Doctor Who 1.3: The Unquiet Dead

"And you, you've flown so far. Further than anyone. The things you've seen. The darkness, the big bad wolf."

Potentiaalisesti tässä oli heti sarjan kolmosjakson myötä katastrofin ainekset tarjolla, mikä siis minun ollessa kyseessä tarkoittaa taantumista peribrittiläiseksi pukudraamaksi. Tohtori nimittäin vie Rosen nyt tulevaisuuden jälkeen visiitille menneisyyteen, eli tietenkin 1800-luvun Britanniaan. Ote on kuitenkin heti teaserissä mukavan anarkistinen, kun hautausurakoitsijan toimitiloissa juuri arkkuun pantu rouvashenkilö käy riehumaan. On jouluaatto 1869 Cardiffissa, ja Tohtori ja Rose osuvat keskelle pitkään kasvanutta ja nyt lopulta täysin hanskasta karannutta vaeltelevien vainajien ongelmaa, kyllähän siitä jo kolmevarttisen kasaan saa. Ote on oikeastaan aika freesi, mutta toisaalta sarjaa nyt kymmenen kautta katsoneena on pakko todeta, että tähän kuvioon totisesti tullaan palaamaan ja usein: Tohtori & kumppani matkaavat menneseen, jotain outoa tapahtuu, syynä ovat alienit, ongelma ratkeaa. Yleensä kuvioon on sotkeutunut joku tunnettu henkilö, tällä kertaa Charles Dickens, joka on tarinan kannalta hyvinkin keskeinen henkilö – pelastaapa päivänkin.

Monia äkkivääriä käänteitä sisältävästä käsikirjoituksesta vastaa Mark Gatiss, Herrasmiesliigasta tuttu koomikko / näyttelijä / käsikirjoittaja, joka on sikäli mielenkiintoinen tapaus, että on ainoa ykköskaudesta tähän päivään asti uuden Tohtorin tiimissä pysynyt käsikirjoittaja. Yhtään ikiklassikkoa hän ei ole kirjoittanut; oikeastaan Gatiss tuntuu olevan pahasti ristiriitaisia tunteita herättävä käsikirjoittaja fandomin keskuudessa, ja totta kyllä, että joitakin sarjan epäonnistuneimpia jaksoja on hänen kynästään lähtöisin. Niiden parissa ei onneksi olla vielä. The Unquiet Dead on oikeastaan vallan viihdyttävä jakso, jossa, kuten mainitsin, riittää aika isojakin juonenmutkia viime hetkille asti. Komiikkakin toimii, mikä kyllä menee isolta osin näyttelijöiden piikkiin. Kylmän tunteetonta hautausurakoitsija Sneediä esittävä miekkonen on suosikkini, mutta onpa se Dickenskin hyvä. Juonen kannalta keskeisimmän roolin saa kuitenkin Eve Myles, joka muutamaa vuotta tämän jälkeen loisti Tohtori-spinoffissa Torchwood, josta voisin siitäkin kirjoitella vaikka kuinka. On rikollisen vähälle huomiolle jäänyt timanttinen sarja nimittäin jos mikä.

Ollakseen Tohtorille tyypillinen "alien of the week"-jakso, tähän oli kuitenkin pakattu hämmästyttävän paljon myöhemmin merkitykselliseksi käyvää pikkuinfoa, joka ensikatselulla on tietenkin mennyt viuhuen ohi pään. Saadaan ensimmäinen "bad wolf"-maininta, käy ilmi että jokin aikasodan nimellä tunnettu hirvittävä tuho on hiljakkoin tapahtunut, ja mikä kenties tärkeintä, Cardiffissa sijaitseva todellisuusrako, "the rift", on juonen kannalta oleellinen, ja sen ympärillehän koko Torchwoodkin aikanaan sijoittuu. Jokohan Russell T. Davies on tässä vaiheessa tuota toista sarjaa suunnitellut, vai lieneekö vain tarttunut hyvin avattuun juoneen myöhemmin?

