Siksi siis kiinnitti hiisi siiliin piikit

Minua on huomioitu tässä loppuvuoden aikana niin etten tiedä miten päin olisin. Olen saanut läjäpäin kirjoja, ruokatarvikkeita, kahvia; suklaatakin pitkälle toista kiloa. Olen saanut olla seurassa joka ei vaadi minulta paljoakaan, mutta jossa osaan silti enimmäkseen olla itseni. Ei muuten ole ihan jokapäiväistä enää nykyään sellainen.

Kenties pitäisi oppia itsekin huomioimaan itseään. Olen etsinyt tekemisilleni merkitystä jo muutaman kuukauden ajan, mutta vaikken sellaista löydäkään, pitäisi kyetä hyväksymään myös merkityksettömän oikeus olla olemassa. Vai tuntuuko minusta vain nyt siltä? Jos tuntuu, eikö niin ole? Tunne vastaan tieto, siinäpä kevyt dilemma loppuvuodeksi...

Kävin debattia siitä, onko julkaistuihin teoksiini kätketty tärkeitä teemoja tai merkityksiä. Mielestäni ei; lukija oli toista mieltä. Olen aina hieman vierastanut kirjallisuutta, jolla on "sanoma". Joka pyrkii sanomaan "jotain tärkeää meidän ajastamme" tai "ottaa kantaa polttavaan aiheeseen". Mielestäni tieto- ja kaunokirjallisuus ovat kaksi selvästi eri asiaa. Kaunokirjallisuuden itseään täydentävä tehtävä on puhtaasti sanataiteellinen. Eskapismi ja kaunis kieli – siinä kaikki. Ei "teemoja" tai "näkemyksiä".

Söin joulunpyhien aikana niin paljon kakkua, että piti käydä ensi kerran vuosiin vaa'alla kun palasin kotikoloon. Kävi ilmi että olen laihtunut entisestäkin; painoindeksini mukaan olen merkittävästi alipainoinen. Luulin että neljäkymmentä täytettyään ihminen alkaa viimeistään kerätä massaa, mutta ilmeisesti ei. Voin ainakin hyvällä omallatunnolla syödä sen kilon suklaata nyt sitten.

Luuhun juurtunut surun ruusu

Puolisentoista vuotta sitten perustettu Taka-Töölön kirjailijoiden lukupiiri on neljän hengen kompakti kokonaisuus, jonka jäsenenä on tullut luettua kirjoja, joihin ei ehkä muuten olisi tarttunut. En ole aiemmin kuulunut lukupiiriin, joten kokemus on ollut sikälikin tuore, mikä on tässä iässä harvinaista. Käsittelyssä olevista kirjoista keskustelu tempaisee yleensä jonnekin toisaalle, monesti kirjoittamisen prosesseihin ja kiputiloihin. Oma kirjoittamiselle merkitystä etsivä kriisiytymiseni on vaivannut jo pitkään, mutta eilisen jälkeen olen ehkä taas saanut suuntaviivoja. Ainakin puintia riitti, kukapa sitten tietää johtaako mikään mihinkään. Asiat jäävät kesken, kuten blogit: kuusnelospelien pariin tuskin enää palaan, ja alkaa tuo Marvel-urakkakin näyttää hivenen huolestuttavalta. Vaikka väliäkö noilla, ajantappoahan kaikki vain on...

Lukupiirissämme on käsitelty tähän mennessä seuraavat teokset:

- Gabriel Garcia Marquez: Kuulutetun kuoleman kronikka
- Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia
- Saara Turunen: Sivuhenkilö
- Jhumpa Lahiri: Kaima
- Enni Vanhatapio: Absentia
- Iris Murdoch: Epävirallinen ruusu
- Edward St Aubyn: Loistava menneisyys
- Maarit Verronen: Pimeästä maasta
- Lionel Shriver: Poikani Kevin
- Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
- Primo Levi: Tällainenko on ihminen
- Gillian Flynn: Kiltti tyttö

