23.11.23

Kuudesti kuussa

Silmänkääntövankila, tämä blogi jonka otsikon lainasin työn alla olleesta romaanikäsikirjoituksesta kun ei siellä Educariumin tietokoneluokassa (kotona ei ollut tuohon aikaan nettiä) muutakaan tullut mieleen, täyttää tänään kaksikymmentä vuotta. Tämä on päivitys numero 1468; se tarkoittaa että olen blogannut 73,4 kertaa vuodessa, kuudesti kuussa keskimäärin. Myönnettäköön, että noin puolet päivityksistä on neljän ensimmäisen vuoden ajalta. Mutta ehkä laatu on korvannut määrän. Ei kun ne ovatkin tainneet laskea samaa lehmänhäntää pitkin. D'oh!

Vuosien kuluessa olen aloittanut ja lopettanut lukuisia muita blogeja. Kaikkia en enää muistakaan, mutta joskus laskeskelin että viittätoista eri blogia olen eri aikoina ylläpitänyt tai ollut sellaisissa kollektiivisesti mukana. Tällä hetkellä (semi)aktiivisia ovat ne jotka tuossa sivupalkissa vielä killittävät. Se mitä olen näinä vuosina oppinut, on että toisin kuin luulin, juuri tämä on minulle rakkain tapa kirjoittaa. Ei kirja, ei artikkeli, ei draama. Ajatusten ja sanojen hetkittäinen harkitsematon räiskähtely digieetteriin. Kokeilukeittiö jossa rasva pärskyy ja jauhot pöllyää.

Ajattelinko blogia perustaessani että teen tätä kaksikymmentä vuotta myöhemmin? En tietenkään. Kuka ajattelee niin kauas tulevaisuuteen? Maailma oli silloin erilainen, eikä siitä sen enempää. Olin itsekin aika tavalla erilainen, vaikka ripaus Ugusta on vielä Susanissakin jäljellä. No, tietenkin he ovat molemmat olleet enemmän tai vähemmän läsnä aina.

Jossain välissä kirjoittelin pari kirjaa, valmistuin maisteriksi, hankin ja maksoin pois asuntolainan, perheellistyin, erosin, palasin koulunpenkille. Kaikki kiertää kehää.

Lumi on maassa nyt toista päivää tänään. Siihen jää jälkiä, mahtaako siitä muuta iloa olla.

9.11.23

Sun ikkunas alla, Cusélla

Olipa kerran nuorisopastori. Hän asui kantasolutehtaan lähellä, vuosikertoimissa.

Tämä ei nyt lähde. Aloitetaan uudestaan.

Aamut ovat hankalia. Ihminen kömpii vuoteestaan, raahautuu kirjoituspöytänsä ääreen, rykii ulos itsestään yön aikana kertyneet sanat ja lauseet. Katsoo niiden valuvan viemäriin – siihen vellovaan ajatusmassaan, joka ympärillä heräävän yhteiskunnan välittämättä valuu sinne minne kaikki kuona lopulta ajautuu.

Osallistuin eilen luennolle, jonka aiheena oli lisätyn todellisuuden ja tekoälyn käyttö kirjastomaailmassa. Käytännössä meille näytettiin yksi toisensa jälkeen Metan, Applen ja Nintendon (!) iskevällä musiikilla höystettyjä mainosvideoita. Kun yksi luentoon osallistujista videoiden ja täten myös luennon päätyttyä kysyi miten tällainen teknologia tulee käytännössä näkymään kirjaston toiminnassa, vastattiin kiertelemällä. Esimerkkejä ei oikein löytynyt, kunnes lopulta saimme kuulla, että asiakkaan kysymän kirjan voi tätä lisättyä todellisuutta käyttämällä löytää nykyistä vähän nopeammin.

Teknologia vie meidät helvettiin. Anteeksi, piti sanomani "vei".

