22.4.11

Tusinas kahvila: Café Lasipalatsi

Minulle Lasipalatsi on Helsingin keskusta. Siis nimenomaan koko kaupungin ytimein keskipiste, se jonka luota voi poistua vain syrjäkulmien suuntaan. Sinällään keskipisteen määritteleminen on tietenkin keinotekoista, se on tunteesta syntyvä ominaisuus, ja varmasti useimmille Helsingissä on keskeisempi jokin muu paikka. Kovin tuttu Lasipalatsi ei minulle rakennuksena ole; Kirjatorilla olen pari kertaa piipahtanut, syrjäsiiven Mbarissakin kahdesti (sieltä on vaikea löytää pöytää, jonka ääressä joku ei keskittynein ilmein näpyttelisi Mäcciään), mutta tietenkin kahvilassa jo kaikkiaan neljästi, ja vasta viime viikolla oli kamera mukana, minkä vuoksi paikan arviointi on hiukan viivähtänyt.

No niin, muistikuvani Café Lasipalatsista alkavat kuuden vuoden takaa, jolloin lämpimänä kevätpäivänä olin täällä melkein-ensitreffeillä ja pääkaupunkiseudun imaisevaan menoon tuiki tottumattomana. Olin vasta toipumassa ensimetroni aiheuttamasta shokista, kun jo astelin tähän funkkista huokuvaan retrokolossiin ja tutun tuntuisesta miljööstä kiitollisena tarjouduin maksamaan kahvit ja suklaamuffinssit; en siksi, että olisin halunnut miehiseen ensitreffirooliin heittäytyä, vaan pikemminkin vain osoittaakseni olevani kahviloissa kuin kotonani. Mutta meinasipa siinä opiskelijakortti mennä väärään kurkkuun kun Turun kahviloiden hintatasoon tottuneelle jöösille kerrottiin ostosten yhteiskustannus! Olin älähtää, onneksi en. Sittemminhän olen ymmärtänyt kaiken olevan täällä eri hinnoissa, ja Lasipalatsin kaltaisilla sijainneilla nyt ainakin. Mutta toisaalta mitään extra-kallista tarjonta tuskin tuolloinkaan oli, satuinpahan vain olemaan liiankin pesiytynyt Turun halvimpiin sumppiloihin, ja harvoin niistäkään euron kahvin lisäksi mitään popsittavaksi hankin.

Nyttemmin stadilaistuttuani olen tosiaan sitten vielä kolmesti paikan päällä käynyt. Lasipalatsin etu on tietenkin myös sen ongelma: olemalla Helsingin keskipiste se on harvoin olematta täynnä. Kokemukset: arkena puolenpäivän maissa löytyy noin yksi tyhjä pöytä, maanantaina neljän jälkeen saa kääntyä ovelta takaisin, sunnuntaina iltaseitsemältä voi istua mihin tykkää. Sisustus ei ole muuttunut kuuden vuoden aikana mihinkään, joskin lienee museoviraston suojeluksessakin siinä määrin, ettei täällä varmaan voi alkaa seiniä kaatamaan. Hauskana yksityiskohtana suuremman pöytätilan takaseinän virkaa toimittava verho, josta saattoi välillä kurkkia kolkkoon leveään portaikkoon; tuntui kuin olisi istunut salaisuuden edessä. Miksi kukaan ei liikkunut siellä? Mikä paikka se oli? Miksi sitä ei ollut kahvilasta erotettu kuin verholla? Ruuhka-ajan ulkopuolella saapuvat voivat istumapaikkansa valita kahden tilan väliltä: Mannerheimintielle avautuvan julkisivun puolelta, tai hieman tukkoiselle takapihalle antavasta hämärästä huoneesta, joka tietenkin on ollut minun valintani aina paitsi kerran kun ei mahduttu. Siellä on nahkaiset sohvat ja loosheja. Perin tunnelmallista.