...minkä lisäksi on luvussa ollut kahden osanottajan työn alla oleva teksti, allekirjoittaneen eilen, ja saamistani kommenteista olen tarkkalukuisille tovereilleni kiitollinen. Kirjoittaminen näyttäytyy hetken ajan inhimillisesti järkevänä toimintana aina silloin kun on ihmisiä joiden kanssa siitä puhua. Yksin ollessa se ei sitä ole, mikä on tietenkin paradoksaalista, koska yksinhän tätä tehdään. Siis jos tehdään. Onneksi ei enää tarvitse.

Nähdä näätänä jäkälämättäässä nälkää

Kirjallisuuspalkintoja jaeskeltiin taas. Ja mikäs siinä, näkyvyyttä ja myyntihittejä tällä alalla tarvitaan (kai). Itse olen viimeksi ollut innostunut Finlandia-palkinnosta joskus vuosituhannen alussa. Olin silloin kirjastossa töissä, ja kuvittelin tämän palkinnon saaneen kirjan lukemalla jollain tavoin kultivoivani itseäni. Virhe!! Finlandia-voittajat eivät juuri koskettaneet. Eivät ole sitä tehneet sittemminkään; ainoa lukemani F-pystin voittaja josta voin sanoa vilpittömästi pitäneeni on Leena Krohnin Matemaattisia olentoja tai jaettuja unia, ja siihenkin tutustuin vasta tänä vuonna lukupiirin kautta. Mainio teos, mutta kenties kertoo jotain, että tämä teos on kyseisen palkinnon alkuvuosilta, jolloin voittajaksi vielä kelpasi kirjallisuus vähän laajemmalla skaalalla. Pari ok teosta on sittemmin tullut vastaan, mutta muuten lukemani voittajat ovat olleet joko suuria pettymyksiä, tylsiä kuin piru tai vain mitäänsanomattomia. Muutaman olen jättänyt suosiolla kesken. Moneen vuoteen en ole enää edes yrittänyt; tajusin että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi sellaisen kirjallisuuden väkisinluentaan, jonka joku taho on määritellyt hyväksi. Tykkään tehdä omia löytöjä, edetä omien mieltymysteni mukaan. Minä ja pönöttelevä Finlandia-instituutio emme pidä samanlaisesta kirjallisuudesta, se on tullut selväksi. Makuja on toki monia, ja selväähän on, että Finlandia-kirjoista suuri yleisö kovasti tykkää. Ennen kaikkea ne helpottavat joululahjakirjan valinnassa. Mutta kuinkahan moni F-voittajan käärepaperista aattona löytävä sitä lopulta loppuun asti lukee? Tilastotietoa ei liene olemassa.

Käyskentelin tuossa päivänä muutamana Pasilassa. Katselin Triplan rumaa seinää ihmishyöyn rynniessä liikennevalonakutuksen tahtiin sen ovista sisään ja ulos. Jossain kilkatti tonttukello. Tajusin että on taas vuosi päättymässä, taas yksi sellainen takana, joka ei jättänyt juuri mitään mieleen. En tavannut uusia ihmisiä, en käynyt uusissa paikoissa, en tehnyt paljoakaan. Kesän käyskentelin metsikössä, välillä kissan kanssa, välillä yksin. Muodostin maisemasta sanoja. Taivaasta tavuja, risuista riimejä, korsista koreaa kieltä.

Tai sitten en. Mutta kuviasi leikkasin silpuksi niillä saksilla jotka olin sinulta saanut.

Jos et huomannut.

Palasia harmaaseen hankeen, tomuksi arkeni ylle. Me sentään hengitimme samaan tahtiin, silloin. Kun en vielä tiennyt miksi.

Mutta nyt on tietenkin jo myöhäistä, mikä huojentaa. On mukava kun ei enää tarvitse yrittää.