Mutta niin, nyt Tohtori on vienyt Rosen ensin tulevaisuuteen ja sitten menneisyyteen, ja kuten sarjan edetessä opimme, näillä kahdella keikalla aloitetaan jokaisen uuden kumppanin kanssa. Mikään klassikkojakso ei Unquiet Dead ole, mutta onpa kuitenkin mielenkiintonsa säilyttävä kolmevarttinen, jossa efektit eivät ehkä ole kovin tasokkaita, mutta ne on tehty ajatuksella: sinisenä hohtavat ja kirkuvat vainajat ovat hyvällä tavalla häiritseviä ilmestyksiä. Silti Tohtoria ensi kertaa katsoessa oli tämän jälkeen vähän sellainen olo, että jaksankohan minä tätä. Koska kyseessä ei sitten kuitenkaan ollut kuin "vain" hyvä yksittäisjakso; hahmotkaan eivät syventyneet. Onneksi tämän jälkeen mennään taas railakkaasti paljon Tohtorimpaan suuntaan.

Doctor Who 1.2: The End of the World

"This is who I am, right here, right now, all right? All that counts is here and now, and this is me."


Ensi kerran tämän jakson nähdessäni olin valtavan pettynyt siinä vaiheessa kun ne kaikki toinen toistaan hölmömmän näköisin kumipuvuin tehdyt alienit astelivat ruudulle. Edellinen jakso Rose jätti vielä vaikutelman, että tämä Doctor Who saattaisi olla jotain etäisesti X-Filesin kaltaista: mysteeriongelma, joka ratkaistaan, mutta siten, että reaalimaailmassa vielä jossain määrin pysytellään. No onneksi ei Tohtori ole sellainen, minkä kyllä nopeasti ymmärsin, ja minkä tuotantotiimikin on varmaan halunnut tehdä jo varhaisessa vaiheessa uusille katsojille selväksi – tässä mennään ihan tieteisfiktion äärilaidoilta toisille surutta.

Tohtori lupaa Roselle matkan aikakoneellaan ja vie tämän niin kauas tulevaisuuteen kuin Maan mittapuulla on mahdollista: päivään jona aurinko laajenee ja nielaisee ympäröivät planeetat. Maan tuhoa ovat muutamat silmäätekevät alien-rotujen edustavat kerääntyneet katsomaan kelluvalle alukselle, ja pakko on sanoa, että BBC:n sarjalle myöntämä budjetti lienee ollut vielä tässä vaiheessa minimaalinen: niin minimaalinen nimittäin on tuon futuristisen laitoksen sisustuskin. Tausta koostuu puupaneeleista, mustista verhoista ja heikonnäköisestä cgi:stä, välillä mennään vissiin studion kellarinkäytäviä pitkin sähköjohtojen ja viemäriputkien keskellä.

Tarinan kulkua tämä ei onneksi haittaa. Nyt Tohtori-viisaana katsojana huomaan hämmästyksekseni, että pidin tästä jaksosta todella. Minuuttien päässä sijaitseva lopunajan tunnelma on läsnä heti kun siitä vähän jäykästä hahmojenhämmästelyalusta päästään etenemään, ja päähenkilötkin kasvavat kivasti: Tohtorin julkisivun alla asuva synkkyys pulpahtaa pintaan, eikä Rose yrityksistä huolimatta tahdo saada tätä kertomaan itsestään mitään. Ei ennen kuin kaikki on ohi ja väkeä on kuollut. Oivallisestihan Tohtorin luonnetta kuvaa sekin, että tämä vie varoittamatta Rosen paikkaan, josta paluun jälkeen on ilmiselvää, ettei lontoolaisesta arkipäivästä irrotetun ihmisen maailmankuva voi olla ennallaan. Jakson viimeiset minuutit olivatkin tästä johtuen parasta antia. Takaisin vuoteen 2005 palannut Rose on juuri nähnyt planeetan tuhoutuvan, tavannut kymmeniä vieraiden lajien olentoja, ollut ainoa elossa oleva ihminen, nähnyt tämän vasta hetki sitten tapaamansa miehen todellisen teräksenkovan olemuksenkin siinä miten Tohtori surutta antoi jakson pääpahiksen kuolla pois. (paitsi että tuleehan Cassandra vielä takaisinkin...) No joo, oli se Rosen ja tämän äidin välinen viiden miljardin vuoden etäisyydeltä soitettu puhelukin hyvä hetki, jonkinlainen taitoskohta jakson tunnelmassa jopa.

