Taustakohinaa

Vielä viikko sitten ei osannut arvata, että vuoden vaihtuessa lehdet täyttyvät satojen kadonneiden suomalaisten nimistä ja kuvista, että uutislähetyksissä pohditaan kymmenientuhansien kuolleiden aiheuttamia äkillisiä terveyshaittoja ja miljoonia uhkaavaa nälänhätää. Viikko sitten ei kyennyt kunnolla pitämään huolta itsestään, nyt pitäisi kestää jostain kaukoidästä tulvivan tuskan paino. Tuntuu kuin vastaanottaisi jatkuvaa häiritsevää taustakohinaa ajatuksiinsa. Minun henkilökohtainen elämäni ei ole muuttunut. Minulla on hyvin vähän mahdollisuuksia tehdä mitään asian hyväksi (kun pääsen kaupunkiin, hakeudun keräyslippaan luokse), ja kuitenkin. Se ei poistu pään sisästä. Taustakohinaa, asema ei ole kohdallaan, sen sanoma ei välity selkeinä ja ymmärrettävinä ajatuksina. Levottomuus kasvaa ja yritän keskittyä jokapäiväiseen elämääni. Vuosi vaihtuu ystävien luona rauhallisissa merkeissä, se on hyvä. Turkuun ja arkeen palaan viikonloppuna, kai sekin on hyvä. Kai moni asia on hyvä, kun niitä pysähtyy ajattelemaan. Tämä on todennäköisesti vuoden 2004 viimeinen merkintä ja ensi vuonna jatkavat Silmänräpäykset etenemistään kuin virtaava vesi.

Menneisyyden asteita

Kun maailmalla kuohuu, on helpottavaa kadota lapsuusmuistoihin. Ja kun on taas viettänyt maaseuduksi luokiteltavassa synnyinkunnassaan pian kaksi viikkoa, pää on täytetty lapsuusmuistoilla. Joka pahuksen kadunpätkä, joka rakennus, joka peltotilkku. Ei niitä voi havainnoida objektiivisesti enää. Talvinen kävely vei sen talon pihaan, jossa vietin elämäni ensimmäiset kuusi vuotta. Olen kävellyt siitä ohi useasti, se on kaunis vanha puutalo, nyttemmin surullisessa kunnossa, asumaton jo vuosia, rapistumassa. Pihassa olen ollut viimeksi muuttopäivänä, joulukuussa 1982. Nyt suunnittelematon johde vei maaliaravistavien seinien äärelle, kurkkimaan moniruutuisista ikkunoista sisään. Tyhjää. Tuon lastenhuoneen lattialla olen ottanut ensimmäiset askeleeni, tuolla seinällä oli kirjahylly josta kaivoin esiin ne kirjat joista opettelin lukemaan. Koulu oli vielä kaukana tulevaisuudessa. Kaakeliuuni oli edelleen olohuoneessa, lapsena sen kauneutta ei tajunnut, ei edes olemassaoloa. Nyt sellaisesta olisi kodissaan ylpeä. Talokin katsoi, ikään kuin se olisi muistanut. Mutta olin pieni lapsi silloin; ei minussa ole paljoa samaa. Kaipasiko se minun juoksevia askeleitani ja riemunkiljahduksia yhtä paljon kuin minä kaipasin sen korkeita huoneita ja oviaukkojen yliloikittavia kynnyksiä?

Oheisessa kuvassa katselen muistojen valtaamana mattotelinettä tuossa samassa pihassa; juuri sitä telinettä johon onnistuin noin viisivuotiaana jäämään päästäni jumiin. Konttasin nurmikolla, nostin pääni telineestä läpi, käännyin sivusuunnassa 90 astetta, enkä sen jälkeen enää päässyt omin voimin irti. Tapaus traumatisoi, mutta lähes neljännesvuosisata myöhemmin minun ja mattotelineen välillä ei enää tunnu sanottavaa jännitettä. Kaikki on anteeksi annettu. Puolin ja toisin.

Silmänräpäyksiä, osa 21

Eräänlainen oodi notkumiselle tämä minun olotilani. Herään aamulla, venyttelen pitkään, laahaudun kylppäriin ja sieltä keittiöön, paahdan pari leipää, juon suuren kupillisen pikakahvia ja katselen alas kadulle jossa huurreikkunaiset autot puskevat tietään läpi siniharmaan ilman, siniharmaata tietä pitkin. On lämmin. Odotan postin tuloa ja jos Ann-Mari on yliopistolla laitan musiikkia soimaan oikein kovalla.