Kuu puhuu, luumupuu nukkuu

Kirjallisuus on narsismia. Halu tulla huomatuksi on väistämättä osa sitä koneistoa, joka on kirjallinen maailma. Ihmisen halu nähdä oma nimensä isoin kirjaimin painettuna, oma kuvansa mainoksessa, omat sanansa tärkeinä. Kirjallisuuteen liittyy juuri omien ajatusten kokeminen niin merkittäviksi, että niillä on oikeus tulla julkisesti esiin. Kirjailija haluaa itseään kuunneltavan, koska kokee olevansa tärkeä ja sanovansa asioita tavalla, jota muiden tulisi kuunnella. Kirjan julkaistuaan kirjailija tuntee olonsa hyväksi, koska saa osakseen ihailua; ehkä kateuttakin, mitä kukaan ei suoraan myönnä, mutta se on kuitenkin aina salaa toiveena.

Itseäni kirjallisuuteen liittyvä pyrkimys valokeilaan kavahdutti ensihetkistä alkaen. Koin kiusalliseksi ajatuksen, että esittäisin olevani jotain parempaa kuin olin. En halunnut kenenkään ajattelevan, että minulla olisi sanottavaa. En pitänyt kirjalleni julkaisutilaisuutta, koska itseni juhlistaminen tympäisi ajatuksena.

Tykkään kuitenkin kirjoittaa. Ratkaisuksi tähän ongelmaan olen kaavaillut yhteiskuntaa, jossa kirjailijuus on anonyymiä. Tekijöiden nimet jätetään pois teksteistä, jotka seisovat tämän jälkeen omillaan, ilman nimen tuomaa painolastia, tai tekstistään ylpeän kirjoittajan ylemmyydentunnetta. Palkintogaalojen nahkeat sisäpiirit, messulavojen tyhjänkalseat haastattelut ja kirjalliseen kulttuuriin liittyvä kiusallisen elitistinen vivahde katoaisivat. Olisi vain tekstejä, ei niiden tekijöitä.

Rannalla hallan tappamat haahkat

Sain tällä viikolla ihailla ammattilaista työssään. Kipsimestari tutkaili murtunutta kättä korkeintaan hetkisen, napsi sitten tarvittavat ainesosat salkustaan, klips vain leikkeli oikean kokoiset harsot ja levitti pakkelit, ja niin oli käsi kipsissä, jonka värinkin saa nykyään valita.

Olen tämän vuoden aikana ollut sairaaloissa ja terveyskeskuksissa niin itsekseni kuin muiden mukana enemmän kuin edeltävänä viitenä yhteensä. Ehkä kymmenenä. Mutta elämäksi tapaavat tätä tahmaista viemär'nukkaa kutsua, ja sitä tässä on itse kunkin nieltävä, sori kielikuvan epämiellyttävyys.

Yritän vain välttää tilanteita joissa olisin jotenkin sympaattinen. Tai mukava. Tai kiva.

Tai ansiotta arvostettu.

Mutta heräsin taannoin yöllä siihen, että kissa katseli kuin vertaistaan. Aistin sen huoneen pimeässä. Ettei minulla ole vuosiin ollut kissaa, teki tunteesta jokseenkin oudon, mutta sitten rintaa alkoi pistää, enkä kerennyt keskittymään pidemmälti. Ikkunaan oli vedetty lasileikkurilla aukko. Huoneessa veti, herätyskello vilkutteli nollia.

Seuraavana aamuna ei paljon naurattanut.

Kyyn syyshymyn lyhyys

Elän tietynlaisessa askeesissa, minkä minulle hiljakkoin hieman kulmiaan kohottaen totesi eräs puolituttu. Se oli ehkä esitetty osittain kysymykseksi. Olin hienovaraisesti tulkitsematta lausahdusta sellaiseksi, kaadoin lisää kahvia, seinät natisivat tuulessa, joka jo silloin kävi hautojemme yli. Pakkanen kiristyi.