Nyt tuntuu että The End of the World pohjustaa alkupotkujaan ottavaa sarjaa vielä pilottijaksoakin paremmin. Tämä avomielisesti asioihin suhtautuva mutta toisaalta sydämensä kylmettänyt Tohtori on kerrassaan kiehtova hahmo, ja Rosen inhimillisyys on käsin kosketeltavaa; on kuin se yksinäisyys jonka Tohtori tämän ylle ajattelemattomuuttaan langetti viemällä katsomaan maailmanloppua olisi tarrannut välittömästi kiinni, irrottamatta enää koskaan. Nämä kaksi jaksoa muuttivat Rose Tylerin peruuttamattomasti toiseksi siitä mitä hän oli elämänsä ensimmäiset parikymmentä vuotta ehtinyt olla, ja on selvää, ettei tämän elämä tule enää olemaan ennallaan. Yhtä lailla kuin Tohtorista, sarjan ensimmäiset vuodet kertovatkin myös Rosesta, ja Russell T. Davies osaa kirjoittaa heidät molemmat hyvin.

Oli tässä tosiaan joku scifi- ja sabotaasijuonikin, mutta se nyt oli mitä oli. Peruskamaa, muttei huonokaan. Jäi hyvien hahmojen varjoon, kuten parhaissa Tohtori-jaksoissa pitääkin.

Pari pointtia: Tainted Love on hyvin tähän maailmanlopun gaalailtaan sopiva biisi. Ja tekihän jo tässä vaiheessa tavallaan ensiesiintymisensä myös Jack Harkness...

Doctor Who 1.1: Rose

"I'm the Doctor, by the way. What's your name?"

"Rose."'

"Nice to meet you, Rose. Run for your life!"



Tutustuin Tohtoriin kesällä 2013 tietämättä sarjasta etukäteen mitään. Tätä oli edeltänyt pitkään jatkunut suostuttelu, joka ei sitten millään ollut saanut minua vuonna 2005 uudelleen startanneen Doctor Whon pariin. Oli nimittäin muutamia ennakko-oletuksia, jotka kilpistyivät käsitteisiin "brittiläinen" ja "tv-sarja", eivätkä nämä koskaan ole kohdallani naksahtaneet erityisen toimivasti yhteen. Tiesin senkin verran, että sarja on melkein yhtä vanha kuin televisio – ja että se on jollain tavoin niin imeytynyt osaksi saarivaltion populaarikulttuuria, että turha siihen olisi muiden mukaan koittaakaan. Tästä huolimatta sarjaa minulle kovasti mainostettiin, ja lopulta sain kuulla että nyt olisi yksi hyvä jakso, katso se, ja jos et pidä niin anna sitten olla.

Tämä jakso oli silloin Areenassa ollut kolmannen kauden jakso Blink. Se oli hyvä. Se oli itse asiassa pökerryttävän hyvä, ja sikäli helppo, että Tohtori taustatarinoineen itse ei siinä esiinny juuri lainkaan – itse asiassa minä vielä Blinkin katsottuanikin olin siinä uskossa, että kyseessä on lähinnä Outer Limits -henkinen antologiasarja, ja mikäs siinä, jos tarinat olivat näin hyviä. Annoin periaatteilleni kenkää ja lainasin ykköskauden dvd-boksina. Se oli menoa sitten.

Nyt, kun nähtynä on yhdeksän kautta Tohtoria (en ole Jodie Whittakerin pariin vielä lähtenyt, odotan dvd-julkaisua), on tämä sarjan pilotti jotenkin häkellyttävää nähtävää. Niin paljon on muuttunut – tavallaan kaikki. Mutta sittenkin...

