, tämä oli merkki. Jotain sellaista. En oikein osaa puhdasta sattumaa ottaa siten. Mutta irrallisuuden tunne on jäänyt. Ikään kuin olisin koko ajan poissa – eilisen vietin hyvässä seurassa, muuten olen katsonut katosta itseäni katsomassa itseäni peilistä, jonka kuvassa näen itseni näkemässä unta, heräämässä siihen tunteeseen että joka sekunti jokin kova ja terävä lyö.

Maailman hälinä rasittaa nyt aiempaakin enemmän. En ole torstain jälkeen kestänyt uutisia, en sosiaalista mediaa, en väkijoukkoja. Olen vain, kuori.

28.1.19

Kauniita unia, siki-öitä

Laskin kirjani. Hyllyssä niitä oli 421, muutama pinoissa siellä täällä ympäri asuntoa, sitten vaatekaapissa laatikossa ehkä parisenkymmentä noloa joita ei kehtaa pitää näkyvillä. Ei valtava määrä, mutta jos ja kun vielä joskus muutan, käy tuonkin läjän ronttaaminen työstä. Täyttävät näppärästi noin 2 x 3 -metrisen Lundian, ja jää vielä lautapeleille ja dvd-bokseillekin hyllynsä. Kirjojeni järjestys on satunnainen. Aakkosissa en ole pitänyt niitä koskaan, mutta ennen kuin viime keväänä vaihdoin asuntoa, oli teokset jaoteltu suurinpiirtein aihepiireittäin: runot yhdessä nurkassa, sarjakuvat toisessa, taidekirjat tuolla, romaanit tuolla. Sitten koitti muutontapainen (siirryin samassa rapussa asunnosta toiseen, mitä ei lasketa oikeaksi muutoksi) ja kirjat pinoutuivat ensin laatikoihin, sitten nurkkiin, sitten häthätää pois jaloista hyllyyn. Huomasin pitäväni kaaoksesta. Kuvaa itseäni ja lukutottumuksiani paljon enemmän kun JonBenét Ramsaysta kertova dokumentti on Tervon ja ufokirjan välissä, kun runokirjat jakaantuvat Sandman-albumien ja sanakirjojen kanssa sinne tänne, kaikkialle. Ainoa näennäinen järjestysperuste on kirjan koko, koska hyllyvälit ovat vähän eri korkuisia. No on minulla yksi sääntö, josta olen pitänyt kiinni: jos kirjan ottaa hyllystä vaikka hetkeksikin, se pitää asettaa takaisin eri paikkaan. Tästä olen pitänyt kiinni.

Laskin myös tietokoneeni hakemistossa "Romaanit" olevat tiedostot. Nitä on 54. Milloin ihminen on kirjoittanut tarpeeksi? Kunpa joku laskisi kätensä olalleni ja sanoisi että nyt on hyvä. Nyt riittää. Lepää välillä.

27.1.19

Doctor Who 1.5: World War Three



"I could save the world but lose you."

Tämä uuden Tohtorin ykköskausi ei turhia jarruttele: vasta viides jakso, ja otsikkoina ovat olleet jo niin maailmanloppu kuin kolmas maailmansotakin. Tämänkertainen on siis suoraa jatkoa edelliselle, ja kuten tuplajaksoilla on tapana, tarinan luonne muuttuu dramaattisesti. Pidin edellisen osan pitkästä paranoidista rakentelusta, mutta nyt syöksytään suoraan toimintaan ja toteutukseen. Slitheen, tuo vihreistä, isosilmäisistä ja jokseenkin sympaattisista (no ovat ne mun mielestä) olennoista koostuva perhe (planeetalta Raxacoricofallapatorius), on onnistuneesti vallannut Downing Street 10:n ja kunnon vanhanaikaisella vedätyksellä on onnistumaisillaan ajaa ihmiskunnan globaaliin ydinsotaan. No niin... En ole ihan varma oliko tässä juonta kolmevarttiseksi asti. Kovin paljon sitä pidempää ajanjaksoakaan tässä ei kyllä kuvata, mikä ehkä onkin ongelman ydin. Tapahtumissa on käänteitä lopulta vähän, eikä Mickeyn asunnon ja Downing Street 10:n välillä juuri muita paikkojakaan ole. No lopuksi sentään ollaan Rosen ja tämän äidin asunnon takapihalla, kolkolla lähiökentällä, jonka Tohtori on jo vakiinnuttanut Tardiksen parkkipaikaksi, ja joka on jo näinkin pian muuttunut surullisten jäähyväisten ja onnellisten lähtöhetkien näyttämöksi.

Oli juoni miten kömpelö tahansa (netin kautta voi laukoa sotalaivojen ohjuksia jos vain tietää salasanan, hmm...), pidän siitä jo viimeksi mainitsemastani tunteesta että panokset ovat suuret. Globaalin tuhon uhka ja jo tässäkin mittakaavassa isohko määrä ruumiita yhdistettynä Slitheenien suurisilmäiseen olemukseen ja satunnaisiin alatyylisen huumorin hetkiin... Yhdistelmä on kummallinen, mutta vetosi minuun tälläkin katselukerralla. Silti pidin eniten viimeisistä minuuteista (taas), joiden kuluessa paitsi Rosen äiti, viimein myös onneton yhä syrjään jäävempi poikaystävä Mickey saavat vähän henkilöyttä karikatyyriensä ylle. Tohtori jopa kutsuu Mickeyn mukaan Tardikselle. Onneksi sarja ei sentään lähtenyt sille tielle...

Kiehtovimpana hahmona tästä tuplajaksosta silti nousee esiin itse Tohtori. Hän on lojaali ja uhrautuva, mutta toisaalta kivenkova ja pahimmillaan aika julma: Rose joutuu lopussa valitsemaan joko äitinsä tai Tohtorin välillä, ja kuten nyt on jo käynyt selväksi, on Tohtori tarjolla olevine maailmankaikkeuksineen tälle nuorelle naiselle kuin huume. Onko hän jo nyt rakastunut? Ei ehkä vielä, mutta mitään toivoa ei Rose Tylerilla enää tässä vaiheessa ole palata mihinkään normaalia elämää muistuttavaan. Koko Slitheen-episodi on kestänyt vain päivän tai pari, ja Rose on jo nyt tulisilla hiilillä odottaessaan seuraavaa annostaan aikakonetta. Maapallo on pelastettu, toiset jäävät, Rose ja Tohtori lähtevät, maailma on nyt heidän...

22.1.19

K(ir)ahvinkeitin

Moi. Älä nyt huolestu, mutta epäilen että olen rakastumassa sinuun taas. Ehkä osasit odottaakin sitä, onhan edelliskerrasta kulunut jo aikaa. Voi olla että olemme saavuttaneet taas sen etäisyyden joka mahdollistaa toisen näkemisen kokonaisuutena, ilman pakkomielteistä takertumista yksityiskohtiin – juuri niihin pieniin ja onnettomiin piirteisiin ihmisessä, jotka tekevät suhteesta lopulta aina mahdottoman, tai niin ne ovat tehneet joka kerta ainakin minun kohdallani. Ketään ei pitäisi tuntea liian hyvin. Se on varmin tapa pilata asiat.

Muistat varmaan sen kerran kun väittelimme ihmissuhteen olemuksesta aamukahteen ensin kahvia, sitten teetä keittäen? Olen kuluneiden vuosien aikana kehittänyt lukuisia sellaisia näkemystäni puoltavia argumentteja, joita yritin silloin sanallistaa, mutta onnistumatta. En väitä että ne olisivat tärkeitä, mutta kuulisin mielelläni mielipiteesi niistä. Ehkä voisimme keittää jälleen kahvit. Minulla on se sinun lempimukisikin edelleen kaapissa, se on kolmesta muutosta selvinnyt ehjänä, toisin kuin sydämeni.