Jos tekee mieli jotain hyvää käyn kaupassa, joka on niin lähellä ettei tarvi pukeutua lämpimästi. Vaikka ulkona sataisi mitä, siellä pääsee käymään juosten. Iltapäivällä voi koittaa toteuttaa itseään, valitsee vain tavan. Kaikki taiteet ovat pieniä lohkaistuja kappaleita yhdestä suuresta kokonaisuudesta joka on koko universumi. Illalla pitää kuunnella hyvä levy alusta loppuun silmät kiinni, irtautua ruumiista ja leijua kaupungin yllä. Sitten voi katsella televisiosta jotain laadukasta amerikkalaista sarjaa ennen kuin menee nukkumaan ja jos sattuu aamukolmelta säpsähtämään hereille voi kirjoittaa unensa ylös.

Silmänräpäyksiä, osa 20

-Hsst... Hiljaa pällit!
-Ei ku mä astuin johonkin pehmeeseen, hyi saatana.
-Khih... Varmaan ruumiseen...
-Arttu turpa umpeen!
-Tästä ei välttämättä paranis jäädä kiinni...
-Juu ei.
-Joko palaa?
-Hiljaa! Eikä ne tikut sitäpaitsi mulla oo, ne on...
-No ei mulla ainakaan!
-Autossa.
-Perkele.
-Mitäs nyt tehdään?
-Lähdetään vittuun täältä... Nyt jo mennyt liian kauan. Musta tuntuu
että tuolla päärakennuksessa on joku hereillä...
-Aamu rupee valkeneen.
-Ens syksynä?
-Jos talo on vielä pystyssä...

Kävin saunassa, vihdoinkin

Vuoden tylsin juhla oli taas ja meni. Kuutamo oli kaunis, seisoin nilkkoja myöten lumessa kahlattuani kauemmas liiketunnistimella toimivasta pihavalosta ja tuijotin taivaalle. Kirkas valo kohdentui minuun kuin konsanaan Kotikadun Perttiin, muljeerasin vaivoin suustani ulos toiveen siitä että ensi vuosi olisi erilaisempi kuin tämä. Tähdet pilkehtivät. Puolitoista tuntia aiemmin taivas oli ollut kauniin sinipunainen ja heijastanut ohuelti kultaa jostain rajojen takaa. Minua ei paleltanut. Mietin mitä tarkoitusta minulla on. Seisten pimeänä aattoiltana lumessa, katse taivaalla, en keksinyt mitään. Sauna oli lämmennyt, kutsu kävi, vastasin siihen mielelläni, oli vihtakin. Vain puusaunan löylyssä voi nautiskellen istua.

Käy vanhaksi kun huomaa piirtävänsä saman sarjakuvastripin lopputulokseen tyytymättömänä yhä uudestaan. Ohimoille ilmestyy patentoitu Dan Brown -harmaa, ja tajuaa, että on tietty prosenttiluku elämästä jo takana. Lopulta sarjakuva kuitenkin valmistui, jouluyönä, Höpö-Pena tarinassa Tontun dilemma. Oli hyvä. Skannaisin sen kaikkien luettavaksi, mutta tehän ymmärrätte. Kun palaan täältä Turkuun, voin keittää kissassa vettä, kaataa sen kissaan ja juoda, pukeutuneena kissaan. Vain kissa puuttuu.

Jouluaamu alkoi kävelyllä pakkasenhaukkaamassa jokirannassa, kuusi joutsenta lensi viivasuorasti kohdistettuna ylitsemme niin läheltä etten ole koskaan moista kokenut. Siipien havina kävi kovana, natisi kuin purjeet. Joutsenet näyttivät raskaammilta kuin ihmiset, päättäväisemmiltä halussaan pysyä taivaalla, kaula suoraan kohti menosuuntaa, tavoitteita, halua olla jossain muualla, palata kotiin ehkä. Oli värisyttävän kaunis näky.

