7.2.18

2009: Vuosi kuvina

Siirtelen kuva-arkistoani mediasta toiseen, mikä tarkoittaa lähinnä cd-levypinojen vaihtumista yhteen ulkoiseen kovalevyyn. Olen myös sikäli kahden tietokoneen loukussa, että vaikka aluksi yritin pyöritellä kuvatiedostoja myös Macilla, tämä osoittautui Windowsin näppäryyteen verrattuna niin epäkäytännölliseksi tahkoamiseksi, että olen suosiolla pitänyt tuon vanhan koneeni kuvankäsittelylaitteena. No, on se dvd-alustakin yhä. Mutta kirjoituskoneena tämä Macbook on maineensa veroinen kyllä.





Kokeilin onnistuisiko yhden vuoden tiivistämään noin tusinaan onnistuinempaan otokseen. Totta kai onnistui; omiapa ovat kuvani ja valintani. Vuonna 2009 (tätä vanhemmat otokset ovat hyvässä tallessa muistitikuilla, joiden olinpaikka tosin on hämärän peitossa) kuvasin vielä Sony Cybershot -pokkarillani, jonka ostin joulukuussa 2005 Turusta Kivikukkaron Anttilasta, ja joka reissasi aktiivisesti mukanani monenmoisilla reissuilla ja joka on sikäli tärkeä tekijä oman kuvaamiseni kannalta, että palautti digimuodon myötä valokuvaamisen osaksi arkipäivää. Filmikuvaamista olin jatkanut pitkälle 2000-luvun puolelle, mutta ennen tuon Cybershotin hankkimista se oli alkanut jäädä; kun vielä vuosituhannen alussa kuvasin kymmenisen rullaa vuodessa, olin 2005 taantunut ehkä yhden filmin vuosivauhtiin. Digikameroihin olin kyllä tutustunut jo paljon aiemmin; taisi olla vuonna 1997 kun ensi kerran napsin sellaisella otoksia kissoista, aika onnistuneita jopa. Mutta silloinen Fuji imi paristoja siihen malliin, että kahdesti päivässä sai vaihtaa uudet vaikkei mitenkään taukoamatta räpsinyt. Ei tuntunut kovin käytännölliseltä - lisäksi muistelen että kuvien siirtäminen tietokoneelle oli aikana ennen USB-liittimiä joltisenkin työn takana.




No, nämä vuoden -09 Cybershot-otokset kertovan minun viettäneen leppoisaa elämää, mutta rauhallisen pinnan alla myllersi: olin muuttamassa Helsinkiin, olin astumassa kaikesta tutusta tyhjän päälle. Olen tallentanut yksityiskohtia asioista jotka ovat katoamassa, valot ja varjot ovat kirkkaita. Olen uskotellut olevani pyrkimyksissäni selkeä, tavoitteitteni olevan kirkkaita ja johdonmukaisia. Mutta tytär, vuonna 2009 kaksivuotias, näkyy hänkin joko auringon ylivalottamana tai lavasteiden osin kätkemänä. Kissat ovat omana itsenään, ja kahvikupit.





1.2.18

Joku ihminen roikkui taivaalta

Olen tässä ollut rapiat puoli vuorokautta palkintoehdokkaana. Kyllä mykertää. Pistää ihmisen nöyräksi, mutta ihan pikkuisen rohkenen ylpeäkin olla. Otin kirjan äsken hyllystä. Selailin sitä, ensi kerran kuukausiin. Katselin tekstiä jonka kirjoittamisesta on jo aikaa. Vuosi sitten tahkottiin viimeisiä oikolukuja kustantajan toimitiloissa iltakahdeksaan. Silloin oli lievää epätoivoa ilmassa, mutta ehkä sellainen kuuluu asiaan. Nyt kun on samassa ehdokaslistassa kuin David Mitchell!!! on jotenkin sellainen olo että kaikki se kaaos ja konkretia, työ ja tuska, ilo ja raivo, kaikki se - - no, ei se saakeli turhaa ollut. Johonkinhan tässä tähdätään, ja jos ei nyt palkintoihin sentään, noin lähtökohtana, niin on se ehdokkuus mukava tunne silti. Mutta nyt jo vähän nolottaa tämmöinen avautuminen. Nooh, keittelen kahvia. Juhlasorttia. Huomennakaan tartte herätä aikaisin kun lakkoillaan.