Kahlasin äsken rantakallioita peittävään hankeen polkua. Täysikuun edestä vilahteli pilviä, kuvittelin sinut seurakseni, väkisinkin, niin hullulta tuntui ajatus että se on sama kuu edelleen, ikään kuin aika ei olisi ollenkaan kulunut.

21.1.19

Doctor Who 1.4: Aliens of London


"If aliens fake an alien crash and an alien pilot, what do they get? Us. They get us. It's not a diversion, it's a trap."

Tämä jakso lopullisesti vakuutti minulle, että Tohtori on katsomisen arvoinen sarja. Mahdollisesti kyse on siitä että neljänteen jaksoon mennessä palaset alkoivat viimein loksahdella kohdalleen, aloin kotiutua sarjan pariin, niin edepäin – koska olivathan ne aiemmatkin jaksot kaikki olleet oivallisia omalla tavallaan (itse asiassa Aliens of London on esim. IMDB:ssä heikoimmaksi rankattu ykköskauden jakso). Mutta kun Tohtori ja Rose nyt palaavat menneisyyteen ja tulevaisuuteen tehdyiltä visiiteiltään takaisin (suurinpiirtein) siihen aikaan ja paikkaan mistä lähtivät ja sopivasti juuri siihen päivään, jona isokokoinen ufo pakkolaskeutuu rytisten keskelle Lontoota... siinä suorastaan kuulee isokokoisten tarinallisten rattaiden pyörivän. Tämä on selvästi jotain enemmän kuin vain "alien of the week", toki jo siinäkin mielessä että on tuplajakson ensimmäinen puolisko, mutta minuun teki kyllä aikanaan ison vaikutuksen, kun tajusin, että Doctor Who on sarja, jossa ei ole tarkoituskaan palata takaisin status quoon joka jakson jälkeen. Tohtori itse on tässä jaksossa innoissaan ollessaan paikalla kun ihmiskunta saa ensimmäisen kontaktinsa, jolla totisesti on maailmanlaajuisia seurauksia välittömästi. Hän on paikalla kun historiaa tehdään, ja jos halutaan Tohtorin hahmoa yksinkertaistaa minimiinsä, niin siitähän hänessä on kyse: galaktinen kulkija, joka käy katsomassa kaiken katsomisen arvoisen, ja nähtävää maailmankaikkeudessa kyllä riittää, etenkin kun ei aikakaan ole esteenä.

Ja niin vain on, vaikkei se vielä tässä kaksoisjakson alkuosassa käykään 100% varmuudella ilmi, että ulkoavaruuden olennot ovat tulleet Maapallolle jäädäkseen. Menneeseen ei jatkossa palata; vieraat olennot ja vieraat maailmat ovat nyt tämän sarjan kuvaaman maailman asukkaille todellisuutta, ja kylläpä heitä sitten seuraavien kausien aikana planeetalla vipeltääkin. Tämä ratkaisu sai minut syttymään kun Tohtorin ykköskautta aikoinaan ensi kertaa katsoin. Uhkarohkea veto käsikirjoittajilta, mutta kannattava: panokset ovat kovemmat, ja toisaalta tarinoilla on painolastia ihan eri tavalla, kun mittakaava on tämä. Valmistelua vieraiden olentojan vallankaappaukseenhan tämä ykköspuolisko tietenkin vasta on, mutta paikallaan ei soudeta, vaan tarina kehittyy oikein taidokkaasti ensin Tohtorin ja Rosen paluun aiheuttaman perhepiirin hulabaloon taustalla, sitten, kun Ison-Britannian hallitus on jo vaihdokkaitten valtaama ja päähenkilötkin ajautuvat mukaan tapahtumiin, ollaan melkein huomaamatta ajauduttu niin syvälle, että ruuvia voidaan viimeisten minuuttien aikana luontevasti kiristää kadehdittavalla taidolla rakennettuun cliffhangeriin. Pidän totisesti siitä, miten päähenkilöt hajautetaan kolmeen paikkaan, joissa jokaisessa nämä planeettaa valtaavat Slitheenit ensi kerran paljastavat ulkomuotonsa – joka muuten sekin miellyttää minua suuresti. Slitheenit ovat juuri sopivan kajahtanut kokoelma erilaisia ihmisyydelle vieraita piirteitä, ja varsinkin cgi-muodossa näyttävät pirun hyvältä. (se muovipukuversio on ehkä vähän vähemmän vaikuttava...)

Tavallaan silti ymmärrän miksi tämä jakso ei ole ykköskauden rakastetuimpia. Varmasti "alien-invaasion" voi nähdä kuluneena juonena, ehkä Russell T. Daviesin huumori ei sovi kaikille (ja myönnettäköön että piereskelevien alieni-vaihdokkaiden kanssa ollaan just ja just rajalla mennä överiksi...), ja ehkä tämä on varsinkin pitkän linjan Tohtori-fanaatikoille liian kaukana sarjan kunniakkaista perinteistä. Mutta mitä minä niistä. Aliens of London on minulle merkittävimpiin lukeutuva Tohtori-jakso juuri siksi, että oli niin omanlaisensa. Nytkin katsottuna tämän parissa viihtyi. Hyvin rakennettu kokonaisuus, joka vyöryy vääjäämättä eteenpäin, ja niin Rose kuin Tohtorikin pääsevät olemaan omat loistavat itsensä varsinkin jakson alkupuoliskolla. Sitten Downing Street 10:ssä alkaa tapahtua, ja juoni vie mennessään.

13.1.19

Kuin hullu raadan hukkauteni perään

Palaan saman aiheen pariin kuin se eräskin domestikoitu nisäkäslaji erään eritteen äärelle. Viime päivinä on vaivannut kuvottava tunne tilittää elämänsä epäkohtia, mihin ryhtymistä näin julkisesti olen yrittänyt kaikin tavoin kiertää muun muassa näppärillä Doctor Who -analyyseillä. Mutta ei voi mitään – kaikki elämäni avautumiskanavat ovat tukossa paitsi tämä blogi. Rakas blogini. Meillä on ollut joskus ihan kivaa yhdessä.

Mistä pitikään? Niin, ihmissuhteista taas. Niiden puutteesta, sen aiheuttamasta riittämättömyyden tunteesta, tietynlaisesta välitilasta josta on tullut pysyvä. Kuten tuossa taannoin taisin mainita, olen käynyt läpi arkistoimiani sähköpostikeskusteluja. Yrittänyt löytää jostain niiden satojen keskusteluketjujen keskeltä vihjeitä siitä mikä on mennyt pieleen ja milloin, mutta totuus ei selviä. On vain yrityksiä, erehdyksiä, romahduksia. Kaiken olen tallettanut. Olen kävelevä arkisto, joka sitten jonain päivänä on enää arkisto, lopulta ei sitäkään. Mitä tänne jääkään, se on jotenkin masentavaa että ylipäätään mitään.

Ihmissuhteeni ovat kaatuneet kykenemättömyyksiin. Lähinnä taholtani, vaikka aina ei tietenkään ole ollut vika yksin minussa. Haluan tässä kohdin sanoa, että kun 25-vuotiaalta tällainen analyysi olisi jotenkin viileänterävää, ymmärrän täysin että yli nelikymppiseltä se on enää noloa. Juuri siksi tämän teenkin. Elämässäni on muutamia periaatteita; niistä tärkeimpiin lukeutuu se, ettei toimi kuten yleisesti on tapana.

Olen miettinyt olisiko minulla mitään annettavaa kenellekään. Tuskin enää – kymmenisen vuotta sitten olisi ehkä vielä ollut. Tai seitsemän. Tai neljä. Mutta nyt alkavat olla synapsit tukossa. Reititin on kärähtänyt, jakohihna vinkuu, taustamusiikkia ei saa pois ja jossain haisee bensa.

