Nojatuoliterapiaa

Latasin oheisen kuvan eilen facebookiin. Se on otettu varhain perjantaiaamuna, nouseva aurinko valaisee keittiöni nurkassa sijaitsevan nojatuolin. Kuva on osin lavastettu; nalle oli heitetty paikalleen edellisiltana melko huolimattomasti, joten asetin sen aamulla istuvaan asentoon. Lisäksi nostin tuolille levittämäni käsikirjoitusnivaskan kuvasta pois. Facebookiin laitoin kuvatekstiksi "Jos pitäisi yhdellä kuvalla visualisoida millaiseksi itsensä tuntee."

Nyt kuva ei jätä minua rauhaan. Se keräsi tykkäyksiä, kuten sosiaalisessa mediassa on tapana. Mutta näkikö kukaan siinä samaa kuin minä? Nallen ilme on hyvin monitulkintainen; se voi olla pelokas, päättäväinen, järkyttynyt, ehkä vain mietteisiinsä vaipunut. Se näyttää liian pieneltä suureen tuoliin jossa on, mutta toisaalta istuu selkä suorana. Katse näyttäisi ohjautuvan hieman sivuun, suuntaan josta valo tulee.

Tänään aloin purkaa kuvasta tasoja, joita en vielä tajunnut sen sisältävän siinä vaiheessa kun latasin sen yleisöni nähtäväksi: kuvan nalle matkasi kirjekuoressa maalta Helsinkiin aikoinaan. Tyttäreni omistaa sen, se on äitini valmistama. Se istuu tuolissa, joka on entiseltä puolisoltani aikoinaan minulle jäänyt. Ikään kuin ei pääsisi siitä lainkaan pois, mutta yrittääkö se edes? Haluaisinpa varmistua siitä mikä nallen ilme on. Se helpottaisi.

En ole kyennyt palaamaan facebookiin tänään, en oikein muuhunkaan sosiaaliseen mediaan. Kuva on heittänyt kaiken keinotekoisen yhteisöllisyyteni ylle varjon ja olen yhtäkkiä loputtoman kyllästynyt. Onneksi on tämä vanha kunnon Vankila. Olen täällä ollut viime viikkoina aktiivisempi kuin vuosiin, ja ehkä tämä onkin tietynlaista kotiinpaluuta. Muulle sosiaaliselle medialle voi heittää hyvästit; en tiedä näyttääkö ihmisyys sen ulkopuolellakaan kovin kauniilta, mutta ainakaan siellä se ei näytä. Ellen sitten ole vain väsynyt.

Doctor Who 1.11: Boom Town

"What are you captain of? The Innuendo Squad?"

Ennen ykköskauden huipentumaa Doctor Who palaa vielä hetkeksi aiempiin tapahtumiin jaksossa Boom Town. Tohtori, Rose ja Jack palaavat Rosen omaan aikaan ja Cardiffiin, tapaavat Rosen enimmäkseen jo unohtuneen poikaystävän Mickeyn ja yllätyksekseen myös yhden jaksosta World War Three jäljelle jääneistä Slitheeneistä, joka on kuluneen puolen vuoden aikana kohonnut Cardiffin pormestariksi ja on räjäyttämäisillään planeetan päästäkseen maapallolta matkoihinsa. Boom Town ei lukeudu ykköskauden pidetyimpiin jaksoihin, mikä on toisaalta ymmärrettävää ja toisaalta vähän tyhmää. Ymmärrän tämän siksi, että scifiä ja toimintaa sarjalta odottavat eivät saa juuri kumpaakaan, mutta on kyllä todettava sekin, että tyhmäähän se on näin hyvin kirjoitettua tavaraa dissata. Russell T. Davies on käsikirjoittajana parhaimmillaan juuri tämänlaisissa jaksoissa: paljon dialogia, paljon hyvää (muttei yliampuvaa) huumoria, hahmojen välisiä suhteita ja jokin moraalinen dilemma: tällä kertaa Tohtori joutuu miettimään mitä tehdä viimeiselle henkiinjääneelle Slitheenille – tämän palauttaminen kotiplaneetalleen tietäisi lopullista ratkaisua siellä voimassa olevan kuolemanrangaistuksen vuoksi. Iloisesti sanaileva nelikko (Jack Harkness on parissa jaksossa kotiutunut sarjaan kuin olisi ollut aina mukana, ja myös Mickey on enimmäkseen osa tätä joukkoa, mutta niin kovin, kovin ulkopuolinen silti) joutuu nopeasti miettimään toimintansa rajoja ja seurauksia: heillä tosiaan on planeettojenvälisine aikakoneineen suunnattomasti valtaa. Sen käyttäminen ei ole aina ihan yksinkertaista.

