Sun Silmistä mä nään

Laskeskelin tuossa aamuyöllä, että kun tapanani on nukkua viisi tuntia vuorokaudessa, saan viikossa 21 tuntia valveutunutta lisäaikaa verrattuna siihen kunnolliseen kansalaiseen, joka nukkuu suositellut kahdeksan. Entä mitä teen tällä viikottaisella lisävuorokaudella? Lähinnä luen. Joko verkkotekstejä tai kirjoja; kerran viikossa sentään tiskaan. Myönnettäköön, että joskus tämä rytmi pistää väsyttämään. Silloin vaivun vuoteelleni ja putoan kuin tukki pariksi tunniksi toiminnantäytteisten selkounien pariin. Niitä en koskaan näe öisin.

Sitä alkaa ihminen tässä iässä miettiä, mitä jättää jälkipolville perinnöksi. Blogi ja facebook-profiili toki säilynevät verkossa hengen jätettyä kuihtuneen ruumiin, mutta mikä perintö sellainen on, jota ei edes fyysisesti ole? Hienointa olisi aikakapseli. Ostaisin asunnon, elelisin siellä kunnes kuolisin, muumioituisin nojatuoliin korvillani kuulokkeet, joista minut sata vuotta myöhemmin löydettäessä edelleen soisi Elbow'n Seldom seen kid. Ja tavarat ympärilläni muistuttamassa paremmasta ajasta. Pyykit telineessä: pyyhe, kalsarit ja kaksi mustaa paitaa. Työpöydällä pino vihkoja, laskuja, muistikirjoja ja lappuja. Kirjoja yöpöydällä, kirjoja ruokapöydällä, kirjoja pienen hyllykön päällä pinossa. Altaassa tiskit, ja muumimuki nojatuolin vieressä, jonne kahvi on kuivunut, sitten homehtunut, home sittemmin kukkinut ja sekin kuollut. Ne miettisivät, löytäjäni, mikä rituaaliesine se on. Miksi sen kuvissa on sellaisia hahmoja, miksi sen sisällä on orgaanista ainetta.

Hautausmaaksi löytäjäni pitäisivät sitä poikkeuksellisen massiivisena, mutta toisaalta he varmasti tietäisivät joka kultuurilla olevan omituisuutensa. Tämän nyt tutkimansa ne päättelisivät pelänneen kuolemaa niin kovasti, että on rakennettu taloja, kerros kerroksen jälkeen hautakammioita täynnä tavaraa matkalla ikuisuuteen omistajansa mukana, ja jokaisessa monihuoneisessa kammiossa istuu yksi yksinäinen vainaja, jokaisella samanlainen tyytyväinen irve kasvoillaan.

On jotenkin masentavaa kun tietää asuvansa kaupungissa, jossa maamme ensimmäinen metropommi-isku tulee väistämättä tapahtumaan. Tai no voi se parin vuoden päästä jo Espoossakin sattua.

Lampare

Tein helteistä pyöräretkeä kotikonnuilla. Esittelin pyörintoverille peltomaisemia ja rakennuksia: tuossa oli joskus kauppa, tuossa aikoinaan ravintola, tuo tyhjä halli oli pankki ja kerran tuossa oli kioski, nyt purettu. Ylitimme siltoja, niitä on muutama kun jokilaaksossa ollaan. Välillä pysähdyin häätämään kärpäsiä ja ikuistamaan jo sadasti ennenkin ikuistettuja maisemia uutukaisennihkeällä kamerallani. Tai ehkä se oli hikeä. Lopulta saavuimme varhaislapsuuden sijoilleni. Käsi jo kohosi osoitukseen: tuossa talossa asuin kuusivuotiaaksi. Sitten huomasin talon muuttuneen. Ulkolaudat puuttuivat, prameat hirret olivat esillä ja talo oli melkein jylhempi kuin ikinä, vaikka aika jylhä toki on aina ollutkin, aikoinaan IKL:n omistama ravintola.