Tälle sarjan uudelle tulemiselle vuosikausien tauon jälkeen oli luonnollisesti asetettu valtavat odotukset, jotka meille muinaista Tohtoria tuntemattomille eivät niinkään avaudu. Kenties ne paineet näyttäytyvät lähinnä tavassa, jolla jakso etenee ikään kuin tasapainoillen; millekään suunnalle ei lähdetä liikaa, tietynlaista keskitietä yritetään noudattaa, mutta sittenkin Rose pitää sisällään paljon: ensimmäisten minuuttien odotuksesta siirrytään toimintaan, sitten roisiin slapstickiin, rauhallisen dialogin kautta dramaattiseen pääpahis-kohtaamiseen ja lopulta yllättävän brutaaliin huipennukseen, jossa siviilejä kuolee Lontoon kaduilla kuin kärpäsiä. Sarja tuntuu maistelevan mahdollisuuksiaan, ja ainakin yhdeksän vuotta myöhemmin voi sanoa, että niin rajumpi väkivalta kuin hieman pölhö fyysinen huumorikin ovat vähentyneet radikaalisti. Kenties tämä on hyvä. Toisaalta jo tässä pilotissa käsikirjoittaja Russell T. Davies tuntee hahmonsa ja tietää mitä näiltä haluaa: ensimmäiset viisitoista minuuttia katsoja saattaa vielä olla epäluuloinen homman toimivuudesta (tosin ainakin itse olin ja olen Roselle myyty ensihetkestä), mutta Rosen ja Tohtorin pitkä kävely halki lontoolaisen kerrostaloalueen takapihan keskustellen tuo hahmot yhtäkkiä lähelle ja läsnä. Tohtori avaa itseään lyhyen mutta sitäkin upeamman monologin verran, surumielinen musiikki alkaa soida... Tunsin kylmät väreet nytkin, kolmannen kerran jakson katsoessani. Vai johtuiko se vain siitä että tiedän mitä kaikkea on tulossa?

Voin kuvitella että myös pääosan esittäjiä on pohdittu pitkään ja huolella. Christopher Ecclestonen Tohtori on kiehtova, sympaattinen tietyssä neuroottisessa jäyhyydessään, ja jää tarkoituksellisen etäiseksi. Katsojille tutummaksi tulee ennen kaikkea pilotin otsikoksikin päätynyt Rose Tyler, jonka kautta nahkatakkinen mysteerimieskin nähdään. Vaikka Tohtori ei jakson lopussa ole sen selvempi hahmo kuin alussakaan (hän on loppumetreillä paljastuneiden asioiden perusteella oikeastaan paljon mystisempi), katsoja on hänestä täsmälleen yhtä kiinnostunut kuin Rosekin, ja se pieni hetki jona näyttää siltä että kaikki on ohi, että Rose oli vain lyhyt kohtaus Tohtorin yksinäisellä matkalla... No joo, totta kai sekin tekee vaikutuksen nyt ennen kaikkea siksi että koko sarjan nähnyt katsoja tietää mitä on tulossa. Mitä kaikkea olisikaan ollut vähällä jäädä tapahtumatta... Mutta Tohtori on yksinäinen. Hän kaipaa kumppania, ja ehkä tämä edellä mainitsemani monologi tuo sen omalla tavallaan hyvin selvästi esiin:

"It's like when you were a kid. The first time they tell you the world's turning and you just can't quite believe it because everything looks like it's standing still. I can feel it. The turn of the Earth. The ground beneath our feet is spinning at a thousand miles an hour, and the entire planet is hurtling round the sun at sixty seven thousand miles an hour, and I can feel it. We're falling through space, you and me, clinging to the skin of this tiny little world, and if we let go...
 That's who I am. Now, forget me, Rose Tyler. Go home. "

Sekä Rose että Tohtori ovat tämän pilotin perusteella taidolla kehiteltyjä hahmoja, joita kumpaakin tekee mieli nähdä lisää. Samaa ei voi sanoa niistä muista henkilöistä: Rosen äiti Jackie ja poikaystävä Mickey (heidän nimensäkin ovat jotenkin... sidekick-tasoa) ovat karikatyyrejä, Mickey varsinkin on melkein sarjakuvamainen outolintu, joka myöhempää Tohtoria katsoneelle tuntuu olevan nyt kuin jostain toisesta sarjasta. Silti propsit siitä, että Mickey'ä uskallettiin riepotella estoitta: hänen muoviklooninsa riehumassa vasarakäsineen ravintolassa ilman päätä on niin surrealistinen näky, että muistan sen ensi kerran nähdessäni hörähdelleeni ääneen. Silti on todettava, että sarjan edetessä tämänkaltaiset henkilöhahmot haihtuvat taustalle. Satunnainen komiikka Tohtorissa toki säilyy, mutta se haetaan muualta kuin hassuista hahmoista, ja ratkaisu lienee oikea. Mutta olisiko sitä koskaan tapahtunut jos Davies olisi sarjan pääkirjoittajana jatkanut? No, siitä lisää myöhemmin jos tätä katsantopäiväkirjaani jatkan.

