Them voices

Tänään opin, että moni kirjailija kuulee ääniä. Töminää naapurista toki kantautuu minunkin majaani toisinaan, mutta siihen se kohdallani jää. Eivät henkilöhahmot puhu, puhumattakaan että vastaan vänkäisivät – silti kävi ilmi että tämä on massiivisesti yleisempää kuin olen luullut. Tuli tosiaan sellainen "Oletko aina kirjoittanut väärin?" -olo päivän Hesarin kulttuurisivuilta. Että auditorisia hallusinointejako tässä vielä pitäisi...

Kumma ilmiö tosiaan, vaan jotenkin se laajeni sosiaalis-median puolella keskusteluksi siitä, miten kirjoittamiseen ylipäätään kukakin suhtautuu. Aloin kenties ymmärtää tätä tapaa jutella olemattomien kanssa; en ole koskaan vastaavaa itse kokenut (enkä haluakaan!), mutta näen siinä tietynlaisen pointin. Suhtautuminen aistien kautta välittyvään informaatioon, ehkä ylipäätään tapa havaita fyysistä todellisuutta vaihtelee rajusti yksilöiden välillä. Hitostako minä tietäisin. Rajan vedän kuitenkin johonkin: minulle se on väite, tämäkin ilmeisen yleinen, että kirjailijan henkilöhahmolla on oma tahto. Minkä muun ammatin edustaja ylpeilisi mediassa omapäisillä mielikuvitusystävillään? Lentokapteeni? Ministeri? Kenties opettaja?

No niin, vakavoidutaanpa. Rohkenen nimittäin epäillä, että leikkiähän tuollainen vain aina niin pilkesilmäisten kirjailijoiden taholta on, erikoiseksi mielii imagoltaan monikin. Siinäkin piilee ongelma: Kirjoittaminen kun on ilman tällaista painolastiakin mystifioiduimpia ammatteja maan päällä – näin siltikin, vaikka se on kertakaikkisen arkipäiväistä hommaa. Sitä istuu tietokoneen ääreen ja takoo näppäimistöä kunnes kirja on valmis. Ei siihen tarvita kuviteltuja kontakteja. Jos niihin jollain on taipumus, niin kaikin mokomin, mutta kannattaa toki muistaa, että ammattiapua on saatavilla.

Se siitä. Alkujaan tämän päivityksen piti käsitellä aasinsillan kautta jotain ihan muuta, mutta kävi kuin Turussa, ja silti notkahti pahasti, venytti asian pitkäksi, se suippeni loppuaan kohti ja seitittyi lopulta ajatusteni tonavan pintaan. Tahmeaa on! Mutta sentään poikkesin tänään kaverin luona kahvilla. Takaisin tullessa posti lähetti viestin: olisi kolme kiloa karkkia noudettavissa. Sillä pärjää pahimman koronapaniikin ohi. Jos nyt pärjätä pitää.

Ylpeä katarsis

Tänään opin että on sellainenkin asia kuin valvottu virtsanäyte. Hah hah, naurahdin hoitajan heittämälle vitsille kun hän piikitti kyynärtaivettani ja ilmoitti tulevansa mukaan vessaan katsomaan kun lorotan purkkiin. Ja tosiaan sitten muutaman hetken kuluttua tästä selvisi että hän oli tosissaan. Pyydettynä painoin sideharsotyynyä verinäytteen otosta jääneen piikinjäljen päälle ja kun hoitaja oli teipannut nyytin ihooni kiinni, käärin hihan takaisin alas.

"Niin että eiköhän lähdetä sitten sinne vessaan", hoitaja sanoi.

Huokaisin. Nousin tuolista, puin takin hitaasti ylleni, ja katsoin hoitajaa silmiin.

"Jos nyt annetaan tän kuitenkin olla", totesin. Kieltämättä hoitaja vaikutti hieman yllättyneeltä siitä, etten ollut tiennyt mihin olin tulossa, mutta saadessani kehotuksen käväistä labrassa ei tällaisesta ollut mainintaa; ehkä huumetestin (jollaiseksi tämä siis paljastui vasta ollessani paikan päällä) on tarkoituskin olla yllätys, joten sikäli onnistui. Mutta minä totesin että on tiettyjä rajoja joita en ylitä, mikä tarkoittaa että on joitakin nöyryytyksiä joihin en alennu, siltikään, vaikka tässä elämässä en ole montaa asiaa niin hyvin tehnyt kuin nöyrtynyt milloin minkäkin ääreen.