Pihassa oli auto, talossa mies. Lampsin sisälle ja kysyin mitä tapahtuu. Talo puretaan, sain kuulla. Sydän nyrjähti, mutta tilanne meni oudoksi kun hengitysnaamion takaa minut tunnistettiin. Niin pieni on maamme, että niiltäkin kulmilta pois muuttaneet ihmiset sattuvat siellä kuitenkin uudestaan törmäämään, ja miten yhdistettyinä: toinen oli hankkinut minun lapsuudenkotini kesähuvilaksi, väliseinät ja muu sisustus oli jo purettu, hirsirunko vielä pystyssä. Käyskentelin huoneissa, joissa viimeksi vuonna 1982. Olohuoneessa oli sama muovimatto. Tunnistin kaakeliuuninkin, laatat oli nyt numeroitu. Keittiö näytti kaapistoiltaan riisuttuna hirveän pieneltä silti, ja joka huoneesta näki joka huoneeseen. Kokemus oli oudon lämmin. Olin talon alennustilaa katsellut jo pitkään, ties kuinka kauan se oli ollut asumaton. Parempi tämä kuin mätäneminen radanvarteen, ja hirsien historia mutkistuu: aikanaan talo oli niille sijoilleen siirretty kaukaa, nyt matka jatkuu.

Minä miellän itseni niihin maisemiin ja huoneisiin, niille samoille kouluteille edelleen. Poikasena mietti ettei sieltä varmaan koskaan lähde pois, eikä tavallaan ole lähtenytkään. Mutta se ajatuksissa elävä paikkakunta on silti jo aikoja sitten kadonnut, sen ihmiset ovat vaihtuneet, rakennukset muuttuneet, nimikin mennyt toiseksi. Minun ajatuksissani se porskuttaa sellaisena kuin silloin. Sinne syntyy tarinoita ja ihmisiä, sieltä karkaavat ajatukset ja polut ja kohtalot ja sen tarina haarautuu, kehittyy, vääristyy palatakseen lopulta aina samaan nollatilaan. Minussa se on muuttunut metapaikaksi, jonkalaisena se ei kenellekään muulle ole koskaan ollut olemassa. Jokaisella on versionsa. Eikä sellaisista paikoista selviä järjissään pois, ellei kehitä terveen rikasta mielikuvitusmaailmaa. Ei toki varmaan siltikään, mutta ainakaan ei niin helposti tylsisty.

Taannehtiva

Vuonna 2021 Adobe viimein julkaisi innolla odotetun Realshop-ohjelmistopakettinsa, Photoshopin luontevan jatkon, joka muokkasi valon heijastumista todellisten objektien pintamolekyyleistä. Vaikka ohjelma oli alunperin tarkoitettu vain ammattilaiskäyttöön, sen leviäminen piraattikopioina ilman asianmukaista dokumentointia johti nopeasti visuaaliseen anarkiaan, ja Adobelle esitettyjen korvausvaatimusten kasvamiseen hallitsemattomiin summiin. Yhtiö päätyi uniikkiin ratkaisuun: se julkaisi Realshopista yksinkertaistetun ja helppotajuisin tutoriaalein varustetun version lähinnä nimelliseen hintaan toivoen ohjelman väärinkäytön vähenevän. Näin ei käynyt. Sen sijaan todellisuutemme visuaalinen ilme jatkoi muuttumistaan hitaasti mutta varmasti, ja sitä mukaa kun ihmiset tottuivat näkyvän maailman hetkellisyyteen ja pysymättömyyteen, myös korvausvaateet vähenivät kunnes lopulta niiden virta tyrehtyi kokonaan.

Realshopin ensimmäisen ammattilaisversion rajoittimet mahdollistivat pintamolekyylien muuttamisen vain suhteellisin pieniltä alueilta käsiskanneria tai digitaalista osoitinta apuna käyttäen. Paineen alla valmistuneesta yksinkertaistetusta versiosta nämä rajoittimet unohtuivat kuitenkin pois. Ensimmäinen harmaa kerrostalolähiö oli muuttunut vääntyileväksi fantasiamaailmaksi vain muutamia tunteja uuden ohjelmiston julkaisun jälkeen, ja on todennäköistä, että Adoben pääkonttorissa tiedettiin kaiken mahdollisen kontrolloinnin livenneen heidän käsistään jo siinä vaiheessa. Kului kaksi päivää siihen, että eräs innokas hakkeri onnistui muokkaamaan Realshopin koodin käsittelemään myös epätasaisia ja orgaanisia pintamateriaaleja. Arkipäiväisen näköiset ihmiset katosivat hiljalleen katukuvasta joko itsensä, tovereidensa tai satunnaisten kulkijoiden muokkaamina. Realshopin käyttö oli tarpeeksi yksinkertaista tapahtuakseen muutamissa sekunneissa kohdetta esimerkiksi digikamerasta muokatulla tähtäimellä osoittaen. Etenkin, jos ohjelmaan oli ennakolta ladattu valmiita kasvotemplaatteja, saattoi innokas realshoppaaja muuttaa satojen ihmisten ulkonäköä kaupungilla muutamassa hetkessä. Eräs Realshopin kritisoiduista ominaisuuksista oli undo-toiminto. Muokkauksen peruuttaminen oli mahdollista vain sillä ohjelman kopiolla, jolla muokkaus oli tehty, ja suurimmassa osassa tapauksista tekijä jäi tuntemattomaksi. Ihmiset jatkoivat muuttumistaan, kaupungit olivat joka päivä uudenlaisia, kadut, autot, hiljalleen jopa merenrannat ja vuorenseinät alkoivat elää kuin maailma itse olisi ollut kiehuva värien, muotojen ja mielikuvituksen soppakattila.