30.1.18

Syyskuu 1993

Vielä seiskaluokalla kirjoittelin päiväkirjaani pohdintoja siitä mahtaisiko sekin yksi luokan tytöistä tykätä minusta. Nyt olen lukion tokalla, ja missä ajatukseni ovat? Fiktiossa. Entistä laajempia maailmoja tarjoamissa Pc-peleissä, joista sellaiset kuin Dune 2 ja Civilization toimivat pikemminkin kuin peleinä, jonkinlaisina mielikuvituskatalyytteinä käynnistäen vaihtoehtoisia maailmoja, skenaarioita, henkilöitäkin. Tarinoita. En tiedä luenko paljoakaan - viimeinen kirja jonka vuoden 1993 aikana merkkaan vihkoon luetuksi, on elokuussa loppuun saamani Stephen Kingin Se. Käyn kavereiden kanssa leffoissa, katson televisiostakin varmaan lähinnä elokuvia (mitä sarjoja tuolloin tulee muuta kuin Simpsonit?) mutta loppujen lopuksi hukun ennen kaikkea oman pään sisältä kumpuavaan fiktioon. Kirjoitan tarinoita jotka alkavat ja loppuvat ennen kuin koskaan pääsevät minnekään, tallennan Civilizationissa aikaansaamiani vaihtoehtomaailmoja diskettien täydeltä, vielä toisinaan saapuu jostain päin Eurooppaa iso läjä diskettejä kuusneloselle; kokoelmaani kartuttavia vanhoja pelejä ja demoja lähinnä - kuusnelosharrastukseni on taantunut keräilijäasteelle. Vai onko se taantumista, kenties kultivoitumista?

Ja vaikka maailmani tuntuu rajoittuneemmalta kuin aikoihin, tunnen toisaalta myös kuuluvani joukkoon tiiviimmin kuin aikoihin. Juurikin tämän lukion kakkosvuoden aikana meidän luokkaamme kehittyy tiivis omanlaistaan sanallista absurdihuumoria viljelevä porukkamme, jossa on hyvä henki ja joka saa aikaan sen, ettei aamuisin kauheasti jurpi lähteä kouluun. Oppituntien aikana piirtelen vihkoihini mikroskooppisen pientä maisemataidetta, kuolevia tikku-ukkoja ja pentagrammeja. Pelaamme ristinollaa niillä tunneilla joiden opettaja on tarpeeksi tympääntynyt välittääkseen. Kauhean vähän on mitään huolia tai stressiä, lukion läksytaakan hoitaminenkin on toiseen vuoteen mennesä jo muuttunut rutiiniksi. Mutta päiväkirjaan en kirjoittele enää mitään. Ei ole huolia tytöistä, ei koulusta, ei töistä tai muusta. Näpyttelen fiktioitani. Kehittelen maailmoja.

23.1.18

Elokuu 1993

Lukion toinen vuosi alkaa. Me kakkoset siirrymme viimeiseksi kahdeksi vuodeksi käytävän päätyluokkaan, lukion isoimpaan tilaan. Sen takaseinällä sijaitsee lukion minikokoinen kirjasto, jonka eteen sitten itsenikin asemoin suurimmaksi osaksi tätä kahta vuotta. Osasyy tähän paikanvaihdokseen on se, että saamme joitakin uusia oppilaita, kun muutama edellisvuotinen kakkonen päättää ottaa vuoden uusiksi, ja onneksi näin käy - lisätilan tarpeesta meille langennut kirjastohuone on jokseenkin viihdyttävä. Tämä on se paikka jonka muistan kun muistelen lukiota, joka on täten tiivistynyt niiksi kahdeksi viimeiseksi vuodeksi. On totisesti kuin muistissa olisi juuri tällä kohtaa taitos: lukion ensimmäinen vuosi tuntuu enää sumealta yläasteen jatkeelta, mutta kakkosluokasta asti kaikki on kirkkaammin taltioituneina kuvina, ehkä vähän kolmannen polven VHS-kopion tavoin värisevänä, mutta kuitenkin tunnistettavana, siinä on jo jotain samaa kuin allekirjoittaneessa on vuonna 2018, ja ehkä tämä on vain perspektiiviharha, mutta huojentava silti. Ettei kaikki sentään ajan kuluessa muutu toiseksi, vaikka melkein kaikki kuitenkin.

Huomaan nyt kirjoittaessani, että käytävän päässä sijaitseva luokkamme herättää mielleyhtymiä moneen suuntaan. Esimerkiksi kouluvuosiini: kaikki neljä luokkahuonetta joissa ala-asteen kuusi vuottani vietin, olivat oman käytävänsä päässä. Samoin kotiluokkamme yläasteella. Entä erilaiset väliaikaiset majoitustilat? Taannoinen ysiluokan leirikoulun asuinhuoneeni oli käytävän viimeinen huone, ja kun muutaman vuoden kuluttua astun armeijan harmaisiin, käy samoin: olen aakkosten alkupäässä ja päädyn patterimme kotikäytävän ensimmäiseen huoneeseen. Kun asun vuoden kansanopistolla, minun huoneeni on ensimmäinen joka tulee vastaan kun asuinkerroksen portaat on noussut.

Tämä kaikki herättää kysymyksen. Onko alitajuinen hakeutumiseni nurkkiin ja päätytiloihin syntynyt tästä hallitsemattomasta ajautumisesta reuna-alueille vai olenko onnistunut vaikuttamaan sijaintiini siihen tietoisesti pyrkimättä? Viimeiset seitsemän vuotta olen asunut kerrostalon ylimmässä kerroksessa, asunnossa jonka ovi on käytävän perällä, erillään kaikista muista, ainoana ovena sillä seinällä.

En tiedä mitä tämä kaikki tarkoittaa.