Davies kirjoitti tämän jakson ihan vain viimeistä Slitheeniä esittävä Annette Badlands mielessään, ja sen huomaa. Roolityö on huikean hyvä, ja muutkin onnistuvat: tämän maailmoja harppailevan joukon kemia toimii, ja oman toimintansa seuraukset joutuu myös Rose kohtaamaan, kun epätietoiseen odotukseen kyllästynyt Mickey ilmoittaa ettei aio heidän niin sanottua suhdettaan jatkaa. Enää hän ei tosin edes yritä saada Rosea jäämään, selväähän se on jo kaikille, että tämä Rose Tyler on jotain paljon enemmän kuin se, joka Tohtorin mukaan kauden alussa lähti. Rose on nähnyt ja kokenut jo moninkertaisesti enemmän kuin kukaan muu ihminen.

Juonellisesti Boom Town on lähinnä World War Threen epilogi. Tohtori ja kumppanit nappaavat viimeisen Slitheenin haltuunsa – siinä suurinpiirtein kaikki mitä tarinallisesti tapahtuu. Mutta mitä sitten tehdä tälle moninkertaiselle tappajalle ja planetaarista tuhoa suunnitelleelle intergalaktiselle rikolliselle? Ratkaisu on tavallaan lopullinen, tavallaan ei, ja Davies käyttää tämän hiljalleen etenevän jakson hyvin hyödyksi petaamalla paljon sellaista, johon tulevaisuudessa palataan: löytyy sanat "bad wolf", ollaan Cardiffissa aukiolla, joka on myöhemmän spinoffin Torchwoodin keskeinen tapahtumapaikka, Tardiksen sydämeenkin katsotaan jo nyt kohtalokkain seurauksin. Parhaassa kohtauksessa Tohtori myöntyy Slitheenin viimeiseen toiveeseen ja vie tämän illalliselle ravintolaan; sillä välin Rose ja Mickey kohtaavat omien väliensä peruuttamattoman hajoamisen.

Vaikka mitään juonellisesti suurta ei tapahdu, ovat nämä hahmot näin eläviä olleet vielä harvoin, ja sen vuoksi Boom Town on yksi sarjan toistaiseksi parhaita jaksoja. Hyvin kirjoitettu dialogi sinkoilee koko kolmevarttisen ajan ilman sanottavia taukoja. Kun lopussa alkaa maailma järkkyä ja mennään scifimmän toiminnan puolelle, se on oikeastaan pieni pettymys. Tämä olisi minun puolestani saanut pärjätä ilman viimehetken spektaakkelia loppuun asti.

Seitsemän kirjan haaste #2

Jos pitäisi äkkiä sanoa kumpaa lajia olen lukenut enemmän, kaunokirjallisuutta vai kätevällä anglosaksisella termillä "non-fiction" luokiteltavaa tarinallista tietokirjallisuutta, en nyt ihan äkkiä osaisi sanoa. Tähän viimemainittuun lajityyppiin tutustuin jo varhain. Varsinkin ikävuosina varhaisteinistä tuonne parikymppiseksi lainasin kotikuntani kirjastosta elämäkertoja, historiankirjoja, monensorttista raja-, kansa- ja luonnontiedettä hirveitä määriä. Moni näistä kirjoista jäi niin pysyvästi mieleen, että on sitten myöhemmin päätynyt omaankin hyllyyn. Yksi näistä on toinen valintani haasteeseen:

