Runoutesi rajat

Pohdin kirjallista uraa. Kolmanneksi julkaistavaksi kirjakseni olisi nyt ehdolla joko ihmispolon kykenemättömyydestä kumpuava kipeä rakkaustarina (lapsuustraumoin) tai nykyhetkeämme ja yhteiskuntaamme karnevalistisesti ivaava scifiooppera (murhamysteereillä). Kumpikin olisi nyt siinä kuosissa että julkaisukuntoon hiominen voisi alkaa. En ole koskaan kirjoittanut niin paljon kuin vuonna 2017. Säännöllisesti toki ennenkin. Vuosien ajan hioin käsikirjoituksiani pedanttisesti, loputtomasti yksityiskohtia ja lauseita viilaillen. Enkä lähettänyt niitä minnekään. Ei niitä kukaan lukenut. Jossain sisälläni asuu yhä se taiteen puhtauteen uskova puristi, jonka mielestä luovan työn ainoa syy olla olemassa on tekijänsä pyrkimykset ja, mahdollisesti näitä seuraten, saavutukset. Julkaisu ei merkitse mitään. Kehut, myyntiluvut, palkinnot ovat kaikki koristeita joilla peitetään sisällön tyhjyys. Oi että olin nuorena ehdoton: pitkään jatkunutta pakkomiellettä saavuttaa julkaistu kirja seurasi vuosia jatkunut tyytyväisyys siitä että tietokoneeni kovalevy täyttyi teksteistä, joita luin yksin minä - ja jotka olivat silti parempia kuin ne tusinadekkarit joita jaksoin toisinaan kantaa kirjastosta kotiin ja joihin aina ehdin kyllästyä ennen kuin pääsin loppuratkaisuun asti.

Itsensä ylittäminen sanoilla. Oman ajatuksenjuoksunsa avaaminen. Asioiden tajuaminen kirjoittamalla. Se ainoa tapa jolla olen koskaan mitään oppinut. Luetun ymmärtämiseni on aina ollut hirvittävän heikko; olen huono keskittymään, onneton muistamaan mitään, [tähän piti tulla kolmaskin pointti, mutta unohdin]. Pidän todennäköisenä että kärsin jonkinasteisesta lukihäiriöstä, mutta asiaa ei ole koskaan diagnosoitu. Itse kirjoittamaani ymmärtämällä olen sentään jotain oppinut. Se on tapa jolla kaikki aivoihin valuttamani tieto tulee käsitellyksi, suodattuu, pusertuu minuksi muuttuneina informaationpalasina sanoiksi, joiden rytmistä olen aina ollut valtavan tietoinen. Epätahtiset lauseet kiusaavat minua.

Olen kuvaillut itseäni vaikeaksi ihmiseksi. Tämä on koskenut niin suhdettani kirjoittamiseen kuin ihmissuhteitani. Ei ihme että olen näillä elämänalueilla jokseenkin irrallinen. Kiusaannun edelleen kehuista. Ylpeys on sielun syöpä.

Nöyryyttä, perkele.

Kyllä taas hävettää kaikki, kaikessa kaikki, elämä.

Tämä runsas kajuuttani

Kuulin että nyt on muotia vältellä jotakin Whamin joulukappaletta. En nyt muista sen nimeä. En ole tietääkseni koskaan kuullut sitä, joten välttely on sikäli helppoa. Kuten elämässä yleensäkin ovat ne asiat joiden saavuttamiseksi ei vaadita kuin tilanteen pysyvyys. Viimeiseen asti venytetty kyky olla kohtaamatta asioita jotka sitten ryöppyävät ylle estymättä. Tämä on ollut tapani toimia aina, mikä on johtanut muutamiin mielenkiintoisiin tilanteisiin elämässä. Tai olisiko, en nyt muista sitäkään.

