Syyskuu 1993

Vielä seiskaluokalla kirjoittelin päiväkirjaani pohdintoja siitä mahtaisiko sekin yksi luokan tytöistä tykätä minusta. Nyt olen lukion tokalla, ja missä ajatukseni ovat? Fiktiossa. Entistä laajempia maailmoja tarjoamissa Pc-peleissä, joista sellaiset kuin Dune 2 ja Civilization toimivat pikemminkin kuin peleinä, jonkinlaisina mielikuvituskatalyytteinä käynnistäen vaihtoehtoisia maailmoja, skenaarioita, henkilöitäkin. Tarinoita. En tiedä luenko paljoakaan - viimeinen kirja jonka vuoden 1993 aikana merkkaan vihkoon luetuksi, on elokuussa loppuun saamani Stephen Kingin Se. Käyn kavereiden kanssa leffoissa, katson televisiostakin varmaan lähinnä elokuvia (mitä sarjoja tuolloin tulee muuta kuin Simpsonit?) mutta loppujen lopuksi hukun ennen kaikkea oman pään sisältä kumpuavaan fiktioon. Kirjoitan tarinoita jotka alkavat ja loppuvat ennen kuin koskaan pääsevät minnekään, tallennan Civilizationissa aikaansaamiani vaihtoehtomaailmoja diskettien täydeltä, vielä toisinaan saapuu jostain päin Eurooppaa iso läjä diskettejä kuusneloselle; kokoelmaani kartuttavia vanhoja pelejä ja demoja lähinnä - kuusnelosharrastukseni on taantunut keräilijäasteelle. Vai onko se taantumista, kenties kultivoitumista?

Ja vaikka maailmani tuntuu rajoittuneemmalta kuin aikoihin, tunnen toisaalta myös kuuluvani joukkoon tiiviimmin kuin aikoihin. Juurikin tämän lukion kakkosvuoden aikana meidän luokkaamme kehittyy tiivis omanlaistaan sanallista absurdihuumoria viljelevä porukkamme, jossa on hyvä henki ja joka saa aikaan sen, ettei aamuisin kauheasti jurpi lähteä kouluun. Oppituntien aikana piirtelen vihkoihini mikroskooppisen pientä maisemataidetta, kuolevia tikku-ukkoja ja pentagrammeja. Pelaamme ristinollaa niillä tunneilla joiden opettaja on tarpeeksi tympääntynyt välittääkseen. Kauhean vähän on mitään huolia tai stressiä, lukion läksytaakan hoitaminenkin on toiseen vuoteen mennesä jo muuttunut rutiiniksi. Mutta päiväkirjaan en kirjoittele enää mitään. Ei ole huolia tytöistä, ei koulusta, ei töistä tai muusta. Näpyttelen fiktioitani. Kehittelen maailmoja.

Elokuu 1993

Lukion toinen vuosi alkaa. Me kakkoset siirrymme viimeiseksi kahdeksi vuodeksi käytävän päätyluokkaan, lukion isoimpaan tilaan. Sen takaseinällä sijaitsee lukion minikokoinen kirjasto, jonka eteen sitten itsenikin asemoin suurimmaksi osaksi tätä kahta vuotta. Osasyy tähän paikanvaihdokseen on se, että saamme joitakin uusia oppilaita, kun muutama edellisvuotinen kakkonen päättää ottaa vuoden uusiksi, ja onneksi näin käy - lisätilan tarpeesta meille langennut kirjastohuone on jokseenkin viihdyttävä. Tämä on se paikka jonka muistan kun muistelen lukiota, joka on täten tiivistynyt niiksi kahdeksi viimeiseksi vuodeksi. On totisesti kuin muistissa olisi juuri tällä kohtaa taitos: lukion ensimmäinen vuosi tuntuu enää sumealta yläasteen jatkeelta, mutta kakkosluokasta asti kaikki on kirkkaammin taltioituneina kuvina, ehkä vähän kolmannen polven VHS-kopion tavoin värisevänä, mutta kuitenkin tunnistettavana, siinä on jo jotain samaa kuin allekirjoittaneessa on vuonna 2018, ja ehkä tämä on vain perspektiiviharha, mutta huojentava silti. Ettei kaikki sentään ajan kuluessa muutu toiseksi, vaikka melkein kaikki kuitenkin.