Silmänräpäyksiä, osa 19

Istumme saman kuppilan samassa pöydässä jossa puolitoista vuotta sitten vittuunnuin käydessäni kaupungissa moikkaamassa kaveria joka oli yliopistossa, nyt esitän itse maailmankansalaista, huonosti, kumoan kolmatta olutta ja puhun niille joiden kanssa minulla on ehkä joskus mahdollisuus jakaa sama oppiaine (yritän ensi keväänä taas) jotain kotipaikkakunnastani, minä olen maalta, ja meidän mökistä ja sen lähellä olevasta vanhasta autiotalosta joka ei kuulu meille mutta jonka tontin rajalla oleva kolmikerroksinen puolilaho saunarakennus kuuluu.

Ja kuppilan pöydässä puolisentoista tuntia vittuunnuttuani käyn moikkaamassa kaveria vessassa ja maailmankansalaisen elkein kumoan kuseni kouruun ja puhun oluelle ja niille joille minulla mahdollisesti oli aiemmin jotain sanottavaa mutta tuntuu että menee ensi kevääseen että onnistuu kertomaan jotain ja mökillä on autiotalo, kuulen ehdottavani miten voitaisiin kaikki mennä kesällä sinne, siellä kun on se kolmikerroksinen sauna, harvinaisuus.

Ja palaan pöytään tuntia myöhemmin, käyn kaverin kimppuun, maailmankansalainen saa kusisen lopun ja olutta tarjotaan niille joilla vielä on jotain sanottavaa, joihin olen yrittänyt koko illan ystävystyä, ja jukeboxissa autiotalo, opiskelija ei asu kolmessa kerroksessa, ei ole helvetin hienoja taloja heillä.

Ja kotiin pääsin myöhemmin, kaverit ja opiskelijatyttöset jäivät oluelle joka niille sopii ja jotain puhuttiin keväästä mutta suunnitelmat autioituivat kuulemma kun olin ottanut vähän liikaa jonkun helvetin hienossa olohuoneessa.

Silmänräpäyksiä, osa 18

Etukäteen hän oli kuvitellut ensimmäisen kuukauden suurkaupungissa olevan paljon vaikeampi, sopeutumisen olevan pikkukylän pojalle paljon hankalampaa kuin se sitten kuitenkaan oli. Mutta vaikka ihmisiä oli enemmän ne olivat läsnä vähemmän ja niiden keskellä oli mahdollista luovia tiensä melkein yhtä suoraviivaisesti kuin kotona, pihasta kauppaan ja kaupasta kirjastoon ja kotiin.

Pienin ongelmahan se suurkaupunki siinä loppujen lopuksi oli. Kerrostaloasumiseen tottui, liikenteen ääniin ja liikennevaloihin tottui, liukuportaisiin ja ostoskeskuksiin, kaupunkibusseihinkin. Joutenoleminen oli vaikeampaa, ja se että se jonka kanssa asui ei ollut jouten. Silti hänen olonsa oli ennen kaikkea onnellinen, uutuudenviehätys ei kadonnut. Koti-ikävää esiintyi sitä vähemmän mitä kauemmin kaupungissa asui. Kaikki oli suurta ja avaraa siellä, ihmisetkin.

Silmänräpäyksiä, osa 17

-Hemmetti kun alkaa olla jo öisin kylmä.

-Ja pimee...

Pyöräilimme uimahallin pihaan vievää hiekkatietä, ylitimme rautatien ja Kamillan hengitys näytti hetken ajan höyryävän. Se puistatti; ei heinäkuussa vielä olisi pitänyt. Kuu valaisi sisäpihan jota uimahalli, palloiluhalli ja tenniskentät reunustivat eri suunnilta ja näimme että paikalla oli seuraavaa päivää odottamassa jo muutamia pakettiautoja, kolme myyntikojua oli pystytetty, tavaroita ja laatikoita oli siellä täällä eikä kukaan vahtinut aluetta paitsi ne jotka olivat tulleet kauempaa ja nukkuivat parhaillaan autoissaan kiertävän markkinakauppiaan syvää ja helponoloista unta.

Emme puhuneet enää sen jälkeen, jätimme pyörät nurmikolle ja kuljimme uimahallin valkoiselle julkisivulle.

"SUKSIKAA PORVARIT VITTUUN" ilmestyi mustalla Pinotexilla Heinäpäivien kukkasilla koristellun logon viereen. Hyvin tehty työ, josta olen ollut monesti myöhemmin ylpeä.