Mutta oliko tästäkään sitten lopulta kyse. Ei tietenkään. Ennen kaikkea yritän hahmottaa todellisuutta, jossa merkityksiä luodaan toisin kuin miten itse sen teen. Sanat toimivat avaimina. Lukko meistä jokaisella on ajatuksissa, iho särkyy kosketuksesta kuin lasi. Hauras kalvo, seitti.

Näkymiä, näkemiä,
susia, ajatuksia,
pääsky

12.1.19

Doctor Who 1.3: The Unquiet Dead


"And you, you've flown so far. Further than anyone. The things you've seen. The darkness, the big bad wolf."

Potentiaalisesti tässä oli heti sarjan kolmosjakson myötä katastrofin ainekset tarjolla, mikä siis minun ollessa kyseessä tarkoittaa taantumista peribrittiläiseksi pukudraamaksi. Tohtori nimittäin vie Rosen nyt tulevaisuuden jälkeen visiitille menneisyyteen, eli tietenkin 1800-luvun Britanniaan. Ote on kuitenkin heti teaserissä mukavan anarkistinen, kun hautausurakoitsijan toimitiloissa juuri arkkuun pantu rouvashenkilö käy riehumaan. On jouluaatto 1869 Cardiffissa, ja Tohtori ja Rose osuvat keskelle pitkään kasvanutta ja nyt lopulta täysin hanskasta karannutta vaeltelevien vainajien ongelmaa, kyllähän siitä jo kolmevarttisen kasaan saa. Ote on oikeastaan aika freesi, mutta toisaalta sarjaa nyt kymmenen kautta katsoneena on pakko todeta, että tähän kuvioon totisesti tullaan palaamaan ja usein: Tohtori & kumppani matkaavat menneseen, jotain outoa tapahtuu, syynä ovat alienit, ongelma ratkeaa. Yleensä kuvioon on sotkeutunut joku tunnettu henkilö, tällä kertaa Charles Dickens, joka on tarinan kannalta hyvinkin keskeinen henkilö – pelastaapa päivänkin.

Monia äkkivääriä käänteitä sisältävästä käsikirjoituksesta vastaa Mark Gatiss, Herrasmiesliigasta tuttu koomikko / näyttelijä / käsikirjoittaja, joka on sikäli mielenkiintoinen tapaus, että on ainoa ykköskaudesta tähän päivään asti uuden Tohtorin tiimissä pysynyt käsikirjoittaja. Yhtään ikiklassikkoa hän ei ole kirjoittanut; oikeastaan Gatiss tuntuu olevan pahasti ristiriitaisia tunteita herättävä käsikirjoittaja fandomin keskuudessa, ja totta kyllä, että joitakin sarjan epäonnistuneimpia jaksoja on hänen kynästään lähtöisin. Niiden parissa ei onneksi olla vielä. The Unquiet Dead on oikeastaan vallan viihdyttävä jakso, jossa, kuten mainitsin, riittää aika isojakin juonenmutkia viime hetkille asti. Komiikkakin toimii, mikä kyllä menee isolta osin näyttelijöiden piikkiin. Kylmän tunteetonta hautausurakoitsija Sneediä esittävä miekkonen on suosikkini, mutta onpa se Dickenskin hyvä. Juonen kannalta keskeisimmän roolin saa kuitenkin Eve Myles, joka muutamaa vuotta tämän jälkeen loisti Tohtori-spinoffissa Torchwood, josta voisin siitäkin kirjoitella vaikka kuinka. On rikollisen vähälle huomiolle jäänyt timanttinen sarja nimittäin jos mikä.

Ollakseen Tohtorille tyypillinen "alien of the week"-jakso, tähän oli kuitenkin pakattu hämmästyttävän paljon myöhemmin merkitykselliseksi käyvää pikkuinfoa, joka ensikatselulla on tietenkin mennyt viuhuen ohi pään. Saadaan ensimmäinen "bad wolf"-maininta, käy ilmi että jokin aikasodan nimellä tunnettu hirvittävä tuho on hiljakkoin tapahtunut, ja mikä kenties tärkeintä, Cardiffissa sijaitseva todellisuusrako, "the rift", on juonen kannalta oleellinen, ja sen ympärillehän koko Torchwoodkin aikanaan sijoittuu. Jokohan Russell T. Davies on tässä vaiheessa tuota toista sarjaa suunnitellut, vai lieneekö vain tarttunut hyvin avattuun juoneen myöhemmin?

Mutta niin, nyt Tohtori on vienyt Rosen ensin tulevaisuuteen ja sitten menneisyyteen, ja kuten sarjan edetessä opimme, näillä kahdella keikalla aloitetaan jokaisen uuden kumppanin kanssa. Mikään klassikkojakso ei Unquiet Dead ole, mutta onpa kuitenkin mielenkiintonsa säilyttävä kolmevarttinen, jossa efektit eivät ehkä ole kovin tasokkaita, mutta ne on tehty ajatuksella: sinisenä hohtavat ja kirkuvat vainajat ovat hyvällä tavalla häiritseviä ilmestyksiä. Silti Tohtoria ensi kertaa katsoessa oli tämän jälkeen vähän sellainen olo, että jaksankohan minä tätä. Koska kyseessä ei sitten kuitenkaan ollut kuin "vain" hyvä yksittäisjakso; hahmotkaan eivät syventyneet. Onneksi tämän jälkeen mennään taas railakkaasti paljon Tohtorimpaan suuntaan.

8.1.19

Doctor Who 1.2: The End of the World


"This is who I am, right here, right now, all right? All that counts is here and now, and this is me."


Ensi kerran tämän jakson nähdessäni olin valtavan pettynyt siinä vaiheessa kun ne kaikki toinen toistaan hölmömmän näköisin kumipuvuin tehdyt alienit astelivat ruudulle. Edellinen jakso Rose jätti vielä vaikutelman, että tämä Doctor Who saattaisi olla jotain etäisesti X-Filesin kaltaista: mysteeriongelma, joka ratkaistaan, mutta siten, että reaalimaailmassa vielä jossain määrin pysytellään. No onneksi ei Tohtori ole sellainen, minkä kyllä nopeasti ymmärsin, ja minkä tuotantotiimikin on varmaan halunnut tehdä jo varhaisessa vaiheessa uusille katsojille selväksi – tässä mennään ihan tieteisfiktion äärilaidoilta toisille surutta.

Tohtori lupaa Roselle matkan aikakoneellaan ja vie tämän niin kauas tulevaisuuteen kuin Maan mittapuulla on mahdollista: päivään jona aurinko laajenee ja nielaisee ympäröivät planeetat. Maan tuhoa ovat muutamat silmäätekevät alien-rotujen edustavat kerääntyneet katsomaan kelluvalle alukselle, ja pakko on sanoa, että BBC:n sarjalle myöntämä budjetti lienee ollut vielä tässä vaiheessa minimaalinen: niin minimaalinen nimittäin on tuon futuristisen laitoksen sisustuskin. Tausta koostuu puupaneeleista, mustista verhoista ja heikonnäköisestä cgi:stä, välillä mennään vissiin studion kellarinkäytäviä pitkin sähköjohtojen ja viemäriputkien keskellä.