5.11.23

Kahvisi on kuksassani

Viikolla jona palasin kesäharhailuiltani tänne kaupunkiin, makuuhuoneen ikkunan sälekaihdin putosi kiinnikkeiltään. Tämä tapahtui elokuun ensimmäisellä viikolla; muistan sen siitä, että setäni, jolla oli kampurajalka ja vastenmielinen tapa vihellellä kaikille kadulla näkemilleen vastakkaisen sukupuolen edustajille, oli silloin vielä elossa. Oli iltapäivä, huoneessani jo hämärtyi. Halusin valoa, joten tempaisin kaihtimen narusta. Sen sijaan että olisi noussut kuuliaisesti kohti katonrajaa, ikkunalasien välissä sijaitseva kaihdin tuolla hetkellä sanoikin raks, nytkähti, ja putosi tömähtäen paikalleen, jossa, nyt kun setäni hautajaisistakin alkaa olla jo niin kauan että haudalle istutetut ruusut ovat pudottaneet paitsi terälehtensä, myös piikkinsä ja kaikesta päätellen halunsa elää, yhä sijaitsee. Olin luonnollisesti yhteydessä huoltoyhtiöön heti tapauksen jälkeen.

"Jaa'a, kuulostaa siltä että on kaihdinfirman homma", huoltomies minulle sanoi. Hän kuulosti kiireiseltä, kuulin hätääntyneen naisäänen huutavan jotain keskustelumme taustalla. Toisaalta minunkin asuntoni ikkunoihin tuolloin lyönyt tuuli kuulosti ihmiseltä. Villiltä, rakastettavalta ihmiseltä, hullulta ja kauniilta.

"Pistän niille tilauksen työstä, tulevat sitten omalla aikataulullaan", huoltomies jatkoi. Tuo aikataulu on nyt antanut odottaa itseään neljännesvuoden, enkä sano etteikö se universaalissa mittakaavassa olisi yhtä perhosen siiveniskua mitättömämpi ajanjakso, enkä tämän vuoksi ole jaksanut olla yhteydessä huoltoyhtiöön asian suhteen uudestaan. Kaihtimeton ikkunani on oikeastaan tarjonnut miellyttävän aitiopaikan tarkkailla talomme takapihalla ilta illan jälkeen jalkapalloa pelaavien aaveenkaltaisten lapsihahmojen touhuihin, ilmeettöminä ne juoksevat, taklaavat, potkivat, torjuvat, katoavat aina lopulta usvana iltatuuleen.

8.10.23

Jokainen sinä on minusta pois

Mahonkiset huonekalut olivat nähneet parempia päiviä. Kosteus oli muodostanut niiden pinnoille läikkiä, joissa kasvoi sammalta, jossa asuvat mikroskooppiset olennot olivat perustaneet omia, paremmin toimivia yhteiskuntiaan. Tietenkin olennot olivat mikroskooppisia vain niiden näkökulmasta, jotka katselivat mahonkisia huonekaluja. Kuten soturi. Hänen ajatuksensa harhailivat takaisin valtiaaseen, joka asetteli puolipallon muotoisia laseja nenänvarrelleen kovin hankalan näköisesti. Lopulta lasit olivat paikallaan, valtias tarkensi katseensa kädessä pitelemiinsä papereihin, sitten suuren pöydän toisella puolella istuvaan soturiin.

"Uskotko enkeleihin?", valtias kysyi.

"En suinkaan!", vastasi soturi ylpeästi.

Sanat jäivät leijumaan huoneen tahmeankosteaan ilmaan.

En suinkaan.

Kauna ensin, valtias ajatteli. Hän tunsi kiusallista nyintää silmänurkassaan.

Kaunis Anne? Unien kansa?

Mitä soturi yritti vihjata? Haastatteluun oli varattu aikaa tunti. Papereita oli viisi, jokaisessa kaksitoista kysymystä. Valtias ymmärsi sillä hetkellä, että tunti ei riittäisi. Kysymyksiin ei ollut oikeita vastauksia, jokainen vastaus oli rajaton, päättymätön.

Sanan keinu?

Soturi hymyili. Hän tiesi kyllä, muttei kertonut.

