Loskaiset paikkani

Johan se on peijakas. Blogintynkäni täyttää neljätoista vuotta tänään, eihän tällaiseen ole pystynyt edes Beatles. Enää muutama vuosi niin Silmis saa äänestää. Kahden vuoden päästä voisi sekstaillakin, mutta eihän se uskalla noita söpöjä muotiblogeja kuin nurkastaan vähän ujona vilkuilla. No jaa, vanhahan tämä rahjus jo on. Koirana taitaisi olla manan majoilla, kissanakin jo harmaantuisi. Ihmisenä olisi ärsyttävimmillään, mitä lienee kyllä muutenkin, en minä sillä.

Mutta toistapa oli sosiaalinen media silloin 2003. Ja kun sanon "toista" niin tarkoitan että juuri tätä: bloggaamista. Paitsi että oli jotain keskustelupalstojakin, muistelen... Taisinpa joskus 2001-2002 olla ihan aktiivinenkin yhdellä. Kuka piru noin vanhoja nyt enää... Silloin tuntui jotenkin hienolta että saattoi internetin kautta olla keskusteluyhteydessä milloin kehenkin. Jotkut innokkaimmat jopa irccasivat. Kaipa itsekin tunsin kanssakäymistä kohtaan jonkinlaista mielenmyönteisyyttä tuolloin, mutta vähissä on nykyisin: tuntuu että mitä vähemmän internet-keskustelee, sitä onnellisempi on ihminen. Oma kanssakäyntini on facebook-kuplassani, missä varon visusti menemästä kauas kotoani. Tämän lisäksi olen lähinnä Instagramissa, jossa sisäinen luontokuvaajani ikuistaa kaikkea pientä ja kiehtovaa. Twitteriä en tajua. Rajoitettu merkkimäärä johtaa vain siihen, että siellä mennään muoto edellä, ei sisältö: seurauksena tyhjää huutelua. Kuin haiku-runoutta. Tyhjänhuutona sitäkin pidän. Kunhan triplaavat sen nykyisen merkkimäärän, saatan itsekin Twitteristä kiinnostua.

Tiukimmin keskityn nykyisin blogiini Run/Stop - Restore. Se on tavallaan iän tuoma projekti: siinä missä isäni 80-luvulla muisteli poikavuosiensa autokortteja ja sarjakuvia 50-luvulta, muistelen minä nyt tietokonepelejä 80-luvulta. Näin tämä menee, sukupolvet vaihtuvat, palvelimet hurisevat imiessään elämän toisensa jälkeen tyhjiin.

Kunpa internet kaatuisi pian.

Mutta oli miten oli: kakkua tänään tarjolla Silmiksen synttärin kunniaksi Senaatintorilla kello neljästätoista eteenpäin. Kaikki paikalle!

Joulukuu 1992

"Suomi 75 vuotta... Ei voisi vähempää kiinnostaa!!"

Näin anarkistisella otteella palaan puolen vuoden tauon jälkeen päiväkirjani pariin joulukuun kuudentena. Muutenkin joulua ja lomaa odotellessa raapustelen sivuille nyt kaikenlaista, kuten huoneeni pohjapiirroksen, muistiinpanoja näkemästäni unesta, eräänä päivänä teen listan kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Ykköspaikalle kipuavat Hohto, Mies ja alaston ase (molemmat kaksi tuolloin olemassaolevaa) ja Top Secret, tuo vähän vähemmän tunnettu Zucker-Abrahams-Zucker -kolmikon komedia. Se oli minulla pitkään videolla ja on varmaan tänäkin päivänä useimmin katsomiani leffoja - viime kerrasta on kyllä nyt vuonna -17 rutkasti aikaa. Pitäisikin joskus se taas nähdä. Myös Die Hard ja Terminator kakkonen kolistelevat listan kärkeä.