Huomaan nyt kirjoittaessani, että käytävän päässä sijaitseva luokkamme herättää mielleyhtymiä moneen suuntaan. Esimerkiksi kouluvuosiini: kaikki neljä luokkahuonetta joissa ala-asteen kuusi vuottani vietin, olivat oman käytävänsä päässä. Samoin kotiluokkamme yläasteella. Entä erilaiset väliaikaiset majoitustilat? Taannoinen ysiluokan leirikoulun asuinhuoneeni oli käytävän viimeinen huone, ja kun muutaman vuoden kuluttua astun armeijan harmaisiin, käy samoin: olen aakkosten alkupäässä ja päädyn patterimme kotikäytävän ensimmäiseen huoneeseen. Kun asun vuoden kansanopistolla, minun huoneeni on ensimmäinen joka tulee vastaan kun asuinkerroksen portaat on noussut.

Tämä kaikki herättää kysymyksen. Onko alitajuinen hakeutumiseni nurkkiin ja päätytiloihin syntynyt tästä hallitsemattomasta ajautumisesta reuna-alueille vai olenko onnistunut vaikuttamaan sijaintiini siihen tietoisesti pyrkimättä? Viimeiset seitsemän vuotta olen asunut kerrostalon ylimmässä kerroksessa, asunnossa jonka ovi on käytävän perällä, erillään kaikista muista, ainoana ovena sillä seinällä.

En tiedä mitä tämä kaikki tarkoittaa.

Kesäkuu - Heinäkuu 1993

Lukion ensimmäinen vuosi päättyy menestyksekkäästi, kun saan kevättodistukseen englannista kympin; saavutus, joka on viimeksi onnistunut ala-asteella. Siinä ei äidinkielen seiska paljon haittaa - totta puhuen millekään muulle numerolle (jotka vaihtelivat vitosesta kasiin) en varmaan uhraa ajatustakaan. Englannin tavoite oli saavutettu, se riitti, pakkasin kirjat kaappiin ja aloitin kesäloman. Joka alkoi tietenkin aika vahvasti uuden tietokoneen merkeissä. Heti kesäkuun alussa Raisa on viikon Kuopiossa, vanhemmat töissä - minulla on päivät aikaa pelata ja kirjoittaa, tosin painotus on vahvasti pelaamisessa. Tekstejä syntyy tasaisen hitaasti. Mielenkiinto niitä kohtaan hiipuu kesän aikana samalla kun hankin koneeseen äänikortin ja pelaaminen pääsee ihan tosissaan vauhtiin. Legend of Myra, Stunts, Civilization... Vierähtäähän siinä kesä. Lukemaan ehdin sen verran, että helmikuusta asti tahkoamani Sormusten herra pääsee viimein loppuun, ja on vaikuttava teos totta kai. Mutta ei alkuunkaan niin vaikuttava kuin Musta torni, jonka kakkososan luin heti sen ilmestyttyä toukokuussa, ja joka on nyt entistä korkeammalla kaikkien aikojen kirjojeni listalla. Lisää Kingiä tulee ahmittua loman kuluessa: ensin hieno Doloreksen tunnustus kesäkuussa, sitten heinä-elokuussa Se, joka on vallan räjäyttävä kokemus (ja toimi yhä vuonna 2017, kun sen uskalsin viimein uudelleenlukea).

Heinäkuun aikana käynemme jossain Pohjois-Suomessa ja/tai Norjassa lomalla, kuten tavaksi on tullut, ja todennäköisesti olen ainakin joitakin päiviä kirjastolla hommissa, vaikka mitään pitkää kesätyötä en olekaan hankkkinut. Tiedä olisiko sellaista mistään saanutkaan - lama rusikoi Suomenmaata nyt täysillä, ja heinäkuussa työttömien määrä ampaisee uusiin ennätyslukemiin. Mutta väliäkö sillä minulle. Vielä tämänikäisenäkin kesät ovat pitkiä, ja vaikka lapsuudesta moni asia on muuttunut, moni kesäperinne myös säilyy ennallaan: Raisan kanssa piirrellään sarjakuvia ja koiran kanssa tehdään niin pitkiä lenkkejä kuin nyt kuusivuotiaan bassetin kanssa voi - lähinnä siis maleksitaan kemikaalintuoksuisten hiekkateiden reunoilla (en tiedä mitä se tökötti on mitä niille kesäisin ruiskutetaan pölyämistä vastaan, mutta muistan yhä sen pistävän hajun) kun Lupsi mönkii ojanpohjalla nenä maassa kiinni. Elämä on aika helppoa, loppujen lopuksi.