Tarinan kulkua tämä ei onneksi haittaa. Nyt Tohtori-viisaana katsojana huomaan hämmästyksekseni, että pidin tästä jaksosta todella. Minuuttien päässä sijaitseva lopunajan tunnelma on läsnä heti kun siitä vähän jäykästä hahmojenhämmästelyalusta päästään etenemään, ja päähenkilötkin kasvavat kivasti: Tohtorin julkisivun alla asuva synkkyys pulpahtaa pintaan, eikä Rose yrityksistä huolimatta tahdo saada tätä kertomaan itsestään mitään. Ei ennen kuin kaikki on ohi ja väkeä on kuollut. Oivallisestihan Tohtorin luonnetta kuvaa sekin, että tämä vie varoittamatta Rosen paikkaan, josta paluun jälkeen on ilmiselvää, ettei lontoolaisesta arkipäivästä irrotetun ihmisen maailmankuva voi olla ennallaan. Jakson viimeiset minuutit olivatkin tästä johtuen parasta antia. Takaisin vuoteen 2005 palannut Rose on juuri nähnyt planeetan tuhoutuvan, tavannut kymmeniä vieraiden lajien olentoja, ollut ainoa elossa oleva ihminen, nähnyt tämän vasta hetki sitten tapaamansa miehen todellisen teräksenkovan olemuksenkin siinä miten Tohtori surutta antoi jakson pääpahiksen kuolla pois. (paitsi että tuleehan Cassandra vielä takaisinkin...) No joo, oli se Rosen ja tämän äidin välinen viiden miljardin vuoden etäisyydeltä soitettu puhelukin hyvä hetki, jonkinlainen taitoskohta jakson tunnelmassa jopa.

Nyt tuntuu että The End of the World pohjustaa alkupotkujaan ottavaa sarjaa vielä pilottijaksoakin paremmin. Tämä avomielisesti asioihin suhtautuva mutta toisaalta sydämensä kylmettänyt Tohtori on kerrassaan kiehtova hahmo, ja Rosen inhimillisyys on käsin kosketeltavaa; on kuin se yksinäisyys jonka Tohtori tämän ylle ajattelemattomuuttaan langetti viemällä katsomaan maailmanloppua olisi tarrannut välittömästi kiinni, irrottamatta enää koskaan. Nämä kaksi jaksoa muuttivat Rose Tylerin peruuttamattomasti toiseksi siitä mitä hän oli elämänsä ensimmäiset parikymmentä vuotta ehtinyt olla, ja on selvää, ettei tämän elämä tule enää olemaan ennallaan. Yhtä lailla kuin Tohtorista, sarjan ensimmäiset vuodet kertovatkin myös Rosesta, ja Russell T. Davies osaa kirjoittaa heidät molemmat hyvin.

Oli tässä tosiaan joku scifi- ja sabotaasijuonikin, mutta se nyt oli mitä oli. Peruskamaa, muttei huonokaan. Jäi hyvien hahmojen varjoon, kuten parhaissa Tohtori-jaksoissa pitääkin.

Pari pointtia: Tainted Love on hyvin tähän maailmanlopun gaalailtaan sopiva biisi. Ja tekihän jo tässä vaiheessa tavallaan ensiesiintymisensä myös Jack Harkness...

6.1.19

Doctor Who 1.1: Rose

"I'm the Doctor, by the way. What's your name?"

"Rose."'

"Nice to meet you, Rose. Run for your life!"



Tutustuin Tohtoriin kesällä 2013 tietämättä sarjasta etukäteen mitään. Tätä oli edeltänyt pitkään jatkunut suostuttelu, joka ei sitten millään ollut saanut minua vuonna 2005 uudelleen startanneen Doctor Whon pariin. Oli nimittäin muutamia ennakko-oletuksia, jotka kilpistyivät käsitteisiin "brittiläinen" ja "tv-sarja", eivätkä nämä koskaan ole kohdallani naksahtaneet erityisen toimivasti yhteen. Tiesin senkin verran, että sarja on melkein yhtä vanha kuin televisio – ja että se on jollain tavoin niin imeytynyt osaksi saarivaltion populaarikulttuuria, että turha siihen olisi muiden mukaan koittaakaan. Tästä huolimatta sarjaa minulle kovasti mainostettiin, ja lopulta sain kuulla että nyt olisi yksi hyvä jakso, katso se, ja jos et pidä niin anna sitten olla.

Tämä jakso oli silloin Areenassa ollut kolmannen kauden jakso Blink. Se oli hyvä. Se oli itse asiassa pökerryttävän hyvä, ja sikäli helppo, että Tohtori taustatarinoineen itse ei siinä esiinny juuri lainkaan – itse asiassa minä vielä Blinkin katsottuanikin olin siinä uskossa, että kyseessä on lähinnä Outer Limits -henkinen antologiasarja, ja mikäs siinä, jos tarinat olivat näin hyviä. Annoin periaatteilleni kenkää ja lainasin ykköskauden dvd-boksina. Se oli menoa sitten.

Nyt, kun nähtynä on yhdeksän kautta Tohtoria (en ole Jodie Whittakerin pariin vielä lähtenyt, odotan dvd-julkaisua), on tämä sarjan pilotti jotenkin häkellyttävää nähtävää. Niin paljon on muuttunut – tavallaan kaikki. Mutta sittenkin...

Tälle sarjan uudelle tulemiselle vuosikausien tauon jälkeen oli luonnollisesti asetettu valtavat odotukset, jotka meille muinaista Tohtoria tuntemattomille eivät niinkään avaudu. Kenties ne paineet näyttäytyvät lähinnä tavassa, jolla jakso etenee ikään kuin tasapainoillen; millekään suunnalle ei lähdetä liikaa, tietynlaista keskitietä yritetään noudattaa, mutta sittenkin Rose pitää sisällään paljon: ensimmäisten minuuttien odotuksesta siirrytään toimintaan, sitten roisiin slapstickiin, rauhallisen dialogin kautta dramaattiseen pääpahis-kohtaamiseen ja lopulta yllättävän brutaaliin huipennukseen, jossa siviilejä kuolee Lontoon kaduilla kuin kärpäsiä. Sarja tuntuu maistelevan mahdollisuuksiaan, ja ainakin yhdeksän vuotta myöhemmin voi sanoa, että niin rajumpi väkivalta kuin hieman pölhö fyysinen huumorikin ovat vähentyneet radikaalisti. Kenties tämä on hyvä. Toisaalta jo tässä pilotissa käsikirjoittaja Russell T. Davies tuntee hahmonsa ja tietää mitä näiltä haluaa: ensimmäiset viisitoista minuuttia katsoja saattaa vielä olla epäluuloinen homman toimivuudesta (tosin ainakin itse olin ja olen Roselle myyty ensihetkestä), mutta Rosen ja Tohtorin pitkä kävely halki lontoolaisen kerrostaloalueen takapihan keskustellen tuo hahmot yhtäkkiä lähelle ja läsnä. Tohtori avaa itseään lyhyen mutta sitäkin upeamman monologin verran, surumielinen musiikki alkaa soida... Tunsin kylmät väreet nytkin, kolmannen kerran jakson katsoessani. Vai johtuiko se vain siitä että tiedän mitä kaikkea on tulossa?