En sitten kussut purkkiin. Kävelin viiltävän aamuviiman virkeydessä takaisin kotiin. Tarkoitus oli saada näytteenoton jälkeen lähete, mutta se sitten jäi. Nauratti. Elämä on sattumissa, hetkellisissä päätöksissä, vahingoissa. Minä ja minun Y-kromosomini, vihreät silmäni, mutkikas selkärankani, alipainoinen vartaloni ja kykenemättömyyteni kontakteihin. Pelkkä geneettisten sattumien summa, ja siltikin. Jokin pieni surkea ylpeydenrihma silläkin vielä on jäljellä. Se raahautui kotiin, keitti kahvit, teki voileipiä läjän kun nälkäkin oli; ennen näytteenottoa oli pitänyt kymmenen tuntia paastota, turhaa siis nyt sekin. Syödessä ikkunan taakse ilmestyi pulu. Se katsoi minua, nyökytteli hyväksyvästi, hymyilin sille.

Koneeseen kadonnut

Sain apurahan kotiresidenssiä varten, mitä lausetta en olisi vielä muutama viikko sitten arvannut kirjoittavani. Nyt katson tätä koronteenitilaani uusin silmin: sen olemus on muuttunut. Siirrän huonekaluja toisiin paikkoihin, mietin miten residenssissä kuuluu olla. Ja mikä sana sekin on, "residenssi"? Kummallinen, ei sitä löydy jääkaappimagneeteista, minulla on sellainen runousmagneettisetti, sain kun muutin Helsinkiin. Ja nyt sitten residenssaan. On kolme kahvinkeitintä, leivänpaahdin, pakkasessa jätskiä. Kaikki hyvin. Kaikki aina hyvin. Mutta silti. Pitääkö nyt olla edustava? Pitääkö jakaa tekemisiään sosiaalisesti, pitääkö kuvitella koko ajan että joku katsoo, pitääkö ryhtyä käyttämään hissiä ihan vain kannatussyistä?

Tietenkin tilanne on muutamin oleellisin tavoin huojennus. Se on myös omanlaisensa velvollisuus sille pitkähiuksiselle langanlaihalle pojanhuiskalle, joka kaksikymmentä ja risat vuotta sitten kaavaili tekevänsä vain sellaista kirjallisuutta jota ei kukaan toinen ole tehnyt. ("Haluan kirjoittaa siten kuin David Lynch ohjaa", hän sanoi kansanopistolla naapuriasuntolan elokuvalinjalaisille, jotka katsoivat häntä kunnioittavan epäluuloisesti) Viimeisten parin vuoden ajan olen etsinyt yhteyttä siihen tyyppiin. Sen ystävärannekkeisiin, sen kaulakoruun, sen roikkuviin farkkupaitoihin ja huonoon ryhtiin. Sen raivostuttavaan naiiviuteen, mutta myös sen kykyyn poimia kaikesta jotain oleellista. Juuri mitään se ei osannut, mutta se luuli että osasi ja ehkä ihminen ei muuta vaadi. Tarpeeksi pitkään kun luulee, niin lopulta oppiikin. Jos ei muuta niin pettymään.

Se ei olisi halunnut tietää millainen maailmasta vielä joskus tulee. Ehkä se siksi katosi eikä palannut.

Korkoa koro(na)lle

Minulta usein kysytään, onko kirjan kirjoittaminen vaikeaa. Vastaus on aina sama: se on yksi harvoista helpoista asioista joita on elämän varrella tullut vastaan. Minulla on siihen jopa selkeä, toimivaksi havaittu, ohje: kun haluat kirjoittaa kirjan, istu alas ja kirjoita kirja. Toista niin monta kertaa kuinka monta kirjaa haluat kirjoittaa. Mitään muuta en ole ainakaan itse huomannut vaadittavan.