29.8.23

Koodinimi Lampaansydän

Olimme kahdeksan kellonkiertoa etuajassa, mutta tehtaan mustanpuhuva ovivahti päästi meidät silti sisään. Aulassa katseesi lukkiutui kahteen suureen kiiltäväksi öljyttyyn kumipalloon. Punaisten bakeliittijalustojen päälle nostettuina ne hallitsivat juhlavan hiljaista tilaa, niiden pinnalla sateenkaarten värit sykkivät tehtaan sisemmistä kammioista kantautuvan kalskeen tahtiin. Jos katsoi ylös, näki syvänsinisen sadepilven hengittävän hitaasti, se levisi aulatilan kattorakenteisiin, oli niin korkealla etteivät pisarat yltäneet alas asti. Ne haihtuivat matkalla alas ohi tuhansien toimistoikkunarivien. Ehkä katselin pilven hidasta liikehdintää pidempään kuin luulin, joka tapauksessa hätkähdin hälyttimien räjähtävään fuugaan. Seisoit kumipalloista lähimmän luona. Kätesi oli vielä painettuna vasten sen mustaa pintaa, joka näytti nyt imevän valoa ja materiaa ja sinua. Seinänkokoisten peilien tilalle avautuneista ovista vyöryi sisään vartijoita. Niiden telaketjut murskasivat lattian liskonnahkakuvioituja marmorilaattoja. Nanobotteja virtasi vartijoista kuin suihkulähteistä. Ilmaan muodostui mustia rihmoja, tehtaan jyske ei tauonnut, en ehtinyt nähdä sinun tulevan osaksi massaa, pintaa jota olimme jo kauan kierrelleet.

3.7.23

Jumalasti

Peilistä katsoi sänkileukainen hirviö. Sen poskien iho oli sentään sileä, kiitos pari vuotta jatkuneen päivittäisen puhdistusvoitelun, mutta karvoitukselle ei mahtanut mitään. Yrittää täytyi. Se punasi huulipunalla sen mitä ajelun jälkeen vielä ihon alta kuulsi, levitti punan, joka kätki alleen sinen, joka oli syönyt puuron, jonka –

se herkesi ajatuksistaan. Peilikuva vittuili ja nauroi. Se vaihtoi huulipunan meikkivoiteisiin, sotki niin perkeleesti, vanulapun läpikin se tahri sormet, ja lavuaarin reunan, ja kaiken. Se levitti ja levitti. Kello kävi. Sitten puuteri. Muutamaa eri väriä se oli käyttänyt, vaikka järki sanoi että olisi pian pari vuotta tätä harrastaneena jo pitänyt olla "se oma" sävy. Mutta ei se tiennyt, ei jaksanut muistaa mitä milloinkin oli käyttänyt, mitä silloin kerran tai pari kun oli oikeasti ollut ulkonäköönsä tyytyväinen.

Pölähdellen se levitti puuterin meikkivoiteen päälle, muisti leukaluun terävän alareunankin, jonne helposti jäi meikkaamaton alue, mikä sitten pisti silmään jos kallisteli päätään taakse, ei sillä että semmoiseen nyt yleensä tarvetta olisi ollut, kaupungissa ei tarvinnut katsella edes leivosten leikkiä, ne laulaa niin kauniisti oksalla –

Eyelinerin se oli säheltänyt kohdilleen jo etukäteen, syönyt sen jälkeen voileivän, katsonut sitä mutustaessaan Youtubesta sketsikomediaa. Silmät oli aina hoideltava ennen muuta naamavärkkiä, muuten oli ripsiväriripotelmaa pitkin puuteroituja poskia, ei hyvä. Kun se oli puuterointiin kylppärin kelmeässä valossa suht tyytyväinen, se suipisti huulet ja punasi ne. Vittu että käsi vapisikin. Tässä sen aina huomasi; silmätkin sai vielä rajattua ihan nätisti, mutta huulet, piru vie. Silti se oli ehdoton osuus, aivan välttämätön, omasta mielestä ehkä paraskin. Kun kahvikupin reunaan jäi huulipunan jälki, siinä oli sitä jotain. Se ei ollut noloa vaan parasta. Se oli naisellista.

Se riisui housut, alushousut, otti esiin sukkahousuista ja vanhasta tennissukasta askartelemansa gaffin, työnsi miesvehkeensä tiukasti jalkojen väliin, sinne mahtuu yllättävän hyvin, siis taakse ja ylös, ihan konkreettisesti sisäänpäin. Sitten gaffi paikalleen, napakasti, se oli hyvä tunne, siihen kun pikkumustat puki päälle, näytti siltä ettei siellä mitään ylimääräistä ollut. Ja sukkahousut sitten, varovasti, ne olivat kolmatta kertaa käytössä ja kulumaisillaan puhki. Rintsikoiden täytteenä oli silikonia, sitä oli pitänyt netistä tilata, mutta itse liivi oli Tokmannin alelaarista, ja oikein miellyttävä päällä. Se pyörähteli ne puettuaan peilin edessä hetken. Kumartui sitten lähemmäs kuvajaistaan.