Kirja 2: Kadonneen kullan jäljillä

Puolalaisen toiseen maailmansotaan erikoistuneen historioitsijan 70-luvun alussa julkaisema teos kuulostaa kenties äkkiseltään hivenen obskuurilta, ja se aikanaan kirjastosta moneen kertaan lainaamani teos oli vielä kansipaperiton ykköspainoskin, eikä kertonut sen sattumalta kohtaavalle mitään. Tämä omasta hyllystäni nyt löytyvä on vuonna -91 otettu toinen painos, hyvin vanhahtava ulkoasultaan tosin, ja kieleltäänkin – mutta tarinathan ovat tärkeintä, ja tässä ne ovat kertakaikkisen uskomatonta tavaraa. Janusz Piekalkiewicz on koonnut viisitoista tarkkaan taustatutkittua (huomaa että kirjoittaja on historiantutkimuksen ammattilainen) kertomusta kullan – joko todellisen tai kuvitellun – aiheuttamsta hulluudesta; kertomuksia parin viime vuosisadan ajalta, tarinoita enemmän tai vähemmän epätoivoisista yrityksistä saavuttaa jokin ehkä vain alkuasukaslegendana elänyt aarre. Tapahtumapaikat ovat pääsääntöisesti länsimaisen ylpeän ihmisen hetkessä nitistäviä sietämättömiä viidakoita tai autiomaita, mutta ollaanpa välillä Gotlannissa ja Saksanmaallakin – uponneita laivoja ja kätkettyjä kruununjalokivia kun löytyy meidänkin nurkiltamme. Näitä tarinoita yhdistää se, että mitään ei kukaan koskaan löydä. Ja että ihmiselämä on äärimmäisen halpaa kun rikkauksia tavoitellaan.

Piekalkiewiczin kieli (tai ehkä suomentajan?) on aika tasapaksua, melkeinpä lakonisen toteavaa, mikä oli aluksi nuorelle minulle vähän ongelmallinen vastaanotettava, mutta totuttuani huomasin pitäväni siitä, miten historioitsijan neutraali suhtautuminen jollain tavalla korostaa tarinoiden karuutta. Ihmisiä kuolee nälkään, ystävät puukottavat toisiaan selkään, maaniset miehet ajavat perheensä köyhyyteen käyttäen vuosikymmeniä turhaan aarrejahtiin. Maailma ympärillä muuttuu, mutta aarteet senkun makaavat luolissaan, jossain aivan lähellä aina... Yksi parhaista tarinoista on 1700-luvun lopulla Afrikan itärannikolle kalliine lasteineen haaksirikkoutuvan laivan kohtalo: kirja kuvaa pikkutarkasti villiin viidakkoon tottumattomien matkalaisten patikointia heidän pyrkiessään uponneelta alukseltaan kohti sisämaata ja Kapkaupunkia. Joukko vähenee vääjäämättömästi, väkeä putoaa matkan varrelle mitä hirveimmin tavoin, olosuhteet ovat kertakaikkiaan epäinhimilliset. Mutta jäihän sinne laivaan kumminkin paljon arvokasta lastia, eikä ihan vähäinen ole sekään kärsimyksen määrä, joka tätä saalista nostavien harteille lankeaa. 

Se mikä minut sai tähän kirjaan alunperin tarttumaan (oletan että olen sisällysluetteloa selatessa tämän huomannut), on kirjan viimeiseksi jätetty ja paras luku: Kanadan rannikolla sijaitseva Oak Island, joka oli minulle tuttu Sudenpentujen käsikirjan (!) lyhyehköstä tiivistelmästä, ja joka oli siten jo lapsuudessa mieltä kiehtonut tapaus. Janusz Piekalkiewicz hukuttaa omassa Oak Island -kertomuksessaan lukijan tämän aarrejahdeista hulluimman yksityiskohtiin ja käänteisiin siinä määrin, että lukija – ainakin minunlaiseni oudoista tositarinoista pitävä lukija – on täpinöissään. Olen pelkästään tämän luvun kirjasta lukenut ties kuinka monesti jo. Se on kaikessa epätoivoisessa epäonnisuudessaan mahtava. Oli Oak Islandin syvyyksiin kätketty mitään tai ei, tarina on siinä määrin mielenvikainen, että on lukemisen arvoinen aina vain.

