<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

26.4.15

Lisää jänniä juttuja joita mummulassa oli 

1. Santamonttu, joka, selvennettäköön kaikille ei-länsisuomalaisille, tarkoittaa hiekkakuoppaa. Valtaisaa kaivantoa oikeastaan; suulin takaa oli joskus kaivettu hiekkapohjaista metsämaata oikein tosissaan pois, mutta aikaa oli kulunut. Isohkot puut montun pohjalta jo minun lapsuudessani kohosivat. Ellei muisti petä - ja olen melko varma että ei - santamonttu ei tosiaankaan ollut mikään pikkukuoppa. Kulku sinne suulin kulman ympäri vietti jo roimasti alaspäin, ja pohjalla oli tilaa kulkea. Vastapäinen seinä oli melkein pystysuora nousu jyrkimmillään; montun yläreunan mäntyjen juuret pistivät seinämästä esiin, ja niitä tukena käyttäen saattoi itsensä kiskoa reunalle, jossa mummulan tontinrajaa merkkasi ikivanha aita. Tässä kohtaa muistikuva on sumentunut: en enää muista oliko aita kenties puinen, jotenkin oudosti on mielessä sellainen puoliksi lerpahtanut paksu rautalankaviritelmä. Matala joka tapauksessa, enemmänkin symbolinen rajanilmaisin kuin mikään este. Aidan takaa kulki jo tuolloin umpeen heinittynyt traktoritie ja sen takana metsä.

Tuolla santamontulla leikittiin käytännössä aina kun mummulassa serkkujen kanssa oltiin. Se on melkolailla säännöllinen unieni tapahtumapaikka edelleen. Se oli oma maailmansa: korkeiden hiekkaseinien ja metsän reunustama kaivanto, paitsi mummulan pihan suunnalla sitä varjosti suulin ikkunaton tummanharmaa lautaseinä, joka kohosi korkeuksiin kuin kirkontorni konsanaan. Joka tapauksessa santamontulla oli vuorokaudenajasta riippumatta aina hämärää. Mieleen on jäänyt se kerta, kun olimme serkkupojan kanssa kahdestaan montulla; ei harvinaista suinkaan, mutta tällä kertaa olimme pykälän tavallista seikkailullisempia ja olimme päättäneet hiippailla aidan ja traktoritien yli metsän puolelle. Aidan yli päästiinkin. Tielle ehdittyämme jostain - hyvin läheltä, korostan - yhtäkkiä kajahti ilmoille pitkä ja valittava parkaisu. Vai mikä olisi oikea sana? Raastava tuskan kirkuna. Hyvin selvästi inhimillinen. Se tuli läheltä, melkein korvan juuresta, se on jäänyt mieleen. Pakenimme sellaisella vauhdilla takaisin pihan suuntaan että on ihme ettemme katkoneet niskojamme monttuun alas mennessämme. En tiedä miltä kuulostaa ihminen jota kidutetaan hengiltä, mutta olen varma että aika tavalla siltä. Huuto jatkui meidän juostessammekin vielä jonkin aikaa. Ei mikään ihan lyhyt parkaisu ollut se, eikä kolmessa vuosikymmenessä unohtunut.

2. Lampi. Tai sillä nimellä paikkaa kutsuttiin, mutta todellisuudessa se oli 80-luvulla enää hyllyvä suo, sellainen maaseudun pikkukaupan parkkipaikan kokoinen alue vähän matkaa yllämainitusta traktoritiestä metsän suuntaan. Äitini ja hänen sisarustensa lapsuudessa lammen ympäristö oli ollut lehmien laidunmaata (olen tosiaan maaseudulta kotoisin; asuin tästä kyseisestä mummulasta noin kilometrin päässä aikuisikään asti), mutta minulle se on jäänyt mieleen hyttysiä vilisevänä upottavana aukeana keskellä metsää. Puut olivat korkeita, hiljaisuus humisi. Alue joka ennen oli ollut lampi, kasvoi tuolloin rahkasammalta, eikä ihan vähän: upposin kerran polvea myöten siihen niin että vaikka jalan sainkin kiskaistua turvaan, oli saappaan talteen saaminen hankalampaa. Yhden toisen serkun kanssa päätettiin kerran pelastaa lampi umpeenkasvulta. Aloimme raastaa sammalta ja kantaa sitä ämpärikaupalla kauemmas metsään. Puoli päivää jaksoimme. Varmaan siinä useampi kymmenen ämpärillistä vetistä sammalmattoa vaihtoi paikkaa, kukapa tietää missä määrin kehittyvän suon ekosysteemiä tuhosimme.

3. Hupi. Mummun ja papan koira, jonka muistan lähinnä vain kuvista, ja siitä että se haukkui aina. Jatkuvasti, kuin riivattu. Hupi oli sekaroitunen koira, joka näytti collielta muuten, mutta oli kokonaan musta. Se oli pelottava siksi että se ei koskaan lakannut haukkumasta. Sisällä mummulassa Hupi ei muistini mukaan ollut koskaan, vaan aina kytkettynä koppiinsa ulkona. Sen katoamiseen ei liittynyt suurta dramatiikkaa, mikä näin jälkikäteen tuntuu erikoiselta. Hupi oli mummulassa aina, sitten vain joskus ei enää ollut. En muista ikinä kuulleeni, tai edes suuremmin ihmetelleeni, mitä Hupille tapahtui. Mutta kai se vain oli vanha. Sen on täytynyt kadota jo joskus 80-luvun ihan alussa, niin huonosti sen muistan. Hupi oli mummulan viimeinen eläin, mitä nyt puolivillejä kulkukissoja liikkui suulin nurkissa ja mummun tarjoamia lenkkimakkaran palasia kerjäämässä vielä vuosikymmenen lopulla. Yksi niistä oli kesän kadoksissa ja palasi ilman häntää. Niin ja olihan sitten ne yhden tädin papukaijat; hän asui mummun ja papan lapsista ainoana kotikamarissa vielä nelikymppisenä ja hommasi jossain vaiheessa häkkilintuja. Vai yhdenkö vain? Tässäkin muistini on jo sumentunut. 80-luvun puolivälissä täti muutti sitten (lintuineenko? en muista mitä sille/niille kävi) kunnan keskustaan kerrostaloasuntoon, jossa nukkui pois yksinään reilut kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Hän oli outo täti, välillä mukava, välillä hermoille käyvä, mutta äidin sisaruksista häntä tapasin eniten, lähinnä kai siksi että hän asui lähellä, eli yksin ja poikkeili mielellään kylässä.


Comments: Lähetä kommentti

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker