En vietä itsenäisyyspäivää, en jaksa. Sallin sen vieton silti muille. No melkein takapihaltani lähtevä 612-marssi saisi jäädä tapahtumatta. Olen väsynyt tässä maassa vellovaan takapajuiseen idiotismiin. Olen väsynyt silmät maailmalta ummistavan umpioikeiston aivokuolleeseen retoriikkaan. Sinänsä yllättävää etten edes seuraa netissä käytäviä keskusteluja, en facebook-ryhmiä, en kommentteja uutisiin. En seuraa juuri mitään. Ja silti olen väsynyt noihin saappaantyhmiin örhöihin.
Tänä vuonna Töölöntorille oli tulossa alpakoita. Järjestäjät kiistivät että kyse olisi ollut tarkoituksellisesta vastavedosta 612:lle, mitä en ihan ymmärrä. Olihan se ilmiselvästi täysin tahallinen juttu. Miksi kiistää? Minusta natsimarssin estäminen on hieno syy järjestää lastenjuhla. Myöntäisivät ylpeästi vain.
Tuota leijonariipus-väkeä nähdessäni mietin äitini isää, joka oli rintamalla. Hän oli kuuden lapsen isä, tehtaantyöläinen, rutiköyhästä renkisuvusta lähtöisin ja vankka vasemmistolainen. Suomen itsenäistyessä hän oli yksitoistavuotias. Onneksi hän ei ehtinyt nähdä tapoja joilla itsenäisyyttä juhlitaan 2000-luvulla. Hän ei pitänyt sodasta, eikä olisi halunnut nähdä sitä glorifioitavan. Hän ei olisi halunnut nähdä ihmisoikeuksien rajoittamista juhlistavien marssien saavan virkavallan tuen.
Minua masentaa.
Toisaalta olen taas herännyt ennen neljää. Nukun nykyisin enää nelisen tuntia vuorokaudessa. Kuulemma unettomuuden pitäisi vuosia jatkuttuaan näkyä lähimuistissa. Voi olla. Ehkä kirjoitan tätä jo toista kertaa. Tai ehkä tällainen teksti on tehtävä joka vuosi nykyään.
Sekin masentaa.
Hyvää vitun itsenäisyyspäivää vaan taas täältä Töölöstä.
6.12.17
4.12.17
Omena päivässä
Ostin uuden tietokoneen. Ei sillä etteikö tämä vanhakin vielä jotenkuten toimisi, mutta raskaaksi on Acerin taival käynyt. Ihan ikäloppu tämä ei sentään vielä ole; täyttää ensi keväänä seitsemän. Mutta akku kuoli jo vuosia sitten, mikä on läppärille vähän heikko kohtalo. Kuumeneekin kuin hellanlevy - palaneen muovin käry on tietokoneen sisuksista huolestuttava tuoksahdus. Cd-soitin simahti jo vuosi sitten, piti ostaa ulkoinen. Windows-päivitysten lataamisen lopetin varmaan jo toissavuonna, kun niihin meni aina tuntikausia ja yleensä kone hyytyi kesken. Niin että onhan tässä jo syitä. Ja vaikka olen Windows seiskaan ollut käyttöjärjestelmänä oikein tyytyväinen, tuli nyt aika heittää hellät jäähyväiset lähes neljännesvuosisadan mittaiselle Microsoft-yhteistaipaleelle, ja vuoroaan odottaa tällä hetkellä kirjahyllyssä (kun pöydällä ei ole tilaa kahdelle) Macbook.
Niin, Windows. Ihan ensimmäisessä ja ainoassa pöytäkoneessani (IBM PS/2) oli Windows 3.11, jota käyttääkseen piti kirjoittaa Dos-kehotteeseen WIN. Se tuntui tuolloin futuristiselta verrattuna lähinnä koulun koneilla nähtyihin vanhempiin versioihin, mutta vastahan se seuraavan koneeni (Compaq Armada) Windows 95 oli jotain ihan aidosti uutta. Että kone käynnistyi suoraan Windowsiin, olipa hurjaa! Korppuasema tuossa läppärissä oli vielä vuonna -98 sisäänrakennettuna, mutta koneessa oli kaamea passiivinäyttö, joka ei soveltunut liikkuvalle kuvalle sitten lainkaan, koska jätti jälkeensä haamuhahmoja. Oli muuten vinkeä kokemus pelata sillä Doomia, huh huh.
Compaqia seurasi HP-läppäri ja Windows XP vuonna 2004, ja siinä oli jo USB-portitkin mukana, ja cd-asema. Melkoista! Ostin ulkoisen korppuaseman siihen kun en ymmärtänyt miten tietokonetta voi käyttää ilman, mutta aika hyvin sitten lopulta. XP-Windowsista pidin jostain syystä kovasti. Se oli kykenemätön kaatumaan ja vielä mainiosti hallittavissa - ei tämän seiskan kanssa ole enää niin sinut tuntenut olevansa, mutta toisaalta eipä käyttiksen kanssa enää niin hirveästi tarvi mitään tehdäkään. Riittää että tietyt ohjelmat toimivat.
Ensikokemukset Macistä ovat että se on mukavan viileä ja hiljainen. Olen tottunut sihen että läppäri lämmittää koko huoneen ja pitää lehtipuhaltimen veroista kohinaa näin tehdessään. Kirjoituskoneeksihan minä tuon kuitenkin ensisijaisesti hankin. Mutta oli se kumma kokemus käydä niitä iKoneita myymälässä sivelemässä. Ihme vimpaimia. Toinen toistaan riisutumpia, kalliita kuin itse saatanat ja tuntui että mitä riisutumpi, sen kalliimpi. Ökyisimpiin malleihin ei saanut kytkettyä enää oikein mitään. Päädyin sellaiseen, jossa oli vielä Usb-portit ja kuulokeliitäntä. Se oli halvin. Varmaan liian rahvaanomainen Apple-hipstereille.
Olisipa kyllä kauheaa olla Apple-hipsteri.
Niin, Windows. Ihan ensimmäisessä ja ainoassa pöytäkoneessani (IBM PS/2) oli Windows 3.11, jota käyttääkseen piti kirjoittaa Dos-kehotteeseen WIN. Se tuntui tuolloin futuristiselta verrattuna lähinnä koulun koneilla nähtyihin vanhempiin versioihin, mutta vastahan se seuraavan koneeni (Compaq Armada) Windows 95 oli jotain ihan aidosti uutta. Että kone käynnistyi suoraan Windowsiin, olipa hurjaa! Korppuasema tuossa läppärissä oli vielä vuonna -98 sisäänrakennettuna, mutta koneessa oli kaamea passiivinäyttö, joka ei soveltunut liikkuvalle kuvalle sitten lainkaan, koska jätti jälkeensä haamuhahmoja. Oli muuten vinkeä kokemus pelata sillä Doomia, huh huh.
Compaqia seurasi HP-läppäri ja Windows XP vuonna 2004, ja siinä oli jo USB-portitkin mukana, ja cd-asema. Melkoista! Ostin ulkoisen korppuaseman siihen kun en ymmärtänyt miten tietokonetta voi käyttää ilman, mutta aika hyvin sitten lopulta. XP-Windowsista pidin jostain syystä kovasti. Se oli kykenemätön kaatumaan ja vielä mainiosti hallittavissa - ei tämän seiskan kanssa ole enää niin sinut tuntenut olevansa, mutta toisaalta eipä käyttiksen kanssa enää niin hirveästi tarvi mitään tehdäkään. Riittää että tietyt ohjelmat toimivat.
Ensikokemukset Macistä ovat että se on mukavan viileä ja hiljainen. Olen tottunut sihen että läppäri lämmittää koko huoneen ja pitää lehtipuhaltimen veroista kohinaa näin tehdessään. Kirjoituskoneeksihan minä tuon kuitenkin ensisijaisesti hankin. Mutta oli se kumma kokemus käydä niitä iKoneita myymälässä sivelemässä. Ihme vimpaimia. Toinen toistaan riisutumpia, kalliita kuin itse saatanat ja tuntui että mitä riisutumpi, sen kalliimpi. Ökyisimpiin malleihin ei saanut kytkettyä enää oikein mitään. Päädyin sellaiseen, jossa oli vielä Usb-portit ja kuulokeliitäntä. Se oli halvin. Varmaan liian rahvaanomainen Apple-hipstereille.
Olisipa kyllä kauheaa olla Apple-hipsteri.
26.11.17
Tammikuu 1993
Koska kotikunnassani ei juurikaan ollut viikonloppupaikkoja nuorisolle, piti porukan siirtyä ympäröiviin paikkakuntiin, tai jopa jo vähän kauempana sijaitsevaan Köyliöön, mistä löytyikin se kaikista bilemestoista legendaarisin: Lallintalo, eli tuttavallisesti ihan vaan Lallis. Olinhan minä toki tarinoita paikan päältä kuullut, eittämättä lähinnä liioiteltuja, mutta kohtalaisen tapahtumarikkaalta paikka silti vaikutti ja pakko myöntää - myös joltain sellaiselta jonne en olisi ihan helposti tullut lähteneeksi. Mutta kun Joonas erään viikonlopun meillä viettäessään tätä mahdollisuutta ehdotti, totesin että mennään nyt sitten, olisi Lalliskin koettuna.
Tajusin tehneeni virheen jo siinä grillikioskin edessä, josta linja-auto noukkisi nuorisolauman kyytiin. Hirveä lauma äänekkäästi remuavia teinejä, joista - kuten nopeasti tajusin - suuri osa oli enemmän tai vähemmän humalassa. Ilmestymiseni paikalle herätti joissakin tutuissa hämmennystä, mutta totta puhuen suurin osa ei tainnut huomata kuin lähipiirinsä. Väkeä oli niin pirusti ja kaikki niin täynnä ääntä ja liikettä että kireässä pakkasillassa me katosimme sinne kirkkaanväristen toppatakkien joukkoon. Bussi saapui. Muistan elävästi että kuljettajana olleen miehen ilme kertoi hänen haluavan olla missä tahansa muualla. Ihan missä tahansa. Jaoin hänen tunteensa. Pakkauduimme autoon. Kukaan ei varsinaisesti yrittänyt piilotella pullojaan, eikä se kuljettajaa häirinnyt. En usko että hän olisi kiinnostunut vaikka joku olisi laitettu takapenkillä kylmäksi.
Kun istuimma alas ja matka alkoi, minutkin huomattiin lähimmistä penkeistä. Ennen Lalliksella käymättömänä herätin kohtuullisesti huomiota etenkin kahdessa edessämme istuneessa luokan tytössä "Toi Tuomo on niin söpö!" muistan Tainan kiljuneen meille penkkien selkänojien välistä - hän oli yleensä hyvin hillitty. En ollut koskaan ennen nähnyt ketään ikäistäni humalassa, mistä seurasi etten oikeastaan osannut suhtautua kehenkään. Bussimatka oli yhdistelmä absurdia painajaista, sekavaa komediaa ja jo tässä vaiheessa minut täysin uuvuttanutta meteliä. Janne käveli bussin takaosasta seuraamme ja ojensi pulloa. Joonas otti hörpyn ja ojensi pullon sitten minulle. Jotain oranssin väristä se oli. En ollut alkoholia ennen sitä juonut. Naukkasin. Ei se pahaa ollut.