Kirjan karu mustavalkokuvitus heikkoine karttoineen ja toisaalta tyylikäs värikuvaliite rakentavat tälle ihmisluonnon heikkouksia esimerkillisesti esittelevälle tarinakokoelmalle osuvat puitteet. Kovin tunnettu teos tämä ei liene, mutta suosittelen tutustumaan. Kirjastoista löytyy, ja näyttääpä monen nettidivarin valikoimissakin parhaillaan olevan.

Seitsemän kirjan haaste #1

Poikkesin Twitterin puolella ja huomasin että taas on menossa tuo flunssaepidemian lailla toistuva kirjahaaste, johon olen ainakin kerran aiemmin osallistunut Facebookissa tai jossain, kuka näissä medioissa niin kartalla pysyy. Pointtina on siis esitellä seitsemän päivän aikana seitsemän kirjaa kuvina – ilman mitään selityksiä. Tämä tekee koko haasteesta aivan päättömän. Tai no katsonhan minä kansikuvia ihan mielelläni, mutta monin verroin kiinnostavampaa olisi kuulla miksi osallistuja on valinnut juuri nämä kirjat. Niinpä teen kuten viimeksikin, ja osallistun hirveästi selittäen.

Kirja 1: 100 ufoa Suomessa

Tämä oli kaltaiselleni ufokirjaentusiastille mieluisa löytö Vammalan vanhan kirjallisuuden päiviltä jokunen vuosi sitten. Vilkkaimminhan alan teoksia maassamme julkaistiin 70-luvulla, mutta tämä Kirjayhtymän kustantama teos on vuodelta 1994, ja sisältää paitsi ne muutamat klassikkotapaukset, myös hirveän määrän toinen toistaan oudompia ja muualta löytymättömiä kohtaamisraportteja, jotka vaihtelevat taivaalla nähdyistä valonvälkkeistä vierailevien humanoidien kanssa höpöttelyyn. Totisesti laidasta laitaan mennään, ja mukavan suomalaisella kierteellä: tarinoissa ollaan peltohommissa, sienestämässä, hiihtämässä, saunan jälkeen vilvoittelemassa. Yhdestä neljään sivun mittaiset anekdootit on napakasti kerrottu, joskaan (vaikka hänen nimensä on kannessa ensimmäisenä) itse Suomen ufotutkimuksen grand old man Kuningas ei ole kirjoittanut kuin esipuheen, mutta kyllähän hänen läsnäolonsa uskottavuutta kirjalle antaa. Mainittava on myös todella tunnelmallinen lyijykynäpiirroskuvitus, jonka tekijältä lienee tosin aika loppunut kesken: kronologisesti järjestetyistä jutuista melkein jokainen on kuvitettu noin kirjan puoliväliin asti, sitten kuvat katoavat. Ehkä taiteilija abduktoitiin.

Tämä kirja on jäänyt mieleeni sitenkin, että ostin tämän kesäloman aikana, ja kahta päivää ennen kuin palasin Helsinkiin ja duuniin, sairastuin keuhkoputkentulehdukseen. Kesäloma jatkui sitten leppoisasti vielä viikolla; makasin kotona sohvalla, luin tätä kirjaa ja maalta kantamiani MikroBitin 80-luvun vuosikertoja, söin pizzaa jota asunnossani kesän ajan asunut ystäväni oli jättänyt pakastimen täyteen ja nukuin tautia pois. Se oli yksi parhaista viikoista koskaan.

Kuu - rupi - ilo

1.

Vastapäätä asuntoani sijaitsevan taloyhtiön edustalla on jalkakäytävän ja talon seinustan välissä kapea nurmikaistale. Sillä on kasvanut rivi komeita talonkorkuisia pylväshaapoja. Tänään ne sahattiin kaikki tyvestä poikki, pätkittiin tehokkaasti, nostettiin jätelavalle ja kuljetettiin pois. Kenties syy tälle selviää jatkossa, kenties ei. Surulliselta näytti. Onneksi ovat Googlen katunäkymäkuvissa ikuisesti tallella. Tai seuraavaan kuvauskierrokseen asti ainakin.

2.