Kolmessa vuodessa maailman muuttuvuus oli tullut pysyväksi. Kun ihmiskasvojen muoto ja väri vaihtuivat loputtomasti, katosi luokittelu yhteiskunnasta. Rikkauden symbolit, kuten upeat autot ja vaatteet menettivät merkityksensä. Toki tuloerot ja varallisuuden jakautuminen aluksi säilyivät, mutta pian se miltä maailma näytti, muuttui siksi mitä maailma oli. Rajat katosivat, ihmiset saivat kulkea miten halusivat, yksilö muuttui moneksi ja monesta tuli yksi. Nimet eivät enää merkinneet niin kuin ennen, liput ja vaakunat, tunnetut rakennukset ja taideteokset olivat kadottaneet alkuperäisen ilmeensä tuhansien ja miljoonien muokkausten alle. Valuuttojen keskinäisestä arvovaihtelusta luovuttiin seteleiden muuttaessa ulkonäköään ensin todellisiksi, arvokkaammiksi, rahoiksi, lopulta jokainen haluava alkoi jaella omanlaistaan rahaa ja yritykset hallita kaaosta osoittautuivat epäonnistuneiksi. Pankit kaatuivat.

Adobe harkitsi julkista anteeksipyyntöä ihmiskunnalta, mutta ajatuksesta luovuttiin. Yhtiössä päätettiin odottaa uuden yhteiskuntajärjestelmän vakiintumista tilaan, jossa anteeksipyynnöt olivat mielekäs korporaatiokäyttäytymisen muoto. Kului muutama vuosi, ja eräänä päivänä satelliittikuvat kertoivat koko planeetan muodon avaruudesta nähtynä vaihtuneen toiseksi. Ihminen oli muuttanut olemisensa suunnan, ja kun mikään ei enää ollut ikuista, oli alettu elää elämänmittaista elämää. Uskonnot ja muut ikuisuuden symbolit unohdettiin. Adobe ei koskaan julkaissut sen paremmin anteeksipyyntöään kuin Realshopin kakkosversiotakaan. Maailma jatkoi muuttumistaan.

Sieltä kuuluu kummaa mörinää

Vietän juhannuksen tänä vuonna Helsingissä vailla erityistä tekemistä. Varmaan roikun lähinnä netissä, vaikka tietynlaisia deluusioita olenkin elätellyt mahdollisesta juhannusyön pyöräretkestä jonnekin ennalta tuntemattomaan kohteeseen; onpa Iain Banksin tuore romaanikin ostettuna ja vain sitä varten jemmattuna, että sitä lämpimänä jussiehtoona jossain rantakivellä sitten lukisin. Tämä tietysti vaatisi sen, että polkupyörän pikkuhiljaa talviteleiltä kunnostaisin käyttöön. Kai se pitää uskoa, ettei takatalvi enää koita. Toisaalta ovat aatoksi luvanneet sadetta, joten se siitä ja kahvia tippumaan.

Minun juhannukseni ovat aina olleet pienimuotoisia. Vähän saunaa, ehkä olut. Jos on hyvää seuraa, niin juhannuskävely. Kauneinta kesäöissä on hiljaisuus. En sen vuoksi ole hirveästi kaipaillut ihmeempiin juhannustapahtumiin; joskus nuorena auton ikkunasta katselin kotikunnan kokkomeininkiä. Ei houkuttanut. Ylipäätään kesällä kuuluu ihmisen levätä. Ensimmäiset festaritkin edelleen odottavat kokemistaan.