Lukion syyskausi päättyy, täytän kuusitoista vuotta, raportoin joulusiivouksen etenemisestä ja lahjojen hankinnan vaikeudesta paljastaen täten tietynlaisen levottoman odotuksen tilan. Kyllä vielä tässäkin iässä joulussa on jotain omituisen hohdokasta. Vaikka aatto onkin lumeton (kuten kaksi edellistäkin aattoa - kovin ovat mustia olleet joulut tuolloin), on tunne siitä että jonkin tärkeän äärellä ollaan. Käymme aattona paitsi haudoilla, myös kynttiläkirkossa - enkä tätäkään käytäntöä tule kyseenalaistaneeksi vaikka kirkon kanssa ei olla edes etäisesti tekemisissä muuten. Se kuuluu asiaan eikä oikeastaan ärsytä edes.

Joululahjojeni joukossa on Coca Cola -pyyhe, jonka neljätoista vuotta myöhemmin leikkelen kestovaipoiksi vastasyntyneelle tyttärelleni.

Marraskuu 1992

Syksyn edetessä alkaa vaivata pari asiaa, joille näyttäisi olevan selkeä yhteinen ratkaisu. Ensinnäkin olen alkanut tosissani viehättyä isommista tietokoneista. Käyn kylässä Jussin luona, jolla on viimeisen päälle päheä PC-laitteisto äänikortteineen ja viimeisimpine peleineen, eikä yhtään helpota asiaa, että koulussakin uudennihkeitä Windows-koneita käytetään milloin missäkin yhteydessä. Voi jumaliste miten ankealta tuntuu joystickit, lerput ja muu kun on saanut hiirellä klikkailla Windows-valikosta auki ohjelmia moniajoon. Tämän ohella olen kirjoitellut; voi olla että on osittain lukion innostavan äikänopen Merjan aikaansaannosta että olen alkanut ainekirjoitukseen panostaa tosissani, ja kiinnostaahan aihe kotonakin. Naputtelen kirjoituskoneella jotain novellintynkiä, mutta sen verran tajuan sentään, että tietokoneella tätä hommaa pitäisi tehdä. Vaan eihän kuusnelosesta sellaiseen ole. Aloitan vanhempieni hitaan pehmittämisen asian tiimoilta. Lupaan pyhästi että ei pelikoneeksi tietenkään, eikä lupaus nyt ihan täyttä puutaheinää ole koska se kirjoittaminen oikeasti houkuttaa - mutta kyllähän ne Jussin esittelemät pelit kovasti kutkuttaisivat kotikäytössäkin. Dune II on aivan erityisesti sellainen, johon haluaisin paneutua, sen verran vaikuttavalta peli Jussin luona näyttää.

Olisi kiinnostava tietää minkä verran ja mitä tuohon aikaan luen, mutta tämän suhteen data on vähän vaillinaista. Stephen Kingit varmaan vetäisen kirjastosta tuoreeltaan sitä mukaa kuin niitä ilmestyy, ja 90-luvun puolella King-käännösten määrä kääntyikin jyrkkään kasvuun - muutaman vuoden ajan miekkosen fanikuntaa hemmoteltiin kun koko tuotanto tuli Suomeksi lyhyessä ajassa, useita julkaisuja vuodessa, ja olin juuri sopivassa iässä. Muun populaarikulttuurin kulutuskin on vähän kysymysmerkki. Marvel-sarjakuvia vielä lueskelin, mutta kiinnostus oli päättymässä. Kerran kuukaudessa postilaatikkoon kolahtavat lehdet vielä luin läpi, mutta muistan että ainoastaan Ryhmä-X jaksoi enää oikeasti kiinnostaa - ja siinäkin oltiin lähestymässä Chris Claremontin käsikirjoituskauden loppua, mikä merkitsi sitten seuraavana vuonna tapahtuessaan myös oman suhteeni nopeaa päättymistä kyseiseen lehteen, ja sitä myötä käytännössä aktiivisen Marvel-seuraamisenkin loppumista. Televisiosta en tiedä muuta kuin että keväällä -92 katsoin ja pääosin nauhoitinkin Lapinlahden Lintujen kolmannen sketsisarjan Kuudesti laukeava, joka pikkuhiljaa saatteli minua myös populaarimusiikin maailmaan siten, että äänitin sarjan musiikkiosuuksia kasetille, jota sitten huoneessani kuuntelin. Muita kasetteja ei enää ollut, kun ne Joonaksen nauhoittamat italodiscot muutaman vuoden takaa olivat jo taakse jääneet. En tosiaan teininä ollut mikään suuri musiikinkuuntelija, kuten on ehkä huomattavissa.