Nyt lähden pimeille kujille vaeltamaan.

Tilastollisia virheitä

Kyllä tämä fennoskandinaavinen ilmasto pitää mielen sentään virkeänä. Kolmeen vuorokauteen maaseutua mahtui kovaa pakkasta, nollakeliä, auringonpaistetta, hernerokkasumua, kaatosadetta, myrskytuulta ja paksuksi parissa tunnissa tuprunneet kinokset. Osan ajasta oli nättiä. Syötiin vähän jouluruokia, kävelytettiin ulkomaanvierasta jokirantaan, vielä oli pari lahjaakin joita availla. Tinat jäivät valamatta kun kukaan ei oikein enää jaksanut innostua. Kokoonpanon nuorin valvoi aattoyönä pisimpään – huomasin sukupolvien välisen eron varsin selvänä, kun 12-vuotiaan puhelimeen kilahteli uudenvuodentoivotteluja niin taajaan tuntien ajan, ettei meinannut kaikkiin ehtiä vastata, ja oma saldoni oli tasan yksi toivotus joka oli puoli yhdeltä yöllä saapunut, mutta enhän minä siihen aikaan enää valveilla ollut. Ollapa nuori. Tai no ei.

Luin vuoden 2018 aikana 51 kirjaa, mikä on muutaman enemmän kuin vuosi sitten. Neljätoista oli uudelleenluentoja vanhoista suosikeista; ei tässä iässä enää oikein jaksa uutta luettavaa etsiä. Onneksi keväällä liityin elämäni ensimmäiseen lukupiiriin (eli siis olin sitä perustamassa ravintolanpöydässä Korjaamolla) ja tämän myötä on tullut luettua kaikennäköistä mihin ei muuten tulisi tartuttua; niin hyvää kuin huonoakin. Mainitsen huonot erikseen siksi, että lukupiirikirjoja on kohdallani leimannut tietty velvollisuus, ja olen taistellut sisulla loppuun pari sellaistakin, jota muuten en olisi. Pääsääntöisesti voi muuten sanoa, että jos olen jonkun kirjan loppuun asti jaksanut, se on ollut hyvä. Niin tänäkin vuonna. Ja vaikka hyviä kirjoja voisi luetella läjän, mainitsen vain yhden, joka sattui olemaan vuoden 2018 ensimmäinen luentani, ja silti vaivaa mieltä yhä: Mark Z. Danielewskin romaani The House of Leaves. Uskomaton teos, jossa heittävät häränpyllyä niin tarina kuin henkilöt, niin layout kuin sanojen orientaatio, niin koherentti kronologia kuin valvetodellisuuskin.

Vielä kun paljonkin tv-sarjoja sisältäneen vuoden kohokohdaksi nousi loppuvuodesta Twin Peaksin kolmoskausi, voitaneen sanoa, että ei-lineaarinen ja perinteisen juonenkuljetuksen hylkäävä kerrontatapa pitää minua vuosi vuodelta vahvemmin otteessaan. Onpa oma kirjoittaminenkin ajautunut siihen suuntaan parin viime vuoden kuluessa, jopa aika rajusti. (minkä on saattanut huomata siitä, etten ole kauheasti mitään enää julkaissut...) Maailma on täynnä suoraviivaista juonellista tavaraa – se on niin loppuuntehty lajityyppi ettei mitään rajaa. No myönnettäköön, että vuoden aikana pitkälle katsomani Game of Thrones on sillä saralla saanut aikaan melko huikeita juttuja – kutoskauden kaksi viimeistä jaksoa saattavat hyvinkin olla kaikkien aikojen vaikuttavimmat tv-tunnit. Siis Lynch poislukien. GoT:n seiskakausi tuossa odottaisi dvd:llä, mutta kun tekniikka petti niin saapa nähdä milloin sen pariin pääsen. En ihan heti, mikäli laiskuuttani tunnen.

Podcastit leimasivat vuotta 2017, ja tänä vuonna tapa on jatkunut, tosin pikkuisen vähentyen. Olen huomannut että puheettomatkin kävelylenkit ovat pitkästä aikaa olleet ihan ok taas. Silti jos listaisin tämänhetkiset top viisi podcastiani, niin tältä näyttäisi:

1. Danger Room

2. My Favourite Murder

3. The Trail Went Cold

4. Generation Why

5. Battle of the Atom

...siis true crime ja X-Men. Mitään muuta en pian kolme vuotta kuunneltuanikaan osaa pistää soittimeen, mutta enpä muuta ole kaivannutkaan, joten samapa tuo. Loput aiheet hoidan kirjateitse.