Moni tuskailee nyt koronakriisissä. Minä en niinkään; olen itse asiassa aika hämmentynyt siitä, että useat kirjailijat ilmoittavat tuhansien erojen tulonmenetyksistä keikkojen kadottua. Keikkojen? Rock-tähtiäkö he luulevat olevansa? Minusta kirjailijan ei kuulu keikkailla. Hänen kuuluu kirjoittaa, ja olla näkymätön, ja kirjoittaa, ja olla näkymätön.

Tämänhetkinen maailmantilanne mahdollistaa sen. Todennäköisesti tulevakin, kun apurahat ja muu tukitoiminta hupenee pyyn lailla valtioiden vedellessä viimeisiään. Ei ole keikkoja joilla käydä, ei messuja mentäväksi. Liekö enää kustannustoimintaakaan, muttta oli kuinka vain: kelpaapa silloinkin kirjoitella vielä niiden, jotka ovat sitä aina ennenkin tehneet, seremonioitta, kaiken muun ohella, aina samoin keinoin. Näkyvyys nolla, silti nasta laudassa eteenpäin ja ojaan. Ja aina syntyy tekstiä. Kirjat seuraavat toistaan ihan niin kuin ei maailma olisi niitä jo ennestään täynnä. Vaikka järkevämpää olisi tietysti mennä vaikka maatilalle töihin.

Tänään näin ensimmäisen voikukan. Nokkosperhosesta on jo parisen viikkoa. Parasta Helsingissä ovat silti valkoposkihanhet, ne ovat sympaattisempia kuin mitkään. Olin tunnistavinani yhden viimevuotisen hanhipariskunnan Hietaniemessä. Katsoivat minua pää kallellaan, taisivat myös miettiä jotain tuttua minussa olevan.

Makaamasa sorakasasa

Eristäytyminen tekee ihmeitä parisuhteelle, sanotaan, ja huomasinpa tuossa, että vanhat kunnon meemit ovat tehneet paluun sosiaaliseen mediaan. Ajattelin siis itsekin heittäytyä hetkeksi leikkimielelle, ja poimin Fb-virrassani viime päivinä taajaan toistuneen kyselylomakkeen talteen kerätäkseni kanssaeläjältä vähän leikinpuoleista vastauksentynkää. Tarkoituksena on siis udella miten hyvin puolisko minut tuntee. Nytpä pistetään suhde koetukselle! Yhytin hänet sohvalta, naposteli kuivattuja hedelmiä kulhosta, silitteli kissaa ja katseli pimenneelle taivaalle. Aloin kysellä.

K: Jos katson telkkaria, mikä ohjelma siellä todennäköisimmin pyörii?

V: Miten niin? Mitä väliä sillä on? Mitä sä nyt kyselet siinä?

K: Jos mennään yhdessä ravintolaan, mitä mieluiten tilaan?

V: Mihin vitun ravintolaan? Kaikki on kiinni. Etkä sä oo kyllä muutenkaan ikinä vienyt mua mihinkään.

K: Mikä on inhokkiruokani?

V: Älä nyt jaksa.

K: Mitä voisin syödä päivittäin kyllästymättä?

V: Munko se pitäis tietää? Mee nyt helvettiin siitä!

K: Millaista musiikkia kuuntelen?

V: Paskaa.

K: Millaisista elokuvista pidän?

V: Voi nyt vittu oikeesti. Mitä sä tenttaat? Etkä saatana istu siihen! Mun pää hajoo muutenkin tässä vitun kopperossa aamusta iltaan, enkö mä jumalauta saa istua viittä minuuttia itsekseni! Haista paska!  Kusipää!

K: Mitä pelkään?