Saavuimme hornankattilana kuhisevaan pihaan, jonne bussilasteittain nuorisoa oli jo tuotu ympäri maakunnan, ja nopeasti minulle selvisi että Lallikselle kerääntyi kahdenlaista väkeä: toiset olivat menossa sisälle bilettämään, toisten pääkohde oli Lalliksen piha, jossa huittislaiset, äetsäläiset, vampulalaiset ja muut nopeasti kerääntyivät laumoiksi ja sitten alkoi vääränpuolilaisten sakinhivutus. Olin Jannen kuullut näistä joukkotappeluista puhuvan, mutta ennen kuin itse näin tämän alkukantaisen hormoniväkivallan ilmentymän, olin niitäkin pitänyt puhtaasti tarinoina. Eivät ne olleet. Näin henkensä hädässä pakoon juoksevia miehenalkuja kymmenen jätkän joukko perässään, astalot viuhuivat.
Astuin Joonaksen perässä sisään. Hänellä oli sentään tällaisista paikoista kokemusta; minä seurasin ja yritin mukautua. Aulaan kuului peremmältä raikaava Rhythm is a dancer. Maksoimme pääsylipuista iäkkäälle naiselle, joka näytti vihaavan työtään yhtä paljon kuin meidät sinne ajanut bussikuski. Ja sitten ei muuta kuin salin puolelle: paskaringiksi kuulin tuossa viikko pari sitten radiossa jonkun kutsuvan sitä mitä siellä tapahtui. Discohitit soivat, väki raahusti salia ympäri kuin maailman apaattisimmassa piirileikissä. Keskellä lattiaa muutamat harvat innokkaat, kenties humalaisimmat, tanssivat. Seinustalla näin penkkejä, jotka kutsuivat minua.
"Mää istun vähäks aikaa", huusin Joonakselle, joka nyökkäsi ja oli sitten poissa. Jäin istumaan, katselemaan vilkkuvien valojen ja käryävän rasvan hajuisten savupilvien valossa tallustavaa massaa. En ollut koskaan ollut niin itselleni vieraassa ympäristössä. Tiesin että olisi pitänyt tehdä jotain muutakin kuin vain istua, mutta en kerta kaikkiaan kyennyt näkemään itseäni sen joukon jatkona. En silloin ymmärtänyt niin yksinkertaista asiaa että tällaiset paikat eivät vain olleet minua varten. Ihmiset toimivat erilaisilla realiteeteillä, ja tämä oli minulle vieras - minä ja tällaiset paikat emme olleet yhteensopivia. Toki niillä selvästi oli yleisönsä ja eittämättä Lallis oli valtavan tärkeä ja viihdyttävä paikka monelle, en sitä missään nimessä kiellä. Itse enimmäkseen vilkuilin kelloa. Lopulta lähdin liikkeelle, olisiko ollut niihin aikoihin kun illan live-esiintyjä, metallibändi nimeltä Horsepower, nousi lavalle. Tein sen virheen että astuin hetkeksi ulos, missä pakkanen senkun kiristyi. Musiikki jäi taakse, väkivalta nousi esiin. Erittäin huonosti valaistu piha oli kuin näkymä helvetin esikartanosta: varjoissa kirottiin ja huudettiin, pullot lensivät, testosteronia pursuavat uroot iskivät toisiaan vasten seinää, nyrkit heiluivat. Palasin aulaan, mutta tanssilattian puolelle en enää kyennyt. Lipputiskin nainen katsoi minua kuin nilkkiä.
Lopulta ilta päättyi. Väki valui ulos ja busseihinsa; Janne juoksi sisään lauma helvetin vihaisia huittislaisia kintereillään ja syöksyi sisään juuri ennen kuin hänestä saatiin ote. Paluumatka alkoi, enkä muista siitä juurikaan; vain sen, että puolenyön jälkeinen kävely Joonaksen kanssa aution kunnan keskustan läpi meille kotiin helvetinmoisessa pakkasessa oli uskomattoman rauhoittava kokemus monen tunnin jatkuvan äänimaton jälkeen.