Voin kuvitella että myös pääosan esittäjiä on pohdittu pitkään ja huolella. Christopher Ecclestonen Tohtori on kiehtova, sympaattinen tietyssä neuroottisessa jäyhyydessään, ja jää tarkoituksellisen etäiseksi. Katsojille tutummaksi tulee ennen kaikkea pilotin otsikoksikin päätynyt Rose Tyler, jonka kautta nahkatakkinen mysteerimieskin nähdään. Vaikka Tohtori ei jakson lopussa ole sen selvempi hahmo kuin alussakaan (hän on loppumetreillä paljastuneiden asioiden perusteella oikeastaan paljon mystisempi), katsoja on hänestä täsmälleen yhtä kiinnostunut kuin Rosekin, ja se pieni hetki jona näyttää siltä että kaikki on ohi, että Rose oli vain lyhyt kohtaus Tohtorin yksinäisellä matkalla... No joo, totta kai sekin tekee vaikutuksen nyt ennen kaikkea siksi että koko sarjan nähnyt katsoja tietää mitä on tulossa. Mitä kaikkea olisikaan ollut vähällä jäädä tapahtumatta... Mutta Tohtori on yksinäinen. Hän kaipaa kumppania, ja ehkä tämä edellä mainitsemani monologi tuo sen omalla tavallaan hyvin selvästi esiin:

"It's like when you were a kid. The first time they tell you the world's turning and you just can't quite believe it because everything looks like it's standing still. I can feel it. The turn of the Earth. The ground beneath our feet is spinning at a thousand miles an hour, and the entire planet is hurtling round the sun at sixty seven thousand miles an hour, and I can feel it. We're falling through space, you and me, clinging to the skin of this tiny little world, and if we let go...
 That's who I am. Now, forget me, Rose Tyler. Go home. "
Sekä Rose että Tohtori ovat tämän pilotin perusteella taidolla kehiteltyjä hahmoja, joita kumpaakin tekee mieli nähdä lisää. Samaa ei voi sanoa niistä muista henkilöistä: Rosen äiti Jackie ja poikaystävä Mickey (heidän nimensäkin ovat jotenkin... sidekick-tasoa) ovat karikatyyrejä, Mickey varsinkin on melkein sarjakuvamainen outolintu, joka myöhempää Tohtoria katsoneelle tuntuu olevan nyt kuin jostain toisesta sarjasta. Silti propsit siitä, että Mickey'ä uskallettiin riepotella estoitta: hänen muoviklooninsa riehumassa vasarakäsineen ravintolassa ilman päätä on niin surrealistinen näky, että muistan sen ensi kerran nähdessäni hörähdelleeni ääneen. Silti on todettava, että sarjan edetessä tämänkaltaiset henkilöhahmot haihtuvat taustalle. Satunnainen komiikka Tohtorissa toki säilyy, mutta se haetaan muualta kuin hassuista hahmoista, ja ratkaisu lienee oikea. Mutta olisiko sitä koskaan tapahtunut jos Davies olisi sarjan pääkirjoittajana jatkanut? No, siitä lisää myöhemmin jos tätä katsantopäiväkirjaani jatkan.

Nyt lähden pimeille kujille vaeltamaan.

1.1.19

Tilastollisia virheitä

Kyllä tämä fennoskandinaavinen ilmasto pitää mielen sentään virkeänä. Kolmeen vuorokauteen maaseutua mahtui kovaa pakkasta, nollakeliä, auringonpaistetta, hernerokkasumua, kaatosadetta, myrskytuulta ja paksuksi parissa tunnissa tuprunneet kinokset. Osan ajasta oli nättiä. Syötiin vähän jouluruokia, kävelytettiin ulkomaanvierasta jokirantaan, vielä oli pari lahjaakin joita availla. Tinat jäivät valamatta kun kukaan ei oikein enää jaksanut innostua. Kokoonpanon nuorin valvoi aattoyönä pisimpään – huomasin sukupolvien välisen eron varsin selvänä, kun 12-vuotiaan puhelimeen kilahteli uudenvuodentoivotteluja niin taajaan tuntien ajan, ettei meinannut kaikkiin ehtiä vastata, ja oma saldoni oli tasan yksi toivotus joka oli puoli yhdeltä yöllä saapunut, mutta enhän minä siihen aikaan enää valveilla ollut. Ollapa nuori. Tai no ei.

Luin vuoden 2018 aikana 51 kirjaa, mikä on muutaman enemmän kuin vuosi sitten. Neljätoista oli uudelleenluentoja vanhoista suosikeista; ei tässä iässä enää oikein jaksa uutta luettavaa etsiä. Onneksi keväällä liityin elämäni ensimmäiseen lukupiiriin (eli siis olin sitä perustamassa ravintolanpöydässä Korjaamolla) ja tämän myötä on tullut luettua kaikennäköistä mihin ei muuten tulisi tartuttua; niin hyvää kuin huonoakin. Mainitsen huonot erikseen siksi, että lukupiirikirjoja on kohdallani leimannut tietty velvollisuus, ja olen taistellut sisulla loppuun pari sellaistakin, jota muuten en olisi. Pääsääntöisesti voi muuten sanoa, että jos olen jonkun kirjan loppuun asti jaksanut, se on ollut hyvä. Niin tänäkin vuonna. Ja vaikka hyviä kirjoja voisi luetella läjän, mainitsen vain yhden, joka sattui olemaan vuoden 2018 ensimmäinen luentani, ja silti vaivaa mieltä yhä: Mark Z. Danielewskin romaani The House of Leaves. Uskomaton teos, jossa heittävät häränpyllyä niin tarina kuin henkilöt, niin layout kuin sanojen orientaatio, niin koherentti kronologia kuin valvetodellisuuskin.

Vielä kun paljonkin tv-sarjoja sisältäneen vuoden kohokohdaksi nousi loppuvuodesta Twin Peaksin kolmoskausi, voitaneen sanoa, että ei-lineaarinen ja perinteisen juonenkuljetuksen hylkäävä kerrontatapa pitää minua vuosi vuodelta vahvemmin otteessaan. Onpa oma kirjoittaminenkin ajautunut siihen suuntaan parin viime vuoden kuluessa, jopa aika rajusti. (minkä on saattanut huomata siitä, etten ole kauheasti mitään enää julkaissut...) Maailma on täynnä suoraviivaista juonellista tavaraa – se on niin loppuuntehty lajityyppi ettei mitään rajaa. No myönnettäköön, että vuoden aikana pitkälle katsomani Game of Thrones on sillä saralla saanut aikaan melko huikeita juttuja – kutoskauden kaksi viimeistä jaksoa saattavat hyvinkin olla kaikkien aikojen vaikuttavimmat tv-tunnit. Siis Lynch poislukien. GoT:n seiskakausi tuossa odottaisi dvd:llä, mutta kun tekniikka petti niin saapa nähdä milloin sen pariin pääsen. En ihan heti, mikäli laiskuuttani tunnen.

Podcastit leimasivat vuotta 2017, ja tänä vuonna tapa on jatkunut, tosin pikkuisen vähentyen. Olen huomannut että puheettomatkin kävelylenkit ovat pitkästä aikaa olleet ihan ok taas. Silti jos listaisin tämänhetkiset top viisi podcastiani, niin tältä näyttäisi:

1. Danger Room
2. My Favourite Murder
3. The Trail Went Cold
4. Generation Why
5. Battle of the Atom

...siis true crime ja X-Men. Mitään muuta en pian kolme vuotta kuunneltuanikaan osaa pistää soittimeen, mutta enpä muuta ole kaivannutkaan, joten samapa tuo. Loput aiheet hoidan kirjateitse.

Toki lautapelitkin ovat olleet vuoden kuluessa vahvasti läsnä, mutta niistä on tulossa oma päivityksensä pian.

Vuoden jäkäläksi valitsen tinajäkälän. Onneksi olkoon!

Loppuun kuva minusta kirjahyllyssä jääkiekkosukkineni. Pian tasavuosia täyttävä otos on keväältä 1979, muistan kun se otettiin.



28.12.18

Peilin näköinen puu

Lupasin itselleni loman. Sanoin itseäni seuranneelle varjolle: "Ota muutama päivä vuoden lopuksi tekemättä mitään järkevää. Hyvä mies, lepää!"

