2.12.10

Karl Fazer Café, Kluuvikatu 3
eli "10" - Kahvila kuin unelma

Sade riipi katukiviä ja ilma oli kirpeä, kun he askelsivat läpi pohjolan rumimman pääkaupungin ydinkeskustan, etsien kahvilaa jossa olisi tilaa, mutta kun useamman ovelta oli käännytty pois, oli totuutta katsottava jälleen silmiin: täällä on jukoliste liikaa ihmisiä. Lopulta löytyi sateessa nääntyvien reitiltä hämärä sivukatu, jonka hämärimmässä kohdassa loisti epäilyttävän oventapaisen yllä salaperäinen neonvaloplakaati vilkutellen säristen synkkää sanomaansa: "Fazer". Paikka oli lisäksi lähes täysin tyhjä, mikä kyllä epäilytti, kun kaikki aiemmin vilkuillut kahvilat olivat niin täynnä, ettei ikkunoistakaan näkynyt sisään, kun henkeään maallistettujen kalojen lailla haukkovat kansalaiset oli painettu tiiviiksi lihamassaksi vasten kahvilatilojen sisäpintaa.

Mistä tunnistaa hienon kahvilan? Siitä, että tarjolla olevat herkut ovat kyllä näyttävästi lasivitriinissä esillä, mutta se vitriini on suljettu siten, että asiakaspuolelta ei niihin herkkuihin pääse ollenkaan käsiksi. Niinpä sitten allekirjoittanut & maalaisvieras tuijottivat herkkutarjontaa kykenemättöminä päätökseen, ja vain lievästi hermostuneemmaksi minuutti minuutilta muuttuvaa kestohymyä tarjoava neitokainen jaksoi odottaa tiskin toisella puolella päätöstämme pitkään, muiden paikalle saapuvien viuhuen ohitsemme oikealta ja vasemmalta. No okei, ei sinne juuri muita tullut. Lopulta päädyimme erilaisiin kalatäytteisiin leipäsiin pääruuaksi, ja kun kerran tänne asti oli tultu, pistettiin suklaaleivokset samaan kyytiin. Ja sieltä ne sitten meille teititellen ojennettiin tiskin yli. Teitittely! On siinäkin tapa, inhoan sitä syvästi, ja erityisesti inhoan sitä, että minua teititellään. Luullaanko minun pitävän itseäni jotenkin muita parempana? Jos ei "ole hyvä" näytä minulle kelpaavan, niin ahdistun, näinkö ylimieliseltä näytän? Enhän minä ole... mitään! Ei kukaan ole. En ole itse teititellyt koskaan ketään.

Seuraavaksi etenimme kassan luokse. Siinä vieressä oli telineellinen kahvimukeja, josta loogisesti poimin jo tässä vaiheessa täpötäydelle tarjottimelleni yhden. Virhe! Koska olin tilannut taviskahvin, ojennettiin sekin minulle tiskin yli, valmiiksi tassille asetettuna ja suklaakonvehti siinä tassilla sykkien odottamassa pääsyään kasvavaan vyötärörenkaaseeni. Tai siis se tassi ja muki ojennettiin. Kahvi piti edelleen kaataa itse, ja epäselväksi jäi, miksi niitä mukeja oli siinä itsepalveluperiaatteella saatavana. Laitoin sen itse ottamani mukin sitten takaisin telineeseen, mitä ennen olin tietenkin jo ehtinyt sinne yskiä, kuolata & klähmiä sormillani. Kuten kai kaikki siellä käyvät tekevät.

Purnauksen aiheista keskeisin: ne tarjottimet. Okei, tämä on Fazer-konsernin lippulaiva, kahviloista kallein, hienoin ja keskeisin. Okei, on erotuttava kaiken maailman tavis-wayneista tavalla jos toisellakin. Mutta ne tarjottimet, tarjottimet... Ne olivat hirveän pienet ja oudon malliset, minkä olisi vielä kestänyt, jos herkkulautaset olisivat nekin olleet pienet. Vaan ei, ne olivat valtaisat, olisivat pienestä pizzalautasesta käyneet nekin kummajaiset, jotka suklaaleivosta kannattelivat, ja annapas olla kun me otimme sekä suolaista että makeaa: tarjotin täynnä! Ja sitten siihen piti asetella mukillinen kahvia, sekin lautaselle aseteltuna, tietenkin, tai seuralaiseni tapauksessa teemuki ja pieni pannullinen haudutettua teetä. Ainoa looginen ratkaisu oli kasata pinoa ylöspäin, sillä tarjottimen pinta-ala oli täyttynyt, ja enemmän, niistä kahdesta pienestä lautasesta. Asettelin kahvimukini kahden lautasen reunan päälle keikkumaan ja aloin horjuen kävellä kohti tilan perimmäistä nurkkaa. Tässä vaiheessa oli tosin jo kahvipannua koristava "Pauligin tummapaahtoinen" -lappunen irronnut kaataessani kahvia mukiin ja pudonnut suoraan suklaakakkuuni. No, nostin sen takaisin paikalleen.