Toki lautapelitkin ovat olleet vuoden kuluessa vahvasti läsnä, mutta niistä on tulossa oma päivityksensä pian.

Vuoden jäkäläksi valitsen tinajäkälän. Onneksi olkoon!

Loppuun kuva minusta kirjahyllyssä jääkiekkosukkineni. Pian tasavuosia täyttävä otos on keväältä 1979, muistan kun se otettiin.

Peilin näköinen puu

Lupasin itselleni loman. Sanoin itseäni seuranneelle varjolle: "Ota muutama päivä vuoden lopuksi tekemättä mitään järkevää. Hyvä mies, lepää!"

No, ehkä en sentään levännyt. Mutta irtokarkkeja minulla riitti ja vanhoja sähköposteja, iTunesiin koottu cd-kokoelmani (kolmisentoista päivää kestävä soittolista shufflella) soimassa ja satunnaisia kohtaamisia erinäisten joulukuusten äärellä. Neulasineenkin ne heijastavat ihmisistä piirteitä jotka toisinaan yllättävät. Huomenna mummulaan, kaipa joutenoloni sitten vuodenvaihteessa päättyy. Nyt tekee jo mielikin vähän taas kirjoittaa.

iBookiin kytkemäni ulkoinen dvd-asema sanoi sopimuksen irti (lakkasi laakista lukemasta kopiosuojattuja levyjä, mikäli oikein olen vikaa tulkinnut), mutta toisaalta sinnitteli juuri ja juuri siihen asti että sain Twin Peaks kolmosen loppuun. Se oli vaikuttavin tv-sarjakokemus vuosiin, ikuisuuksiin. Ehkä se oli vähän enemmänkin kuin tv-sarja. Olisin katsonut finaalijakson uudestaan pari päivää ensikokemuksen jälkeen, mutta laite ei enää tunnistanut levyä. Eikä ole tunnistanut muita kuin Ylen julkaisemia suojaamattomia sittemmin. Oh well.

Viimeiset kymmenen kappaletta jotka siitä usean tuhannen biisin soittolistastani soivat, äsken, vielä illan päätteeksi sähköpostiarkistoa kootessani, ovat:

- The Mars Volta: L'Via L'Viaquez

- Absoluuttinen Nollapiste: Rarmos ybrehtar

- 22-Pistepirkko: Bubblegum Couple

- Björk: Oceania

- Monty Python: Money Song

- Juice Leskinen & Coitus Int: Zeppeliini

- Kraftwerk: Kometenmelodie 1

- Tuomari Nurmio: Suuri peto

- Absoluuttinen Nollapiste: Pyhä nynny II

- Ismo Alanko Säätiö: Minä ja pojat

Olipa tämä kummallinen vuosi kyllä. Jollain tavoin onnistunut, monin paikoin yksinäinen, täynnä yllätyskäänteitä, harva niistä mieluisa. Mutta loppuun asti näyttää taas tämäkin tulevan sinnitellyksi. Jäisin, mutta kuitenkin. Askelin.

Luvallas ano en

Kaksikymmentä vuotta sitten olin intoa ja toiveita uhkuva maalaisnuori astumassa outoihin ympyröihin. Jaa mutta kai te tämän jo tiesittekin, onhan oman historiani ruotiminen ollut pakkomielteenkaltainen tila jo pidemmät päivät täällä.

Astelin tänään Oodiin varoen pääkallokaduilla tuhoaan kohti liukuvia japanilaisturisteja. Olen miettinyt mikä minua siinä rakennuksessa vaivaa (siis sen lisäksi etten tiedä tarvittiinko uutta kirjastoa ylipäätään... toki on totta että julkisen tilan rakentaminen on aina kannatettavaa) ja tänään ymmärsin: minulle kirjastot ovat aina olleet hiljaisia, intiimejä paikkoja joihin on mahdollista vetäytyä, hämyisiä nurkkia, hyllyittäin kirjoja joiden väliin kadota.

