Aropupu, sanajänis

Muistatteko aikaa kun Silmänkääntövankila oli Suomen puhutuin kirjallisuusblogi? Kenties ette, sillä tämä aika on vasta koittamaisillaan. Ha! Tai jos ei Suomen niin ainakin sitten Taka-Töölön... Sillä niin se on, että kun mies tulee tiettyyn ikään, hän alkaa katsella taakse jääneitä saavutuksiaan. Minun kohdallani puhumme nyt siis lähinnä luetuista kirjoista. On sinällään kummallista, että vaikka kauan, kauan sitten aloitinkin vahingossa suosikkikirjameemin (niin muinaisiin juttuihini en enää linkitä, mutta on sentään hauska ajatella aikaa, jolloin kymmenen suosikkikirjan listaaminen nähtiin omaperäisenä loistoideana, johon jokainen kynnelle kykenevä bloginpitäjä sitten tahollaan osallistui...), ei täällä loppujen lopuksi ole paljoa tullut kirjoista jauhettua. Nyt on kypsä niin aika kuin äijäkin, ja siinä missä kuusi vuotta sitten kirjoitin sarjaa jossa pyöräilin laajalla skaalalla ympäri Turkua, olin kolmisen vuotta sitten hiipunut enää pörräämään Helsingin keskustan kahviloita, ja nyt ympyräni ovat kutistuneet siten, että tätä tulevaa suurprojektiani varten ei enää tarvitse kotisohvalta nousta. Aion kirjoittaa kaikista niistä kaunokirjallisista teoksista, jotka ovat lähtemättömät jälkensä minuun jättäneet. En siis "hyvistä kirjoista"; pikemminkin teoksista, jotka ovat vaikuttaneet silloin joskus kun ne on lukenut, ja jotka edelleen koen omaan maailman- ja minäkuvaani olennaisesti vaikuttaneina opuksina (painotan sanaa "edelleen", koska syystä tai toisesta monikin nuorukaisena ultimaattisen hienona pitämäni kirja on nyttemmin jotenkin... mjeh...). Enkä siis myöskään alennu kirja-arvioihin; en sellaista osaa. Yksinkertaisimmillaan tulevia päivityksiä voi kai pitää jonkinlaisina suosituksina, itselle merkityksellisiä asioita kun on aina hauska tyrkyttää muille. Ja kun elämässäkään ei enää tapahdu kuin masentavia asioita, voi keskittyä kirjallisuuteen. (ei vaineskaan; viime viikonloppu maalla oli sekin aivan ihana, sisiliskoja vilisi ja kokkona roihusivat vanhat seinähirret, sauna lämpesi ja hiirenpapanoita imuroin vintinrapusta niin että ropina kävi)

Mutta tämä on siis johdanto. Julkaisemalla tämän ruoskin itseni aloittamaan projektin, koska saamattomuudessani en sitä tekisi, ellei niskassa painaisi häpeä siitä, ettei jotain uhoamaansa sitten teekään. Ja sitä häpeää on tähän ikään mennessä ihminen ihan tarpeeksi kokenut, se nyt vielä olisi että siitä pitäisi blogissaankin saatana kärsiä!

Pidemmittä puheitta: seuraava päivitys aloittaa hamaan tulevaan jatkuvan sarjan. Aloitetaan se saman tien kahdella kirjalla. Että vauhtiin päästään, sano.