Heräsin aamulla unesta, jossa olin juuri kiivennyt täyteen yleisöä pakatun teatterin katon rajassa sijaitsevalle huoltotasanteelle ja ottanut kiikaritähtäimellä varustetun kiväärin esiin. Kun silmät räpsyivät auki en hetkeen tiennyt missä olin. Kuulin laukauksia, mutta naapurin ovi se vain paukkui. Vähemmästäkin rappaus rapisee.

3.

Hävettääköhän mikään koskaan niin paljon kuin omien tekstien lukeminen? Siinä on vähän samaa kuin vihtoisi itseään risukimpulla saunassa. Kylmässä. Ja menisi sen jälkeen avantoon. Eikä nousisi ikinä pintaan.

Kallo halki mutta hampaat tallella

Kaikista kouluihin tekemistäni kirjailijavierailuista rennoin oli viime syksynä tyttäreni luokkaan tekemä käynti. Se on toki myös toistaiseksi ainoa, mikä sivuseikkana huomioitakoon. Kutosluokkalaiset kuuntelivat kiltisti ja esitettiinpä pari kysymystäkin, mikä, olen ollut huomaavinani, on pari enemmän kuin keskimäärin kirjailijalta esiintymisen yhteydessä kysytään. Vasta viime viikolla kuulin että paikalta poistuttuani oli keskustelua käyty kiivaammin, aiheena ei tosin niinkään se mistä olin piipahtanut puhumassa, vaan olkalaukkuun parin muun koristeen rinnalle kiinnittämäni Helsinki Pride -pinssi. "Onks sun iskä ollut prideillä?" oli kuulemma useampi kuin muutama luokkalainen tullut jälkeenpäin uteliaana kysymään.

Opin tästä sen, että vaikka miten olisi valmistautunut ja harjoitellut ja vaikka miten tekisi parhaansa, yleisö kiinnittää väistämättä huomion johonkin sellaiseen jota ei itse olisi koskaan tullut ajatelleeksikaan. Tässä on jotain huojentavaa.

Vähän kuin salmiakissa.

Doctor Who 1.10: The Doctor Dances

"History says there was an explosion here. Who am I to argue with history?"

"Usually the first in line."

Tohtori, Rose ja Captain ("He's not really a Captain, Rose") Jack Harkness ovat välittömästi niin hyvin yhteen pelaava kolmikko, että tuntuu kuin sarja löytäisi itsensä kymmenennen jaksonsa myötä yhtäkkiä uudelleen. Edellisjakson juonilangat niputetaan heti alussa yhteen, kun Lontoon kaduilla vaeltava äitiään etsivä pikkupoika ja äkäisesti leviävä ihmisiä kaasunaamarizombeiksi muuttava sairaus ovat molemmat seurausta siitä, mitä hyvää tarkoittava mutta rämäpäisyydessään itsekeskeinen Jack on saanut aikaan. Asiat on pistettävä järjestykseen, mutta on vuosi 1941, Saksa pommittaa Lontoota armotta, kansakunnan hermot ovat riekaleina ja Tohtorikin on tämän ongelman edessä poikkeuksellisen (jo ykköskauden kokemuksellakin näin voi sanoa) avuton.

Totta kai ratkaisu löytyy; kohtalaisen ovela jakso tämä on juoneltaan, mutta ei silti vielä lähelläkään niitä ajatuksia nyrjäyttäviä koukeroita, joita Steven Moffatin käsikirjoitukset tulevina vuosina parhaimmillaan ovat. Eikä tuo niin haittaa – edellisen jakson jälkeen juoni tuntuu jäävän loppumetrejä lukuunottamatta sikäli taka-alalle, että The Doctor Dances keskittyy ennen kaikkea henkilöihin ja heidän välisiinsä suhteisiin. Tämä on se jakso, jossa Tohtorin ja Rosen välit näyttäytyvät, ainakin allekirjoittaneelle, ensi kerran jonain enempänä kuin vain kumppanuutena. Odottaessaan pelastusta lontoolaisen sairaalan tarvikevarastossa Rosen ja Tohtorin keskustelu kääntyy tanssimiseen; siihen, kuinka Rose ja Jack viime jaksossa kyllä tanssivat, mutta tanssiiko Tohtori koskaan? Tämä kohtaus on huikean onnistunut, ja intensiivisyydessään yllättävä, kirpaisevan todellinenkin. Näin aidolta nämä kaksi eivät ole sarjan kuluessa vielä aiemmin tuntuneet. En juuri fandom-piirejä seuraa, mutta sen verran olen ymmärtänyt, että yleisesti on päätetty "tanssimisen" olevan tässä jaksossa eufenismi seksin harrastamiselle. Rose pitää Tohtoria vanhana erakoituneena jääränä, eikä millään usko että tämä koskaan tekisi sitä. Tohtori pöyristyy ja väittää toista, mistä seuraa kömpelö yritys tanssia... No, fandom saa olla mitä mieltä tykkää, mutta joskus tanssikin on vain tanssi. Tai tässä tapauksessa nyt ainakin.