Sikäli keskikesän juhla ympäri Helsinkiä pyöräillen on aika hauska ajatus. Olisi uusi kamerakin; luotettava pokkarini sairastui alle viiden vuoden iässä alkavaan kytkinrappeumaan ja aikaistin syksyksi suunnittelemaani järkkärin hankkimista parilla kuukaudella. Tuntuihan se tilissä, mutta voi miten nautinkin valokuvaamisesta taas ihan uudella tavalla. Vielä pitäisi tietokonekin päivittää. Nykyläppäri on vuodelta 2004 ja tahmaa kuin siirappi uunissa. Kun koneen avautuminen kestää 40 minuuttia, muistelee kaiholla sitä, kun tietokoneen käyttöönottoon vaadittiin virtakytkimen napsauttamiseen kuluva aika. Mutta mitä ihmettä voi tehdä käytöstä poistuneella läppärillä? Tätä edeltäväkin raahautuu aina joka muutossa mukana. Toisaalta sillä voi pelata vielä DOS-pelejä, mikä tällä nykyisellä ei onnistu. Enhän minä tuota pokkarikameraakaan takuulla pois heitä. Milläs minä sitten lapsesta videoita kuvaisin?

Virtauksia

Viime päivinä minua on muistutettu asioista, jotka joskus kauan sitten merkitsivät minulle paljon. Niin kuin sarjakuvista esimerkiksi, millä tarkoitan omaa tapaani piirrellä sellaisia. Joskus se oli minulle hyvinkin tärkeä tapa purkaa alitajunnasta pursuavia kertomuksia, sittemmin jäänyt. Kaksinen piirtäjä en ole, mutta kun nyt kaivoin arkistoni esiin, oli liikutuksen kimmel silmäkulmassa. Hyviä juttujahan nämä... Ties minne luovantyönlimboon joskus katoaviksi tuomittuja; paitsi että aikoinaan osa niistä oli verkossa. Se oli sitä aikaa kun kaikilla piti olla oma kotisivu.

Sekin kävi vaikeaksi lopulta, aikaavieväksi. Ei enää riittänyt, että idean toteutti paperille; piti alkaa hahmotella ja luonnostella, piti kokeilla ja erehtyä, piti tehdä aina vaan pienempää piiperrystä ja mennä mikrotasolle, tehdä sivuista geometrisesti tasapainoisia ja visuaalisesti nokkelia. Ei kai sellaiseen riitä aika ja järki. Kun tuo tietty yliviilaus samanaikaisesti pesiytyi tekstintuottoon, oli jonkin jäätävä pois. Ja tämä on sittenkin helpompaa. Sittenkin.

Muistutettiin minua myös ajasta, jolloin tietokonepelit olivat halpoja, yksinkertaisia ja niitä pelattiin pitkään. Ah, 80-luku. Eivät nykyiset videopelaajat tiedä, mikä on "latausmusiikki". Tai mihin pelatessa tarvitaan piskuista ruuvimeisseliä. (säätämään äänipäätä, daa) Mahtavatko edes sitä tietää enää, mikä on joystick? Nykyään aika, jolloin pelejä läheteltiin radio-ohjelmissa eetterin kautta kotona kasetille taltioitavaksi, tuntuu scifiltä, vaikka siitä on kulunut neljännesvuosisata. Ei kehitys mihinkään kehity, sykleissä se menee, kun nykyiset Nintendotkin alkavat muistuttaa enemmän salitreenejä kuin kunnon selkänotkuista pelisessiota tv:n ääressä. Kymmenen vuoden kuluttua varmaan videopelejä pelataan kavereiden kanssa pallokentällä. Hö.

Ja on minua lukemisestakin muistutettu. Sen opettelusta. Syksyllä tulee kuluneeksi tasan kolmekymmentä vuotta siitä, kun itse aloin lukea, nyt olen seurannut lapsen sukellusta sanojen pariin. Kirjaimet ovat tuttuja, monet sanat tunnistuvat, enää se viimeinen loksahdus puuttuu; se, jossa tuttujen kirjainten ketjut muodostuvat ääntyviksi sanoiksi, lauseiksi, ja mikä mieletön maailma sen jälkeen avautuu. Se hetki olisi hieno muistaa, mutta olin liian nuori siihen. Lapsi oppii tänä kesänä, siltä se nyt näyttää.