No, ehkä en sentään levännyt. Mutta irtokarkkeja minulla riitti ja vanhoja sähköposteja, iTunesiin koottu cd-kokoelmani (kolmisentoista päivää kestävä soittolista shufflella) soimassa ja satunnaisia kohtaamisia erinäisten joulukuusten äärellä. Neulasineenkin ne heijastavat ihmisistä piirteitä jotka toisinaan yllättävät. Huomenna mummulaan, kaipa joutenoloni sitten vuodenvaihteessa päättyy. Nyt tekee jo mielikin vähän taas kirjoittaa.

iBookiin kytkemäni ulkoinen dvd-asema sanoi sopimuksen irti (lakkasi laakista lukemasta kopiosuojattuja levyjä, mikäli oikein olen vikaa tulkinnut), mutta toisaalta sinnitteli juuri ja juuri siihen asti että sain Twin Peaks kolmosen loppuun. Se oli vaikuttavin tv-sarjakokemus vuosiin, ikuisuuksiin. Ehkä se oli vähän enemmänkin kuin tv-sarja. Olisin katsonut finaalijakson uudestaan pari päivää ensikokemuksen jälkeen, mutta laite ei enää tunnistanut levyä. Eikä ole tunnistanut muita kuin Ylen julkaisemia suojaamattomia sittemmin. Oh well.

Viimeiset kymmenen kappaletta jotka siitä usean tuhannen biisin soittolistastani soivat, äsken, vielä illan päätteeksi sähköpostiarkistoa kootessani, ovat:

- The Mars Volta: L'Via L'Viaquez
- Absoluuttinen Nollapiste: Rarmos ybrehtar
- 22-Pistepirkko: Bubblegum Couple
- Björk: Oceania
- Monty Python: Money Song
- Juice Leskinen & Coitus Int: Zeppeliini
- Kraftwerk: Kometenmelodie 1
- Tuomari Nurmio: Suuri peto
- Absoluuttinen Nollapiste: Pyhä nynny II
- Ismo Alanko Säätiö: Minä ja pojat

Olipa tämä kummallinen vuosi kyllä. Jollain tavoin onnistunut, monin paikoin yksinäinen, täynnä yllätyskäänteitä, harva niistä mieluisa. Mutta loppuun asti näyttää taas tämäkin tulevan sinnitellyksi. Jäisin, mutta kuitenkin. Askelin.

27.12.18

Luvallas ano en

Kaksikymmentä vuotta sitten olin intoa ja toiveita uhkuva maalaisnuori astumassa outoihin ympyröihin. Jaa mutta kai te tämän jo tiesittekin, onhan oman historiani ruotiminen ollut pakkomielteenkaltainen tila jo pidemmät päivät täällä.

Astelin tänään Oodiin varoen pääkallokaduilla tuhoaan kohti liukuvia japanilaisturisteja. Olen miettinyt mikä minua siinä rakennuksessa vaivaa (siis sen lisäksi etten tiedä tarvittiinko uutta kirjastoa ylipäätään... toki on totta että julkisen tilan rakentaminen on aina kannatettavaa) ja tänään ymmärsin: minulle kirjastot ovat aina olleet hiljaisia, intiimejä paikkoja joihin on mahdollista vetäytyä, hämyisiä nurkkia, hyllyittäin kirjoja joiden väliin kadota.

Oodi on kuin jättimäinen varastohalli, jossa kaikkialla on kaikkien nähtävillä, jossa on jatkuva liikenne, kahvilankilinää, juoksevia lapsia, kulkureittejä ristiin rastiin ja siellä täällä muutamia pikkuruisia kirjahyllyjä harvakseltaan. Se on epämiellyttävä paikka. Mutta oletan että rakennuksen pääasiallinen tarkoitus onkin siinä kakkoskerroksessa olevat työtilat ynnä muu.

Vai oletanko minä nyt sitten mitään, pois sellainen.

Palasin näin viisastuneena kotiin, enää aukot Töölönlahden jäässä kertoivat missä niitä turisteja oli viimeksi ollut. Oli mukavan hiljaista. Haisi raato ja otsoni. Raitiovaunu jyräsi katsellessani halki lapsikatraan, taivaalta satoi kekäleitä ja verta. Käänsin katseeni pilviin ja nauroin, nau

26.12.18

Joulumiukko

Soi kunniaksi ruojan nyt sinällään aika mieleenpainumaton sävel, mutta niin vain on, että tämänkin vuoden pyhät ovat takanapäin, nuo kalseansynkät päivät, jotka vietin miettimällä että pitääkö sitä uskonnottomankin ihmisen siivota jouluksi vaikkei vieraitakaan tule, ja alkaa tässä tapaniehtooseen mennessä olla selvillä että eipä varmaan ainakaan enää pidä.

Käy jotenkin vuosi vuodelta kiusallisemmaksi tuo vähän väkinäinen uskonnon ymppääminen ihmisten arkipäivään, varsinkin kun kyseessä joillekin on kai vielä jossain määrin merkittäväkin päivä. Tuntuu niin oudolta että vielä vuonna 2018 on tässä mielestäni kohtalaisen sivistyneessä maassamme – tosin toki myönnän, että sivistyksen arvostus on katoamaan päin – ihmisiä jotka uskovat korkeampiin voimiin. Minusta uskonnot ovat niin... No, sanotaan nyt vaikka että 1800-lukua. Korkeintaan. Itse en millään osaa uskoa mihinkään. Missään nimessä en ole ateisti, enkä agnostikoksikaan itseäni luokittele – sekin määritelmä pitää sisällään jonkinlaisen kannanoton uskontoon. Eivät uskonnot kiinnosta minua tarpeeksi että olisin agnostikko. Maailmassa on niin paljon mielenkiintoisempiakin asioita, esimerkkinä vaikkapa Alepan näkkileipävalikoiman vuosittainen vaihtelu. En juurikaan osta näkkileipiä. Ymmärtänette mitä tarkoitan?

Vaikka onhan vuoden pimeimmissä päivissä tiettyä alkukantaista voimaa sentään. Harmi sinällään, että ihmispolossa juuri tähän aikaan vuodesta sitä nimenomaan ei ole. Oma henkinen leka taas minuakin moukaroi. Kadun kaikkia tekojani, vihaan jokaista sanaani, mutta onneksi on tullut tässä viikon sisään nähtyä ihmisiäkin, eikä ihan vähän edes. Hullua sinällään, että enimmäkseen olen kuitenkin ollut yksin. Aloin vuosia jahkailemani projektin, ja epämääräisinä ja sotkuisina txt-tiedostoina diskettimuodossa mukana siirtyneet vanhat sähköpostiarkistoni ovat alkaneet saada kronologisen muodon, helppolukuisen järjestyksen. Vuosien 1996-2006 aikana (pyöreästi) kävin useiden henkilöiden kanssa pitkiä kirjeenvaihtoja e-teitse. Näitä sitten hitaasti copypasteilen yhteen tiedostoon, ja stilisoitua matskua on nyt ykkösrivivälillä rapiat 300 sivua, mihin mennessä olen edennyt kesään 1998 asti. Julkaisen nämä joskus sitten kirjana. Upeaa ajankuvaa, taiteilijatuskaa, itsensä etsimistä, nuoruusvimmaa, orastavia ihmissuhteita!

(älkää pelätkö, en oikeasti julkaise)

Jouluyönä kello kaksi heräsin ping-ääneen. Palovaroitin ajoitti pariston loppumisen taiteilijan tarkkuudella.

