Hän kuvailee kuin lapsi

Jokainen ei-kirjallinen ihminen, (mikä tarkoittaa henkilöä, joka ei koskaan vapaa-aikanaan lue - en tiedä mitä he sitten tekevät) joka on saanut kuulla minun julkaisevan esikoisromaanini tulevana syksynä, on säännönmukaisesti esittänyt samat kaksi kysymystä, joista kumpikaan ei ole tullut yhdenkään kirjallisuuteen suuntautuneen henkilön mieleen.

1. "Mistä se kertoo?"

Tämä lyö minut heti lukkoon. En ole koskaan ajatellut, että mitään kirjaa voisi tiivistää täten. Onko olemassa kirja, joka kertoisi tasan yhdestä asiasta? Tai elokuva, taideteos, elämä? Sähkeuutisesta voisi kysyä tuon kysymyksen, ei kirjasta.

2. "Julkaisetko sen ihan omalla nimelläsi?"

Joko minun nimeni on niin kamala ja/tai ryvettynyt, että sen käyttäminen julkisuudessa olisi kysyjien mielestä hirveä virhe, tai sitten heille on jostain syntynyt käsitys kirjallisuudesta pelkkänä nimimerkkien temmellyskenttänä, eli vähän sellaisena kuin vanha hyvä Blogoslavia. No, kyllä julkaisen. Nykyään se on aika pakkokin, siinä määrin kirjailijan on oltava esillä, framilla, kuvattavana, ahdistaa ahdist

State of the Union

Kävin baarissa ja otin oluen. Tai no onhan siitä vähän aikaa, vuosi ja kuukausi jos tarkkaan lasketaan. Sellainen perinteinen baari-ilta; mutta jotenkin sen jälkeen tuli tunne että tämä on kyllä nähty. Että miksi pitää ihmisiä tavatessa juoda, kun juomatta on pääsääntöisesti aina mukavampi. Hyvältä maistuvaa alkoholiakaan ei liene vielä keksitty. Niin että tuon tammikuun 2014 jälkeen olen juonut kaksi lasillista kuoharia (helmi- ja joulukuussa) ja puolikkaan lonkeron kesällä. Mitään en ole huomannut menettäneeni.

Lihaa syön nykyään satunnaisesti ehkä viitisen kertaa vuodessa, lähinnä tilanteissa joissa se on helpoin ratkaisu olla olematta hankala. Jotkut liharuuat ovat ihan hyviä, mutta niistä tulee kovin raskas olo kun ei juuri mitään kuluta. Paitsi joka päivä vedän leukoja. Nykyisin menee noin neljäkymmentä.

Parisuhteessa en ole ollut kahteen vuoteen. Ei minulla mitään sellaistakaan vastaan olisi, ihan mukavahan se olisi jonkun kanssa arkensa jakaa. Mutta kotoa pitää tulla hakemaan, vaivaa en erityisemmin asian eteen jaksa nähdä. Seksiäkin oli silloin viimeksi, ajatuskin siitä ilman parisuhdetta on outo. En ole sitäkään juuri kaipaillut.

Kahvinkulutus on jo vuosien ajan kasvanut, ja on yhä kasvussa. Uneni ovat menneet todella villeiksi. Kirjoitan ja luen enemmän kuin aikoihin, mutta hajanaisemmin. Elokuvia en enää edes yritä katsoa, paitsi sellaisia joissa on aikaluuppi.

Kissat ovat maailman oleellisimpia otuksia.

Linssitorakka

Minut kuvattiin tänään markkinointi- ja lehdistökäyttöön. Kaksi muistikorttia täyttyi; ammattimies sai minunlaisenikin yleensä kuvissa neuroottiselta näyttävän jässikän vaikuttamaan vakuuttavalta. Alleni sopisi monenlaisenikin kuvateksti.

Paluumatkalla kuvauspaikalta poikkesin Fredalla levykaupasta hakemassa tilaukseni: kolme vielä hyllystä puuttunutta Juicen albumia 70-luvun lopulta. Leskisen elämäkerta kosketti oudolla tavalla, se oli paljon surullisempi kuin odotin. Ehkä jopa koin sen surullisempana kuin kirjoittaja oli tarkoittanut. Samastuin Juicen ihmisenkaipuuseen; siihen josta hän ei koskaan päässyt, joka ajoi hänet itsetuhoiseen juomiseen ja joka kai hänet loppuviimeksi sitten tappoikin. Miten yksinäinen ihminen hän kaikista hetkittäin onnellisista ihmissuihteistaan huolimattakin aina oli.

Kuten kirjan kirjoittanut Antti Heikkinen, minäkin löysin Leskisen musiikin kunnolla vasta 90-luvun puolivälissä ilmestyneen tuplakokoelman myötä. Intensiivisen tutustumisen seurauksena Juice tuli lähelle, on tuntunut läheiseltä siitä lähtien.

Mutta luin tuossa kyllä myös Tommi Liimatan Jeppiksen, joka on kyllä yksi maailman rakastettavimpia kirjoja. Liimatta on saman ikäinen kuin minä. Menimme molemmat kouluun syksyllä 1983. Elimme samoja vaiheita, tunsimme samoja tunteita, leikimme samoilla leluilla. Hurjaa luettavaa, ihanaa. Kakkososaa jännityksellä odottaen.

Sama vanha ärmäke

Täällä taas. Käytin muutaman päivän käymällä läpi arkistoni, poistin osapuilleen kolmekymmentä päivitystä, lähinnä teknisesti toistaitoisimmat, muutaman ideaköyhän, hyvin vähän mitään sisällöltään häpeällistä, ja pamautin tämän taas tänne. Tauko teki hyvää. Paineet ovat kadonneet, ja kun ensi syksynä debytoin kirjailijanakin, ajattelin noista tunteista kenties tännekin kanavoituvan kiinnostava materiaalintynkää. Saa nähdä.

Mutta jollei tämä miellytä, niin muutakin on. Silmänkääntökahvila tarjoilee lähes päivittäisen annoksen herkkuja 70-luvulta, ja jokunen päivä sitten startannut Wanha Blogistania keräsi kasaan melkein kaikki bloggaajat siltä ajalta kun blogit vielä olivat, no, jotain muuta kuin peilin edessä keikistelyä ja mainontaa. Olen minä sielläkin siis, ja jos nyt äkkiä päässäni räknään, niin kyseessä on kolmastoista blogi, jota kirjoittelen. Saattaa olla että joku unohtuikin. Youtube-kanavakin löytyy nykyisin.

Tervetuloa vankilan harmaaseen arkeen taas.