Tarinankertojan vikaa selvästi jo on. Tällaisen kertoi tuossa päivänä muutamana valppaasti kuuntelevalle pehmoeläimelleen: "Olipa kerran iso prinssi. Se söi kaikki pienet prinsessat ja sitten iso mörkö söi sen prinssin. Siihen loppui se!"

Kahvila 7: Café Piper, Suomenlinna

Ihmisen elämässä koittaa ennemmin tai myöhemmin hetki, jolloin ymmärtää ettei elämän puutteellisuuksien syitä ole mitään tarvetta etsiä itsestään, asuinympäristöstään, työstään tai työttömyydestään, harrastuksistaan tai koulutustaustastaan. Kirkkaanvalkeana tämä hetki osoittaa, että mitä ikinä ihminen on itse valinnut, on merkityksetöntä, ja yhteiskunnan epämääräiset sattumukset häntä heittelevät hautaan asti kuin lehteä tuulessa välittämättä rahtuakaan siitä, mitä ihminen kenties itse säälittävästi räpiköiden yrittää aikaansaada. Juuri se hetki, jona viimein tajuaa, että valinnan ja vaikutuksen mahdollisuudet ovat suurin huijaus kaikista niistä huijauksista, joita ihmispolon päälle sataa; ja jonka jälkeen on lohdullisen varmistunut siitä, että vaikka joku joskus saisikin jonkin sellaisen asian, jota on uskaltanut salaa toivoa, hän ei kuitenkaan ole saanut sitä omine avuineen, vaan mielivalta on sattunut olemaan hänelle senhetkisesti suotuinen.

Ihminen, tietyn iän saavutettuaan, ymmärtää viimein, etteivät asiat ole häntä varten tehty. Että maailma on satunnaisgeneraattori, jossa voi yhtä lailla tehdä kuin jättää tekemättäkin ja seuraukset joko osuvat tai jättävät osumatta kohdalle. Kun tämä hetki koittaa, kannattaa pysähtyä ja nauttia. Voi vaikkapa käydä kahvilla. Helsingin edustalla on nätti saariryhmä, jossa on kivoja linnanmuureja, jänniä tunneleita ja pari hauskaa kahvilaa. Näistä idyllisin on Piper, joka ei tiettävästi ole nimetty kunnianosoituksena Syd Barretille, vaan viittaa johonkin tyyppiin nimeltä Piper, ketä kiinnostaa.

Café Piper. Mitä se on kesäisin? Turisteja, turisteja ja turisteja, ja siellä keskellä onneton kahvilakriitikko, jota edeltävä henkilö jonossa imaisi kahvisammiot tyhjiksi. Tiskin taakse ilmestyi komea miekkonen (piristävää vaihtelua!), joka valitteli kahvin loppumista ja lupasi toimittaa tilaukseni tiskintakaisella espressokoneella, joka oli tolkuttoman hidas, mutta kahvi kuulemma parempaa. Mikäs siinä, jono selkäni takana kasvoi ja pahvimukiin kahvi hiljalleen jossain taaempana lorisi. Sitä odotellessa yritin olla kuuntelematta ympärilläni hanhilauman tavoin kiekuvaa laumaa ruotsalaisia tätejä. Ei se onnistunut. Rapukeiton olisi saanut seitsemällä eurolla, muu purtava oli pullaa ja sämpylää, perushuttua eikä kovin innostavaa. Syömispuoli jäi tällä kertaa kokonaan väliin.

Lopulta kahvi saapui. Pinnalla kauniit kreemit, mutta se oli tavallista vaaleapaahtoista, joten mitään erityistä makukokemusta ei aiheuttanut. Olipa kahvi kuitenkin, ja aika kallis. Yhytin testiryhmäni muut jäsenet ulkosalla, Kekkosen päälakea muistuttavan kallion laella, jonne Piperin pöydät oli sijoitettu; viime vuonna ne olivat syreenipuskan varjossa ihan kahvilan vanhassa huvilarakennuksessa kiinni. Tämä vaihtoehto oli näköalojen puolesta parempi, joskin lokit pääsivät paskomaan pöydille estoitta. Myös tiiviiksi sumpuksi asetettujen pöytien tuhkakupit herättivät oudoksuntaa. Miksi kahvilan terassilla sallitaan tupakointi, en ymmärtänyt, onneksi se ainoa sikaroitsija siitä kohta poistui. Mulkoilullani saattoi olla osuutta asiaan.