V: [painaa kasvonsa kissan niskavilloihin ja mutisee]

K: Mitä kotitöitä en – [kysymykseni keskeytyy kun minua huitaistaan nyrkillä joka menee ohi hiuksenhienosti]

V: [aggressiivista huutoa, vaikea kirjoittaa sanoiksi; kissa karkaa eteiseen]

K: Mitä osaan erityisen – [toinen lyönti osuu, kaadun vasten pöytää, jolla sijainnut teemuki putoaa lattialle särkyen palasiksi]

V: [kirkuu silkkaa raivoa; minuun osuu useita potkuja nopeaan tahtiin] Mulkku! Mä en vittu oo ketään vihannut ikinä niin – [sanat väistyvät jälleen yhtenäisen raivonsekaisen huudon tieltä]

K: [on vaikea muodostaa sanoja, kurkkuun on osunut potku pahasti; huuli on haljennut, maistuu veri]

V: [iskee hedelmäkulholla minua otsaan, uudestaan, uudestaan

Lois-tavat

Kaikki käy juuri kuten ennustin: rajat on suljettu, nallet ilmestyneet ikkunoihin. Olemme omillamme, muutaman vuoden kuluttua muualla Suomessa asuvat sukulaisemme ovat enää muistoja haalistuvissa valokuvissa. Olemme kehittäneet uuden kielen, uuden yhteiskuntarakenteen, geeniperimämme on lähtenyt hurjaan evolutiiviseen kiitolaukkaan, ja jo toinen täällä syntynyt sukupolvi tulee maailmaan usb-portti takaraivossaan. Syömme planktonia, levää ja valoa. Uloshengitämme dataa. Meille yritetään toistuvasti lähettää viestejä että koronavirus on voitettu ja voimme palata normaaliin, mutta jätämme ne huomiotta; voi olle ettemme enää juurikaan ymmärrä niitä. Rajalle on ehditty rakentaa muuri, sen taakse syvä vallihauta ja ilmatorjuntatykit, kilometrin levyinen miinakenttä ja sähköaitojen ristiverkko. Olemme onnellisia. Olemme kotonamme.

Jos nyt ottaisi asiakseen kerran päivässä käydä tsekkaamassa yhden Helsingin alueella sijaitsevan julkisen taideteoksen, olisi kaikki viitisensataa katsottuna syksyllä 2021. Tietysti on turvallisinta liikkua öisin, ettei törmää muihin. Paitsi niihin taideteoksilla parveileviin saman idean saaneisiin. Miten kaunis ajatus, taide joka kerää ihmisiä ympärilleen kuin valo perhosia. Liian lähelle ajautuessaan ne kuolevat.

Tragedioita Andeilta

Olen tänään googlannut urakalla hevosurheilusanastoa. Siinä vierähti iltapäivä, tuuli paukutteli ikkunanpieliä, mutta katunäkymä ei houkutellut kun lokitkin lensivät pyrstö edellä etelään. Viima löi sisään sieltä missä on tapana olla tiivisteitä, lasit huurtuivat, ikkunan ja pään, lasiset kalloluut, mielen seinät.

Päivän hyvät jutut: posti toi vanhan kirjoittajakollegani (olemme tehneet vuosien kuluessa yhdessä mm. lehtiä ja blogeja) esikoisromaanin. Söin karkkia. Vedin muutaman kymmenen leukaa, tein vatsalihaksia, kävin viemässä roskat ja kuljin vaihteeksi takaisin ylöskin portaita pitkin (kuudes kerros). Imuroin. Katsoin Fringen ensimmäisen tuotantokausen toiseksi viimeisen jakson. Huikea.

Siitä tulikin mieleeni, että jokavuotinen uuden blogin aloitus on taas koittanut: Sarjakatselija on saapunut. Sen syntyyn ovat vaikuttaneet monet seikat, niistä ei vähäisimpänä tutiseva maailmanjärjestys. Kohta lyötäneen ovet siinä määrin säppiin, että lisää päivittäistä kirjoitettavaa oli keksittävä ja vauhdilla. Toisaalta kun aiemmin olen kirjoitellut blogia mm. kirjallisuudesta, musiikista, C64-peleistä ja Marvel-sarjakuvista (sen uskon ja toivon vielä aktivoituvankin) – kahdesta geneerisestä arvostelublogista puhumattakaan – niin on se nyt kumma että filmaattisempi puoli on vielä puuttunut. Elokuvaihminen en oikein ole, mutta rakastan hyviä sarjoja joiden pariin heittäytyä. Joskus niistä olen Silmikseenkin kirjoitellut, mutta konsepti on aina istunut tähän ympäristöön vähän huonosti. Nyt on sitten oma kotinsa näille; lähinnä olen varmaan oma yleisöni, ja jonkinlaisen katselupäiväkirjan virkaahan tuo kai toimittaakin. Mitään kunnianhimoisia tavoitteita ei ole, mutta ainahan noista jotain ajatuksia herää. Babylon 5 saa aloittaa, ja jatkan tuota tasan niin kauan kuin huvittaa. Katotaan nyt.