Hämmentävästi suoriuduimme pöytään kumoamatta tarjottimiemme sisältöä ympäri kahvilan kimaltavaa lattiapintaa. Saimme nurkkapöydän, jonka sohva otti minut miellyttävästi syleilyynsä; rauhallistakin oli, koska tila oli laaja, ja kuten jo tuli todettuakin, lähinnä tyhjä. Tiskitoimintojen aiheuttama ahdistus alkoi purkautua, kaivoin kameran ja räiskin herkuista otokset. Olimme pääsemässä asiaan! Pääruaaksi tilaamani lohitasku näytti ulospäin petollisen arkiselta, mutta paljastui totisesti lounaan veroiseksi: ruisleivät väliin oli tungettu lohta enemmän kuin minä normaalisti ostan kalatiskiltä kotiin vietäväksi. Seuralainen oli jotain kalapitoista valinnut hänkin, taisi olla sekin hyvää. Älkää nyt väittäkö että minun pitäisi jotain muistiinpanoja näitä varten tehdä.

Seuraava purnauksen aihe: kahvi loppui kesken. Muki ei ollut sellainen mihin olen mättökahviloissa tottunut, vaan paksuseinäisenä ja pohjaa kohti kapenevana se suorastaan petollisesti kätki todellisuudessa sisältämänsä kahvin määrän. Hörpin sumppini epähuomiossa loppuun jo lohitaskun aikana, ja arvatkaa kykeninkö näin hienossa paikassa marssimaan tiskille kysymään santsikupin hintaa? No en tietenkään, ne olisivat varmaan teititellen ilmoittaneet, ettei heillä sellaista harrasteta, herrahan ymmärtää. Perkele, miksi tällaisia paikkoja pitää olla? Missä on halpuus, arkipäiväisyys, helppous, ihana rentous ja pingottamattomuus? Niinpä otin jälkkärilusikan kauniiseen käteeni (tai siis kahvia sekoitelleen lusikkani, mikä lieni etikettivirhe) ja upotin sen suklaakakkuviipaleeseen, tai Mariannekakku se taisi olla nimeltään, samapa tuo: taivaallista totta tosiaan oli, nimestä viis. Seuralaiseni näytti nauttivan suklaakakusta siinä määrin, että aloin pöydän vastapuolelta unohtua hänen leijuessaan jonkinlaisessa hekuman pilvessä, no joo, sitä suklaa tiemmä teettää. Pointti siis: kyllä näistä herkuista mielellään maksoi vähän isommankin rahan. Mutta alle kiskaistut voileipähässäkät olivat sittenkin vaatineet veronsa: kumpikin aterioitsija alkoi täyttyä ennen massiivisen suklaaherkun viimeistä murua. Ah tätä ihanan yltäkylläistä länsimaista elämäntapaamme. Siinä melkein unohtuivat kaikki maailman nälkää näkevät lapset. Heidän kuviaan pitäisi olla tuollaisten paikkojen seinillä, ihan vain muistuttamassa.

Olimme siis kylläiset, jopa tyytyväiset siitäkin huolimatta, että alku oli niin hankalaa ollut. Mutta sijaintimme salin peränurkassa oli ollut jokseenkin oiva, siitä saattoi harvoja muiden pöytien asiakkaita tiirailla, ja hetkittäin salakuunnellakin. No, ei missään pöydässä mitään mielenkiintoista puhuttu kylläkään, samaa loputonta huulten heilutteluahan se on tämä kaupunkilaisten keskustelu. Mutta vaikka jaksoimme pitkään vastustaa sen suoraan yläpuolellamme sijaitsevan ulottuvuusportaalin vetovoimaa, se lopulta, turrutettuamme psyykkiset ankkurimme liialla suklaalla, sai meistä ottaen ja kiskoi mustan peilin sisään. Todistimme universumin lämpökuolemaa.

Lopullinen tuomio:

+ Kerrassaan herkulliset tarjoomukset, aisteja hivelevät ja massun täyttävät, kauniitkin, kaikin tavoin täydelliset.
+ Valinnanvaraakin oli herkuissa mittavasti.
+ Tila oli ainakin enimmäkseen tyhjänä miellyttävä.

- Liian pienet tarjottimet, liian suuret lautaset: logistiikka ei vaan toiminut.
- Asiakkaita teititeltiin.
- Kireän protokollainen ilmapiiri tiskin tuntumassa ahdisti, tunnelma rentoutui vasta kun pääsi pöytänsä ääreen istumaan.
- Kahvi loppui mukista heti alkuunsa.