Toki Suomenlinna on myös Piperin luona kaunis. Laiskat ruotsalaiseukotkaan eivät jaksaneet nousta kalliolle, vaan jäivät sisätilan varjoon, mutta päivä sinällään oli miellyttävän pilvinen, eikä ulkonakaan tarvinnut halstaroitua. Hörpin kahvia. Mietin niitä työn raskaan raatajia, jotka niidenkin saarten sadat kivitonnit ovat muureiksi, tunneleiksi ja prameiksi rakennuksiksi joskus kasanneet, vain jotta niiden ainoa todellinen käyttö koskaan olisi toimia viihdykkeenä turisteille. Olisi mahtanut rakentajia sapettaa jos olisivat tienneet.

Parasta Piperissä ovat ne pöydillä ja tuolien selkänojilla täysin sumeilematta loikeskelevat pikkulinnut, jotka kärkkyvät murua ja purtavaa. Oi te suloiset syöpäläisiä kihisevät otukset! Harmi ettei pöytäämme jäänyt kuin pahvimukit.

Sen luinen hauraus

Olin Turussa melko tarkkaan 30 tuntia, minä aikana tapasin neljätoista ihmistä. Olisi jäänyt tusinaan, mutta pakko oli päästä Myllysillalla käymään, ja eikös sen luona tullut vastaan tuttuja. Turku on juuri sellainen kaupunki. Olen siitä kirjoittanut ennenkin, joskus vuosia sitten, miten yhden nopean kaupassakäynnin aikana kohtaa väkisinkin jonkun tutun; jopa minunlaiseni puol'erakko, jolla ei kolmen Facebook-vuoden jälkeenkään ole vielä viittäkymmentä ystävää siellä. Snyyh. Ja ellei sillä kauppareissulla näe ketään tuttavaansa, voi olla varma että Michael Monroe, Reijo Mäki tai Ilkka Kanerva tarpoo kadulla vastaan. Meinasin jo huolestua, kun ei kolmikosta ketään osunut viikonloppuna silmään, kunnes lähtökahvit sunnuntaina Café Paawon terassilla Auransillan pielessä ja bäng! Siihenhän se Ike istui viereiseen pöytään. Huojensi. Kaikki oli kuin ennen.

Kävin Kupittaan Citymarketissa, Varissuolla, Cosmicissa, Hansakorttelin Hesessä, Samppiksella, Café Brahessa ja Stockmannin invavessassa. Oleellisimmista paikoista jäi puuttumaan vain kirjasto, mutta jotenkin sielua olisi viiltänyt käydä siellä. Se olisi vain muistuttanut miten julmetusti Turun kirjastoja kaipaan; Helsingin julkinen kirjastolaitos on retuperäisin, jonka olen missään nähnyt. Onneksi sentään löysin keväällä Rikhardinkadun toimipisteen. Se tyydyttää pahimman kirjastonkaipuun, vaikka lievän onttouden toki ihmiseen jättää. Mikä tätä kaupunkia vaivaa? Mihin täällä verorahat menevät? Miksi täällä on niin kallis asua? Eihän täällä ole edes Aurajokirantaa. Sori vaan, mutta joku Kaivopuisto nyt vaan ei pärjää edes etäisesti.

Olen tänään poikkeuksellisen täynnä vastenmieltä Helsinkiä kohtaan. Ehkä tähän taas ajan mittaan turtuu. Tiedän tiedän. Turussa asuessani ruikutin aina siitä, miten onneton kaupunki se onkaan. Minä olen juuri sellainen. Mutta kirjastolaitosta kehuin jo silloin, ja vasta täällä asuessani ymmärrän, miten aiheesta.

Kiitos kaikille tapaamilleni ihmisille, joista eräitä en ollut vuosiin nähnyt, siis Turussa vielä asuessanikaan. Tällaista se on. Yhdellä oli sormus nimettömässä, pari lasta oli tuloillaan, työpaikkoja oltiin saatu ja asuntoja katseltiin. Sen sellaista pientä. Ikää kertyy ja vatsat kasvavat ja sama räävitön sakki me silti olemme kun sille tuulelle tullaan. Ehkä silti käyntini kokonaisvaltaisin hetki tapahtui Varissuolla. Istuin Nuutisen emännän kanssa sohvalla, nautimme erikoisoluita ja erikoisjuustoja katsellen 1920-luvun eurooppalaisia avantgarde-elokuvia, Marcel Duchamp, Man Ray ja silleen. Kultivoiduin kolme pykälää.