Leidi leidi, se hyräili, piti silmiensä muodosta, vaikkei kasvoissaan oikeastaan mistään muusta. Mutta olivatko ne sen kasvot enää siinä vaiheessa, tai pikemminkin: oliko se joka oli alkanut kasvojaan laittaa enää paikalla. Ei kai. Se hengitti lasiin huurun ja vetäytyi kauemmas. Hame ja tumma neule olivat olohuoneessa tuolin selkämyksellä odottamassa, käsilaukku roikkui vieressä, eteisessä korkonilkkurit melkein jo menossa, lukupiiritapaamiseen oli puoli tuntia. Yhtäkkiä sitä väsytti. Se oli tehnyt saman niin monesti jo, ja se kävi työstä. Se syntyi hitaasti uudestaan yksinäisinä hetkinä, mutta se tiesi olevansa silti enemmän itsensä jos ja kun jaksoi nähdä vaivan.

Hitaasti, hitaasti kohti jotain.

20.5.23

Jalo villi

Näet selvemmin kuin uskot. Rakenteellisesti olet moitteeton.

Osaat halutessasi olla kaunis. Nuorena sinussa väitettiin olevan jotain uljasta, mutta et antanut kehujen vaikuttaa muodostumassa olevaan minäkuvaasi. Olit vain, uljaasti.

Arkipäivästä ylöskirjaamissasi havainnoissa on viehättävää naturalismia. Tunnet luontoyhteyden sykkivän suonissasi ruokkiessasi Keskuspuiston oravia. Ne ovat tavoitteissaan rehellisempiä kuin yksikään tuntemasi ihminen.

Toukokuisen iltapäiväauringon lämmittämällä parvekkeellasi kuuntelet kyyhkysen kujerrusta tyhjillään olevan naapuritalon katolta. Juot kahvia, vaikka sellaista tavallisuutta et mielelläsi myönnä. Mutta teestä et ole yrityksistä huolimatta oppinut pitämään.

Olet korkeakoulutettu työtön. Olet siis hyvässä seurassa.

Katselet ikkunalautasi tomuun painuneita tassunjälkiä, ne ovat suunnilleen yhden euron kolikon kokoisia. Niiden jättäjä nukkuu parvekkeen toisessa päässä tuolilla, jolta on katseluyhteys nurmikolle.

On kesäistä. Olohuoneesi pöydällä kuukausia kertyneiden laskujen ja Kela-papereiden pino odottaa käsittelyään. Jätät sen odottamaan. Olethan kesyttämätön luontokappale tavallasi sinäkin. Hörppäät kahvia.

Alat kirjoittaa blogipäivitystä otsikolla "Jalo villi".

14.5.23

Lennä lennä leppäkeihäs

Olen julkaisemaisillani kirjan; ehkä haluan väsätä sille vielä kannen, mutta kun saan jotain itseäni miellyttävää kasaan, teoksen voi ladata täältä napakassa noin 33 megatavun pdf-muodossa. Siitä lisää myöhemmin, ehkä piankin. Olen saanut sen kirjoittamiseen aikoinaan apurahan, joten ei siitä kehtaa enää uudestaan rahaa pyytää. Eivät tekstini sentään sen arvoisia ole. Itsekin köyhänä suosin – ja käytän – vain maksutonta kulttuuria, joten sellaiseen tekee mieli osallistua itsekin.

Jos olet viime aikoina nähnyt Seurasaaressa synkän hahmon ryömimässä risukossa, kiukkuisten oravien säksätellessä saatteeksi, talitinttien räpistellessä raivolla niskassaan – no, minä se vain. Kaikki hyvin. Tai ainakin kuten ennenkin.

Luontokappaleita ruokkimalla nähkääs kokee olevansa itsekin osa ekosysteemiä, terveisin Talitinttikuiskaaja, eli The Great Tit Whisperer.