Oodi on kuin jättimäinen varastohalli, jossa kaikkialla on kaikkien nähtävillä, jossa on jatkuva liikenne, kahvilankilinää, juoksevia lapsia, kulkureittejä ristiin rastiin ja siellä täällä muutamia pikkuruisia kirjahyllyjä harvakseltaan. Se on epämiellyttävä paikka. Mutta oletan että rakennuksen pääasiallinen tarkoitus onkin siinä kakkoskerroksessa olevat työtilat ynnä muu.

Vai oletanko minä nyt sitten mitään, pois sellainen.

Palasin näin viisastuneena kotiin, enää aukot Töölönlahden jäässä kertoivat missä niitä turisteja oli viimeksi ollut. Oli mukavan hiljaista. Haisi raato ja otsoni. Raitiovaunu jyräsi katsellessani halki lapsikatraan, taivaalta satoi kekäleitä ja verta. Käänsin katseeni pilviin ja nauroin, nau

Joulumiukko

Soi kunniaksi ruojan nyt sinällään aika mieleenpainumaton sävel, mutta niin vain on, että tämänkin vuoden pyhät ovat takanapäin, nuo kalseansynkät päivät, jotka vietin miettimällä että pitääkö sitä uskonnottomankin ihmisen siivota jouluksi vaikkei vieraitakaan tule, ja alkaa tässä tapaniehtooseen mennessä olla selvillä että eipä varmaan ainakaan enää pidä.

Käy jotenkin vuosi vuodelta kiusallisemmaksi tuo vähän väkinäinen uskonnon ymppääminen ihmisten arkipäivään, varsinkin kun kyseessä joillekin on kai vielä jossain määrin merkittäväkin päivä. Tuntuu niin oudolta että vielä vuonna 2018 on tässä mielestäni kohtalaisen sivistyneessä maassamme – tosin toki myönnän, että sivistyksen arvostus on katoamaan päin – ihmisiä jotka uskovat korkeampiin voimiin. Minusta uskonnot ovat niin... No, sanotaan nyt vaikka että 1800-lukua. Korkeintaan. Itse en millään osaa uskoa mihinkään. Missään nimessä en ole ateisti, enkä agnostikoksikaan itseäni luokittele – sekin määritelmä pitää sisällään jonkinlaisen kannanoton uskontoon. Eivät uskonnot kiinnosta minua tarpeeksi että olisin agnostikko. Maailmassa on niin paljon mielenkiintoisempiakin asioita, esimerkkinä vaikkapa Alepan näkkileipävalikoiman vuosittainen vaihtelu. En juurikaan osta näkkileipiä. Ymmärtänette mitä tarkoitan?

Vaikka onhan vuoden pimeimmissä päivissä tiettyä alkukantaista voimaa sentään. Harmi sinällään, että ihmispolossa juuri tähän aikaan vuodesta sitä nimenomaan ei ole. Oma henkinen leka taas minuakin moukaroi. Kadun kaikkia tekojani, vihaan jokaista sanaani, mutta onneksi on tullut tässä viikon sisään nähtyä ihmisiäkin, eikä ihan vähän edes. Hullua sinällään, että enimmäkseen olen kuitenkin ollut yksin. Aloin vuosia jahkailemani projektin, ja epämääräisinä ja sotkuisina txt-tiedostoina diskettimuodossa mukana siirtyneet vanhat sähköpostiarkistoni ovat alkaneet saada kronologisen muodon, helppolukuisen järjestyksen. Vuosien 1996-2006 aikana (pyöreästi) kävin useiden henkilöiden kanssa pitkiä kirjeenvaihtoja e-teitse. Näitä sitten hitaasti copypasteilen yhteen tiedostoon, ja stilisoitua matskua on nyt ykkösrivivälillä rapiat 300 sivua, mihin mennessä olen edennyt kesään 1998 asti. Julkaisen nämä joskus sitten kirjana. Upeaa ajankuvaa, taiteilijatuskaa, itsensä etsimistä, nuoruusvimmaa, orastavia ihmissuhteita!

(älkää pelätkö, en oikeasti julkaise)

Jouluyönä kello kaksi heräsin ping-ääneen. Palovaroitin ajoitti pariston loppumisen taiteilijan tarkkuudella.