Maanantaina koulussa käyntini Lalliksella oli nopeasti koko luokan tiedossa. Sankaruuspisteeni kohosivat. Mitään en niin varmasti ollut koskaan tiennyt kuin että toista kertaa en Lallikselle menisi, mutta niin tapahtui pikemmin kuin arvasinkaan, ja kovin erilaisissa tunnelmissa onneksi, mistä ensi kuun päivityksessä lisää.
Tajusin tehneeni virheen jo siinä grillikioskin edessä, josta linja-auto noukkisi nuorisolauman kyytiin. Hirveä lauma äänekkäästi remuavia teinejä, joista - kuten nopeasti tajusin - suuri osa oli enemmän tai vähemmän humalassa. Ilmestymiseni paikalle herätti joissakin tutuissa hämmennystä, mutta totta puhuen suurin osa ei tainnut huomata kuin lähipiirinsä. Väkeä oli niin pirusti ja kaikki niin täynnä ääntä ja liikettä että kireässä pakkasillassa me katosimme sinne kirkkaanväristen toppatakkien joukkoon. Bussi saapui. Muistan elävästi että kuljettajana olleen miehen ilme kertoi hänen haluavan olla missä tahansa muualla. Ihan missä tahansa. Jaoin hänen tunteensa. Pakkauduimme autoon. Kukaan ei varsinaisesti yrittänyt piilotella pullojaan, eikä se kuljettajaa häirinnyt. En usko että hän olisi kiinnostunut vaikka joku olisi laitettu takapenkillä kylmäksi.
Kun istuimma alas ja matka alkoi, minutkin huomattiin lähimmistä penkeistä. Ennen Lalliksella käymättömänä herätin kohtuullisesti huomiota etenkin kahdessa edessämme istuneessa luokan tytössä "Toi Tuomo on niin söpö!" muistan Tainan kiljuneen meille penkkien selkänojien välistä - hän oli yleensä hyvin hillitty. En ollut koskaan ennen nähnyt ketään ikäistäni humalassa, mistä seurasi etten oikeastaan osannut suhtautua kehenkään. Bussimatka oli yhdistelmä absurdia painajaista, sekavaa komediaa ja jo tässä vaiheessa minut täysin uuvuttanutta meteliä. Janne käveli bussin takaosasta seuraamme ja ojensi pulloa. Joonas otti hörpyn ja ojensi pullon sitten minulle. Jotain oranssin väristä se oli. En ollut alkoholia ennen sitä juonut. Naukkasin. Ei se pahaa ollut.
Saavuimme hornankattilana kuhisevaan pihaan, jonne bussilasteittain nuorisoa oli jo tuotu ympäri maakunnan, ja nopeasti minulle selvisi että Lallikselle kerääntyi kahdenlaista väkeä: toiset olivat menossa sisälle bilettämään, toisten pääkohde oli Lalliksen piha, jossa huittislaiset, äetsäläiset, vampulalaiset ja muut nopeasti kerääntyivät laumoiksi ja sitten alkoi vääränpuolilaisten sakinhivutus. Olin Jannen kuullut näistä joukkotappeluista puhuvan, mutta ennen kuin itse näin tämän alkukantaisen hormoniväkivallan ilmentymän, olin niitäkin pitänyt puhtaasti tarinoina. Eivät ne olleet. Näin henkensä hädässä pakoon juoksevia miehenalkuja kymmenen jätkän joukko perässään, astalot viuhuivat.
Astuin Joonaksen perässä sisään. Hänellä oli sentään tällaisista paikoista kokemusta; minä seurasin ja yritin mukautua. Aulaan kuului peremmältä raikaava Rhythm is a dancer. Maksoimme pääsylipuista iäkkäälle naiselle, joka näytti vihaavan työtään yhtä paljon kuin meidät sinne ajanut bussikuski. Ja sitten ei muuta kuin salin puolelle: paskaringiksi kuulin tuossa viikko pari sitten radiossa jonkun kutsuvan sitä mitä siellä tapahtui. Discohitit soivat, väki raahusti salia ympäri kuin maailman apaattisimmassa piirileikissä. Keskellä lattiaa muutamat harvat innokkaat, kenties humalaisimmat, tanssivat. Seinustalla näin penkkejä, jotka kutsuivat minua.