18.12.18

Hitaita aaltoja ajassa

Lapsuuteeni mahtui muutamia myyttisiä paikkoja. Niitä joissa tämän ja naapuritodellisuuden välinen seinämä oli hioutunut siinä määrin etäiseksi että jotain pääsi läpi. Näiden paikkojen joukossa oli esimerkiksi sellaisia kuin

Kengänpohjapaikka. Se sijaitsi nyttemmin katkaistun tien varrella lähellä rautatietä, pellon ja metsän välissä. Tien vastapuolella oli poikkeuksellisen suuria siirtolohkareita, ne muistuttivat kuusivuotiaan mielestä linnoitusta. Niiden väliin pääsi ujuttautumaan siten, että tonnien painon tunsi ympärillään. Kengänpohjat sijaitsivat ojassa, suureksi osaksi maan alla. En epäile etteivätkö ne olisi siellä edelleen; varmasti enimmäkseen jo maan alla, sadoittain kumisia kengänpohjia. Suurin osa niistä oli punaisia, muutamia sinisiäkin oli. Kaikissa sama kuviointi. Ennen sitä oli

Ruusumaja jonne kuljettiin pienen eteishuoneen kautta. Sen jälkeen suuri sali, jonne neljäkin lasta mahtui hyvin niin että keskelle jäi edelleen tilaa. Ruusupensaan kovat ja kuivat varret kohosivat kauas yläpuolellemme, kesällä keskelle jäävästä salista ei nähnyt ulos. Siellä oli myös takahuone, jonne pääsivät vain lapsista isoimmat eli minä ja Pauliina. Pienemmät tarvitsivat meiltä luvan. Takahuoneessa säilytettiin lehmän pääkalloa, jota minun ja Pauliinan esi-isät olivat jo aarteenaan säilyttäneet. Ruusumaja ei enää ole; sen paikalla on nykyisin autotalli. En tiedä mitä lehmän pääkallolle on tapahtunut. Joen vastarannalla Ruusumajasta nähtynä olivat 

Rauniot. Niitäkään ei enää ole. Parhaiten muistan pienet menninkäiselle mitoitetut portaikot, joita kivijalaksi raunioituneen rakennuksen jäänteistä laskeutui maan alle useita. Näiden raunioiden paikalla on nykyisin puistoksi maisemoitu maa-alue. Huomattavasti tuoreempi, mutta vuosi vuodelta syvemmälle rajan taakse katoava paikka on

Katkaistu rautatie, jota oli vielä viitisen vuotta sitten mahdollista seurata metsän keskellä, nyt kiskojen välissä ja ympärillä kasvavat puut ovat kasvaneet niin suuriksi, että rautatie on käytännössä näkymätön, jäkälät ja sammalet jotka kasvavat rautatien alusmaastoksi vuosikymmeniä sitten levitetyllä sepeiillä ovat hitaasti nielemässä ruostuvaa rautaa sisälleen. Mutta jos onnistuu jatkamaan rataa pitkin tarpeeksi pitkään etelään, tulee lopulta

Käytävälle. Se näyttää metsätien ojanpenkereellä kasvavan kuusen juurakolta, joka on eroosion vuoksi jäänyt tyhjän päälle. Nykyään se on heinikon kätköissä, mutta silloin kauan sitten ojassa ei kasvanut mitään. Juurten alle ryömimällä näki aukon, jota kutsuimme käytäväksi. Jos sinne uskalsi ryömiä, oli ikään kuin murtuneen maankuoren muodostamassa halkeamassa. Kiviset seinät viettivät alaspäin, jonkin matkan jälkeen huomasi alla olevan maan muuttuneen lautalattiaksi. Siitä kohtaa taakse katsoessa ei enää nähnyt käytävän suuaukkoa; eikä se tietenkään ollut mitään enempää kuin pelkkä tunneli, jossa oli alle kymmenvuotiaankin edettävä ryömien. Katosta roikkui puiden juuria, mutta seinillä oli vanhaa hapertuvaa tapettia, jonka kuviona oli samanlainen liljankukka kuin yhdessä mummulan huoneessa. Käytävässä tuoksui tunkkainen kangas, vanhoista räsymatoista oli vielä jäänteitä jäljellä. Siinä kohdassa jossa vastaan tuli suuria kappaleita särkynyttä lasia ja käytävä teki jyrkän mutkan vasemmalle, iski aina pelko ja piti palata takaisin.

13.12.18

Olettelen, siis ajan

Kuluneen vuoden aikana olen toisessa blogissani muistellut 25-30 vuotta sitten pelaamiani tietokonepelejä. Silloin pelaamisella oli nörttileima – tosin sana "nörtti" ei tainnut olla vielä kovin yleisessä käytössä. Miksi meitä silloin kutsuttiin? Termin "nynny" muistan ainakin joskus esiintyneen tässä yhteydessä. Oli miten oli, nähtiin aikamoisena luuseriutena nököttää tietokoneen ääressä iltakaudet. Kun muutakin saattoi tehdä kuin pelata tietokoneella, miksi ihmeessä kukaan jaksoi pelata tietokoneella? Tämä muistikuva jotenkin nyt kristallisoitui, kun tyttären ala-asteen rehtori wilma-viestissä vetosi vanhempiin että jos mitenkään olisi mahdollista etteivät lapset pelaisi sentään ihan koko joululomaa.

Niin ne asiat muuttuvat. Tiedä sitten parempaanko vai huonompaan.

Marraskuussa 1996 lähetin elämäni ensimmäisen sähköpostin. Sen sisältö kokonaisuudessaan oli tämä: ":)". Nyt kun sosiaaliset mediat Yhdysvaltojen tiukentuvan lainsäädännön myötä kiristävät käytäntöjään, olisi tuokin varmasti epäilyttävää sisältöä. Onnekkaat olemme me mitättömine kielialueinemme. Kukaan saatana tätäkään lue.

Sain tänään puhelinoperaattoriltani tekstiviestin, jossa sanottiin että saan pian heiltä tekstiviestin. Loppupäivä menikin sitten odotellessa. Isännöintifirma harjoitti vähän samaa, kun jakoi uudet korotetuista vuokrista kertyvät tiedotteet pari viikkoa sitten. Viikko niiden jälkeen tuli uusi tiedote, jonka sisältö oli suunnilleen "oho ei me korotetakaan vuokria sori lol".

Alakerrassa joku itkee. Jännitys tiivistyy.

9.12.18

Kortit pöytään

Eilen illalla tyttären kaksitoistavuotisyökyläilysynttärien vieraskatras pelaili innoissaan Cluedoa, tuota kokoperheen murhaviihdepeliä. Tämä sai nostalgian pyyhkäisemään ylitseni – niinpä vain tuon ikäisenä itsekin epäilin pastori Vihreän suorittaneen murhan kynttilänjalalla biljardisalissa. Muistan kuinka tuohon hirmutekoon johtaneet tapahtumat lipuivat silmieni editse. Kuvittelin mitä kaikkea onkaan täytynyt sattua, että pastori sortuu tällaiseen tekoon... ja vieläpä biljardisalissa. Harmikseni se 80-lukuinen Cluedo on vanhempieni nurkissa maalla, sen korttien outo kuvitus kiehtoo mieltä, ja olisin mielelläni listannut professori Luumun (vakiohahmoni aina kun pelasin) tähän. Niin siis mihin, kysynette. No tähän "Viisi lemppari-pelikorttiani"-listaan tietenkin, näkeehän sen otsikon tuosta alta:

Viisi lemppari-pelikorttiani


5: Colt Express, Cheyennen lyömiskortti.
Western-kliseitä nautinnollisesti kierrättävä Colt Express on toistaiseksi tuorein lisä pelihyllyyni, mutta heti kesällä kun sen kirpparilta löysin (lähes iskemätön, kolme euroa), peli nousi suosikkilistalla korkealle. Kolmesta kuuteen ryöväriä (kaksinpelissä kummallakin pelaajalla on kaksi hahmoa) on halki aavikon kiitävässä pikajunassa tarkoituksena kerätä taskuihinsa mahdollisimman arvokas saalis. Vaarana on paitsi ne muut ryövärit, myös junassa vaeltava sheriffi ja satunnaisesti öykkärien touhuun kyllästyvät matkustajatkin. Pelin ytimessä on tapahtumavuorojen etukäteinen ohjelmointi: jokainen läiskii toimintapakkaan sarjan kortteja asioista joita haluaa seuraavalla vuorolla tehdä, ja kun pakka on valmis, kortit pelataan. Seuraa väistämättä yhteentörmäyksiä, suunnitelmien täydellistä epäonnistumista, mukavia yllätyksiä, hilpeää kaaosta. Intiaanineito Cheyennen erikoisominaisuus on kanssakilpailijaa mätkiessä tältä omaan taskuun siirtyvä ryöstösaalis, mikä tekee Cheyennestä yhden parhaista hahmoista ja tästä turpiinvedosta yhden hänen parhaista korteistaan.