Silti, kun tänään kannoin suurta kitarakoteloa ja kangaskassillista nalleja alas kuudennen kerroksen asunnostani, ajattelin: olen tiivistynyt oleelliseen. Joidenkin mielestä pikemminkin epäoleelliseen, uskon, tavallaan toivonkin, koska ihminen on siten pinnallinen, että haluaa olla jotain erikoista silloinkin kun tietää, ettei kukaan todella ole, ei kukaan, koskaan. Massan yläpuolelle pyrkivät vain sielunsa halvalla myyneet. Eivätkä hekään tietenkään sinne pääse. Uskoa olevansa tärkeä on ihmisen virheistä pahin.

Ensi vuonna tulee kaksikymmentä vuotta siitä kun lopetin lihansyönnin. Se tapahtui yhtäkkisesti, kesken kinkkupizzan. Tajusin äkkiä nauttivani kappaleita pilkotusta eläimestä, mikä alkoi kuvottaa. Pizza jäi kesken. Olen sen jälkeen syönyt lihaa satunnaisesti, ehkä keskimäärin kerran vuodessa, tosin viime kerrasta on jo kauan. Mutta silloin kun lapsi oli pieni ja allerginen, söin hänen seurakseen toisinaan poronkäristystä tai nakkimunakasta. Ei se haitannut. Lihaa ei ole ollut erityisen ikävä, en kaipaa makua tai muuta sellaista.

Television laitoin kaappiin kaksitoista vuotta sitten. Mitään sinä aikana kansakuntaa yhdistäneitä viihdeohjelmia kuten Putous tai Vain elämää en ole nähnyt. En usko menettäneeni paljoakaan. Aina silloin tällöin ihmettelen joitakin tyhjästä nousevia sanontoja joita toistellaan vähän aikaa kaikkialla, mutta epäilen niiden olevan lähtöisin tv:stä. En enää muista aikaa, jolloin tv:tä katseltiin joka ilta. On vaikea nykyään ymmärtää miten kellään on sellaiseen aikaa. Laatusarjoja toki seuraan mielelläni, mutta hankin ne dvd:llä ja katson tietokoneelta.

Seksiä en ole harrastanut pian seitsemään vuoteen. Se jäi parisuhteen myötä, enkä ole kaivannut. Ihminen säästyy niin monelta murheelta ja henkiseltä painolastilta kun ei ole ketään toista jonka kanssa sotkea asiansa. Ei sillä että tässä iässä varmaan enää petihommia jaksaisikaan, mutta toisaalta en ole ennen ollut tämän ikäinen, joten paha sanoa. Fyysinen kanssakäyminen on ajatuksena jotenkin väsyttävä. Henkinen kiintyminen johonkin toiseen vielä paljon rasittavampi.

Alkoholin jo ennestään vähentynyt käyttö jäi viisi vuotta sitten. No, sen jälkeen olen juonut yhden oluen kesällä 2016 Urjalassa ja yhden siiderin kesällä 2018 käristyskupolin aikana Turussa (sen hikoilin suoraan pois). Minulla oli joskus opiskeluvuosina pakonomainen tarve hakeutua alkoholin pariin. Oli baari-iltoja ja bileitä. Päiväkirjaani avauduin sitten niiden jälkeen siitä miten paska olo ajatuksiin juomisesta aina jää. Silti vain. Helsinkiin muutettuani oli vielä satunnaisia baari-iltoja, mutta siihen aikaan paska olo oli jo fyysistä. Tajusin että kun elämästä ei erityisesti nauti, ei juomisella sitä ainakaan paremmaksi saa. Niin että se jäi sitten. Olen sillä tavoin utopistinen ihminen, joku voisi pitää idealistinakin, että uskon ihmisluonnon hakeutumisen päihteiden pariin olevan pelkkää heikkoutta. Ihminen voi paremmin ilman.

Aika vähän näen enää ihmisiäkään, mutta jonkin verran sentään. 

Mitä siis on enää jäljellä?

Teksti.

Konstruktio.