Olen viime aikoina pohtinut syitäni olla olemassa. Tiedän että näiden kanssa painitaan tavallisesti teini-iässä, mutta antakaa nyt armoa sentään: olin silloin niin keskittynyt tietokoneisiin, sarjakuviin ja muuhun. Toisaalta noin kuusivuotiaana kävin läpi hirvittävän ahdistuneen ihmiselämän turhuudesta kauhistuneen kriisin, joten oli se tavallaan jo hoidettuna alta poiskin. Mutta on jotenkin nyt taas palannut. Olemiseni on kutistunut: herään aamuyöllä, päivästä riippuen joko kirjoitan tai menen töihin, lopun vuorokaudesta hukutan itseni tarinoihin: kirjoihin, podcasteihin, tv-sarjoihin. Käyn nukkumaan, herään aamyöllä. Toistan tuhat kertaa tuhat kertaa tuhat

En keksi syytä miksi olla, mikä on alkanut vaivata minua. Tällä planeetalla on kuusi miljardia ihmistä liikaa. Länsimainen kulttuuri on opettanut meille että jokainen yksilö on tärkeä, mikä on hirvittävän vahingollista. Ei kukaan ole. Ainakaan omaan olemiseeni täällä en keksi mitään hyvää syytä. Kulutan resursseja, mutta sen teen mielelläni. Kuluttamaan tänne on tultu. Kuluttaen täältä lähdetään.

Mutta kauneinta kaikesta on silti kieli.

Sanat ja tarinat. Läpihuutojuttu, eikö?

Katso: ikkunani ulkopuolella miljoonia lumihiutaleita.

Maaliskuu 1993

Kirjoittelin tähän pitkät pätkät kaveriporukalla keväällä 1993 harjoittamastamme luovasta toiminnasta, kunnes kalvava epäilys valtasi että se tapahtui vasta seuraavana vuonna. Yritin tarkistaa faktoja, mutta edes minunlaiseni arkistoija ei ole täydellinen, ja selvittämättä jäi, mutta kallistunen myöhemmän ajankohdan suuntaan. Niinhän tämä menee, vuodet sulautuvat toisiin, peilikuva kurtistuu, joskus merkittävänä näyttäytynyt tapahtumaa litistyy kaikkien sen ylle kasautuvien painosta ja lopulta asiat ovat samaa tasaista massaa... Jossa yritän tämän projektini myötä tarpoa, ja jossa ylipäätään tunnen tällä hetkellä oudon aktiivisesti tarpovani taholla kuin taholla. Siis menneessä - mutta kaiken tämän nykyhetken datavirran vyöryessä ylleni huomaan kokevani sen jossain määrin tärkeäksi. Tai ehkä olen vain vanha.

Niin, mitä sitten tapahtui keväällä 1993? Vaikea sanoa. Lueskelin hitaasti etenevää Sormusten herraa, keräilin arkistooni puuttuvaa kuusnelosmateriaalia, todennäköisesti ihan kohtuullisesti panostin koulunkäyntiinkin, koska lukiossa oli vaikea pärjätä muuten. (no oikeesti pelasin Markun kanssa ristinollaa tunnit) Mutta ainakin sen tiedän, että kiiltopaperille painettuja pc-laitteistojen kuvastoja selailen tässä vaiheessa jo ahkerasti, ja ovatpa vanhemmatkin nyt alkaneet myöntyä siihen, että seuraavan kokoluokan kone minulle on kohta luvassa. Ai sitä tunnetta kun koulun atk-luokassa hiplaan hiirennamiskoja, klikkailen auki Windowsin apuohjelmia ihan vain näpertääkseni kaikkea. Jussin luona pelaan Wolfenstein 3D:tä ja jopa sellaiset pienet Windows-pelit kuin Minesweeper ja Jezzball vaikuttavat mahtavilta. Kuusnelonen on alkanut tuntua ihan lelulta.

Mustaksi maalaamaani Tunturi Breakiin olen liittänyt puolitutun paikkakuntalaisen valmistaman pakoputken, joka lisää menopelini huippunopeutta tässä mopokauteni loppuvaiheessa kummasti. Kelpaa tällä viritetyllä vehkeellä vielä talvikelien mentyä toisinaan ajella, mutta en taida kouluun asti enää tässä vaiheessa. Tuntuu vähän ysiluokkalaiselta toiminnalta ehkä sellainen. Kesän tullen taitaa polkupyörä jo voittaa jos pitää valita. Eihän kulu vuottakaan kun jo ensimmäiset ikätoverit ovat ajokortti-iässä.