Suositellaan varauksetta niille, joilla on aikaa, rahaa ja hermoja uhrattavaksi. Tai vaan niille, jotka eivät muualta löydä istumapaikkaa.


11 kommenttia:

exme kirjoitti...

Luulen, että kahvilatyöntekijöiden harvoja ilonaiheita on tömäyttää asiakas maahan jollakin vihjailevan ylimielisellä kommentilla (tai teitittelyllä). Siinä sitä sitten seisoo tolvanana ja kysyy, mistä saa teetä ja myyjä ojentaa kannua lähemmäs, niin TÄMÄ on teidän teenne. Pyöräyttää silmiä. Tekee merkintöjä muistikirjaan.

Pelottavinta on se, että jossain saattaa olla asiakkaita, jotka odottavat tällaista palvelua, olettavat ansaitsevansa sen, vähintäänkin!

Ugus kirjoitti...

Totta, muistanpa eräänkin sanomalehtikolumnin, jossa ulkomaalainen ihmetteli miksi Suomessa fiininä itseään pitävissä kahviloissakin pitää mennä tiskille valitsemaan haluamansa. Pöytiinhän pitäisi kuulemma kahviloissa tarjoilla!

Carmabal kirjoitti...

Kah! Minä olin vain NIIN järkyttynyt siitä, etten saanut itse tahmaisilla näpeilläni näpistellä niitä herkkuja sieltä vitriinistä (kyllä, olivatkin vitriinivermeiden näköisiä ne kakunpalat, kuten jo todistettiin) etten muista minkään sortin teitittelyä :D
Niin ja järkyttynyt siitä hysteerisestä, uhkaavasta tetristappelusta lautasten ja tarjottimen taholla.
Muutenhan oli oivaa! .. ja se oli KANAleipä :)

Jani kirjoitti...

Onnitteluni keskimmäisen kuvan sommittelusta. Herkkua on siinä monenlaista.

Ugus kirjoitti...

Carmabal, kana tai kala, samoja nautaeläimiä ne on kaikki mulle. Tärkeintä että oli epäterveellistä ja hyvää.

Jani, minä en nyt tuotakröh ymmärrä yhtään mistä puhut.

M kirjoitti...

En minä tuosta teitittelystä, mutta pöytiin tarjoilu on ihanaa. En minä palveltuna itseäni tärkeäksi tunne, mutta epämääräisen miellyttävällä tavalla erityiseksi ja hemmotelluksi. Liekö Akateemisen kahvila viimeinen lajiaan kun muistelen Ekbergin lopettaneen sen palvelun.

Nimimerkillä Harvoin Kaupungilla Kahvilla

Ugus kirjoitti...

Minä aina ahdistun sellaisissa ravintoloissakin, joissa pitää tarjoilijan kanssa pöydässä asioida. Tulee kiusaantunut olo ja halu pyytää ateeksi aiheuttamaansa häiriötä. Itsepalvelu on parasta palvelua, joskin ymmärrän, että näkemykset asiasta ovat yksilökohtaisia...

Anonyymi kirjoitti...

Engelillä tarjoillaa myös pöytään, tosin nythän se on kiinni kun on se elävöittämis/kuolettamisremppa.
Pöytään tarjoilussa ahistavaa on se, että pitäisi tietää jo etukäteen, että mitä siellä tiskissä on, ettei tarvitse jutella tarjoilijan kanssa tuhottoman pitkään. Tai sitten pitää istua herkkujen vieressä.

Tykkään Fazerin kahvilasta, ja siellä on kyllä ollut yleensä aina täyttä kun minä olen siellä käynyt.

Itse olen törmännyt teitittelyyn jopa Alepassa, ja joulukuusen myyjä on rouvitellut minua. Luulen pukeutumiseni aiheuttavan tämän reaktion ihmisissä (olen siis alle 20, joten en ole niin vanha, että minua rouviteltaisiin ikäni puolesta).

Anonyymi kirjoitti...

(No en ole oikeasti alle 20, vaan alle 30. Tällasta se aamusin on...)

Ugus kirjoitti...

Olenkin Engelin paluuta odotellut, voisin sitten mennä sinne vuorostaan ahdistumaan.

Kyllähän ulkoasullaan voi hyvinkin vaikuttaa itseensä kohdistuvan teitittelyn määrään, siksipä häkellynkin kun se joskus hyvin harvoin omalle kohdalle osuu. En ole mielestäni sen näköinen että pitäisi niin pokkuroida.

Anonyymi kirjoitti...

Fazerilla santsikuppi on ilmainen :D