Se ihan viimeinen kohtaus Tardiksen sisällä on kuitenkin aiemman kömpelön hämmentyneen tanssiyrittelyn jälkeen kokonaan toista maata: kun tilanne on selvitetty, kaikki ovat pelastuneet ("Just this once, everybody lives!" riemuitsee Tohtori, ja vaikka tämä loppuratkaisu saattaisi muunlaisessa kontekstissa tuntua helpolta, on sen positiivisuus täydellisesti paikallaan tässä vuoden 1941 pommituksiin sijoittuvassa synkässä miljöössä) ja on aika jatkaa matkaa, Tohtorikin uskaltaa irrotella. Rose saa huomata olleensa väärässä: Tohtori todellakin osaa tanssia. Mutta vain silloin kun se ei ole maailman pelastamisen tiellä.

Kuten todettu, käsikirjoitus ei vielä juonellisesti ole yhtä kommervenkkinen kuin millaiseksi Moffat myöhemmin intoutuu, mutta muutamia hyviä aikamatkailun mahdollistamia jippoja sentään löytyy: pidän esimerkiksi siitä, että koko ajan on tiedossa saksalaisen pommin putoaminen tiettyyn paikkaan Lontoota tietyllä pian koittavalla hetkellä. Siinä on toiminnalle mukava takaraja, ja ripeätahtinenhan tämä tuplajakso tosiaan on: suunnilleen parin tunnin aikahaarukan sisään nämä molemmat mahtuvat, koko ajan on yö, koko ajan taustalla räjähtelee, sireenit soivat. Tunnelma on karu, ja kaasunaamareihin kasvonsa kätkeneet äitiään huutavat elävät kuolleet sopivat tähän painajaismaisemaan täydellisesti. Lopuksi myös Jack Harkness päätyy Tardiksen kyytiin, ja tällä kolmikolla sitten mennään kohti seuraavaa jaksoa.

Ellei Doctor Who ole sarjana tuttu, voisin hyvin suositella juurikin tätä ja edellisjaksoa. Moni sarjan kannalta oleellinen perusasia näistä välittyy.

Doctor Who 1.9: The Empty Child

"Might seem like a stupid question, but has anything fallen from the sky recently?"

Tohtorin ensimmäisen kauden yhdeksäs jakso The Empty Child  sisältää kaksi sarjan jatkon kannalta keskeistä ensiesiintymistä: mukaan tulevat sekä Jack Harkness että Steven Moffat. Näistä ensinmainittu on sarjan pitkäikäisin sivuhenkilö, joka piipahtelee varsinkin muutaman seuraavan kauden aikana keskeisissä rooleissa ja jolle on kirjoitettu oikein mielenkiintoinen kaari. Vielä tässä jaksossa jossain määrin kyseenalaisen moraalikehyksen puitteissa toimiva omaneduntavoittelija kasvaa Tohtorin ja tämän kumppanien seurassa paitsi ihmisenä, myös ilmiönä suureksi – saadessaan lopulta oman spinoff-sarjansa Torchwood (täyttä timanttia muuten) Captain Jack Harkness on jo kasvanut melkein Tohtorin veroiseksi myyttiseksi hahmoksi. Ja rooliinsa täysillä heittäytyvä John Barrowman on tietenkin syynä siihen, että fanit ottivat Jackin omakseen välittömästi.