Lokakuu 1992

Lukion alkamista seurannut kulttuurishokki on tasoittunut ja olen sopeutunut siihen faktaan, että koulumenestyksen eteen on jotain tehtävä. Ehkä tähän on ollut vaikuttimena sekin, että syksyllä kuulemme luokan oven läpi kun lukion rehtori pitää käytävässä huutosulkeiset eräälle ylemmän luokan oppilaalle ilmoittaen ettei tästä tule koskaan mitään ja olisi vähän helvetin viisasta vaihtaa koulua. Tämän oppilas sitten tekeekin; alkaa selvitä millä metodilla pienestä lukiosta kirjoitetaan aina hyvin paperein ilman reputtajia. No, en silti väitä että ottaisin hirveitä paineita opintojen suhteen vieläkään. Englantiin panostan, mikä tarkoittaa että teen minkä pitää. Äidinkieli on ihan mukavaa kun saa kirjoitella, loput lukujärjestyksestä sujuu miten sujuu.

Ja vaikka kuusnelosharrastus alkaakin uhkaavasti hiipua, on sekin vielä voimissaan. Aktiivisin disketinpostittelu on kuitenkin jo takanapäin; jäljellä vielä pari aktiivista kontaktia, mutta heidän ohellaan jo muutamia keräilijöitä, joiden kanssa vaihtelen vanhoja pelejä ja demoja, kokoelmaani kartuttaen. Kirjoittelemme pitkiä kirjeitä ja toisinaan juttelen jonkun kanssa puhelimitsekin edelleen, ainakin Hollantiin soittelen vielä tässäkin vaiheessa. Mielenkiintoisin tilaisuus on kuitenkin näissäkin kuvioissa kirjoittamisen saralla: saan tarjouksen kirjoittaa omaa palstaa Flashback-nimiseen hollantilaiseen diskettilehteen. Mitä vain, saan ohjeistuksen, ja alan suunnitella kaikenlaisista lukemistani paranormaaleista ilmiöistä raportoivaa kolumninkaltaista. En muista mitä tälle hommalle sittemmin tapahtui - ainakin kirjoitin kyseisen palstani avaustekstin, mutta ei se tainnut koskaan tulla julkaistuksi. Taisi käydä niin kuin noissa kuvioissa usein kävi, että lehden toimituskunta (yleensä yksi tyyppi) kyllästyi tai koki ajankäyttöongelmia ja lehti lopahti kuin seinään. Sama kävi minulle myöhemminkin: ylivoimaisesti tuon ajan suosituin diskettijulkaisu kuusnelosella oli turkkilainen Script, jonka toimittajan kanssa olin tuolloin paljon tekemisissä. Hänkin tarjosi minulle omaa lukua lehdessään, samoihin aikoihin kun Scriptin naurettavan massiivinen kaksi disketinpuolta kokonaan täyttänyt numero 14 ilmestyi. Se oli kuitenkin ollut toimituskunnalleen niin näännyttävä työ, että he laittoivat hanskat naulaan ja heittivät hellät jäähyväiset kuusnepalle. Ja minä maineelle, perkele.

Joonaksen kanssakin yhä tuohon aikaan vaihdellaan diskettejä, mutta aika harvoin enää, hyvä jos kerran kuussa. Mukana on jotain maailmalta viime aikoina saatua kamaa, mutta enimmäkseen omia tuotoksia meiltä molemmilta. Levotonta puuhastelua, ehkä vähän päämäärätöntäkin, kun meidän varmaankin vuoden päivät suunnitteilla ollut oma lehtemme Bribed on nyt pakko hyväksyä kuolleeksi ideaksi. Paljon se herätti kiinnostusta, paljon närää, alkuun emme lopulta päässeet. No, kohti seuraavia pettymyksiä... Tai ei kai tuohon aikaan vielä. Viisitoistavuotias on sen verran täynnä itseään ja maailmaansa ettei hän vastoinkäymisiin kaadu.