"Mää istun vähäks aikaa", huusin Joonakselle, joka nyökkäsi ja oli sitten poissa. Jäin istumaan, katselemaan vilkkuvien valojen ja käryävän rasvan hajuisten savupilvien valossa tallustavaa massaa. En ollut koskaan ollut niin itselleni vieraassa ympäristössä. Tiesin että olisi pitänyt tehdä jotain muutakin kuin vain istua, mutta en kerta kaikkiaan kyennyt näkemään itseäni sen joukon jatkona. En silloin ymmärtänyt niin yksinkertaista asiaa että tällaiset paikat eivät vain olleet minua varten. Ihmiset toimivat erilaisilla realiteeteillä, ja tämä oli minulle vieras - minä ja tällaiset paikat emme olleet yhteensopivia. Toki niillä selvästi oli yleisönsä ja eittämättä Lallis oli valtavan tärkeä ja viihdyttävä paikka monelle, en sitä missään nimessä kiellä. Itse enimmäkseen vilkuilin kelloa. Lopulta lähdin liikkeelle, olisiko ollut niihin aikoihin kun illan live-esiintyjä, metallibändi nimeltä Horsepower, nousi lavalle. Tein sen virheen että astuin hetkeksi ulos, missä pakkanen senkun kiristyi. Musiikki jäi taakse, väkivalta nousi esiin. Erittäin huonosti valaistu piha oli kuin näkymä helvetin esikartanosta: varjoissa kirottiin ja huudettiin, pullot lensivät, testosteronia pursuavat uroot iskivät toisiaan vasten seinää, nyrkit heiluivat. Palasin aulaan, mutta tanssilattian puolelle en enää kyennyt. Lipputiskin nainen katsoi minua kuin nilkkiä.
Lopulta ilta päättyi. Väki valui ulos ja busseihinsa; Janne juoksi sisään lauma helvetin vihaisia huittislaisia kintereillään ja syöksyi sisään juuri ennen kuin hänestä saatiin ote. Paluumatka alkoi, enkä muista siitä juurikaan; vain sen, että puolenyön jälkeinen kävely Joonaksen kanssa aution kunnan keskustan läpi meille kotiin helvetinmoisessa pakkasessa oli uskomattoman rauhoittava kokemus monen tunnin jatkuvan äänimaton jälkeen.
Maanantaina koulussa käyntini Lalliksella oli nopeasti koko luokan tiedossa. Sankaruuspisteeni kohosivat. Mitään en niin varmasti ollut koskaan tiennyt kuin että toista kertaa en Lallikselle menisi, mutta niin tapahtui pikemmin kuin arvasinkaan, ja kovin erilaisissa tunnelmissa onneksi, mistä ensi kuun päivityksessä lisää.
23.11.17
Loskaiset paikkani
Johan se on peijakas. Blogintynkäni täyttää neljätoista vuotta tänään, eihän tällaiseen ole pystynyt edes Beatles. Enää muutama vuosi niin Silmis saa äänestää. Kahden vuoden päästä voisi sekstaillakin, mutta eihän se uskalla noita söpöjä muotiblogeja kuin nurkastaan vähän ujona vilkuilla. No jaa, vanhahan tämä rahjus jo on. Koirana taitaisi olla manan majoilla, kissanakin jo harmaantuisi. Ihmisenä olisi ärsyttävimmillään, mitä lienee kyllä muutenkin, en minä sillä.