Hitaita aaltoja ajassa

Lapsuuteeni mahtui muutamia myyttisiä paikkoja. Niitä joissa tämän ja naapuritodellisuuden välinen seinämä oli hioutunut siinä määrin etäiseksi että jotain pääsi läpi. Näiden paikkojen joukossa oli esimerkiksi sellaisia kuin

Kengänpohjapaikka. Se sijaitsi nyttemmin katkaistun tien varrella lähellä rautatietä, pellon ja metsän välissä. Tien vastapuolella oli poikkeuksellisen suuria siirtolohkareita, ne muistuttivat kuusivuotiaan mielestä linnoitusta. Niiden väliin pääsi ujuttautumaan siten, että tonnien painon tunsi ympärillään. Kengänpohjat sijaitsivat ojassa, suureksi osaksi maan alla. En epäile etteivätkö ne olisi siellä edelleen; varmasti enimmäkseen jo maan alla, sadoittain kumisia kengänpohjia. Suurin osa niistä oli punaisia, muutamia sinisiäkin oli. Kaikissa sama kuviointi. Ennen sitä oli

Ruusumaja jonne kuljettiin pienen eteishuoneen kautta. Sen jälkeen suuri sali, jonne neljäkin lasta mahtui hyvin niin että keskelle jäi edelleen tilaa. Ruusupensaan kovat ja kuivat varret kohosivat kauas yläpuolellemme, kesällä keskelle jäävästä salista ei nähnyt ulos. Siellä oli myös takahuone, jonne pääsivät vain lapsista isoimmat eli minä ja Pauliina. Pienemmät tarvitsivat meiltä luvan. Takahuoneessa säilytettiin lehmän pääkalloa, jota minun ja Pauliinan esi-isät olivat jo aarteenaan säilyttäneet. Ruusumaja ei enää ole; sen paikalla on nykyisin autotalli. En tiedä mitä lehmän pääkallolle on tapahtunut. Joen vastarannalla Ruusumajasta nähtynä olivat 

Rauniot. Niitäkään ei enää ole. Parhaiten muistan pienet menninkäiselle mitoitetut portaikot, joita kivijalaksi raunioituneen rakennuksen jäänteistä laskeutui maan alle useita. Näiden raunioiden paikalla on nykyisin puistoksi maisemoitu maa-alue. Huomattavasti tuoreempi, mutta vuosi vuodelta syvemmälle rajan taakse katoava paikka on

Katkaistu rautatie, jota oli vielä viitisen vuotta sitten mahdollista seurata metsän keskellä, nyt kiskojen välissä ja ympärillä kasvavat puut ovat kasvaneet niin suuriksi, että rautatie on käytännössä näkymätön, jäkälät ja sammalet jotka kasvavat rautatien alusmaastoksi vuosikymmeniä sitten levitetyllä sepeiillä ovat hitaasti nielemässä ruostuvaa rautaa sisälleen. Mutta jos onnistuu jatkamaan rataa pitkin tarpeeksi pitkään etelään, tulee lopulta

Käytävälle. Se näyttää metsätien ojanpenkereellä kasvavan kuusen juurakolta, joka on eroosion vuoksi jäänyt tyhjän päälle. Nykyään se on heinikon kätköissä, mutta silloin kauan sitten ojassa ei kasvanut mitään. Juurten alle ryömimällä näki aukon, jota kutsuimme käytäväksi. Jos sinne uskalsi ryömiä, oli ikään kuin murtuneen maankuoren muodostamassa halkeamassa. Kiviset seinät viettivät alaspäin, jonkin matkan jälkeen huomasi alla olevan maan muuttuneen lautalattiaksi. Siitä kohtaa taakse katsoessa ei enää nähnyt käytävän suuaukkoa; eikä se tietenkään ollut mitään enempää kuin pelkkä tunneli, jossa oli alle kymmenvuotiaankin edettävä ryömien. Katosta roikkui puiden juuria, mutta seinillä oli vanhaa hapertuvaa tapettia, jonka kuviona oli samanlainen liljankukka kuin yhdessä mummulan huoneessa. Käytävässä tuoksui tunkkainen kangas, vanhoista räsymatoista oli vielä jäänteitä jäljellä. Siinä kohdassa jossa vastaan tuli suuria kappaleita särkynyttä lasia ja käytävä teki jyrkän mutkan vasemmalle, iski aina pelko ja piti palata takaisin.