Ellei mikään muuttuisi, ei mikään koskaan tuntuisi niin tärkeältä kuin jo taakse jääneet asiat toisinaan tuntuvat.

Et tu, mi amor

Kuningas Amordia käyskenteli linnansa yksinäisimmän tornin yksinäisimmässä huoneessa ja katseli hopeisena hohtavaa valtakuntaansa, joka heräili loppukeväisen hallayönsä horteesta kaukana hänen alapuolellaan. Hän teki saman kävelyn joka aamu: makuuhuoneestaan salin kautta tornin portaikkoon, sitten kapeaa kierreportaikkoa ylös, ylös, ylös, kunnes lopulta se päättyi puiseen oveen, joka toi mieleen ikäänsä itkevän heinäladon. Ovea piti työntää varovasti, ettei se särkynyt. Amordia muisteli isänsä, silloisen kuninkaan, kertoneen, että tornin yksinäisimmän huoneen ovi oli ainoana jäänyt jäljelle siitä tuhoisasta yöstä, jona naapurivaltakunnan sotajoukot olivat polttaneet linnan. Kaikki muu kivisten seinien sisällä oli palanut pois, ja kun linna rakennettiin uudestaan entistä hienompana, jätettiin yksinäinen huone silloinkin tyhjäksi. Se oli aina ollut vain pienen puisen oven takana tyhjä tila ja ikkuna, joka antoi näkymän vuorenrinnettä pitkin alas valtakuntaan, sen suurimpaan kaupunkiin, kaukana siintäviin maatiloihin ja joen varrella vain selkeällä säällä näkyvään satamaan, jonka kautta kauppatavaraa kuljetettiin Amordian maille ja niiltä pois.

Kuningas katsoi miten aurinko nousi. Se lämmitti häntä kuin suojelevin syli tullessaan hetki hetkeltä enemmän esiin vuorten takaa. Kuningas sulki silmänsä ja laski rauhallisesti sataan. Varjo lankesi hänen ylleen, hän avasi silmänsä ja punainen täysikuu oli peittänyt auringon melkein kokonaan. Se lipui idästä auringon hellän hahmon eteen ja väritti Amordian valtakunnan hiilloksenpunaiseksi. Yhtäkkiä kaikki oli sekoitus valoa ja varji varjon kautta hehkuvaa valoa. Ja sellaisenakin kuninkaan maailma oli kaunis. Erilainen. Sadat pimeänkulkijat aloittivat liikehdintänsä välittömästi, aurinkoa kavahtavat linnut aloittivat varoivaisen laulunsa, tuuli huokaisi puiden lehdet liikkeeseen.

"Sinäkin, rakkaani", kuningas kuiskasi. Läntisimmät ikkunasta näkyvät vuoret kylpivät vielä auringon valossa. Kun siristi silmiään, näki lumihuipuilta valuvat purot, virrat, putoukset. Vesihöyryssä hehkui sateenkaaria. Kuun varjo oli peittänyt alleen kaupungin, se oli edennyt Amordian hallitsijavuorta ylös ja ahmaissut linnan, sen varjossa kasvoivat ne, jotka eivät uskaltaneet kohdata aurinkoa. Kuu lipui valtakunnan ja linnan yli joka aamu. Ja joka aamu kuu oli ensimmäinen asia kuninkaan ajatuksissa kun hän heräsi. Ensin aurinko suuteli hänen poskensa lämpimiksi, sitten kuu saapui ja valoi häneen vamuuden siitä, että edelleen hän oli ihminen, jolla oli merkitys. Joka varjon saapuessa piti kansastaan huolta.

Kuningas Amordia ei ollut poistunut linnastaan vuosiin. Ne vähäiset rippeet, jotka linnan kerran suuresta henkilökunnasta vielä olivat jäljellä, keräsivät villiintyvistä puutarhoista hänelle yhä niukemmaksi käyvän päivittäisen ruuan, ja jo ikääntyneet vaatturit, lakeijat ja hovipalvelijat tekivät työtään niinä päivinä kun reumaisilta niveliltään jaksoivat. Uusia työläisiä ei linnaan kaupungista tullut, sillä Amordian valtakunta oli enimmäkseen tyhjä. Asukkaita ei ollut, talot rapistuivat itsekseen. Kuningas ei tiennyt mitään tästä. Hän kiipesi joka aamu torniinsa ottaen valon ja varjon vastaan. Hän odotti väistämätöntä.