Vaan entä purtava? Tarjontatiski on ensivilkaisulla huolestuttavan piskuinen, mutta toisaalta kerroksellisuutta on osattu käyttää hyödyksi, ja tavaraa on. Täältähän saisi vaikka lounassalaatteja ja täytettyjä patonkeja, mutta minä olen kahdesti päätynyt lohipiiraaseen, joka on seireenin lailla monkunut pääsyä kitusiini. Ja molemmin kerroin olen sen kahdella haarukallisella tuhottuani pettynyt olemattomaan kokoon. Nälkä kurnii vielä siinä vaiheessa kun tarjoilija jo kantaa lautasta pois, mutta makua en moiti. Nelinkertaistaisin silti siivun koon. Viimeksi nautin paikan päällä leivotun rinkulamunkin, joka olikin tuhti kuin taivas, vaikkei Pispalan näkötörnin hekumalliselle munkkielämykselle vetänyt vertoja, tosin harva vetää. Tämä ei ollut enää lämpimäinen, mikä teki siitä ehkä hiukan turhankin tuhdin, tahtoo sanoa vähän sitkon. Mutta nyt sentään jo saivartelen, hyvä munkki oli.

Toinen ongelma: kahvin koko. Jos nyt verrataan vaikkapa viimeksi käymääni Sanomatalon Wayne'siin, on Lasipalatsin kofeiiniannoksen koko siitä noin kolmannes, samaa hintaluokkaa kuitenkin. Santsikuppia en ole kysellyt; kenties rauhallisemmassa paikassa voisikin, mutta kun tiskillä on aina sen seitsemän jonottajaa, ei siihen kehtaa väliin mennä mukeineen norkoilemaan. Huomaan yhtäkkiä kaipaavani amerikkalaishenkisiä tarjoilijoita, jotka pirtsakka hymy huulillaan kävisivät täyttämässä mukini. Tulee mieleen Reservoir dogs: "Look, I ordered coffee. Now we've been here a long fucking time and she's only filled my cup three times. When I order coffee, I want it filled six times!" Juuri tuollainen minä olisin. Onneksi Suomessa mennään nöyrinä tiskille itse.

Mutta kahvi sikseen! (ei se mitään kummoista ollutkaan, jos ei toki pahaakaan) Sain nimittäin yhdellä käynnilläni todistaa teenjuontia, joka on tietenkin varsin vieras ja jokseenkin epäilyttävä käytäntö mielestäni. Teevalikoima vaikutti kerrassaan huimalta, ja kun sitten oli niiden pannujen ja muiden kanssa toimimisen ottanut haltuun, vaikutti teenjuoja tyytyväiseltä. Silti, en kyllä suosittele teetä kenellekään, kyräileväthän sitä jo naapurin mummotkin joka kahvilinjalta lipsuu...

Lopputulos:

Tarjonta
kelpasi varsinkin syömäpuolella, mutta vähäisestä kahvin määrästä pitkä miinus. Toisaalta tarjolla oli Herra Hakkarainen -limsaa, mistä plus. Ei yhtä iso kuin se miinus.

Miljöö miellyttää. Varsinkin se taaempi huone, joka on rauhallinen ja intiimi. Kyllä täällä useamman tunnin istuu hölpöttäen jos tarvis on, toisaalta sen santsikahvin saatavuus pitää kyllä siinä tilanteessa jo selvittää. Arki-iltapäivisin täynnä kuin ruuhkaratikka, mutta silti tiskillä kymmenien jono, mikä tuntui minusta kummalta. Mihin ne kuvittelivat mahtuvansa? En jäänyt tilannetta seuraamaan.

Bonuksena kaupungin keskipisteenä toimiminen. Kaikkialta on tähän lyhyt matka paitsi syrjästä.


5 kommenttia:

Jani kirjoitti...

"lienee museoviraston suojeluksessakin siinä määrin"

Joidenkin rötisköjen suojeltuus se sitten hämmästyttää minua. Jotenkin sitä olettaa, että sellaisiksi valikoituvien kohteiden pitäisi olla paitsi ajankuvaa, myös esteettisesti ajattomasti miellyttäviä.

Ugus kirjoitti...

Olen samaa mieltä, tosin Lasipalatsi on kyllä oletetun suojelunsa ansainnut. Se on aika symppis pieni rakennus paikalla, jossa voisi olla vaikka millainen kauhistuttava kolossi, vrt. kadun vastakkaisella puolella sijaitseva Sokos.

Jani kirjoitti...

No joo, mutta Helsingin rakennusten ulkonäkövertailu keskenään on minusta rumien vertailua vielä rumempiin. Tuomiokirkon lisäksi en äkkiseltään keksi yhtään sellaista, josta ei tekisi heti mieli kääntää päätä pois.

Ugus kirjoitti...

Erottajan paloasema tulee heti kättelyssä mieleen.

Jani kirjoitti...

Tuotapa en olekaan koskaan aiemmin nähnyt.