Steven Moffat puolestaan on käsikirjoittaja, Tohtorin uuden tulemisen rakastetuin, ja sarjan pitkäaikainen vastaava kirjoittajakin Russell T. Daviesin lähdön jälkeen, eli vitoskaudesta alkaen. Moffat on sävyltään varsin toisenlainen kirjoittaja kuin Davies: hänen juonensa ovat yleensä paljon fantastisempia, lähes poikkeuksetta johonkin todella kieroon koukkuun perustuvia. Huumori on hillitympää kuin Daviesilla, mutta toisaalta tunteetkaan eivät ole yhtä vereslihaisesti pinnalla. The Empty Child on ehkä vielä hieman vaisua Moffatia, siis ehkä – varsinkin ensimmäiset kymmenen minuuttia ovat todella taiten tehtyä tunnelmanluontia, jossa Lontoon vuoden 1941 pommitukset rinnastuvat kauhistuttavaan äitiään etsivään lapseen. Itsehän olen aina pyöritellyt silmiäni kauhuelokuvien kliseiselle "pelottava lapsi"-troopille; minun nähdäkseni lapset eivät vahingossakaan ole pelottavia. Paitsi tässä Doctor Whon jaksossa sitten senkin edestä, mistä tuotantotiimille isot propsit. Asetelma on mysteeri heti alusta lähtien: Tohtori ja Rose seuraavat Tardiksella kummallista avaruudesta kohti Lontoota syöksyvää alusta, ja löytävät itsensä vuodesta 1941. Lontoota pommitetaan, kodittomat lapset hiippailevat hälytysten aikana tyhjissä taloissa keräämässä ruokaa – mutta joku yksinäinenkin kulkee yössä. Pieni äitiään huhuileva lapsi kaasunaamari kasvoillaan, jonka ensiesiintyminen on tosiaan voimallinen: tuo 40-luvun isosilmäinen ja silti ilmeetön kaasunaamari on niin karu visuaalinen kiteytymä. Sen takaa kuuluva samanaikaisesti tunteeton ja onneton ääni on autiolla kujalla kaikuessaan hyvin tehokas.

Doctor Whon neljä ensimmäistä tuotantokautta sisältävät jokainen yhden hengästyttävän hyvän tuplajakson, ja ykköskaudella se on tämä. The Empty Child on siis osa yksi tästä Moffatin hengentuotteesta, ja paljon tavaraa katsojan eteen tuodaan: otsikon kammottava lapsi, Lontooseen pudonnut alus, ruodusta livennyt aika-agentti Jack Harkness, ja lopuksi sairaalallinen joksikin muuksi muuntuneita ihmisiä, kaikki etsimässä äitiään, kaikki jonnekin elämän ja kuoleman rajalle jääneitä. Jakson toteutus on koko ykköskauden parhaasta päästä: ilmakuvat pommien ja valonheitinten valaisemasta pimeästä Lontoosta ovat henkeäsalpaavia, ja muitakin mieleenjääviä kuvia löytyy: Rosen ja Jackin tanssi avaruusaluksen katolla Big Benin kellotaulun edustalla, ja postiluukusta sisään työntyvä pienen lapsen käsi: "Please let me in, mommy. I'm scared of the bombs."

Olen tämän jakson jo useaan kertaan nähnyt, mutta tämäkään kierros ei ollut pettymys. Vielä kymmenen kautta Tohtoria nähtyänikin voin todeta tämän olevan siellä jaksojen kovimmassa neljänneksessä kevyesti. Moffatin tapa kirjoittaa miellyttää: se miten hän heittelee toisiinsa näennäisen sopimattomia elementtejä ilmoille heti alussa, yleensä mahdollisimman outoja. Alkuhämmästyksen jälkeen voi sitten nojautua tyytyväisenä taakse ja ihastella käsikirjoittajan kykyä punoa näistä sotkuisista langoista mitä kaunein kokonaisuus. Kieltämättä myöhempinä vuosina jotkut Moffat-jaksot alkoivat jo tuntua vähän turhankin rakennelluilta. Mutta onneksi vielä ei olla siellä lähimainkaan.