Rakennettu ihmisen kuva.

Enkä voisi olla tämän onnellisempi. Enkä onnettomampi. Olen vain, ja olotila on jossain muualla.

Intentiomurha

Teoksen luokitteleminen teokseksi on institutionalisoitunut prosessi. Maalaus hyväksytään taiteeksi vasta kun sen tekijä on sisällä taidemaailmassa, jota varten kuvataidetta ennen kaikkea tehdään, aivan kuten kirjailijan teos ilman kustantajan logoa kannessa nähdään lähinnä harrastelijan tuotoksena. Mitä suuremman kustantajan, sen merkittävämpi taiteellinen teos on pääsääntöisesti kyseessä. Mutta kenen ehdoilla kirjoittaja silloin toimii? Onko luova prosessi vilpitön, jos sen tarkoitus on tulla kaikkien niiden portinvartijoiden hyväksymäksi, jotka on ohitettava ennen kuin matka on edennyt tekstinkäsittelystä kaupan hyllylle? Tai suoremmin: kenelle kirjoitamme kun kirjoitamme?

Itse olen kirjoittanut 14 romaania, kolme novellikokoelmaa, kolme pienoisromaania, yhden runokokoelman, epämääräisen määrän runoja (joista onnistuneita on vain vähän; lyyrikkona saavutan tavoitteeni lähinnä sattumalta) ja novelleja. Jonnekin kymmenen ja kahdensadan sivun välille hyytyneitä keskeneräisiä romaaneja on arkistossani 22. Näiden lisäksi on useita tuhansia sivuja epämääräistä tajunnanvirtaa, ajatuksenjuoksua, ideoita ja katkelmia hakemistossa nimeltä "Sekalaiset". Ja tietenkin kaikki se jota olen viimeisten kuudentoista vuoden ajan syytänyt verkkoon.

Kirjoistani kaksi on julkaistu, mutta itse en osaa korottaa niitä muun tuotantoni yläpuolelle. Kaikki on kokonaisuutta, jolla on yksi implisiittinen lukija: minä. Tuntuisi väärältä kirjoittaa vastatakseen joihinkin itseni ulkopuolelta asetettuihin odotuksiin. En tiedä mitä ne ovat; maailma on siihen liian monimutkainen. Jokaisella on äänensä, eikä kukaan saavuta toisen ajatuksia lopulta kuitenkaan. Kommunikointi on mahdotonta, mutta ääniä voi silti yrittää ymmärtää. Jokaisen kertomus on osa kokonaisuutta.

Taiteen tekeminen on ihmiselle ominaista, mutta taiteen järjestyminen laitosmaiseen byrokratiaan ja markkinavetoisiksi kulutustuotteiksi on jotain muuta. Puhtainta taidetta on sellainen, jolle tekijä uhraa aikansa ja elämänsä siitäkin huolimatta, että tietää olevansa ainoa yleisö. Jokainen on itsensä pahin kriitikko, ehkä ainoa merkittävä.

Kone

1. Kone lähti yskähtäen käyntiin.

2. Koneen rakentajat eivät olleet jättäneet nimiään, ruosteisessa pinnassa ei ollut merkintöjä.
Katselin savua ja jälkiä joita se piirsi taivaalle.

3. Rytmikäs kolina ja sen metallinen kaiku.
Minä rakastin koneessa ennen kaikkea sen ääntä.

4. Mahdotonta kone ei koskaan mahdollistanut, se teki sitä mitä oli rakennettu tekemään, kierroksia minuutissa monta.

5. Koneen pieni lasinen ikkunaruutu oli tummunut ja halkeillut.
Silti siitä näki miten koneisto toimi, miten se oli aina toiminut.
Mikä oli ollut ennen, oli yhä. Kone ei muuttunut, ei osannut.
Jos olisi voinut, se olisi kuluttanut itsensä pois. Mutta aika ei enää liikkunut.

6. Kaadoin lisää öljyä koneen rattaisiin.