4. Battle Line, norsu
Kun Battle Linessa lyödään norsu pöytään, niin se tarkoittaa että aletaan olla tosissaan. Tämä Reiner Knizian kaksinkamppailu on ehdoton ikisuosikkini mitä tulee kahden hengen peleihin; armotonta kyräilyä, laskelmointia, riskinottoa ja piinaavaa tuskaa kun se vastapuoli prkle jemmaa niitä suunnitelmiaan. Mutta ans olla kun tiskiin isketään elefantti. Siinä aletaan pöydän toisella puolella kummasti kalveta. Paitsi tietenkin jos kyseessä on mitä läpinäkyvin bluffi – pokerinaama onkin kohtuullisen hyvä ominaisuus Battle Linea pelaavalle. Toissakesänä tämä otettiin pitkän tauon jälkeen esiin, ja muistaakseni olin aika ruosteessa, mikä oli kyllä kova pala kun aikoinaan tässä kehityin mestaritasolle, ainakin jos minulta kysytään.



3. Fungi, huhtasieni
Voisiko olla enää miellyttävämpää teemaa pelille kuin sienestys? Jaa no voisi kai, mutta on tämäkin hyvä. Fungi on kahden pelattava kortinläsikintä sekin, ei yhtä piinaavan intensiivinen kuin Battle Line, mutta mukavan suunnitelmallinen kuitenkin. Kerää parhaat sienet, kokkaa niistä parhaat ateriat, siinä perusidea ja eikun metsään, siis kuvainnolliseen sellaiseen, jota simuloi iso pakallinen kortteja. Erittäin kaunis kuvitus Fungissa on, ja sopivan leppoisa pelitahtikin, jossa tosin jännitteet alkavat kummasti kasvaa kun pakka ja sitä myöten peli alkaa olla loppusuoralla, kädessä olisi kortteja vaikka millaisiin gurmeesessioihin, mutta missä pirussa ne paistinpannut viipyvät... Huhtasieni on pelin harvinaisin ja arvokkain sieni, ja onnekas on se, joka niistä saa aterian aikaan.



2. Chrononauts, Triceratops
Sienestystä parempi teema pelille voisi olla esim. aikamatkustus. Chrononauts tuli hankittua omaan hyllyyn jo vuosia sitten, mutta on jäänyt vähän vähälle pelaamiselle, harmi kyllä. Peli on mainio ja nokkela, hyvinkin omaperäisiä mekaniikkoja pyörittelevä ja yllätyksellinen; jopa erittäin juonellinen, mikä puhtaasti kortteihin perustuvassa pelissä on kovin harvinaista. Mukana on kortteja laidasta laitaan, esim. eri aikakausilta poimittavia artifakteja, kuten tämä Triceratops, jolla ei pelissä sen kummempia ominaisuuksia ole kuin muillakaan ajassa hajasijoittuneilla esineillä, mutta tähän se valikoitui ylivoimaisen sympaattisuutensa vuoksi. Katsokaa nyt tuota.



1. Talisman, kyklooppi
Jos Battle Line on kaksinpelisuosikkini, Talisman on se monen pelaajan lautapeliykkönen yhä vain. Viime vuosina on tullut pelattua lähinnä pelin kymmenisen vuotta sitten ilmestynyttä neljättä editiota, mutta itseltä löytyy tämä suomeksi 80-luvulla julkaistu kakkospainoksen käännös. Ihastuttava suuri pelilauta, kutkuttava kuvitus, hullut hahmot ja käänteet, äkkiväärät tapahtumat ja ylipäätään tarinallisuus puskivat aikoinaan Talismanin pelisuosikiksi, eikä monivuotinen nykypelien pelaaminenkaan ole sitä paikaltaan pudottanut, vaikka moni alan snobimpi harrastaja tätä klassikkoa ylenkatsookin muka vanhanaikaisena. Eivät vaan ole pelanneet oikealla porukalla, sanon minä. Talisman on nerokas peli, ja minkä vaan sen sadoista (!) korteista olisi voinut valita tälle listalle, mutta ykkössijalle ei kai sentään montaa muuta kuin kykloopin, joka kerrassaan ikimuistoisesti pistelee poskeensa jonkun pelaajaparan seurueesta.

Listan ulkopuolelle jäi niukasti Kodama, kun en osannut kauniista korteista valita yhtä tiettyä. Myös patarouva olisi ansainnut maininnan. Ehkä jatko-osassa sitten.

5.12.18

Rahti ja sydän

Katselin tänään risteyksen vastapuolelta kun kaksi arviolta ekaluokkalaista tyttöä asteli valottomalle suojatielle nenät puhelimessa kiinni. Auto ehti jarruttaa, mutta lähellä oli. Tytöt eivät edes huomanneet, jatkoivat ilmeetöntä vaellustaan kohti kotiaan, jossa epäilemättä viettivät lopun päivää samoissa merkeissä. Olen oikeasti hyvin yllättynyt siitä ettei älypuhelinraatojen määrä maassamme ole ampaissut pilviin. Itse jätän nykyään puhelimen yhä useammin kotiin kun lähden asioille – laite ja sitä kuolaavana zombilaumana tuijottava populaatio on alkanut jokseenkin kuvottaa. No, pidemmillä kävelylenkeillä se on tosin takintaskussa kun kuuntelen podcastejä, joten mikäpä minä nyt sitten olen sanomaan. Mutta olen minä sitä miettinyt että tulisiko esim. junien ja raitiovaunujen rakentaminen halvemmaksi jos ei niihin asennettaisi lainkaan ikkunoita? Koska miksi ihmeessä enää pitäisi. Kannattaa joskus radan varressa katsoa vaikka paikallisjunaa ruuhka-aikana. Jos näet yhdessäkään ikkunassa jonkun joka ei tuijota niska kenossa puhelintaan, hakeudu nopeasti lääkäriin. Visuaaliset harha-aistimukset voivat olla vakava oire.

Tähän maailmantilanteeseen ja hiilijalanjälkienpienennystalkoisiin me pääkaupunkilaiset (huom! ei koko Suomi vaikka media tuntuu näin luulevankin) nyt sitten saimme uuden kirjaston. Itse olisin arvostanut enemmän joko a) Helsingin jo ennestään hyvän kirjastoverkon parannusta, remontointia, ylläpitoa, tai mikä vielä parempaa b) uusien pienten kirjastojen rakentamista sinne, missä ihmiset asuvat. Helsingin keskustassa ei asu juuri kukaan. Wau-kirjastosta muutaman minuutin matkan päässä niin kävellen kuin ratikallakin on jo useita hyviä, toimivia kirjastoja. Montakohan pientä sivukirjastoa ihmisten kotien lähelle tähän upotetulla rahalla olisi saanut?

Onko ihme että tälle kaupungille muualla Suomessa nauretaan? Suuret on luulot, mutta joku muu on niin pientä että tällaisilla yliampuvilla mastodonteilla pitää kompensoida. Kulttuurirakennuskeskittymä on lähinnä epämiellyttävä. Itse pidin Töölönlahdesta silloin kun oli makasiinit ja joutomaata. Pidän kyllä muutenkin kaikesta jouto-.