Äsken kävin iltakävelyllä. En muista koska viimeksi olisi tuuli ollut vähällä napata pipon päästä. Palasin kotiin, nyt iltakahvia ja lisää hevosurheilua. Semmoista tämä on, eristyselämä.

Nukkua, kenties töpeksiä

Tiedättekö mikä on ehkä turhinta mitä voi tuntea tekevänsä pandemonian myllertäessä? No
kirjallisuudentutkimus. Ei siitä enempää. Mutta sen verran voin sanoa, että hienoisia motivaatio-ongelmia on hahmotella postmodernismin tunnuspiirteiden esiintymistä kun ei tiedä onko ketään niitä lukemassa enää puolen vuoden päästä. Voi tietenkin olla että pitäisi ajatella toisin; kehotetaanhan Sanassakin istuttamaan omenapuu vaikka maailma huomenna kuolee. Eikun sen taisikin sanoa Juice.

Käyskentelin tänään Kampin Lidliin. Yritän välttää erakoitumistani käymällä joka päivä eri ruokakaupassa (olen pirun huono hamstraamaan, tai totta puhuen en jaksa sellaiseen ruveta niin kauan kuin kaupat vielä ovat auki), mistä seuraa, että elinpiirini on itse asiassa kuluneen viikon aikana laajentunut normaalista huomattavasti. Tämä ei sinänsä yllätä; olen tehnyt melkein kaiken aina elämässä väärin, joten tuskin ketään kummastuttaa että tämänkin.

Lisää liikkumiskieltoja suunnitellaan kuulemma taas. Mietityttää missä vaiheessa pakkokeinojen aiheuttamat haitat alkavat kohota viruksen aiheuttamia suuremmiksi. Pitääkö joku jossain plus-miinus-tilastoja? Yritin itse laatia sellaista tänään vanhan kouluvihkoni takasivuille, mutta ainoa kynäni oli kuivunut ja vihon sivut tahmanneet toisiinsa kiinni. Paperi näytti kellastuneelta, haisi etäisesti jokin kitkerä. Keittelin sitten spagettia ruuaksi ja söin pastan seuraksi sämpylän ja karkkia (parasta tässä pandemiassa on, että voi hysterian ja pakokauhun tekosyyllä toteuttaa kaikki ne haaveidensa ruokajutut joita ei muuten kehtaa). Ajatukset palasivat graduun. Se huuteli tietokoneelta, olin jättänyt hölmöyksissäni Lidli-keikan ajaksi tiedoston auki. Se vaati minua; sen sijaan kirjoitin tämän. Fiktio on lopulta kuitenkin henkinen kotini. Muu on teeskentelyä. Mitä fiktiokin tietenkin on, paitsi leikkii ettei ole. Paitsi metafiktio. Joka muuten on gradun aiheena.

Yritin tänään miettiä sitäkin, että miksi tämä kaikki tehdään. Miksi nämä järkyttävän mittavat estotoimet, rajoitukset, suojat. Eikö päinvastoin olisi nyt tilaisuus pyyhkäistä loppuunkulunut yhteiskunta unohduksiin ja aloittaa uusi? Ei täällä ole ketään niin tärkeää että juuri hänet pitäisi säästää. Pelastamme itsemme hengiltä ilman mitään syytä. Oletus siitä, että on "suojeltava" kansalaisia otetaan kyseenalaistamatta vastaan. Suojeltava miksi?

Ei kukaan kerro, koska ei ole mitään syytä. Yhtä hyvin oltaisiin voitu vain jatkaa muuttamatta mitään.