En ollut koskaan ennen nähnyt kenenkään kuolevan, ja tilanteen lopulta kohdalleni osuttua oli ensimmäinen reaktioni vilkaista peiliin varmistaakseni että näytän edelleen hyvältä. Firma oli pitänyt minua komennuksella siinä jumaltenhylkäämässä mökissä seitsemän elämäni jos ei välttämättä pisintä niin ainakin mitäänsanomattominta kuukautta ja olin surullisen tietoinen siitä, että olin sinä aikana päästänyt itseni mökkeytymään; olin vasta paria päivää ennen koko komennukseni ensimmäisen vieraan saapumista alkanut laittautua kuntoon, ja koska tiesin heitä olevan tulossa nyt paljonkin lisää, oli edustuskelpoisuus ensiarvoisen tärkeää. Kesti hyvän tovin ennen kuin pysähdyin miettimään tilannettani, joka ei välttämättä olisi hyvä; siitä riippumatta näytinkö elokuvatähdeltä vai peikolta, minua saatettaisiin pitää syyllisenä siihen, että Senasius Carlmeister Jarlstedt oli kuollut pian saavuttuaan taloon, jota minun oli käsketty emännöidä sattui sinne sitten saapumaan kuka tahansa. Peilistä minulle hymyilivät liian punaiset huulet, liian vapaina aaltoilevat hiukset ja liian kosteina kimaltavat silmät sellaiselle ihmiselle, joka on tappanut mahdollisesti tärkeän henkilön; niin ainakin firman saattoi olettaa uskovan, eikä ollut ketään muuta kuin minä itse lakaisemassa syyllisyyden taakkaa harteiltani pois.En tappanut Jarlstedtia, vaikka en voikaan olla varma siitä mihin hän kuoli. Yhtenä mahdollisuutena pidän hänen ikäänsä. Jarlstedt oli vanha mies, eikä ulkonäöstään päätellen missään nimessä elämänsä parhaassa kunnossa. Miehen likaiset vaatteet roikkuivat rääsyinä hänen kuihtuneen ja kumaraan taipuneen kehonsa yllä, hänellä oli ruokkoamaton takkuinen parta ja samanlaiset hiukset, vain ohuemmat, iho oli läikikäs ja veltto, ja hän haisi kuin jätesanko. Minulla oli vaikeuksia ymmärtää hänen puhettaan, enkä ylipäätään keksinyt aluksi mitään syytä päästää häntä sisälle mökkiin, en siitäkään huolimatta, että olin sinä aamupäivänä kaksi vuorokautta sitten ollut melko tarkkaan seitsemän kuukautta yksin ja puhunut vain pari kertaa viikossa firman edustajalle radion kautta. Senasius Carlmeister Jarlstedt oli kuitenkin firman työntekijä yhtä lailla kuin minä, sen minä lopulta hänen eleistään ymmärsin, ja kun olin päästänyt hänet sisään, pyytänyt istumaan tuoliin, tarjonnut lasillisen kylmää vettä, hän pyöräytti silmänsä ympäri ja kaatui kasvoilleen lattialle.
Niin paljon kirjoja. Otin tämän puheeksi kustannustoimittajani kanssa eilen, kun istuimme Fazerin Kluuvikadun kahvilassa hirmuisesti yskivän Italian kautta Kiinasta saapuneen turistiryhmän vieressä. Että maailmassa on niin paljon kirjoja, niin jumalaton määrä, pirunmoinen.
"Ettet nyt herkeäisi vähän blaspemiittiseksi", hän virkkoi ilkikurisesti ja kastoi nisua kahviinsa. Katseemme kohtasivat. En ollut koskaan pitänyt hänen tavastaan mangleerata sanoja. Oli kuin hän ei olisi wörkkinyt enää samassa realiteetissa med us.
"Minä en usko jumaliin, jos en kauheasti muihinkaan auktoriteetteihin", sanoin esimurrosikäisen uhmaa tihkuen. Kuului rämähdys ja kilinää, kun tiskin takana meitäkin palvellut kaunis nuori nainen kaatui vasten vitriiniä ja siitä kahvimukien kera lattialle. Paniikki alkoi.
"Se on se korillaviirus varmaan", kustannustoimittajani sanoi.
"Otetaan sille", vastasin. Kilautimme kahvikuppejamme yhteen ja nauroimme, me nauroimme niin.
Hallan tappamat haahkat ilmestyy näillä näkymin lokakuun alussa. Tulossa myös äänikirjana! (kahdeksantoista tuntia verkkaista sivujenkääntelyn ääntä)