Mutta toistapa oli sosiaalinen media silloin 2003. Ja kun sanon "toista" niin tarkoitan että juuri tätä: bloggaamista. Paitsi että oli jotain keskustelupalstojakin, muistelen... Taisinpa joskus 2001-2002 olla ihan aktiivinenkin yhdellä. Kuka piru noin vanhoja nyt enää... Silloin tuntui jotenkin hienolta että saattoi internetin kautta olla keskusteluyhteydessä milloin kehenkin. Jotkut innokkaimmat jopa irccasivat. Kaipa itsekin tunsin kanssakäymistä kohtaan jonkinlaista mielenmyönteisyyttä tuolloin, mutta vähissä on nykyisin: tuntuu että mitä vähemmän internet-keskustelee, sitä onnellisempi on ihminen. Oma kanssakäyntini on facebook-kuplassani, missä varon visusti menemästä kauas kotoani. Tämän lisäksi olen lähinnä Instagramissa, jossa sisäinen luontokuvaajani ikuistaa kaikkea pientä ja kiehtovaa. Twitteriä en tajua. Rajoitettu merkkimäärä johtaa vain siihen, että siellä mennään muoto edellä, ei sisältö: seurauksena tyhjää huutelua. Kuin haiku-runoutta. Tyhjänhuutona sitäkin pidän. Kunhan triplaavat sen nykyisen merkkimäärän, saatan itsekin Twitteristä kiinnostua.
Tiukimmin keskityn nykyisin blogiini Run/Stop - Restore. Se on tavallaan iän tuoma projekti: siinä missä isäni 80-luvulla muisteli poikavuosiensa autokortteja ja sarjakuvia 50-luvulta, muistelen minä nyt tietokonepelejä 80-luvulta. Näin tämä menee, sukupolvet vaihtuvat, palvelimet hurisevat imiessään elämän toisensa jälkeen tyhjiin.
Kunpa internet kaatuisi pian.
Mutta oli miten oli: kakkua tänään tarjolla Silmiksen synttärin kunniaksi Senaatintorilla kello neljästätoista eteenpäin. Kaikki paikalle!
14.11.17
Joulukuu 1992
"Suomi 75 vuotta... Ei voisi vähempää kiinnostaa!!"
Näin anarkistisella otteella palaan puolen vuoden tauon jälkeen päiväkirjani pariin joulukuun kuudentena. Muutenkin joulua ja lomaa odotellessa raapustelen sivuille nyt kaikenlaista, kuten huoneeni pohjapiirroksen, muistiinpanoja näkemästäni unesta, eräänä päivänä teen listan kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Ykköspaikalle kipuavat Hohto, Mies ja alaston ase (molemmat kaksi tuolloin olemassaolevaa) ja Top Secret, tuo vähän vähemmän tunnettu Zucker-Abrahams-Zucker -kolmikon komedia. Se oli minulla pitkään videolla ja on varmaan tänäkin päivänä useimmin katsomiani leffoja - viime kerrasta on kyllä nyt vuonna -17 rutkasti aikaa. Pitäisikin joskus se taas nähdä. Myös Die Hard ja Terminator kakkonen kolistelevat listan kärkeä.
Lukion syyskausi päättyy, täytän kuusitoista vuotta, raportoin joulusiivouksen etenemisestä ja lahjojen hankinnan vaikeudesta paljastaen täten tietynlaisen levottoman odotuksen tilan. Kyllä vielä tässäkin iässä joulussa on jotain omituisen hohdokasta. Vaikka aatto onkin lumeton (kuten kaksi edellistäkin aattoa - kovin ovat mustia olleet joulut tuolloin), on tunne siitä että jonkin tärkeän äärellä ollaan. Käymme aattona paitsi haudoilla, myös kynttiläkirkossa - enkä tätäkään käytäntöä tule kyseenalaistaneeksi vaikka kirkon kanssa ei olla edes etäisesti tekemisissä muuten. Se kuuluu asiaan eikä oikeastaan ärsytä edes.
Joululahjojeni joukossa on Coca Cola -pyyhe, jonka neljätoista vuotta myöhemmin leikkelen kestovaipoiksi vastasyntyneelle tyttärelleni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)